Avainsana: oma tyyli

Olen tänään keskittynyt hoitamaan rästihommia ja johan niihin onkin saanut koko päivän kulumaan! Aloitin hommat jo ennen seiskaa ja edelleen istun tässä läppärillä, vaikkakin kävimme Tommin kanssa äsken autolla asioilla ja postissa. Heh, aika kuluu niin hujauksessa kun on hommaa! Ajattelin, että jossen nyt yhtenä maanantaina ehdi saada postausta aikaiseksi, niin ei sitten voi mitään. Siitä tulikin sitten mieleeni eräs aihe, josta olen ajatellut jo jonkin aikaa kirjoittaa..

Moni teistä on saattanut kuulla FOMO-ilmiöstä, jonka kirjainlyhenne tulee sanoista Fear Of Missing Out. FOMO on pelko siitä, että jää asioiden ulkopuolelle, jossei vietä päivästä tuntikausia somessa katsomassa ihmisten kuulumisia ja sitä, mitä muualla tapahtuu. Ah, ne ihanat sosiaalisen median paineet yhdistettynä vielä tähän ilmiöön. Enää ei nimittäin riitä, että päivität itse säännöllisesti sisältöä, vaan nykyään pitäisi olla perillä myös kaikesta mitä muut ihmiset tekevät. Kuulin muuten taannoin huhun siitä, kuinka Instagram harkitsee luopumista tykkäyksistä, ilmeisesti tarkoituksena juurikin vähentää tykkäämisten luomaa painetta. Mielenkiintoista!

Sinänsä koomista myöntää, etten itse seuraa tykkäyksiä juuri ollenkaan, ellei kyseessä ole vaikkapa yhteistyö, koska siinä tapauksessa on statistiikalla oikeasti väliä asiakkaalle. Myynhän kuitenkin näkyvyyttä kanaviini. Olen itse jo jossain määrin lannistunut näiden kaikenmaailman algoritmien mysteereiden suhteen, joten päätin jo kauan aikaa sitten olla stressaamatta jostain niin turhasta, kuin tykkäyksistä, kommenteista tai algoritmeista. Ei homman pitäisi mennä niin, että joudut taistelemaan jotain mahdottomia yhtälöitä vastaan tai katsomaan kellosta sopivaa julkaisuaikaa vain siksi, että kuvasi saisi enemmän suosiota. Itse seuraan ainakin innolla, miten homma etenee tämän mahdollisen uudistuksen suhteen ja mikä on tässä seuraava askel. Somen luomat monimuotoiset paineet, jatkuva paine läsnäolosta, ihmisten kaipuu ajoittaiseen offline-aikaan ja aidon sisällön suosion kasvaminen ovat kaikki olleet viimeisen vuoden aikana aktiivisia puheenaiheita.

Voin myöntää joskus itsekin tunteneeni pieniä FOMO-hetkiä, mutta oikeastaan en kamalasti, enkä edes aivan lähiaikoina. Olen itse jo jonkin aikaa yrittänyt ennemmin panostaa FOMO:n vastakohtaan JOMO:oon, eli Joy Of Missing Out:iin. Sen sijaan, että pelättäisiin jäävänsä jonkin ulkopuolelle ei-someaktiivisuuden vuoksi, iloitaankin juuri niistä hetkistä, jotka eivät päädy sosiaaliseen mediaan tai ajasta, jonka käyttää muuhun kuin somefeedin skrollaamiseen. Olen tietoisestin vähentänyt somen käyttöä lähikuukausina ja hei, se on tuonut tilalle niin paljon! Välillä on niin ihana olla offline. Laittaa puhelin äänettömälle tai lentotilaan ja keskittyä muutamaksi tunniksi aivan muihin asioihin ilman häiriöitä.

Eniten nimittäin ahdistaa juuri tunne siitä, että pitäisi olla somessa. Pitäisi olla kaikesta perillä. Pitäisi olla jatkuvasti päivittämässä kuulumisia, koska muutenhan et mukamas tee mitään. Ja unohtamatta tietty sitä, että pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa kymmenestä eri kanavasta. (Ah, muistatteko ne nuoruusvuodet kun kirjekaverin kirjettä odoteltiin postin mukana jopa viikkoja! Milloin seuraava kirje tulee vai tuleeko ollenkaan? :D) Välillä on ihan hyvä höllätä tämän kanssa ja viime viikkoina olenkin huomattavasti vähentänyt esimerkiksi Storiesien selaamista.

