Vauvakuumetta ilmassa (?)

Ihme ja kumma en ole hetkeen kohdannut kysymyksiä perheenlisäyksestä tai siitä, että onko vauvakuume taas päässyt yltymään. Tiedättekö kun olet yhden pienen lapsen äiti, olet jatkuvasti tietynlaisen tarkkailun alla ja tuntuu olevan vain ajan kysymys, milloin toinen lapsi on tuloillaan. Jollain tapaa tämä on todella ahdistavaa. Ensinnäkin siksi, että tuntuu olevan jollain tapaa ”väärin” olla vain sen yhden lapsen äiti (koska täytyyhän lapsella olla aina leikkikaveri!) ja toisekseen kun se kyselyihin vastaaminen on jotenkin todella vaivaannuttavaa. Tietynlainen paine siitä, että pitäisi lisääntyä vain siksi, että ulkopuoliset jollain tapaa sitä odottavat. Mitä vikaa olisi olla yhden lapsen perhe?

Eikä sillä, että raskautuminen olisi mikään itsestäänselvyys. Vaikka omalla kohdallani olin onnekas, enkä kokenut sen suhteen mitään erityisiä haasteita, oli raskausaika sitäkin stressaavampaa. Synnytystä unohtamatta. Rehellisyyden nimissä ahdistun edelleen valtavasti kun mietin taaksepäin kasvututkimuksia, rakenneultraa, josta saimme lähetteen lisätutkimuksiin poikkeavien mittojen vuoksi, keskusteluita lapsivesipunktiosta, mahdollisen keskenmenon riskistä ja kehityshäiriöistä. Kaikkien tutkimusten ja NIPT:in  jälkeen todettiin, että ”vauva nyt vain on pikkuinen, kuten sinäkin”, mutta kontrolleissa ravasin parin viikon välein aina synnytykseen saakka. Huh. Unohtamatta alkuraskauden panikointia kaiken maailman listeriatartunnoista ja hysteriaa ruoka-aineiden suhteen. Kertakaikkiaan raskaus oli kohdallani todella stressaavaa aikaa.

Kaikesta huolesta ja murheesta huolimatta saimme maailman kauneimman terveen pojan, joka ihme ja kyllä oli vielä kaiken hössötyksen jälkeen melko normaalin mitoissa 3,3kg painollaan ja 50cm pituudellaan. Kokoarvio kun oli koko ajan jotain maksimissaan 2700g luokkaa. Ja no, synnytyksestä en tässä postauksessa edes aloita, muttei sekään mennyt ihan oppikirjojen mukaan. Vaikka pääosin olenkin päässyt suurimmista raskaus- ja synnytystraumoistani yli, painavat ne edelleen välillä mieltä. Ajatus siitä, että pystyisinkö tuohon kaikkeen uudelleen? Kestäisinkö pahimmillaan samanlaisen stressin ja vielä samalla olemaan äiti tälle rakkaalle pörröpäälle? Mitä jos seuraavalla kerralla joku menisi oikeasti kunnolla pieleen synnytyksessä jos kerta jo ensimmäisellä kerralla luulin etten selviäisi? Ajatusta ei helpota tieto siitä, että virhetila, jossa poika oli, on periytyvä ja olen myös itse syntynyt hätäsektiolla samassa virhetilassa.

Noin yleisesti olen ajatellut, että jos saisin enemmän kuin yhden lapsen, olisi kaksi lasta ihan ehdoton maksimi. Minulla ja miehellä on kummallakin yksi sisarus, joten ehkä siitäkin syystä se oma perhetausta usein antaa tietynlaisen mielikuvan sopivasta lapsimäärästä? Tai ainakin oman tuttavapiirini perusteella tämä pätee todella usein! Jos perheessäsi on ollut 3 lasta, haaveilet itse usein kolmesta lapsesta ja niin edespäin. Ei nyt tietenkään aina, mutta monissa tapauksissa se oma sisarusmäärä tietyllä tavalla tuntuu luontevalta ja ehkä myös osaa itsekin asettua lapsen asemaan siitä, miltä tuntuu kun on yksi tai kaksi sisarusta.

