Keskiviikon kuulumisia

Meidän pienen flunssa alkaa vihdoinkin hellittää ja eilen vietettiin jo kuumeetonta päivää, vaikka pieni nuha vielä vaivaakin. Luulin maanantaina hetken itsekin tulevani sairaaksi. Pari päivää kärsin nimittäin todella oudosta olosta, ihan kuin olisi oksennustauti tulossa, joka sitten onneksi meni ohi. Ja vihaan oksennustauteja yli kaiken. Tai siis toisaalta, kukapa niistä nyt sitten pitäisikään? Tästä päästäänkin sitten taas kerran ihmettelyyn siitä, että miten lapsilla riittää aina energiaa, vaikka kuinka olisi flunssassa ja kuumeessa? Asia, joka jaksaa kummastuttaa aina vuosi toisensa jälkeen, koska itsehän olen kuumeessa aina suorastaan surkeana ja sitten kolmevuotias hyppii riehakkaasti sohvalla, jopa vielä villimmin kuin normaalisti.

En tiedä miksi, mutta olen tällä viikolla ollut jotenkin ahdistunut ja ottanut itseeni pikkujuttuja, joista en ehkä välittäisi normaalisti ollenkaan. Viime viikolla kirjoittelin niistä ihme hormonaalisista ongelmista ja nyt onkin ollut toista päivää päällä joku ihme hormoniahdistus potenssiin miljoona. Tuntuu, että joku pieni syysväsymys on lähipäivinä alkanut katalasti hiipiä tännekin tai sitten vaan poden piilevänä tuota ihme lastentautia, eipä olisi ensimmäinen kerta.

Kuten kuvista ehkä näkyy, chillailu ja piirretyt ovat alkuviikosta olleet kova juttu!

Intouduin lauantai-iltana (ihan vain silkasta huvista) tutkimaan sitä, miten EU-maassa asuva voisi muuttaa Ranskan Polynesiaan. Tämän seurauksena näin sitten tottakai myös unta Tyynenmeren maisemista, ihan parasta! Kerroin viikonloppuna Tommillekin, että jos voisin mennä ajassa taaksepäin kymmenisen vuotta ja jostain syystä emme tämän kanssa tapaisi toisiamme, muttaisin aivan varmasti Ranskan Polynesiaan. Niinkun NYT! Eikä varmasti yllätä, että sen jälkeen kun taannoin kirjoitin haaveestani pacific island hoppingin suhteen, on kaipuu pidempään matkaan ulkomailla vain paisunut entisestään. Asia ei luonnollisesti ole ajankohtainen aivan lähiaikoina, vaan enemmänkin aikaisintaan reilun vuoden päästä. Tulevina vuosina haluan muutenkin välttää eestaas reissaamista ja panostaa enemmänkin siihen, että viettäisi kerralla pidempiä aikoja reissussa, kuten viime talvena.

Miten muuten voi olla mahdollista, että kotona tulee eteen AINA jotain fiksattavaa? Remontoidessamme kylppäriä viime talvena, toivoimme remppajuttujen olevan siinä, ainakin hetkeksi. Noh, lattioiden fiksaamisesta olen maininnut jo aikaisemminkin ja alunperin olisin halunnut hoitaa lattiajutun samalla kylppärirempan kanssa. Sitten lykättiin sitä kesälle ja noh, koko homma unohtui. Alkuperäinen suunnitelma olisi ollut hioa parketti ja maalata kauttaaltaan Betoluxilla, kuten Käpylän asuntomme lautalattia, mutta nyt olemme lähinnä tuumailleet, että onko vanha parketti jo liian huonossa kunnossa ja monta kertaa hiottu uuteen operaatioon. Anyway, lattian kunto alkaa olla jo niin järkyttävä, että jotain täytyy asialle tehdä. Onko joku teistä saanut todella kuluneen parketin vielä elvytettyä hiomalla / lakkaamalla / maalaamalla? Vinkkejä kaivataan epätoivoisesti! Ensisijaisesti toki haluaisi vielä fiksata vanhan parketin kuntoon, mutta alkaa tuntua, että lattian uusiminen on varmin vaihtoehto. Laminaatti on ihan poissuljettu juttu, koska itse en henkilökohtaisesti lämpene niille ollenkaan, mutta toki myös jokin uusi juttu ja vaihtelu kiinnostaisi lattian suhteen. Ehkäpä täytyy siis lähteä joku päivä lattiakaupoille fiilistelemään 😀

 

Kaikenlaisia ajatuksia siis mielessä tänään! Palataan 💕

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Uhmisjuttuja ja kotiäitinäkö pääsee helpolla?

