DIY: Neulotun villamekon ohje – sopii aloittelijoille!

Huh. Syksyn aikana olen keskittynyt niin paljon pipojen työstämiseen, että kaikki muut neuleprojektit ovat jääneet aivan vaiheeseen. Aloitin tämän neulemekon tekemisen jo varmaan elokuussa, mutta sain lopulta valmiiksi vasta viikko ennen joulua, juuri ennen reissua. Olin ostanut kerän valkoista macrame-lankaa, joka piti ottaa mukaan reissuun, jotta voisin näpertää Moorealla rattoisien rantsupäivien vietoksi pari macramea, mutta tottakai unohdin sen kerän kotiin. Pakkaamista ja muistamista kun oli ennen reissua melkoiset määrät…

Sitten tähän neulemekkoon, jonka tekeminen on aivan äärimmäisen helppoa. Tämä noudattaa noin pääpiirteittäin samantyyppistä helppoa kaavaa kuin aiemmatkin tekemäni villapaidat, tämä tosin on enemmän ”slim” ja tein aikaisemmin samalla ohjeella tämän beigen cropped-neuleen, jonka jälkeen innostuinkin kokeilemaan myös neulemekkoa. Periaatteessa siis sama homma, mutta helmaa työstetään neulemekossa vain pidemmäksi, riippuen tietysti kuinka pitkän tai lyhyen neulemekon haluaa. Halusin erityisesti mekon, jossa helma ja hihojen suut ovat ”viimeistelemättömät”, eli ilman joustinneuleresoria. Tällä ohjeella tulisi muuten aivan upea kokopitkä neulemekko, vaikkapa puolipohkeeseen asti. Wau! Pitää joskus tehdä 🙂

Tähän tarvitset: 80cm/6mm pyöröpuikot, paksu neula parsimiseen ja haluamaasi villalankaa. Itse käytin Dale Garnin Lanolin Woolia (100% villaa), jonka olen todennut todella kivaksi iholla ja on melko edullinenkin. Olen (edelleen) niin maailman surkein laskemaan kerämääriä, mutta sanoisinko tähän menneen noin 6 kerää? Toki menekki riippuu siitäkin, paljonko mekolle tulee pituutta, tekeekö isommassa koossa jne.. Lopuista langoista voi tehdä vaikka villasukkia tai pipoja! Tuolla 6 kerän määrällä tulee valmiin neuleen hinnaksi reilut 20€, joten eipä ole hinnalla pilattu tämä tekele 🙂

Ja HUOM! Oma neulemekkoni on melkolailla XS/S-kokoinen (tosin joustavaa neuletta), eli jos haluat tehdä isomman, lisää silmukoita ja tee ohjeen jaot sen mukaan.

 

Sitten siihen ohjeeseen…

Ohje: Luo 120 silmukkaa 6mm puikoille. Neulo suljettuna neuleena sileää (aina oikeaa) neuletta kainaloon saakka. (Tämän voi arvioida mallailemalla peilin edessä.) Tämän jälkeen jaa silmukat kahteen, etu- ja takakappaleeksi, toinen osa langalle odottamaan.

Takakappale: Neulo noin 18cm sileää neuletta ja päättele keskimmäiset 30 silmukkaa pääntieksi. Sen jälkeen jatka vielä 2cm ja päättele myös hartioiden silmukat. Takakappale on valmis!

Etukappale: Poimi silmukat puikolle ja neulo sileää neuletta noin 16cm ja päättele keskimmäiset 30 silmukkaa pääntieksi. Neulo vielä hartioita noin 4cm ja päättele myös loput silmukat.

Hihat: Luo 40s. Hihat neulotaan siis tasona, ei suljettuna. Jokatoinen kerros oikeaa, jokatoinen nurjaa. Luo noin joka 8. kerroksella rivin alkuun ja loppuun yksi silmukka lisää. Jatka kunnes hiha on halutun pituinen. (Okei, en itse koskaan edes laske kerroksia, vaan lisään aina silmukat silmämääräisesti..) Itse tein hihasta noin 49 cm mittaiset. Päättele hiha todella löyhästi, ettei hihansuu jää kiristämään.

Parsi osat kokoon.