Ja mitä tulee siihen vauvakuumeeseen, en koe että potisin erityisemmin vauvakuumetta. Välillä toki käy mielessä, että olisi ihana saada toinen vauva, mutta jotenkin ajatus pelottaa liikaa. Arkemme on tällä hetkellä melkoisen hektistä tuon yhden villivekaran kanssa ja välillä olen kauhuissani miettinyt, että apua, mitä jos heitä olisi tuplat? Tottakai omat lapset ovat maailman tärkeimpiä ja he menevät aina kaiken edelle, mutta itse pyrin myös ajattelemaan käytännön seikkoja ja kyllä, itsekkäästi myös sitä omaa aikaani. Jos minulla olisi mahdollisuus olla kotiäiti, olisi tilanne varmasti eri, mutta sitten kun on kuitenkin intohimoa tehdä uraa ja omia juttujaan. Ja tietysti kaiken sen takana tärkeimpänä seikkana, olla äiti.

Jos lapsiluku tuplaantuu, kasvavat myös asumiskulut ostaessa isomman asunnon, omaa aikaa on huomattavasti vähemmän, matkustaminen paljon kalliimpaa ja sitä rataa. Eikä siinä, voisin helposti olla eri mieltä mikäli tukiverkostomme olisi parempi. Tiedättekö tilanteen kun 2,5-vuotias ei ole vielä kertaakaan ollut yötä poissa vanhempien luotaan ja tarhan lisäksi hoidossa ulkopuolisilla noin 3h ajan koko tämän reilun kahden vuoden aikana. Kyllähän se verottaa myös parisuhdetta. Kuinka kireänä pinna olisi kahden pienen lapsen kanssa ilman tukiverkkoa..? Ihan oikeasti, te keillä on lähellä isovanhempi, sisaruksia tai joku, joka voi tarvittaessa tukea tai avustaa, saatte olla niin onnekkaita.

Moni varmasti pitää itsestäänselvänä sitä, että isovanhemmat auttavat hoidossa kun haluatte puolison kanssa lähteä kahdestaan päivälliselle tai vain viettää rauhallisen illan kotona kahdestaan. Olkaa todella kiitollisia!! Meidän kahdenkeskistä aikaa ovat perjantain nopeat kauppareissut lähikauppaan ennenkö haemme pojan päivähoidosta. Very romantic 😀 Kahdestaan olemme käyneet dinnerillä tasan yhden kerran. Poika on iltakukkuja ja yleensä olen itse aikaisemmin nukahtamispisteessä, joten harvemmin tulee iltaisinkaan istuskeltua kahdestaan viettämässä aikaa. Ja sitten miettii, että miten tämä kuvio muuttuisi, jos mukaan tulisi pieni vauva? Tietysti kaikkeen sopeutuu, mutta ymmärrätte varmasti, että juuri tällä hetkellä tuntuu tämä perhe-elämä aivan tarpeeksi hektiseltä yhden villin minitapauksen kanssa. Eikä siinä, emme tietenkään valita pojan kanssa vietetystä ajasta. Mehän rakastamme olla yhdessä. Nukumme yhdessä, katsomme telkkaria yhdessä, teemme kaiken yhdessä. Mutta sitten taas, ymmärrätte varmasti pointin myös parisuhteen ja sen kahdenkeskisen ajan kannalta.

Lopuksi kerron salaisuuden. Kesällä teki eräs ystäväni minulle tarot-ennustuksen, jonka kaikki kortit liittyivät jollain tapaa hedelmällisyyteen tai lisääntymiseen. Menin tästä jotenkin täysin lukkoon, koska ajatus ei juurikaan ollut käynyt mielessä. Sinänsä hauska sattuma, että kolme korttia neljästä liittyi juuri tuohon aiheeseen, mitä ikinä se sitten tarkoittikaan.

 

Muita yhden lapsen perheitä, jotka ovat kokeneet sosiaalista painetta siitä, että yhden lapsen perhe on ”väärin”?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Uhmisjuttuja ja kotiäitinäkö pääsee helpolla?

Minulla on ollut jo pitkään mielessä kirjoittaa eräästä aiheesta, nimittäin kotiäitiydestä. Aihe muistui itseasiassa taas mieleeni töissä lomilta palattua ja lomakuulumisia kerratessa kun totesin työkavereilleni, että melko totuus on, että töissä on jopa ”helpompaa” kuin lapsen kanssa kotona ”lomaillessa”. Ja hei, olin juuri se mamma, joka 4kk vauvan syntymän jälkeen toitotti nimenomaan sitä, kuinka paljon helpommalla kotona pääsee töihin verrattuna. Toki lapsi kasvaa ja sitä myötä tulee uusia ihania asioita, mutta myös erilaisia haasteita. Arki taaperon kanssa on ”hieman” eri juttu kuin viettää päivät lähinnä sängyssä loikoillen (eli imettäen tunteja) samalla pläräämällä puhelinta kyllästymiseen saakka tai sarjojen katsomista. Ainiin ja ne ihanat vaunulenkit.