Minulla on ollut jo pitkään mielessä kirjoittaa eräästä aiheesta, nimittäin kotiäitiydestä. Aihe muistui itseasiassa taas mieleeni töissä lomilta palattua ja lomakuulumisia kerratessa kun totesin työkavereilleni, että melko totuus on, että töissä on jopa ”helpompaa” kuin lapsen kanssa kotona ”lomaillessa”. Ja hei, olin juuri se mamma, joka 4kk vauvan syntymän jälkeen toitotti nimenomaan sitä, kuinka paljon helpommalla kotona pääsee töihin verrattuna. Toki lapsi kasvaa ja sitä myötä tulee uusia ihania asioita, mutta myös erilaisia haasteita. Arki taaperon kanssa on ”hieman” eri juttu kuin viettää päivät lähinnä sängyssä loikoillen (eli imettäen tunteja) samalla pläräämällä puhelinta kyllästymiseen saakka tai sarjojen katsomista. Ainiin ja ne ihanat vaunulenkit.

Yhteistyössä Lindex (=kuvien vaatteet saatu, sisältää kaupallisia linkkejä)

Myönnän, että elämä oli tuolloin vauvavuotena oikeasti useimmiten melko huoletonta. Ainakin jos vertaa tuota arkea pienen uhmiksen kanssa kaupassa tai lenkkipolulla taisteluun, täysien lattialle heitettyjen ruokalautasten siivoamista ja mitä näitä nyt on. Nämä nyt ovat juttuja, jotka lähinnä pistävät naurattamaan kun toinen raivoaa niin tosissaan, mutta jokainen uhmismamma kyllä varmasti tietää mitä tarkoitan, haha. Ja korostan, että tottakai niitä hyviä ja ihania puolia on enemmän, mutta asioilla on aina ne kaksi puolta, eikä kotimammailu aina todellakaan ole helppoa. Ainakaan siis kaikilla. Heräsin tänään jo viiden maissa kukkumaan ja jostain ajauduin pohdiskelemaan, että mikä äitiydessä on parasta. Sitä ei oikein osaa selittää, mutta se lämmin tunne, joka leviää rintaan kun edes mietit omaa lastasi. Kun tämä nukahtaa kainaloosi, haluaa halata tai pusutella, kun kutittelette, tanssitte yhdessä tai heräätte aamulla koko perhe toistenne vierestä. Se on maailman parasta. Ja se, kuinka kaikkein huonoimpanakin päivänä muistat, että mikä on oikeasti tärkeää. Mikään ei saa niin hyvälle mielelle kun oman lapsen kanssa oleminen. Ne ajoittain hankalat kiukuttelut ovat siihen verrattuna aivan mitätön juttu.

Sitten meidän uhmisjuttuihin! Meillä on nimittäin taas lähipäivinä ollut ihme rageiluita. Viikonloppuna poika oli tosi kiukkuisella tuulella. Poskihampaita on ilmeisesti puskenut viimeaikoina, joka on tuonut kiukkua ja myös vienyt ruokahalua. Päikkäreiden jälkeen tarjosin omenaviipaleita, joita hän selvästi halusi (omppu suurinta herkkua), mutta sitten taas ei. Omenat lentelivät ympäri terassia, kunnes tämä tuli toisiin aatoksiin, paiskasi terassin oven kiinni ja meni omppulautasen kanssa YKSIN istumaan terassille. Perushomma. Haha! Ja tämmöiset eipäs – juupas -jutut on nykyään niin tuttuja. Jos tarjoat jotain, ei se missään nimessä kelpaa, mutta jos hän itse keksii ottaa, niin onkin ok 😀 Ei voi koskaan tietää! Ja siis missään asiassa ei missään nimessä saa auttaa tai avustaa! Joskus ollaan niin isoa poikaa ja lukitaan itsensä omaan huoneeseen, kunnes sitten 10 sekunnin päästä tuleekin jo kamala hätä, heh. Äärimmäisen itsepäinen tyyppi on jokatapauksessa kyseessä, vanhempiinsa selkeästi tullut! Ja tosiaan, ne täydet ruokalautaset lentävät meillä edelleen lattialle, päivittäin. Ei ikinä tarhassa, mutta kotona kyllä. Kellään muilla ollut tätä…? Mikä avuksi? Tuntuu, että ollaan kokeiltu kaikki keinot.

