Muistan edelleen elävästi kuinka eräs ystäväni sanoi minulle lapsena, että ”sun seurassa on kivaa kun ostat aina paljon herkkuja”. Tuttuja olivat lapsena myös tilanteet, joissa seurani oli haluttua esimerkiksi siksi, että omistin hienon barbiekokoelman tai olin asunut Ruotsissa. Olenkin viimeaikoina miettinyt, että onko pinnallisuus asia, joka on esillä jo lapsena? Onko se meillä kaikilla joku perimmäinen piilevä ominaisuus? Pinnalliset asiat kuitenkin ovat niitä, jotka yleensä jollain tapaa ovat esillä kun tapaa vaikkapa uuden ihmisen, usein juuri ulkonäkö tai vaatetus voi aiheuttaa tietynlaista mielenkiintoa tai ihailua. Kyllähän ihastuminenkin yleensä tapahtuu ensin aina siihen ulkonäköön, täysin pinnalliseen seikkaan perustuen.
Toki tietysti myönnän itsekin olevani tietynlaisissa asioissa pinnallinen. Pidän kauniista esineistä, rakastan tutkia ja testailla meikkituotteita, olen tarkka hiuksien ja ripsieni kanssa, sekä hulluna laukkuihin. Nämä nyt varmasti ovat yleisiä juttuja, enkä koe minkään näistä asioista vaikuttavan negatiivisesti elämänarvoihini. Arvostan aitoja juttuja, mutta silti myönnän toki itse olevani jossain määrin pinnallinen näiden tiettyjen asioiden suhteen. Sitten taas asioita, joiden suhteen pinnallisuus on itselleni ehdoton no-no: ystävyyssuhteet, suhtautuminen yleisesti toisiin ihmisiin ja toisten tuomitseminen ulkonäön perusteella, noin vain muutaman mainitakseni.
Olen itse ollut useinkin tilanteessa, jossa ammatillinen uskottavuuteni on ollut koetuksella sen perusteella miltä näytän. Vanhempi herrashenkilö tulee asiakkaakseni pankkiin ja ensivaikutelma on, että mitä tuo alle 160-senttinen pieni blondi tyttönen ikinä voisi tietää vaikkapa sijoittamisesta. Omalla kohdallani tytöttelyä on tullut vastaan useinkin, kunnes mieli sitten muuttuukin siinä vaiheessa kun tästä toisesta henkilöstä paljastuu muutakin kuin vain se ulkonäkö. Nykyäänkin ehkä tietyllä tavalla joskus jännitän sitä, mitä ihmiset ajattelevat minusta ulkonäön perusteella. En tiedä miksi? Nykyään kuitenkin huomattavasti harvemmin kun ehkä vielä muutama vuosi taaksepäin. Tarkemmin ajatellen olen ehkä tarkoituksella pyrkinyt välttelemään tietynlaista koristautumista, etten välittäisi tietynlaista signaalia pinnallisuudesta. En meikkaa vapaalla, lakkaan kynteni kahdesti vuodessa ja olen pyrkinyt menneiden vuosien jälkeen pysymään erossa niistä pinkeistä asusteista sun muista härpäkkeistä, jotka ehkä nuorempana söivät tietynlaista uskottavuutta.
Kerronpa erään kokemuksen pinnallisuudesta. Blogipiireissä kun aiheeseen valitettavasti on vuosien varrella törmännyt. En väitä, että bloggaajat olisivat sen pinnallisempia kun muutkaan ihmiset, vaikka tietynlaiseen kuppikuntaisuuteen ”alalla” törmääkin. Tarkoitan asiaa ehkä enemmän laajemmassa näkökulmassa. Laitoin joku aika takaperin erään PR-toimiston boikottiin muutaman lähivuosina koetun peräkkäisen huonon kokemuksen jälkeen. Jos voin jollain tapaa vaikuttaa, on se omalla toiminnallani. Etten enää anna kyseiselle toimistolle näkyvyyttä tai osallistu heidän tapahtumiinsa. Syynä boikotille on juurikin pinnallisuus, jota en voi käsittää. Ihmisten ja meidän ”vaikuttajien” lokerointi.