Yhteistyössä Lindex (=kuvien vaatteet saatu, sisältää kaupallisia linkkejä)

Myönnän, että elämä oli tuolloin vauvavuotena oikeasti useimmiten melko huoletonta. Ainakin jos vertaa tuota arkea pienen uhmiksen kanssa kaupassa tai lenkkipolulla taisteluun, täysien lattialle heitettyjen ruokalautasten siivoamista ja mitä näitä nyt on. Nämä nyt ovat juttuja, jotka lähinnä pistävät naurattamaan kun toinen raivoaa niin tosissaan, mutta jokainen uhmismamma kyllä varmasti tietää mitä tarkoitan, haha. Ja korostan, että tottakai niitä hyviä ja ihania puolia on enemmän, mutta asioilla on aina ne kaksi puolta, eikä kotimammailu aina todellakaan ole helppoa. Ainakaan siis kaikilla. Heräsin tänään jo viiden maissa kukkumaan ja jostain ajauduin pohdiskelemaan, että mikä äitiydessä on parasta. Sitä ei oikein osaa selittää, mutta se lämmin tunne, joka leviää rintaan kun edes mietit omaa lastasi. Kun tämä nukahtaa kainaloosi, haluaa halata tai pusutella, kun kutittelette, tanssitte yhdessä tai heräätte aamulla koko perhe toistenne vierestä. Se on maailman parasta. Ja se, kuinka kaikkein huonoimpanakin päivänä muistat, että mikä on oikeasti tärkeää. Mikään ei saa niin hyvälle mielelle kun oman lapsen kanssa oleminen. Ne ajoittain hankalat kiukuttelut ovat siihen verrattuna aivan mitätön juttu.

Sitten meidän uhmisjuttuihin! Meillä on nimittäin taas lähipäivinä ollut ihme rageiluita. Viikonloppuna poika oli tosi kiukkuisella tuulella. Poskihampaita on ilmeisesti puskenut viimeaikoina, joka on tuonut kiukkua ja myös vienyt ruokahalua. Päikkäreiden jälkeen tarjosin omenaviipaleita, joita hän selvästi halusi (omppu suurinta herkkua), mutta sitten taas ei. Omenat lentelivät ympäri terassia, kunnes tämä tuli toisiin aatoksiin, paiskasi terassin oven kiinni ja meni omppulautasen kanssa YKSIN istumaan terassille. Perushomma. Haha! Ja tämmöiset eipäs – juupas -jutut on nykyään niin tuttuja. Jos tarjoat jotain, ei se missään nimessä kelpaa, mutta jos hän itse keksii ottaa, niin onkin ok 😀 Ei voi koskaan tietää! Ja siis missään asiassa ei missään nimessä saa auttaa tai avustaa! Joskus ollaan niin isoa poikaa ja lukitaan itsensä omaan huoneeseen, kunnes sitten 10 sekunnin päästä tuleekin jo kamala hätä, heh. Äärimmäisen itsepäinen tyyppi on jokatapauksessa kyseessä, vanhempiinsa selkeästi tullut! Ja tosiaan, ne täydet ruokalautaset lentävät meillä edelleen lattialle, päivittäin. Ei ikinä tarhassa, mutta kotona kyllä. Kellään muilla ollut tätä…? Mikä avuksi? Tuntuu, että ollaan kokeiltu kaikki keinot.

Eräs juttu, josta on pitänyt mainita jo ikuisuuden ajan, on kiitollisuus päivähoidon henkilökuntaa kohtaan. Ihan totta, he tekevät aivan mieletöntä työtä, eivät pienestä hätkähdä ja jaksavat aina olla kärsivällisiä, vaikka riehuvia uhmiksia olisi sen yhden sijaan vieressä viisi. Mielestäni lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien työ on aivan liian aliarvostettua siihen nähden, millaista työtä he tekevät. Samaa voisi sanoa esimerkiksi sairaanhoitajista. Ovat aivan ihania lapsillemme, joista pitävät päivittäin hyvää huolta, vaikkei lapsi olisikaan oma. Keksivät ihania aktiviteetteja, huumoria ja ovat oikeasti kiinnostuneita hoitolapsista. Tai tämä käsitys on ainakin meidän kohdallamme ja koen, että olemme todella onnekkaita. Myönnän, etten tiedä olisiko minusta tuohon työhön, hoitamaan päivän ajaksi vilkkaita pikkulapsia ja siitä sitten kotiin oman lapsen luokse, joten siitäkin syystä haluan antaa ison hatunnoston heille.