Eräs juttu, josta on pitänyt mainita jo ikuisuuden ajan, on kiitollisuus päivähoidon henkilökuntaa kohtaan. Ihan totta, he tekevät aivan mieletöntä työtä, eivät pienestä hätkähdä ja jaksavat aina olla kärsivällisiä, vaikka riehuvia uhmiksia olisi sen yhden sijaan vieressä viisi. Mielestäni lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien työ on aivan liian aliarvostettua siihen nähden, millaista työtä he tekevät. Samaa voisi sanoa esimerkiksi sairaanhoitajista. Ovat aivan ihania lapsillemme, joista pitävät päivittäin hyvää huolta, vaikkei lapsi olisikaan oma. Keksivät ihania aktiviteetteja, huumoria ja ovat oikeasti kiinnostuneita hoitolapsista. Tai tämä käsitys on ainakin meidän kohdallamme ja koen, että olemme todella onnekkaita. Myönnän, etten tiedä olisiko minusta tuohon työhön, hoitamaan päivän ajaksi vilkkaita pikkulapsia ja siitä sitten kotiin oman lapsen luokse, joten siitäkin syystä haluan antaa ison hatunnoston heille.

Nuo Niken Air Force Onet ostin muuten pienelle keväällä Portugalista, mun piti esitellä ne jo joskus ajat sitten, mutta unohdin. Yritän selkeästi leipoa tästä lapsesta toista Nike-fania. Kuvassa myös pienen syysvaatteita, jotka tilasin jokunen viikko takaperin Lindexin verkkokaupasta blogin kautta saamallani lahjakortilla.

Keltaiset hauvatrikoot ovat nämä ja tilasin myös saman setin paidan. Molemmat ovat pehmeää luomupuuvillaa. Collegepaita on taas tämä ja on hurjan pehmeää materiaalia. Vuori on todella mukavan tuntuinen ja lämmin! Bongasin myös, että Lindexin verkkokaupassa on vielä 19.8 saakka tarjous lastenvaatteista ja kaikki lasten tuotteet osta 3, maksa 2 koodilla kids18. Oman tilailuni jälkeen on tuonne tullut vaikka mitä kivaa, mutta esimerkiksi nämä tilaamani autohousut ovat kovin juttu ikinä meillä!! 😀 Koko lastenvaatevalikoima löytyy täältä!

Reilu vuoteni kotona äitiys- ja hoitovapaalla oli ehdottomasti elämäni tärkein (ja ihanin) vuosi. Oman lapsen vauvavuosi ja ensimmäiset kehitysaskeleet ovat asioita, joita ei ikinä saa takaisin ja vaikka luulin olevani juuri se tyyppi, joka vannoo palaavansa töihin heti vanhempainvapaan päätyttyä, niin eihän se nyt ihan niin tietysti mennyt. Omalla kohdallani reilu vuosi oli se rajapyykki kun alkoi tulla seinä vastaan kotirutiinien suhteen. Vaikka kotona olikin tietysti ihanaa, tarvitsen itse arjessani erilaisia haasteita ja virikkeitä. Voin suoraan todeta, että päivittäin toistuvat kotityöt ja aina uusien leikkien, sekä harrastusten keksiminen ei vain ole minun juttuni. Huomasin nimittäin, että myös lapsi alkoi turhautua kotona, vaikka paljon asioita teimmekin. Todella temperamenttisen ja voimakastahtoisen pojan äitinä ei aina pääse kovin helpolla, mutta toki arki on kasvattanut meitä vanhempiakin hurjasti. Kotiäideille nostan todella hattua, koska se käy taaperon kanssa oikeasti kokopäivätyöstä, mikä tuli taas tässä parin ensimmäisen lomaviikon aikana todettua.