Pääaukon resori: Poimi päänaukosta silmukoita pyöröpuikoille. Neulo joustinneuletta 2 oikein, 2 nurin muutama kerros. Päättele.

Unohdin tietysti mitata mekon pituuden, eikä ole täällä mittanauhaa mukana, mutta kuten tästä ehkä huomaa, en käyttänyt mittalankaa pituuden työstämisessä. Vain hihat mittasin pariin otteeseen neulomisen aikana. Eli tässä on parhain niksi mallata mekkoa ja pituutta peilin edessä. Kun mekko näyttää siltä, että pituus alkaa olla sopiva, kannattaa usein jatkaa vielä ainakin muutama sentti – mekon muoto kun hieman muuttuu pukiessa ja pituus tavallaan ”lyhenee” 🙂

Lähteekö neulemekko tekoon? 🌸✨

 

Sisältää kaupallisen linkin.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Ministyle ja matkustaminen lapsen kanssa

Yhteistyössä Polarn O. Pyret (=tuotteet saatu / sisältää kaupallisia linkkejä)

 

Muistin taannoin erään blogin kautta saamani kysymyksen silloin kun olin  raskaana. ”Mitäs nyt kun et enää pääsekään lapsen kanssa enää matkustamaan samalla tavalla?”. Jäin tuolloin tuumailemaan kysymystä hetkeksi, koska en rehellisyyden nimissä ollut ajatellut lapsen olevan este matkustaa. Kuten ei myöskään monelle muulle asialle. Miksi se olisi?

Nyt muutama vuosi jälkeenpäin voin todeta, ettei lapsi kyllä ole juurikaan muuttanut matkailutottumuksiamme. Miksei lapsen kanssa sitten muka voisi matkustaa? Tämän reilun parin vuoden aikana olemme reissanneet perheenä paljon, jonka lisäksi olen tehnyt muutaman lyhyemmän oman matkan pojan ollessa kotona isänsä kanssa. Lapsen kanssa matkustaminen vaatii tottakai tietynlaista asennoitumista. Olen itse matkustaessa melko mukavuudenhaluinen esimerkiksi majoitusten suhteen. En yleensä varaa mitään viiden tähden hotelleja, mutten myöskään halua yöpyä hostelleissa tai jaetuissa huoneissa. Ei sillä, että niissä olisi mitään vikaa, mutta haluan reissatessa tietynlaiset mukavuudet, joihin kaikilla tietysti on oikeus.

Mitä tulee reissaamiseen perheenä, majoitumme erinomaisesti juuri samalla tavalla kuin mitä ennen lasta. Suosimme apartment-tyylisiä majoituksia, Airbnbtä ja toki sitten myös ihan niitä hotelleita. Mitä tulee majoittumiseen, en koe että lapsi olisi muuttanut mitään. Suurin ero onkin sitten lentojen ja kohteiden suhteen. Ensinnäkin, lennot eivät ole enää läheskään niin leppoisia ja rentouttavia kuin ennen (ainakaan aina :D), eikä mielellään ota yhtä vaihtoa pidempiä reittejä yhteen putkeen ilman parin päivän hengähdystaukoa. Mitä tulee kohteisiin, ovat tietyt kohteet ehkä valikoituneet pois laskuista. Jotenkin esimerkiksi Väli- ja Etelä-Amerikka, sekä monet Afrikan maat jotenkin jännittäisivät lapsen kanssa, joten kohteita miettii nykyään vähän laajemmalta skaalalta, luonnollisesti.


Mitä tulee lapsen kanssa reissaamiseen, on siinä tottakai omat haasteensa. Päivät vaativat varsinkin vauvan kanssa enemmän suunnittelua, aina ei ihan extempore lähdetäkään mihinkään (lähteminen myös kestää aina ikuisuuden) ja esimerkiksi aikaerojen kanssa on vaikeampaa kun et voikaan itse lepäillä lapsen ollessa hereillä. Perheenä reissaaminen sujuu hyvin, mutta pienen lapsen kanssa kaksin voisi jo olla haastavaa. Silti en ole koskaan kokenut, että perheenä matkustaminen olisi jotenkin katastrofaalista tai yliraskasta. Omalla tavallaan se on jopa antoisampaa kuin mitä ennen lasta. Kun näet pienen nauttivan uudesta ympäristöstä, hiekkaleikeistä ja kaikesta ihmeellisestä, se ainakin tekee omasta lomastani huomattavasti onnistuneemman. Itseäni ei tosiaankaan haittaa, ettei lomapäiviä voi enää suunnitella pelkästään omien mieltymyksien perusteella. Usein suunnittelemme puolison kanssa niin, että yhteiden ajan lisäksi kumpikin ehtii tehdä myös omia juttujaan: Mies surffaamassa ja minä ehkä lenkeillä tai shoppailemassa.