Nuo Niken Air Force Onet ostin muuten pienelle keväällä Portugalista, mun piti esitellä ne jo joskus ajat sitten, mutta unohdin. Yritän selkeästi leipoa tästä lapsesta toista Nike-fania. Kuvassa myös pienen syysvaatteita, jotka tilasin jokunen viikko takaperin Lindexin verkkokaupasta blogin kautta saamallani lahjakortilla.

Keltaiset hauvatrikoot ovat nämä ja tilasin myös saman setin paidan. Molemmat ovat pehmeää luomupuuvillaa. Collegepaita on taas tämä ja on hurjan pehmeää materiaalia. Vuori on todella mukavan tuntuinen ja lämmin! Bongasin myös, että Lindexin verkkokaupassa on vielä 19.8 saakka tarjous lastenvaatteista ja kaikki lasten tuotteet osta 3, maksa 2 koodilla kids18. Oman tilailuni jälkeen on tuonne tullut vaikka mitä kivaa, mutta esimerkiksi nämä tilaamani autohousut ovat kovin juttu ikinä meillä!! 😀 Koko lastenvaatevalikoima löytyy täältä!

Reilu vuoteni kotona äitiys- ja hoitovapaalla oli ehdottomasti elämäni tärkein (ja ihanin) vuosi. Oman lapsen vauvavuosi ja ensimmäiset kehitysaskeleet ovat asioita, joita ei ikinä saa takaisin ja vaikka luulin olevani juuri se tyyppi, joka vannoo palaavansa töihin heti vanhempainvapaan päätyttyä, niin eihän se nyt ihan niin tietysti mennyt. Omalla kohdallani reilu vuosi oli se rajapyykki kun alkoi tulla seinä vastaan kotirutiinien suhteen. Vaikka kotona olikin tietysti ihanaa, tarvitsen itse arjessani erilaisia haasteita ja virikkeitä. Voin suoraan todeta, että päivittäin toistuvat kotityöt ja aina uusien leikkien, sekä harrastusten keksiminen ei vain ole minun juttuni. Huomasin nimittäin, että myös lapsi alkoi turhautua kotona, vaikka paljon asioita teimmekin. Todella temperamenttisen ja voimakastahtoisen pojan äitinä ei aina pääse kovin helpolla, mutta toki arki on kasvattanut meitä vanhempiakin hurjasti. Kotiäideille nostan todella hattua, koska se käy taaperon kanssa oikeasti kokopäivätyöstä, mikä tuli taas tässä parin ensimmäisen lomaviikon aikana todettua.

Lapset ovat erilaisia, kuten myös me äidit. Luonteemme eivät tee kenestäkään sen huonompaa ja ainakin toivon, että jokainen tietää rajansa, halunsa ja tekee päätökset sen mukaan. Tarkoitan tässä lähinnä työhönpaluuta sun muuta. Omalla kohdallamme koimme, että päiväkodin aloitus oli juuri oikea päätös viime vuoden syksynä. Poika oli tuolloin vähän vajaa 1,5v. Arkemme helpottui, poika oli tyytyväisempi kun sai ryhmästä seuraa ja uusia virikkeitä. Toiset lapset viihtyvät paremmin kotona, nauttivat rauhasta ja toiset taas ovat niitä hyperaktiivisia, jotka haluavat uutta ja jännittävää jokainen hetki, jolloin toistuvat rutiinit ja samat virikkeet turhauttavat.

Ja hei, teidän lukijoiden joukossahan on tarhahenkilökuntaa, jos teillä on vinkkailla kivoista ideoista, joilla voisi kiittää tarhatätejä, niin vinkkejä otetaan vastaan!

 

Saa jakaa teidän uhmis-kommelluksia!! 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Totuuden hetki: Pilasiko imetys rintani?

Ihan alkuun huomiona, että postauksella on ällövaroitus, eli jos imetysasiat eivät kertakaikkiaan kiinnosta, ei kannata lukea tästä eteenpäin.

Asia, jota tulevat tai tuoreet äidit aivan satavarmasti googlettavat (ainakin kerran) on se, mitä käy rinnoille äitiyden tai imetyksen myötä? Pinnallista tai ei, on aihe semmoinen, joka loppupeleissä ainakin jossain määrin mietityttää naisia. Muistan silloin ekoilla neuvolakäynneillä joskus vuoden 2015 loppupuolella kun hoitaja kysyi, että meinasinko imettää. Olin aivan ulapalla, koska en tiennyt imettämisestä MITÄÄN! En sitä, että siitä on lapselle terveyshyötyjä, sitä kuinka yleistä imettäminen on tai saati sitten ollut edes ajatellut, että meinasinko imettää.