Lapset ovat erilaisia, kuten myös me äidit. Luonteemme eivät tee kenestäkään sen huonompaa ja ainakin toivon, että jokainen tietää rajansa, halunsa ja tekee päätökset sen mukaan. Tarkoitan tässä lähinnä työhönpaluuta sun muuta. Omalla kohdallamme koimme, että päiväkodin aloitus oli juuri oikea päätös viime vuoden syksynä. Poika oli tuolloin vähän vajaa 1,5v. Arkemme helpottui, poika oli tyytyväisempi kun sai ryhmästä seuraa ja uusia virikkeitä. Toiset lapset viihtyvät paremmin kotona, nauttivat rauhasta ja toiset taas ovat niitä hyperaktiivisia, jotka haluavat uutta ja jännittävää jokainen hetki, jolloin toistuvat rutiinit ja samat virikkeet turhauttavat.

Ja hei, teidän lukijoiden joukossahan on tarhahenkilökuntaa, jos teillä on vinkkailla kivoista ideoista, joilla voisi kiittää tarhatätejä, niin vinkkejä otetaan vastaan!

 

Saa jakaa teidän uhmis-kommelluksia!! 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Toivepostaus: Päivä Iineksen kanssa

Päivä Iineksen kanssa-postausta on toivottu useaan otteeseen pitkästä aikaa ja nyt sain muutaman epäonnistuneen yrityskerran jälkeen tämän aikaiseksi.. Yleensä unohdan illalla päättämäni kuvausoperaation jo alkuunsa herättyäni, mutta nyt homma muistui mieleen heti aamusta! Varoitan jo alkuun huonolaatuisista kuvista, tuntui helpommalta vaihtoehdolta räpsiä päivän mittaan kuvat puhelimella 😀

05:11 Heräsin viiden jälkeen käymään vessassa, enkä pitkän yrityksen jälkeen (tietenkään) saanut enää unta. Perus. Tein edellisenä iltana silmät ristissä blogijuttuja yhteentoista, koska oli kiireiden vuoksi kertynyt melkolailla hommaa. Lopulta annoin periksi kun uni ei vain tullut, selailin hetken puhelinta ja nousin keittämään kahvia. 6h yöunet ovat itselleni aivan liian vähän. Miten joku pärjää päivittäin näin??

06:00 Kahvia ja hommia! Käyn läpi maileja, editoin muutaman edelliseltä illalta jääneen kuvan, kirjoitan blogijuttuja ja mietin samalla kahvikupposen äärellä, että mistä aiheista voisitte olla lähiviikkoina kiinnostuneita. Väsyttää edelleen aivan sikana, joten juon toisen megamukillisen kahvia.

Todella hehkeänä heti aamusta!! 😀 😀

07:20 Vajaat pari tuntia hommia ja teen itselleni aamupuuron. Ja tajusin muuten juuri, että sen unohdin kuvata, haha! No anyway, mikrossa tekemäni kaurapuuro, johon laitan pellavansiemenrouhetta, pakasteesta mustikoita ja tyrnimarjoja, tuskin olisi ollutkaan niin kummoinen viritys 😉

07:30 Kuulen pojan pientä heräilymörinää ja menen herättelyhommiin. Pieni on vielä kovin uninen, mutta noustaan ylös ja pienellä on heti kova meinkinki. Mankka soimaan, tanssit tulille ja kaikenlaista toimintaa.. Siinä ohella hoidan nopsaa omat aamuhommat, pesen hampaat meiltä molemmilta, puetaan yms. Syön aamupuuroni about kolmessa minuutissa.

08:00 Olin jo edellisenä päivänä päättänyt, etten jaksa tänään meikata tai laittaa hiuksia, ihan vain aikaa säästääkseni. Ja ihan myös siksi, että olen super väsy, mikä on yleensä aika harvinaista näin aamuvirkulle. Lähdetään koko poppoo aamukävelylle, jonka jälkeen vien Bixun takaisin kotiin ja lähdemme pojan kanssa kohti tarhaa.