Hiekka- ja rantaleikit ovat pojan mielestä ihan ehdottomasti kohokohtia reissussa!!

Olen itse reissannut vauvasta asti todella paljon perheeni kanssa ja tietyllä tapaa uskon, että sekin on syynä suhtautumiseeni aiheeseen. Vanhempani eivät ole koskaan valittaneet meidän lasten kanssa matkustamisesta ja urheasti lähteneet maailmanympärysmatkoille kuukausiksi. Ehkä siksi olen itsekin kasvanut siihen ajatukseen, ettei asiassa ole mitään ihmeellistä, kunhan nyt asennoituu oikein, eikä välttämättä odota, että kaikki aina menisi ihan niin kuten on suunnitellut. Meidän kohdalla ovat ehkä lennot olleet ne haastavimmat osat matkasta, mutta niistäkin on kuitenkin selvitty paremmin kuin olisi odottanut. Nyt lähiaikoina ehkä vieläkin paremmin kun poika tietää, että olemme lentokoneessa ja on jo pelkästään siitä todella innoissaan. Mutta vaikeinta on todella aktiivisen taaperon kanssa ehdottomasti se kun pitäisi istua paikallaan vöissä.. Voisi ainakin kuvitella, että matkustaminen helpottuu lapsen kasvaessa. Sen olen ainakin tähän saakka huomannut. Kerta kerralta esimerkiksi lennot sujuvat yhä helpommin ja pienen kanssa on seurallisempaa reissata tämän ymmärtäessä jo enemmän missä ollaan ja mitä tehdään 🙂

Sitten pienen ”tyylijuttuihin” 😀 Aikaisemmin ostin kaikki lastenvaatteet käytettynä. Nyt syksyllä on pitänyt uusia pojan vaatevarastoa oikein urakalla ja olen muutenkin ollut melko kiireinen, joten olen ostanut myös lastenvaatteita uutena. Ehdoton kriteerini lastenvaatteille on se, että ne ovat valmistettu luomupuuvillasta GOTS-merkinnällä. Kävin juuri muutama viikko takaperin Polarn O. Pyretin myymälässä ja POP on yksi suosikeistani mitä tulee lastenvaateketjuihin. Myös eco-vaatteita löytyy hurjasti! POP:in verkkokaupassa muuten alkoi jouluale ja paljon tuotteita -50%, valikoima täällä. Eräs juttu, jota myös pyrin suosimaan on lastenvaatteiden ostaminen alennusmyynneistä. Käyttöikä on kuitenkin vielä tässä vaiheessa suhteellisen lyhyt ja jos voit samalla omalla toiminnalla vähentää hävikkiä, niin miksei sitä tekisi? Eräs lahjakortilla näiden kuvien tuotteiden lisäksi ostamani pehmoinen liikennevalopaita on muuten juuri nyt alessa, löytyy täältä!

Minin asussa seuraavat tuotteet:

Hengittävä ja lämmin kuviollinen merinovillapaita

Vihreät puuvillalegginsit

Raitapipo fleecevuorella

Tennarit Vans (ostettiin nuo edelliseltä reissulta täältä :))

Tuo merinovillapaita on ollut täällä reissussa todella hyvä! Kotonakin käytämme pojalla talvisin ja syksyisin merinovillaisia kerrastoja, jotka lämmittävät, mutta myös hengittävät. Kaliforniassa ovat illat todella viileitä varsinkin näin talvisin, jonka vuoksi pakkasin mukaan reippaasti myös lämpimiä vaatteita ja kevyen untuvatakin, joka myös säätelee hyvin lämpöä. Tai oikeastaan koko perheellä on täällä kevytuntsikat mukana!