Ihan kamala myöntää, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että ”en halua imettää”, ihan vain koska en oikeasti tiennyt aiheesta mitään. Jotenkin luulin, että on ihan arkipäivää syöttää vauvaa tuttipullosta. Synnytyksen lähestyessä kävi itsestäänselväksi, että aion ainakin yrittää imettää ja alkuvaikeuksien jälkeen meidän imetystaival menikin varsin intensiivisesti ja jatkui reilun vuoden, päivin ja öin. Näin reilut pari vuotta synnytyksestä ja reilu vuosi imetyksen lopettamisen jälkeen ajattelin kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, josta ajattelin etten ikinä postaisi. Miten äitiys ja imetys vaikuttivat rintoihini?

Vaikken itse jaksanut asiaa aivan kamalasti stressata rintojen ”pilalle menemisen suhteen”, myönnän itsekin tätä joskus googlanneeni. Keskusteluiden kommenttien saldoa oli muistaakseni suurinpiirtein: ”Rintani ovat imetyksen jälkeen vain kaksi tyhjää pussia. Eivät olet palautuneet ja tuskin palautuvatkaan. Nimim. synnytyksestä 3 vuotta” tai ”Rinnat roikkuvat, eikä mieskään enää tykkää. Kaduttaa.” Mietin muutamaan otteeseen, että missä mahtoivat olla ne kommentoijat, joiden rinnat sitten palautuivat.. Luulisi, että valtaosa ovat kuitenkin näitä tapauksia. Öhöm.

Imetyshommammehan olivat hieman kinkkisiä alusta alkaen. Vauvalle kelpasi synnytyssairaalasta lähtien vain toinen rintani. Käytännössä imetin siis vain yhdestä rinnasta, joka oli aina tuplakokoinen toiseen verrattuna. Alkuun yritin pitää maidontuotantoa yllä myös toisesta rinnasta rintapumpulla, mutta muutaman viikon jälkeen en yksinkertaisesti enää jaksanut ja annoin periksi. Parin kuukauden jälkeen ei pienelle kelvannut pumpattu maito enää edes tuttipullosta, tuttia tämä ei suostunut ikinä syömään. Olin yli vuoden siis kirjaimellisesti aikalailla rintapuoli.

Poikamme oli vauvavuoden aikana todella huono syömään kiinteitä suuresta yrityksestä huolimatta ja sanoisinko tämän olleen melkeinpä 8-9kk käytännössä täysimetyksellä. Ja toki, sujuihan se niinkin. Pääasia, että joku ravinto kelpasi. Vasta imetyksen asteittain lopettamisen jälkeen, lapsen ollessa 1 v 1kk, alkoivat kiinteät maistua paremmin. Tuohon saakka ruokin lasta siis vain toisesta rinnasta. Tämän oman empiirisen tutkimukseni perusteella voinkin hyvin kertoa, että vaikuttiko imetys oikeasti rintoihin?

Ja vastaus on: No ei! Tällä hetkellä molemmat rintani ovat täysin identtisiä, edelleen. Imetysrinta ei roiku, ole isompi tai pienempi tai eroa millään muullakaan tavalla toisesta. Voisin siis todeta, että imetys ei siis ainakaan omalla kohdallani vaikuttanut rintoihin mitenkään. Sen sijaan millä oli vaikutusta, oli kehonkoostumuksen muutoksella. Rinnoista lähti rasvaa maitoa varten ja kyllä, rintani ovat edelleen ainakin yhen kuppikoon pienemmät kuin ennen lasta, mutta se ei haittaa ollenkaan! Omalla kohdallani rintojen ”palautumiseen” meni noin puoli vuotta, jonka aikana ne pikkuhiljaa kiinteytyivät rasvan palautuessa pikkuhiljaa. Toki, harvalla kolmekymppisellä nyt muutenkaan on varmasti enää samanlaiset rinnat kuin parikymppisenä..

Kehoilla on tietysti eroa ja tottakai esimerkiksi rintojen kokokin voi merkitä asiassa paljon. Rintojen palautumista voi kuitenkin edesauttaa myös itse. Tukevat liivit, liikunta, rintojen rasvailu ja rintalihasten treenaaminen ovat asioita, joilla palautumista voi edesauttaa. Asia, joka kuitenkin eniten vaikuttaa myös rintoihin, on kehon painonvaihtelu. Rasvaa tulee ja rasvaa lähtee, tottakai se jättää kehoon jälkensä. Naisilla voi olla olla todella hankala päästä raskauskiloista eroon ja jos puhutaan jopa kymmenistä kiloista, on selvää että rasvaa kertyy reippaasti myös rintohin. Ja sitten kun paino putoaa, tietysti se vaikuttaa myös ”rintoja tyhjentävästi”. Tämähän on vielä asia, joka voi käydä kenelle tahansa, ei vain äideille.