09:00 Saavun toimistolle. Jatkan taas hommia, syön pari karjalanpiirakkaa ja sen semmoista. Tänään muuten päällä Köpiksen Punaisen ristin kirppikseltä löytämäni kukkahousut, joista en ole oikein varma tykkäänkö vai en 😀 Ovat H&M:n lastenosaston housut, haha!

14.30 Työhommat jatkuvat tähän saakka, syön eväitä työn ohessa ja lähden kahden jälkeen toimistolta, tarkoituksena käydä matkalla asioilla, pankissa ja lankakaupassa.

14:40 Jonottelen pankissa..

15.30 Lankakauppaa kohti Oulunkylään! Tekeillään on villapaita, johon käytän toisena lankana viime vuonna ostamaani mohair-silkkilankaa, joka nyt loppui kesken ja oli pakko lähteä metsästämään juuri tuolta Oulunkylästä, josta sitä alunperin ostin. Sitä korallista sävyä ei tietenkään enää ole, mutta ostan pari muuta vastaavanlaista ja päätän, että teen kolmella ohuella langalla semmoisen liukuvärjäyksen villapaitaan. (Onkin yllättävän kiva!)

16.30 En osannut päättää lankakaupassa ja matka hieman venähti kun jäin jumittamaan. Neljän jälkeen saavun kotiin ja laitan heti syömistä, koska en tänään ehtinyt pitää lounastaukoa. Napsin pankissa manteleita. Tommi on hakenut pikkuisen tarhasta jo aikaisemmin.

Uuniperuna ja katkarapu-skagen!

17.00 Hengaillaan, neulon ja teen vielä pari työjuttua. Meillä on vielä viimeinen jakso katsomatta Netflixin Murhaportaat -sarjasta ja töllötetään sitä. Samalla tietysti neulon 😀 Seuraavat pari tuntia uppoavat kaikenlaiseen hengailuun ja puuhasteluun. Olen huonojen yöunien vuoksi niin väsy, etten jaksa enää edes neuloa.

20:00 Pötköttelen hetken ja tutkin netistä Murhaportaat -casen juttuja. Laitoin pojalle päivällisen, niin Tommi hoitaa iltapalan. Poikkeuksellisesti menen itse jo unille ja mietin, että olipa tylsä päivä tehdä tämä postaus.

21:00 Yritän jo saada unta, Tommi tuo pojan viekkuun pyörimään ja pian nukahdetaankin jo molemmat 🙂

Melkoinen mammis-päivä siis, haha!

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Lapsen eka yö omassa sängyssä (iik!) ja muita kuulumisia

Hupsista, oli aamupöhnässä tullut pieni virhe otsikkoon, mutta korjasin sen näin jälkeenpäin ;D

Tällä viikolla on koittanut virallisesti paluu arkeen. Työt, tarha ja sen semmoista. Viime viikkoina olemme koko perhe nukkuneet hieman vaihtelevasti. Poika on ollut jo jonkin aikaa öisin todella levoton. Ensin arvelimme, että syy on puhkeavassa poskihampaassa, sitten tuli se flunssa ja tosiaan, vaikka flunssa on sairastettu niin villit yöt jatkuvat edelleen. Ehkäpä se on tämä kuumuus.. Tässä eräänä iltana oltiin Tommin kanssa molemmat aivan silmät ristissä 22.30 aikoihin sängyssä kun eräs pieni herra vielä mönkii täysillä, eikä suostu käymään nukkumaan. Vaikka siis olemme heränneet ihan normaaliaikoihin reippaasti ennen kahdeksaa ja päikkäritkin olleet ihan kohtuullisia, ei mitään superpitkiä.

No, viimeinen viikko ollaan pojan kanssa nukuttu alakerrassa futonilla, jossa olen todennut pääsevän huomattavasti helpommalla. Alakerrassa on viileämpää ja futonilla ei tarvitse olla ihan kokoajan heräämässä ja panikoimassa, että toinen pyörii sängystä alas jostain kulmasta. Yleensä kun herään yöllä, niin napero pyörii milloin missäkin, eilen herätessäni puoliksi lattialla pitäen futonin reunaa tyynynä.. Muilla näin hurjia unissaan pyörijöitä? On jo käynyt mielessä, että olisiko pian edessä se omassa sängyssä nukkumisen harjoittelu? Ja arvatkaa! Eka yö omassa sängyssä on nyt takana.