Nuo POP:in legginsit ovat muuten tosi hyviä! Niitä tarvitsee aina ja itsekin olen hurahtanut ostamaan näistä osta 3 maksa 2-tarjouksella, joka on nytkin voimassa näistä ja muutamista muistakin perustuotteista. Värejä ja kokoja löytyy todella laajasti. Jos olen johonkin ”hurahtanut” lastenvaatteiden suhteen, ovat ne kivat colleget (yleensä ostan hieman oversized, jotta on kasvuvaraa) ja simppelit puuvillaleggarit eri väreissä. Plus tietty kivat tennarit, heh ;D

Loppuun voisin todeta, ettei kaikkien todellakaan täydy matkustaa lapsen kanssa. Samoin on ihan ok jännittää lapsen kanssa matkustelua. Eihän kaikkia edes kiinnosta reissaaminen! Itse kuitenkin näen sen rikkautena koko perheelle ja kyllä, juuri sen omakohtaisen kokemukseni perusteella.

Mitä ajatuksia teillä on lapsen kanssa reissaamisesta?

 

Ps. Nuo rannalla kiertävät roska-autot ovat ihan lemppareita! Eniten poika oli eilen innoissaan kun nähtiin illalla paikallinen paloauto vilkkuvat valot päällä. Ehkä siis tuli selväksi, että ihan kaikki mahdolliset autot ja varsinkin työkoneet ovat varsin kova juttu.. 😀

Pps. Instagramiin tulossa vielä tänään arvonta, jossa kahdella on mahdollisuus voittaa itselleen äidin ja lapsen D-vitamiinisuihkeet. Löydät minut Instagramista @iines ✨ Pysykää kuulolla! 🌸

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Tästä alkaa matka maailman ympäri!

Reissu lähestyy ja hommia on tosiaan ollut sen mukaisesti nämä edelliset päivät. Sunnuntaina hommasin pakkausjuttuja ja muita pakollisia asioita kertakaikkiaan koko päivän. Muutama tilauspipo olivat vielä vaiheessa ja kun olin saanut omat pakkailut hyvälle mallille, hoidin pipojutut reilaan ja tyhjennettiin kylppäriä tulevan rempan tieltä. Eilen sama homma, pääsin vasta illalla istahtamaan alas koko päivän juoksemisen ja asioiden hoitamisen jäljiltä. Ja siis huhheijaa tuo pakkailu! En ole aikaisemmin ottanut pakkausjutuista minkään sortin stressiä, mutta myönnän tällä kertaa hieman siihen sortuneeni..

Pakkaaminen pidemmälle reissulle on nimittäin huomattavasti haasteellisempaa kun parin tai muutaman viikon matkalle. Kun kohteita ja ilmastoja on erilaisia, tulee vaatetus miettiä näiden mukaan. Mahdollisimman monikäyttöisiä asukokonaisuuksia, tavaroita, joita ei ehkä jaksa ihan ekana lähteä reissusta ostamaan ja mitäköhän vielä.. Ymmärrätte kuitenkin varmasti pointin 😀 Tällä kertaa otin pojalle itseasiassa jopa ”oman laukun”, eli American Touristerin cabin bagin, jonne saa helposti kaikki lennoilla tarvittavat kamat ja sitten loppumatkasta myös ruumaan, mikäli tavaraa on siihen mennessä kerääntynyt enemmän.

Tähän mennessä ollaan todettu parhaimmiksi nikseiksi pitkillä lennoilla taaperon kanssa mm. seuraavat: Netflixistä puhelimeen offlinena ladatut lastenohjelmat, erinäiset naksut ja mitä näitä nyt onkaan. Myös ne koneiden viihdenäytöt pelastavat niin paljon!! Poika tosin odottaa ihan superinnolla lentokoneeseen pääsemistä ja on moneen otteeseen luvannut olla kiltisti. Katsotaan 😀 Myös pari kivaa kirjaa ja piirrustusvehkeet otan tällä kertaa koneeseen, poika on nyt innostunut niistä kovasti!

 

Anyway, pian ollaan jo ekalla lennolla Osloon, joten seuraavat turinat luvassa sitten Loseista. Heippa Suomi, nähdään taas ensi vuonna! ?✨???