Ja mitä voisin sanoa kaikille tuleville äideille, jotka miettivät imetyksen skippaamista sen tähden, että pelätään rintojen menevän pilalle. Don’t do it! Jos asia on oikeasti tärkeä, keskity ennemmin pitämään itsestäsi huolta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen. Kävelylenkit, kevyt liikunta ja terveellinen ruokavalio. Näin paino (ehkä) pysyy kurissa. Kirjoittaa siis Iines, joka lihosi raskauden aikana lähes 20kg.

Mitäs tuumaatte?

Pilasiko imetys tai lapsen saaminen rinnat vai palasivatko ne ennalleen?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Lapsen eka yö omassa sängyssä (iik!) ja muita kuulumisia

Hupsista, oli aamupöhnässä tullut pieni virhe otsikkoon, mutta korjasin sen näin jälkeenpäin ;D

Tällä viikolla on koittanut virallisesti paluu arkeen. Työt, tarha ja sen semmoista. Viime viikkoina olemme koko perhe nukkuneet hieman vaihtelevasti. Poika on ollut jo jonkin aikaa öisin todella levoton. Ensin arvelimme, että syy on puhkeavassa poskihampaassa, sitten tuli se flunssa ja tosiaan, vaikka flunssa on sairastettu niin villit yöt jatkuvat edelleen. Ehkäpä se on tämä kuumuus.. Tässä eräänä iltana oltiin Tommin kanssa molemmat aivan silmät ristissä 22.30 aikoihin sängyssä kun eräs pieni herra vielä mönkii täysillä, eikä suostu käymään nukkumaan. Vaikka siis olemme heränneet ihan normaaliaikoihin reippaasti ennen kahdeksaa ja päikkäritkin olleet ihan kohtuullisia, ei mitään superpitkiä.

No, viimeinen viikko ollaan pojan kanssa nukuttu alakerrassa futonilla, jossa olen todennut pääsevän huomattavasti helpommalla. Alakerrassa on viileämpää ja futonilla ei tarvitse olla ihan kokoajan heräämässä ja panikoimassa, että toinen pyörii sängystä alas jostain kulmasta. Yleensä kun herään yöllä, niin napero pyörii milloin missäkin, eilen herätessäni puoliksi lattialla pitäen futonin reunaa tyynynä.. Muilla näin hurjia unissaan pyörijöitä? On jo käynyt mielessä, että olisiko pian edessä se omassa sängyssä nukkumisen harjoittelu? Ja arvatkaa! Eka yö omassa sängyssä on nyt takana.

Pojalla on nyt ollut hetken semmoinen ”juttu”, että haluaa illalla katsoa isin kanssa telkkaria ja on tottunut siihen, että mennään yhdessä kaikki nukkumaan, kuten muutamina iltoina ollaan menty. Toissailtana nukahti isin viereen sohvalle. Kai tämä on jotain semmoista, että halutaan olla isoa poikaa 😀 Aikaisemmin kun painuttiin aina ennen ysiä pojan kanssa kaksin yläkertaan ja tämä suorastaan aina oikein odotti sitä, keräsi unikirjat ja lelun valmiiksi mennen odottelemaan portaiden alle. No nyt tämä onkin sitten lähtenyt jatkuvasti karkuun tuolta omasta huoneestaan, eikä nukuttamisesta ole tullut mitään kun tämä tietää isin vielä valvovan, (”Minäkin haluan!”).

Eilen sitten hetken mielijohteesta keräsin unikirjat sun muut pojan omaan sänkyyn ja pian tämä jo kantoi itsekin erään kirjan ja laittoi sänkyyn. Sinne sitten lukemaan iltasatuja, näin me ollaan toimittu siis aina päikkäreiden suhteen, jotka pieni nukkuu omassa sängyssään. Menin itse pötköttämään futonille viereen ja hetken päästä tämä nukahti. Ja mikä hulluinta, ei herännyt kertaakaan yön aikana hulisemaan, että olisi halunnut viereen! Olen aivan ällistynyt! Menikö se tosiaan näin helposti? No katsotaan kuinka seuraava yö menee, toistaiseksi ajattelin helteidenkin vuoksi kuitenkin edelleen nukkua pojan kanssa tämän huoneessa futonilla 🙂