Pojalla on nyt ollut hetken semmoinen ”juttu”, että haluaa illalla katsoa isin kanssa telkkaria ja on tottunut siihen, että mennään yhdessä kaikki nukkumaan, kuten muutamina iltoina ollaan menty. Toissailtana nukahti isin viereen sohvalle. Kai tämä on jotain semmoista, että halutaan olla isoa poikaa 😀 Aikaisemmin kun painuttiin aina ennen ysiä pojan kanssa kaksin yläkertaan ja tämä suorastaan aina oikein odotti sitä, keräsi unikirjat ja lelun valmiiksi mennen odottelemaan portaiden alle. No nyt tämä onkin sitten lähtenyt jatkuvasti karkuun tuolta omasta huoneestaan, eikä nukuttamisesta ole tullut mitään kun tämä tietää isin vielä valvovan, (”Minäkin haluan!”).

Eilen sitten hetken mielijohteesta keräsin unikirjat sun muut pojan omaan sänkyyn ja pian tämä jo kantoi itsekin erään kirjan ja laittoi sänkyyn. Sinne sitten lukemaan iltasatuja, näin me ollaan toimittu siis aina päikkäreiden suhteen, jotka pieni nukkuu omassa sängyssään. Menin itse pötköttämään futonille viereen ja hetken päästä tämä nukahti. Ja mikä hulluinta, ei herännyt kertaakaan yön aikana hulisemaan, että olisi halunnut viereen! Olen aivan ällistynyt! Menikö se tosiaan näin helposti? No katsotaan kuinka seuraava yö menee, toistaiseksi ajattelin helteidenkin vuoksi kuitenkin edelleen nukkua pojan kanssa tämän huoneessa futonilla 🙂

Useinhan tämmöisissä jutuissa tarvitaan vain sitä päättäväisyyttä, tottakai lapsi saattaa kapinoida ekoja kertoja, kuten joskus aiemmin kun ollaan yritetty omassa sängyssä nukkumista, mutta harvalla hommat varmasti menevät kerralla nappiin. Kun jaksaa olla sinnikäs ja olla ajattelematta niitä ”ei pieni halua nukkua yksin”-juttuja, niin kaikki sujuu varmasti hienosti. Ainakin tämä meidän herra nukkui tosiaan varsin sikeästi ja tyytyväisenä yksin sängyssään, verrattuna siihen millaista pyörimistä, yöllisiä huutoja ja potkimista meidän perhepetiys on useimmiten ollut, haha. Kamalinta on se, että tunnen itseni jotenkin julmaksi kun siirrän lapsen omaan sänkyyn, vaikka kyseessä on täysin normaali juttu. Varsinkin siis kun lapsi on jo yli 2-vuotias ja nukkunut tähän saakka kaikki yöt vieressämme. Vanhemmillehan tämä loppupeleissä varmasti on rankinta kun on tottunut siihen, että pieni myyryläinen tuhisee vieressä.

Töihinpaluu on sujunut kiireisissä merkeissä lähinnä sähköpostia purkaessa, voiton puolella ollaan jo! Paras asia ikinä on muuten palata lomalta keskellä viikkoa, tulee nimittäin nopeammin viikonloppu. Yay! Kuten keskiviikkona ohimennen kirjoittelinkin, olen pyrkinyt olla marmattamatta näistä helteistä. Niin monta vuotta on toivottu kunnollista kesää Suomeen ja sen kerran kun semmoinen saadaan, tulee heti ensimmäisinä viikkoina marmatusta sieltä täältä kuumuudesta. Ja kyllä, rajansa tietty kaikella. Onhan helleputki ollut jo aivan käsittämättömän pitkä, mutta ainakin tämä kesä jää mieleen! Tietysti olen välillä itsekin tuskaillut kuumasta kelistä, meidän pihassa (=sauna) ja viimeksi keskiviikkona kahvilassa työskennellessä kun hiki vain valui ympäri kehoa ja kasvoja, mutta silti olen pyrkinyt nauttimaan. Rakastanhan matkustaakin trooppisiin maihin! Mutta, meidän ilmastointi on kyllä osoittautunut kuitenkin aivan ihanaksi härveliksi näillä keleillä! (Ja useinhan niillä lomareissuilla on kuitenkin aina se ilmastoitu huone, johon illalla pakenee kuumuutta :D) Ja joo, ulkona en ole kyllä kertaakaan tänä kesänä kokenut, että olisi yksinkertaisesti niin kuuma, että toivoisin kesän jo menevän ohi. Kai sitä yrittää miettiä asioista ennemmin niitä positiivisia puolia, toki ymmärrän että oltavat voivat oikeasti olla äärimmäisen tukalat huonosti kuumaa kestäville tai esimerkiksi raskaana oleville ihmisille (apua!!!).