Ja tiedättekö, tämän vähentämisen myötä olen huomannut, että samalla myös se kiinnostus siihen kaikkeen on vähentynyt, koska tilalle on keksinyt muita ja huomattavasti kiinnostavampia juttuja. Eilen kävimme ostamassa meille lisää viherkasveja ja ihastelemassa japanilaista puutarhaa, tänään taas kierrätyskeskuksessa bongailemassa kippoja, kukkaruukkuja ja hyllyä terassille. Juttuja, jotka ehkä monesti ovat jääneet väliin sen vuoksi, että on niin paljon helpompi jäädä vaikka sinne sohvalle ja selata sosiaalista mediaa. Kuten vaikkapa kaappien järjestely, vanhojen päiväkirjojen tai valokuva-albumeiden selaaminen ja sitä rataa. Niinä hetkinä kun ehkä on halunnut istahtaa sohvalle ja ottaa puhelimen kouraan, olen pyrkinyt miettimään niitä (välillä ehkä ärsyttäviäkin) asioita, joita ehkä olen aikaisemmin jättänyt tekemättä ja hoitamatta siksi, että on niin paljon helpompi olla puhelimella. Ehkä juuri tämän vuoksi olenkin innostunut uudella tavalla juurikin siitä leipomisesta, kodin laitosta ja kivoissa paikoissa käymisestä 🙂

Bikinit ovat muuten Asuyamalta (saatu) ja tämänhetkiset suosikkini! Yläosa on Bali Top ja alaosa Bahamas Bottom, itselläni on näistä koko S, tämän mallin rib-kangas on tosin melko joustavaa 🙂 Nyt ostin myös tämän aprikoosin värisen Fiji-bikinisetin <3

Esimerkiksi matkoillani haluan ennemmin keskittyä elämyksiin, kivoihin hetkiin, enkä olla jatkuvasti miettimässä asioita some ja kuvamateriaali edellä. Minkälaisen kuvan tästä saisi? Olenko jo ehtinyt kuvata IG Storiesiin? Argh. Elämä on kyllä kieltämättä ahdistavaa, jos päätyy siihen pisteeseen kun ajattelee kaikkea sosiaalinen media edellä. Tottakai kuvamateriaali itsellänikin on vaikkapa matkoilla tärkeää jo bloginkin vuoksi, mutten halua nähdä ja tehdä vain niiden kuvien vuoksi, vaan aidon uteliaisuuden ja kokemusten.

Tottakai sosiaalisen median päällimmäinen tarkoitus on olla kevyttä viihdettä, ajanvietettä ja juurikin jonkinlaista sosiaalista täytettä päiviin. Silti voi siitäkin saada liiakseen tai somesta tulla jopa ähky, jonka myötä liiallinen läsnäolo ”aina jossain kanavassa” alkaa jopa ahdistaa. Olen välillä ehdottomasti tiedostanut nämä someähkyn oireet ja välillä miettinytkin, että mitäs sitten käy jo työnkin puolesta, jos menetän kiinnostukseni tähän kaikkeen? No, tämän hölläämisen jälkeen olen huomannut eron selkeästi: Somettaminen on huomattavasti mukavampaa ja inspiroivampaa kun pitää välillä pientä taukoa, eikä stressaa turhista 🙂

Ovatko JOMO- tai FOMO-hetket teille tuttuja? Entä mitä luulette, että Instagramille käy tykkäysten poistumisen myötä?

Kuvat Jutta

Ajattelin ensin pitäväni tänään jonkin sortin ”vapaapäivän”, koska viime viikkoina on hommaa riittänyt melkolailla arkeen ja viikonloppuun. En edes muista milloin olisin viettänyt edellisen kerran vapaapäivää. Siis semmosta, jolloin en olisi tehnyt mitään blogiin tai muuhun työaiheisiin liittyvää. Varmasti ehkäpä kuukausia sitten? Huomaan muutenkin, että viime viikot ovat menneet siitepölyallergian vuoksi vähän nuutuneissa merkeissä ja viime viikkoinen räkätautikin verottaa edelleen tässä ikävien allergioiden lisänä. Miten voikin olla, että allergiat pistävät väsyttämään näin paljon! Onko teillä muilla sama juttu?

Heräsin jo kuuden jälkeen, tein aamulla mini-meditaation ja köllöttelin äsken sohvalla katsoen Ruutu+:sta Bacheloria. Tälle päivälle olin laittanut kuitenkin to-do-listalle veroilmoituksen täyttämisen, mutta onnistuin saamaan pankin tunnuslukusovelluksen puhelimesta lukkoon kokonaiseksi vuorokaudeksi kun näyttö on ollut jo jonkin aikaa hajalla ja heittää vähän väliä ihme kosketushäiriöitä. Noh, täytyy hoitaa verojutut sitten huomenna. Enhän ollutkaan yrittänyt lykätä hommaa kun about parilla viikolla 😀

Lähdin eilen ensimmäistä kertaa VIIKKOIHIN käymään keskustassa asioilla. En muista milloin olisin viimeksi meikannut tai pukeutunut muihin kun verkkareihin tai kotivaatteisiin. Tai itseasiassa muistan sittenkin, ennen eilistä meikkasin muistaakseni viimeksi näihin postauksen kuviin. Balin reissun jälkeen on hommaa riittänyt kotona ja toki nautin omasta rauhasta, sekä kotona vietetystä ajasta. Se on kuitenkin fakta, että kotiin jämähtää helposti. Varsinkin silloin kun riittää tekemistä, eikä käy aika pitkäksi. Mitä kauemmin kököttää kotona, oli sitten äityslomalla tai vaikkapa etätyöskennellen, on totuus se, että kynnys kasvaa nopeasti lähteä mihinkään. Vaikka rakastan kotona hengailua, olen jostain kumman syystä alkanut nauttia myös kotitöiden tekemisestä ja kaikenlaisesta fiksailusta täällä. Ja tämähän ei kuulosta lainkaan minulta, haha.