Useinhan tämmöisissä jutuissa tarvitaan vain sitä päättäväisyyttä, tottakai lapsi saattaa kapinoida ekoja kertoja, kuten joskus aiemmin kun ollaan yritetty omassa sängyssä nukkumista, mutta harvalla hommat varmasti menevät kerralla nappiin. Kun jaksaa olla sinnikäs ja olla ajattelematta niitä ”ei pieni halua nukkua yksin”-juttuja, niin kaikki sujuu varmasti hienosti. Ainakin tämä meidän herra nukkui tosiaan varsin sikeästi ja tyytyväisenä yksin sängyssään, verrattuna siihen millaista pyörimistä, yöllisiä huutoja ja potkimista meidän perhepetiys on useimmiten ollut, haha. Kamalinta on se, että tunnen itseni jotenkin julmaksi kun siirrän lapsen omaan sänkyyn, vaikka kyseessä on täysin normaali juttu. Varsinkin siis kun lapsi on jo yli 2-vuotias ja nukkunut tähän saakka kaikki yöt vieressämme. Vanhemmillehan tämä loppupeleissä varmasti on rankinta kun on tottunut siihen, että pieni myyryläinen tuhisee vieressä.

Töihinpaluu on sujunut kiireisissä merkeissä lähinnä sähköpostia purkaessa, voiton puolella ollaan jo! Paras asia ikinä on muuten palata lomalta keskellä viikkoa, tulee nimittäin nopeammin viikonloppu. Yay! Kuten keskiviikkona ohimennen kirjoittelinkin, olen pyrkinyt olla marmattamatta näistä helteistä. Niin monta vuotta on toivottu kunnollista kesää Suomeen ja sen kerran kun semmoinen saadaan, tulee heti ensimmäisinä viikkoina marmatusta sieltä täältä kuumuudesta. Ja kyllä, rajansa tietty kaikella. Onhan helleputki ollut jo aivan käsittämättömän pitkä, mutta ainakin tämä kesä jää mieleen! Tietysti olen välillä itsekin tuskaillut kuumasta kelistä, meidän pihassa (=sauna) ja viimeksi keskiviikkona kahvilassa työskennellessä kun hiki vain valui ympäri kehoa ja kasvoja, mutta silti olen pyrkinyt nauttimaan. Rakastanhan matkustaakin trooppisiin maihin! Mutta, meidän ilmastointi on kyllä osoittautunut kuitenkin aivan ihanaksi härveliksi näillä keleillä! (Ja useinhan niillä lomareissuilla on kuitenkin aina se ilmastoitu huone, johon illalla pakenee kuumuutta :D) Ja joo, ulkona en ole kyllä kertaakaan tänä kesänä kokenut, että olisi yksinkertaisesti niin kuuma, että toivoisin kesän jo menevän ohi. Kai sitä yrittää miettiä asioista ennemmin niitä positiivisia puolia, toki ymmärrän että oltavat voivat oikeasti olla äärimmäisen tukalat huonosti kuumaa kestäville tai esimerkiksi raskaana oleville ihmisille (apua!!!).

Vielä pukkaa asukuvia Köpiksestä. Kuvan kukkahameen ostin myös reissusta. Tämä löytyi semmoisesta pienestä ”nimettömästä” putiikista Nørrebrohon vievän sillan kupeesta Nørrebrogadelta. Putiikissa kävi vain käteinen ja se oli täynnä ihania kimonoita, koruja, astioita ja ties mitä! Yritin urkkia nyt jälkeenpäinkin sen nimeä, mutta eipä löydy. Melkoinen mysteerikauppa siis.

Hame / No brand

T-paita / H&M Premium

Kengät / Toms

Aurinkolasit / Prada

Noniin, kello tulee seitsemän ja olen jo saanut tämän postauksen naputeltua. Huhhei! Heräsin tänään jo 5.30 miehen kolinoihin, enkä enää saanut unta, joten päätin nousta itsekin puuhastelemaan hommia koneella. Nyt siis työjuttuja kovalla tempolla ja sitten iltapäivällä fokus viikonloppuun! 🙂

Loistavaa viikonloppua! Kertokaa ihmeessä, millaisia kokemuksia teillä on lapsen omaan sänkyyn totuttelusta.