Vielä pukkaa asukuvia Köpiksestä. Kuvan kukkahameen ostin myös reissusta. Tämä löytyi semmoisesta pienestä ”nimettömästä” putiikista Nørrebrohon vievän sillan kupeesta Nørrebrogadelta. Putiikissa kävi vain käteinen ja se oli täynnä ihania kimonoita, koruja, astioita ja ties mitä! Yritin urkkia nyt jälkeenpäinkin sen nimeä, mutta eipä löydy. Melkoinen mysteerikauppa siis.

Hame / No brand

T-paita / H&M Premium

Kengät / Toms

Aurinkolasit / Prada

Noniin, kello tulee seitsemän ja olen jo saanut tämän postauksen naputeltua. Huhhei! Heräsin tänään jo 5.30 miehen kolinoihin, enkä enää saanut unta, joten päätin nousta itsekin puuhastelemaan hommia koneella. Nyt siis työjuttuja kovalla tempolla ja sitten iltapäivällä fokus viikonloppuun! 🙂

Loistavaa viikonloppua! Kertokaa ihmeessä, millaisia kokemuksia teillä on lapsen omaan sänkyyn totuttelusta.

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Minäkö masentunut?

Eilen koin jonkun ihan ihme tunnepurkauksen. Päätin käydä töiden jälkeen kivikaupassa, koska oli vain semmoinen fiilis. Halusin jonkun kiven reissuun tuomaan hyvää onnea. Semmoinen löytyi, mutta sitten myös toinen. Kivikaupan nainen antoi minulle oman savukvartsinsa, jonka oli ottanut mukaan kotoa, eikä edes tiennyt miksi. Kunnes tulin kauppaan ja ohimennen lopussa keskustelimme negatiivisista energioista, kun kysyin, että onko ostamani kivi semmoinen, joka estää niiltä ja suojaa minulta. Kauppias kaivoi savukvartsin esille ja sanoi, että se olikin tarkoitettu minulle.

Kivestä sanotaan näin:

”Suojaava kivi, hyvä maadoittaja, yhteys myös korkeampiin energioihin. Sopii herkille ihmisille suojaamaan negatiivisilta energioilta”

No, juuri tuotahan varmasti olin lähtenytkin sieltä hakemaan, enkä sitä reissukiveä. Olin (taas kerran) jotenkin todella hämmentynyt ja ihmettelin kiveä koko junamatkani ajan. Kävelin kotiin ja löysin yhden biisin, jota olen kuunnellut viimeksi joskus about yli 10v sitten. Aloin yhtäkkiä itkeä, enkä edes tiennyt miksi. En ikinä itke musiikille, en edes pidä semmoisesta koskettavasta musiikista. Olin menossa hakemaan poikaa tarhasta ja samalla pyyhin kaulaliinaan niitä kyyneleitä. Mietin, että kaikki on hyvin ja enemmän kuin kunnossa, mutta silti koen välillä pahaa oloa. Tiedättekö mikä syyllisyyden tunne tulee ajatella, että minulla on kaikki hyvin, asioita, jotka eivät ole itsestäänselviä. Minunhan pitäisi olla kiitollinen, eikä surullinen.