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Muutama sana rasismista ja omia kokemuksiani mamuna

Joku saattaa nyt otsikon luettuaan ajatella, että mitä valkoihoinen suomalainen nainen mahtaa tietää rasismista? Totuus on kuitenkin se, että itseasiassa paljonkin. Jopa ihan omakohtaisesti. Minähän olin nimittäin itse lapsena ”mamu”, eli maahanmuuttaja uudessa ja vieraassa maassa.

Asuin lapsena muutaman vuoden Tukholmassa äitini opiskellessa siellä yliopistossa ja täytyy todeta, että jos esimerkiksi virolaisilla tai venäläisillä oli ennakkoluulojen vuoksi vaikeaa Suomessa 90-luvulla, oli tilanne noihin aikoihin melkolailla samanlainen suomalaisena Ruotsissa. En haluaisi yleistää, mutta voisin väittää, että tietynlaiset ennakkoluulot suomalaisia kohtaan ovat edelleen varsin vahvoina Ruotsissa, puhumattakaan muista maista tulevia siirtolaisia tai pakolaisia kohtaan. Ja sitten taas, sama juttuhan täällä meilläkin jyllää. Vieläkin usein mietityttää se, että kuinka eri planeetoilta olemmekaan, vaikka kyseessä ovat kaksi naapurimaata. Se, että joutuu ”häpeämään” omaa kansalaisuuttaan naapurimaassa ja sitten taas erikoinen kontrasti: Kun muutin takaisin Suomeen, halusivat kaikki olla kavereitani vain sen vuoksi, että oli niin ihailtavaa ja ihmeellistä, että olin asunut Ruotsissa. Jep, tämä tosiaan toimii oikeastaan vain toiseen suuntaan.. Täällä Suomessa taas onkin sitten ne muut kansalaisuudet ennakkoluulon kohteina.

Ystäväpiirini on aina ollut kirjava kansalaisuuksien suhteen. Tukholman vuosina olivat lähimmät ystäväni Ruotsissa asuvia suomenruotsalaisia, iranilaisia, yksi kiinalainenkin, enkä edes muista kaikkia. Vähiten kuitenkin kantaruotsalaisia. Ystäviini on aina kuulunut eri kansalaisuuksiin lukeutuvia ihmisiä ja itselleni tämä on aina ollut jotenkin itsestäänselvää. Tai siis en minä ainakaan ole ihminen, joka luokittelee ihmisiä kansalaisuuden mukaan, varsinkin kun on omakohtaisestikin kokenut rasismia lapsena. Mikä kuitenkin järkyttää eniten on se, kuinka syvällä etninen syrjintä on jopa lapsissa. Ja puhutaan siis jopa alakouluikäisistä. Omat ystäväni jakautuivat Ruotsissa kahtia. Oli ne ”mamukaverit” ja sitten ne suomenruotsalaiset, joiden kanssa puhuimme sekaisin suomea ja ruotsia vaihdellen. Suomea puhuvat kaverit eivät taas voineet sietää esimerkiksi iranilaisia ystäviäni ja haukkuivat näitä milloin miksikin. Välillä olin hieman ristitulessa näiden kaveriporukoideni kanssa, enkä oikeasti voinut ymmärtää, mikä siinä on niin vaikeaa olla kaikkien kanssa kaveri? Eräs parhaista ystävistäni Behrang tuosta iranilaisten porukasta on muuten nykyään Ruotsissa joku ”julkkisjuristi” 😀