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Lomakuulumisia ja minä ilman pidennyksiä

Minulla alkoi maanantaina virallisesti kesäloma kun poika palasi kesälomilta takaisin tarhaan. Ja voi kun onkin ollut outoa hengailla kotona ilman mitään sen kummempia pakollisia juttuja tai tehtäviä asioita. Ihanan rentouttavaa! Heräillään aamuisin viimeistään seiskalta, koska vien pojan aamuisin tarhaan ja jatkan itse siitä suoraan sitten lenkille, eli mistään myöhäisistä herätyksistä ei voisi puhua, mutta jääpähän aikaa enemmän päiviin. Eivätkä nuo herätykset millään tapaa minua haittaa, vaikka omakin unirytmi on tässä lomaillessa siirtynyt hieman myöhäisemmäksi. Se on kyllä mainittava, että nämä helteet ovat laiskistaneet varmasti itse jos kunkin. Päivät ovatkin siis menneet todella chilleissä meiningeissä, pääasiassa neuloen, aamulla meditoiden lenkin jälkeen, kuunnellen äänikirjoja ja tällä viikolla kävin myös hoitamassa asioita keskustassa. Eli todella stressivapaasti siis! En valita ollenkaan 🙂

Mietin alkuun, että pitäisinkö pojan kotona koko kuukauden kanssani lomalla, mutta totesimme sitten, että haluan itsekin viettää edes reilun viikon kotona niin, että saan hyvin tehtyä joitain hommia, kuten järjesteltyä kaappeja, luettua ja kaikkea semmoista, joiden tekeminen on vähän haastavampaa kun on lapsen kanssa. Ja toki, tarvitseehan äitikin lomaa, eikä se tarkoita sitä, että äiti olisi itsekäs. Tai joku jokaisen täytyy olla terveellä tavalla itsekäs ja huolehtia omasta jaksamisestaan.

Reissataan kuitenkin kesäloman ulkopuolella perheen kanssa ainakin pari kertaa, joten vuoteen kertyy kuitenkin reippaammin yhteistä perhelomailua, kun monille tuon kuukauden kesäloman aikana. Toinen syy pojan laittamiseen loppulomani ajaksi hoitoon oli se, että tämä oikeasti viihtyy tarhassa ja käyttäytyykin siellä kuulemma huomattavasti paremmin kuin kotona (eli ei esimerkiksi viskelele tavaroita tai lautasia :D). Vaikka usein sanotaan, ettei alle kolmevuotias oikeasti tarvitse sosiaalisesta näkökulmasta muiden lasten seuraa, olen itse kuitenkin jossain määrin eri mieltä.

Ei varmaan olla ainoita, joiden perheessä Ryhmä Hau on the thing.. Tunnari soi mulla päässä jokaikinen päivä. Mulla on jo oma lempparikin noista (Samppa) 😀

Poika on nyt alkanut jo jonkin verran leikkimään muiden lasten kanssa (vaikka se nyt vielä semmoista vähän alkeellista onkin :D), mutta varsinkin hieman vanhempien lasten kanssa leikkiminen on jotain, mistä hän tykkää hurjasti! Ja kehittää varmasti monelta kantilta myös vuorovaikutuskykyjä. Itse kun en kykene samanlaiseksi leikkikaveriksi kun joku toinen pienempi siellä tarhassa. Itse näen siis pienen lapsen sosiaaliset suhteet myös suurena plussana ja koska meillä ei ihan kamalasti ole kaveripiirissä lapsia, on tarha sitten se leikkipaikka ja on ilo huomata, että pieni tosiaan nauttii muiden seurasta.

Innostuin ekana lomapäivänä keräilemään jopa kukkia 😀 Tällä viikolla on muutenkin tullut tehtyä asioita, joita en yleensä ikinä tee arkena. Kuten kaappien järjestely, kunnon löhöily ja tavaroiden järjestely.

Ylemmissä kuvissa muuten pitkästä aikaa kuvaa täysin omasta tukastani. Pidennyshuolto oli lomien vuoksi päässyt venähtämään ja päädyin repimään roikkuvat sinetit irti. Oma tukka on tällä hetkellä siis varsin lyhyt, mutta huonon latvan katkeiltua käytännössä kokonaan pois on kunto yllättävän hyvä. Kasvattelu siis jatkuu.. Moni teistä totesi Instan puolella, että pitäisi pysyä tuolla omalla tukalla, mutta katsotaan. Jos se olisi kauttaaltaan edes 5-10cm pidempi, niin olisin niin iloinen! Onneksi tukka kasvaa.

Huomenna suuntaan Köpikseen, joten alkuviikosta tulossa kuulumisia sieltä! Tarkoituksena koluta ainakin vintageliikkeitä ja Isabel Marantin liike, johon olen himoinnut pääseväni jo vuosia ;D Jos Köpiksen kuulumiset kiinnostaa, niin reaaliaikaisia matkajuttuja voi seurailla IG Storiesissa @iines

Kivaa viikonloppua!!

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.