Tapahtumista ja lehdistöpäiviltä on välillä tapana saada goodie bagejä, jotka pitävät sisällään esimerkiksi tiettyjen merkkien näytteitä ja tuotteita edustetuilta brändeiltä. Eräänä vuonna vertailimme ystävämme kanssa saamiamme kasseja erään toisen ystävämme saamaan kassiin, kaikki me olimme suurinpiirtein samansuuruisia bloggaajia. Kassit olivat täysin erilaiset ja olimme selvästi saaneet ”paskakassit” vaikka olimme liikenteessä jo aamusta ja ystävämme illalla. Tätä seuraavana vuonna tapahtui sama. Paitsi että sillä kertaa ystäväni sai sen ”hyvän kassin” ja itse taas sen ”paskan”, selkeästi hän oli siis kuluneen vuoden aikana kohonnut heidän listauksellaan. Kaikkein naurettavinta tässä on se, että kaikki tämä tapahtui silmiemme edessä: Nimemme katsottiin listalta ja tarkastettiin selvästi, että ”mihin luokkaan kuulumme”. Toinen sai kassin toisesta kulmasta, toinen toisesta. Ei tarvinnut tuossa tilanteessa olla tyhmä tajutakseen, mitä tapahtuu. Vähän sama kun olisit ollut jonkun raadin edessä, jossa tuomaristo kertoo, että oletko aatelistoa vai pohjasakkaa.
Ja kyse ei ole siitä, että millään muotoa haluaisin haalia kasseja, turhaa rompetta ja roinaa, joka harvemmin edes päätyy käyttöön tai vielä vähemmän saa näkyvyyttä blogissani. On enemmänkin kyse siitä, että jonkun tehtävä on oikeasti luokitella esimerkiksi meitä bloggaajia ja muita, vaikkapa julkisuuden henkilöitä eri kategorioihin. ”Sinä olet hyvä, sinä taas huono”. Se on pinnallisuutta parhaimmillaan. Jos jonkun pärstä ei miellytä, niin siirretään sinne ö-mappiin. Useimmissa paikoissa kun on tapana, että esimerkiksi tuo goodie bag on aina sama tai ettei kukaan vaihtoehtoisesti saa mitään. Useimmilta toimistoilta kun voi joka tapauksessa pyytää testiin tuotteita, jotka eniten ja oikeasti kiinnostavat.
Varmemminhan ne ovat myös semmoisia, jotka saavat mahdollista näkyvyyttä bloggaajan medioissa. Mielestäni on käsittämätöntä, että PR-toimisto, jonka tehtävä on nimenomaan edustaa itseään ja brändejään, toimii tällä tavalla. Ei tarvitse edes olla bloggaaja tai muu tuhansia ihmsiä tavoittava henkilö, jotta voisi tehokkaasti kertoa eteenpäin niitä hyviä tai sitten huonoja kokemuksia. Joskus riittää jo se, että pari ihmistä kertoo eteenpäin huonoista vakuutuskokemuksistaan, joka saa monen ihmisen valitsemaan toisen firman. Kaikkien näiden blogivuosien jälkeen tämä yksi ja samainen paikka on ainoa, josta on jäänyt huono fiilis. Näiden edellämainittujen syiden lisäksi myös parin muun kokemuksen perusteella.
Olen itse tehnyt vuosikaudet asiakaspalvelutyötä ja asiakas on aina asiakas. Henkilö siis, joka käyttää palvelemasi yrityksen palveluita, huolimatta siitä kuka tämä on. Itse palvelen kaikkia täysin samalla tavalla. Menneiden vuosien aikana on tullut vastaan useita julkkisasiakkaita ja myös pari ”etkö tiedä kuka olen”-tapausta, mutta mielestäni jokainen ihminen ja jokainen asiakas on yhtä arvokas ja ansaitsee saman kohtelun huolimatta siitä kuka hän on. Tai ennemmin, kuka on ehkä olevinaan. Blogimaailmassa homma ei todellakaan mene näin ja on monesti statuspohjaista. Pyrin itse valitsemaan yhteistyökumppaneikseni hyviä tyyppejä, joiden kanssa tykkän asioida ja joiden kanssa tulen juttuun, ihan siis ihmisenä. Olin sitten bloggaaja tai ihan sitten vain Iines Jyväskylästä.
Ja ei. Se ei ollut se kassi tai sen sisältö, vaan periaate.
Kuvat Jutta Hirsimäki