Olimme eri kouluissa, he suomenkielisessä ja minä kahdessa eri tavallisessa ruotsinkielisessä koulussa, ekan vuoden ”mamuluokalla” keskustan tuntumassa melko fiinissä koulussa, josta en tuntenut ennakkoon ketään. Ensimmäisen vuoden tavoite oli opiskella osittain mamuluokassa, jossa opin kieltä muiden mamujen kanssa ja välillä olin mukana ”normaaliluokkani” tunneilla, jossa valtaosa luokkakavereista oli varakkaiden östermalmilaisperheiden lapsia, joiden vanhemmat olivat julkkiksia, uutisankkureita, aatelisia sun muita. Ensimmäiset syrintäkokemukseni koin juuri tuossa koulussa, jossa en missään vaiheessa sopeutunut siihen ruotsi-luokkaan, vaikka mamuluokka taas olikin ihan kiva. Tiedättekö kun ekaluokkalaisena saa kuulla kommentteja esimerkiksi siitä, ovatko vaatteeni ostettu kenties jostain alesta tai katsotaan muuten vain kieroon sen perusteella, että olen suomalainen. Ihan kun olisin pompannut tuonne kouluun jostain katuojasta. (Nyt kun mietin, niin aloin juuri tuolloin ensimmäisellä luokalla panostamaan vaatetukseen. Samoja vaatteita ei voinut laittaa kahta päivää putkeen, olisihan se ollut vähintään noloa hienostoluokkakavereiden kesken. Tämä tapa on niin juurtunut minuun, etten edelleenkään voisi käyttää samoja vaatteita kahta päivää peräkkäin, ihan älytöntä!) Jätetään ulkopuolelle leikeistä ja muista jutuista, katseita päästä varpaisiin, mitä näitä nyt onkaan. Jeps. Tuosta koulusta en saanut ainuttakaan ystävää, enkä onneksi mitään sen kummempia traumojakaan. Koko tuon vuoden vietin omissa oloissani ja erään kiinalaisen tytön kanssa, joka roikkui minussa kuin takiainen, koska koulussa meillä ei ollut muuta kuin toisemme 😀

Seuraavana vuotena sain onneksi opittuani kielen siirryttyä toiseen kouluun, jota valtaosa pihani lapsista ja kavereistani kävi, kilometrin-parin päässä edellisestä koulusta. Se olikin sitten niin eri pataa! Ainakin ennen oli Ruotsissa (tai ainakin Tukholmassa) yleistä, että lapset kuljetettiin kauempaa koulukyydeillä keskustaan kouluun. Ensimmäisen kouluvuoteni kuljin jokaikinen päivä taksilla kouluun ja koulusta fritikseen (joka on siis Ruotsissa semmoinen iltapäiväkerho, johon valtaosa koululaisista menee koulun jälkeen), koska tuo oma kouluni ei järjestänyt koulukyytiä meidän asuinalueelta. Toisena vuonna taas pääsin normi-koulubussien kyytiin ja kaksikerroksinen koulubussi tuli aina aamuisin hakemaan pihamme lapsia kouluun. Se oli niin kivaa! Kilpailtiin aina aamulla siitä, kuka on ensimmäisenä jonossa ja saa varata ensin parhaimmat paikat bussista. Tykkäsin ihan hurjasti tuosta toisesta koulusta ja luokallani oli useita pihassamme asuvia kavereita.

 Kohtasin kuitenkin rasismia myös aikuisten taholta. Eräällä kantaruotsalaisella kaverillani oli isäpuoli (nimi taisi muuten olla Jan), joka toistuvasti piikitteli minua suomalaisuudesta, haukkui finnjäveliksi ja kaikkea muuta ihan käsittämätöntä, jonka olen jo aikoja sitten unohtanut. Lapsikin kuitenkin ymmärsi mistä oli kyse, eli silkasta halveksunnasta, mutta onneksi olin fiksu ja ymmärsin itsekin, että herran jutut olivat ihan luokkaa höpönlöpö. Jossen nyt aivan väärin muista tuonne 25-vuoden taakse, oli tämä isäpuoli itse melkoinen ”elämänkoululainen” ja semi-työtön tapaus, joten ehkä nämä vihapuheet vain heijastivat henkilön omaa tyytymättömyyttään elämäänsä. Mutta hei, ei kukaan hauku 7-8-vuotiasta lasta vain siksi, että tämä on eri maan kansalainen.