Siinä vaiheessa kun tajusin, että nyt on oikeasti lähdettävä lähitienoon lenkkipolkuja kauemmaksi, iski melkein jo pieni paniikki. Olen nykyään nimittäin juuri se mammaihminen, joka kiireisenä aamuna valitsee ennemmin lelujen keräämisen lattialta, kuin meikkaamisen tai hiusten fiksaamisen. Oikeastaan puen useimpina päivinä päälle collariasun, jalkaan lenkkarit ja tukan sotkunutturalle. Fun fact: Välillä käyn koirien kanssa aamukävelyllä pyjamahousut jalassa, koska eihän se ole niin vakavaa. Kai?

Tietynlainen ”mammautuminen” on varmasti monen naisen kauhu, mutta onko se nyt loppupeleissä niin kamalaa? (Okei, jos mieheltä kysytään, niin mun kotona ahkerasti käyttämäni kulahtaneet kasari-teepparit saisivat kadota jonnekin mystiseen paikkaan, lopullisesti :D). Onko tämä nyt sitä tyypillistä ruuhkavuosien arkea kun arjen pientä luksusta on se, ettei aina tarvitse miettiä pukeutumista, jaksaa meikata ja välillä on ihana iloita niistä arjen pienistä hetkistä yksin? Nykyään semmoinen pelkkiin ulkonäköseikkoihin keskittyminen on alkanut jopa suunnattomasti ärsyttää. Toki tykkään itsekin laittautua sen kerran kun jonnekin lähden, mutta turhamaisuus ja pinnallisuus kyllä risoo, pahasti.

Minä olin itseasiassa vielä se, joka alkuun hieman vastusteli muuttoamme kauemmaksi keskustasta tänne omakoti-idyllin keskelle. Ihan rehellisesti tuntui välillä, että Käpyläkin oli ärsyttävän kaukana kaikesta, vaikka nykyään kyllä ajattelen hieman toisin. Ah, jos saisin päättää jonkun alueen Helsingistä, haluaisin ehkä takaisin Alppilaan! Rakastin Alppilassa asumista. Lähellä kaikkea, mutta silti sopivan syrjässä ydinkeskustasta. Mutta sitten taas, tällä hetkellä tuntuu, että olisi jopa kaikkein ihaninta muuttaa jonnekin metsän keskelle täysin omaan rauhaan.

Vauvavuoden aikanahan olin täysin varma, että olen se kahvilaäiti, joka keksii päivittäin uusia paikkoja vierailla, kerhoja ja sun muuta ajanvietettä päiviin. Satunnaisia päiväuniajan lounasteluita lukuunottamatta keskityimme pääasiassa vaunulenkkeihin, rauhalliseen kotihengailuun ja satunnaisissa blogitapahtumissa piipahtamiseen. Kerho- tai leikkipuistoaktiivia ei minusta kyllä totisesti kuoriutunut. Tosin, koen itse arjen taapero/leikki-ikäisen lapsen kanssa huomattavasti hektisemmäksi, kuin mitä se oli esimerkiksi vauva-aikana. Itselläni ainakin tulee välillä kausia kun kaipaa enemmän myös omaa aikaa niiden uhmisraivareiden ohelle. Ehkä siksi en olekaan jaksanut stressata sitä, että täytyisi olla riittävän sosiaalinen ja aktiivinen, ettei nyt vaan jää mistään paitsi. Silti, jokaikinen päivä tekisi mieli hakea poika jo kesken päivän pois tarhasta, koska tulee niin kamala ikävä jo puolenpäivän aikaan.

 Usein tuntuu, että yksinolosta tehdään kamala mörkö ja negatiivinen asia, vaikkei sillä olisi mitään tekemistä syrjäytymisen tai yksinäisyyden kanssa. Tottakai sosiaalinen elämä on tärkeää, eikä kenellekään varmasti ole hyväksi roikkua pitkiä aikoja kotona tekemättä konkreettisesti mitään, mutta toki vapaaehtoisella yksinololla ja yksinäisyydellä on vissi ero. Rehellisyyden nimissä on ihanaa, että on ajoittain mahdollisuus tehdä hommia melko itsenäisesti ja joustavasti ilman tietynlaisia aikaan tai paikkaan sidottuja seikkoja. Tai sitä, että oikeasti tarvitsisi useimmiten miettiä, että minkä näköisenä vietät työpäivääsi. Kai niitä suurempiakin murheita voisi olla.

Samaistutteko tai tunnistatteko ”mammautumisen” ? 🙈

Kuvat Jutta