Mitä tämä kaikki on sitten opettanut minulle? Ehdottomasti ainakin sitä suvaitsevaisuutta ja vahvistanut henkisesti. En oikein edes tiedä mikseivät nuo selkkaukset edes tuntuneet kovin loukkaavilta? Jotenkin ne pisti jo tuolloin toisesta korvasta ulos. Toki tämä on ehkä myöhemmin tehnyt minusta jollain tapaa vahvemman, enkä hetkahda ihan pienistä. Noina vuosina parasta olivat kuitenkin nuo kaikki mamukaverit, joiden kanssa pidimme yhtä. Voisin kuvitella, että rodun tai etnisyyden vuoksi kiusaaminen ja syrjiminen ovat nykyään aivan eri sfääreissä, mutta kyllä, tiedän miltä se tuntuu. Epäreiluinta on mielestäni se, mitä ne pienet lapset joutuvat kestämään. Kaikki eivät ole niitä, jotka pistävät jutut toisesta korvasta ulos, vaan ilkeät kommentit saattavat jättää ikuiset arvet. Itse en voi sietää rasismia. Sitä, että toinen ihminen luokitellaan tietynlaiseksi vain pelkän kansalaisuuden perusteella, eikä välttämättä edes anneta mahdollisuutta tutustua tähän. Oma mielipiteeni on, että ennakkoluulot ja vihamielinen asenne kertovat paljolti tämän ennakkoluuloisen tietämättömyydesta ja omasta epävarmuudesta.

Ja niin, vaikka asuminen ja peruskoulun käyminen toisessa maassa ovatkin omalla kohdallani olleet rikkaus, ei se aina helppoakaan ole hypätä esikoululaisena täysin uuteen maahan, opetella täysin uusi kieli ja kaikki on uutta. Itse kohtasin kuitenkin enemmän hankaluuksia palatessani takaisin Suomeen. En osannut kunnolla kirjoittaa suomeksi. Sekoitin aina o:n ja u:n (koska ruotsissa o voi olla o tai u, sanasta riippuen), kaksoiskonsonantit ja vokaalit tuottivat ongelmia, koska olin aina kirjoittanut ruotsiksi. Jos tarkoitus oli kirjoittaa esimerkiksi tuuli, saatoin hyvin kirjoittaa tuli. Usein yritykseni kirjoittaa suomeksi olivat hassuja. Tiedätte varmasti millaista teksti voi olla suomalaiselta, joka on koko ikänsä asunut Ruotsissa ja harvemmin joutunut kirjoittamaan suomeksi. Suomessa oli opettani aivan näreissään vanhanajan kaunokirjoituksesta, jota olin ensimmäisestä luokasta asti opetellut. Jouduin siis opettelemaan uudelleen myös kaunokirjoituksen. Onneksi lapsi oppii nopeasti! Omalle lapselleni haluan ehdottomasti opettaa, että kulttuurierot ovat rikkaus ja parhaani mukaan yrittää kasvattaa hänestä suvaitseva oman esimerkkini avulla.

 

Onko joku teistä kokenut ennakkoluuloja tai rasismia suomalaisena? Kuinka se on ilmennyt?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Ei ole aina helppoa

Yksi bloggaamisen kääntöpuolista on ainakin omalla kohdallani ajoittaiset luovuuteen liittyvät kriisit. Ne ärsyttävät kaudet kun kirjoittaminen tökkii pahasti ja tuntuu, ettei oikein saa mitään aikaan noin muutenkaan. Itse en ole pitkään aikaan kärsinyt kirjoitus-blokeista, mutta nyt viimeiset viikot sitäkin pahemmin. Olo on kertakaikkiaan kuin pahimman luokan talvihorroksessa ja olen pyrkinyt menemään bloginkin suhteen päivä kerrallaan. Eilen istuin aamulla 3 tuntia (!!) läppärillä yrittäen saada yhtä asiaa aikaiseksi, mutta mitäs kun vain jumittaa aivan sairaasti ja jo yhden lauseen kirjoittaminen on työn ja tuskan takana?

Ei ole kyse siitä, etten haluaisi kirjoittaa tai olisi motivoitunut, mutta eipä ole aina helppoa. Vuosien kokemuksesta tiedän, että näitä kausia tulee ja menee, ne ovat luovassa työssä perusjuttuja. Todennäköisesti on tilanne viikon päästä jo täysin eri. Harvemmin edes nostan esille näitä ajoittaisia luovuuskriisejä, joita ilmenee ainakin kuukauden-parin välein, koska aina riittää niitä jotka tuumaavat, että mitäs tuo nyt ruinaa lukijoiltaan postausideoita, eikös bloggaajan työ ole keksiä niitä itse? No, sepä siinä onkin, ettei loppupeleissä ole ihan kamalan helppoa kestää jokaiselle vuodenpäivälle uutta, mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa aihetta, eikä siinä ole mitään mitä pitäisi pyydellä anteeksi tai nolostella. Luultavasti siinä vaiheessa kun sanon tämän ääneen, ollaan jo uudessa nousussa täältä ankeilun alamäestä!

Tottakai sekin vaikuttaa, mitä kaikkea muuta elämässä on meneillään. Jotenkin tuntuu, että tässä omassa pienessä maailmassani on viime kuukausina ollut vaikka mitä myllerrystä ja muutoksia. Työuupumusta, irtisanoutuminen päivätyöstä, yrittäjyys, lähtö ulkomaille.. Ei kai se nyt ole ihme, että keho on jonkinlaisessa ”mitäs nyt sitten”-moodissa kun stressivyyhti pikkuhiljaa alkaa purkaantua. Ehkä tätä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi lieväksi stressin jälkeiseksi PTSD:ksi kaiken härdellin jäljiltä 😀 (Yksi epävirallisista ammattinimikkeistäni on nettitohtori..) Veikkaan, että tämä koko homma konkretisoituu vasta reissussa kun pääsee tosissaan eroon hetkeksi tästä kaikesta ”vanhasta kotiarjesta” ja oikeasti fokusoitumaan uusiin juttuihin.

Yksi syy viime aikojen ahdistukseen on ollut kaiken tämän rumban taustalla erään kollegan ikävä käytös, jonka olen ottanut todella raskaasti. Asia on vaivannut minua jo kuukausia ja olen sen vuoksi itkenyt niin monet itkut, menettänyt yöunia ja stressannut aivan perkeleesti. Eniten ehkä kuitenkin vaivaa se, etten ole saanut ajatuksen tasolla minkäänlaista päätöstä asialle ja mielenrauhaa. Koko tämä homma on ollut elämässäni niin kokonaisvaltainen ahdistuksen aihe jo pitkään, että on se jo yksinään vaikuttanut jo moneen seikkaan ja ajanut aivan loppuun. Ei ole kovin kiva esimerkiksi tulla takaisin töihin 2 kuukauden burnout-saikulta tilanteeseen, jossa kollegasi ei edes tervehdi ja käytös on suoranaista piilovittuilua. Varsinkin kun työpaikalla fokuksessa ovat työt, eivät henkilökohtaiset asenteet. Siksikin toivon, että tämä tuleva talven maiseman muutos auttaa unohtamaan vanhat ja keskittymään uusiin, positiivisempiin juttuihin eli, case closed.

Kaivoin tuon vuosia vanhan pörrötakin juuri pari viikkoa sitten varaston uumenista. Miten olinkaan unohtanut sen kokonaiseksi talveksi? Viime vuonna en nimittäin tainnut käyttää tuota ollenkaan! Ehkä sain jotain pieniä traumoja raskausajoilta, jolloin tuo oli ainoita takkeja, jotka mahtuivat vatsan kohdalta päälle jopa ihan viimeisille raskausviikoille. Rasittavaa on kuitenkin semmoinen talvitakkien kertakäyttökulttuuri, jossa takkia käytetään se yksi talvi, jonka jälkeen se heivataan jonnekin takkien unholaan. Itsekin muistan nuorempana kun uusi takki oli saatava jokaikinen syksy tai talvi ja käyttöikä oli useimmiten juuri sen yhden talven verran, kunnes kyllästyi. Pyrin itse nykyään siihen, että talvitakkini pysyvät käytössä ainakin 5 vuotta. Siinä ajassa voi ainakin todeta saaneensa vastinetta rahoilleen!

Tuo harmaa pipo on omaa mallistoani ja juuri siitä viimeisimmästä unisex-mallistosta. En ollut napannut pinkasta itselleni ainuttakaan noista Slim-pipoista, enkä edes tiedä miksi? Sitten kun pari viikkoa taaksepäin testasin päähäni tuota yhtä nurkassa lojunutta jämäpipoa, tuumasin, että tuohan on aivan paras!

No mutta, tulin juuri juoksulenkiltä ja tänään olisi tarkoitus ehtiä jo vähän kasata pakattavia tavaroita. Kivaa päivää!

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.