En aikaisemmin pitänyt itseäni millään tapaa herkkänä. Vasta viimeaikoina olen oivaltanut, että hei, olen juurikin se herkkä tyyppi. Mitä ihmettä! Koen, että elämäni roolit ovat todella erilaisia. Voisin kuvitella, että joku ehkä saattaisi työroolini perusteella saada minusta kylmän kuvan, ehkä se on tietynlainen suojakuori eroittaa työ siitä muusta elämästä ja pitää ne erillään ajatuksen tasolla. Työminäni on melko kova ja asiapitoinen, en tykkää sekoittaa henkilökohtaista elämääni työhön. Se privaatti-minä taas on juuri se herkkä tyyppi, joka miettii ja murehtii paljon, mutta on myös todella rakastava äiti.

Pian tulee vuosi täyteen siitä kun sain vauvavuoden päätteeksi lääkäriltä diagnoosin keskivaikeasta masennuksesta. Täh, minäkö? Huoleton vauva-arkihan oli ihanaa ja sain viettää jokaisen päivän maailman rakkaimman pienokaiseni kanssa. Vai oliko se kaikki sittenkään niin täydellistä? Huhtikuun 2017 tienoilla äityi tilanne siihen pisteeseen, että useimmat päivät tuntuivat maailmanlopulta ja voimavarat alkoivat pikkuhiljaa olla tipotiessään kaiken valvomisen, imettämisen ja hulinoinnin keskellä. Luulin oikeasti tulevani hulluksi. Välillä itkin kotini lattialla, enkä enää tiennyt mitä tehdä. Monen kuukauden harkinnan jälkeen julkaisin aiheesta postauksen syyskuussa, olihan pahin jo ohi. Harvemmin kun niistä tuntemuksistaan osaa, kehtaa tai uskaltaa puhua avoimesti silloin kun tilanne on päällä. Yrittää vaan jotenkin sinnitellä eteenpäin, että ehkä tämä tästä.

Mitä tulee omiin kokemuksiini, on vauvavuosi samalla ihanaa ja kamalaa. Vaikkei perheenlisäys ole meille juuri nyt ajankohtaista, myönnän silti välillä haikailevani niiden maidontäyteisten vauva-kuukausien perään. Silloin kun päivän suurin missio oli varmistaa, että nappula syö tarpeeksi (siihen ei tosin kyllä tarvinnut kannustaa, mitä tuli rintamaitoon… Sori yksityiskohdista te ei-mammat :D), nukkuu päiväunet ja tuumailla, että mitä sitä kokkailisi päivälliseksi. Elämä oli yksinkertaisesti huoletonta. Sanoisinko, että omasta mielestäni 2-6kk ikäisen vauvan kanssa on se kaikkein helpoin aika. Sitten taas siitä eteenpäin aina yhden vuoden ikään se haastavin aika. Verrattuna taas vauvavuoden loppupuoleen on tämä taaperoikä niin ihanaa! Vaikka täytyykin jatkuvasti olla varuillaan, vahtia, kiukkukohtauksia tulee ja ruoatkin lentelevät (edelleen) ympäri lattioita, on tämä mielestäni huomattavasti helpompaa. Ehkä se on se kun lapsi osaa jo itse osallistua asioihin ja ilmaista tahtonsa. Vai olenko minä vain muuttunut?

Mietin alkuun kerronko tätä ollenkaan, mutta koin joku aika sitten jonkun mini-romahduksen. Kirjoitin tännekin, että olen ollut väsynyt, flunssassa ja diipadaapa, mitäs kaikkea muuta. Nukuin 12h yöunia ja olin silti väsynyt. Flunssaputki piinasi ja varmaan osittain turha stressaaminen vain pidensi sitä. Kertakaikkiaan tuntui siltä, etten jaksa nousta aamulla ylös. Muuten en varmasti olisi noussutkaan, vaan dataillut sängystä käsin, mutta ei äitinä voi jäädä sänkyyn lorvimaan, vaikka olisit 40c kuumeessa. Ylös, aamupuuhat ja tarhaan, juuri siihen voimat suunnilleen riittivät. Tein töitä etänä ja muutaman päivän vietin jopa flunssan vuoksi saikkua, hurjaa! En vieläkään tiedä mistä tuossa kevätkriisissä oli kyse, mutta onneksi pahin väistyi sopivasti auringon myötä. Nyt ollaan jo menty huomattavasti energisemmissä meiningeissä.

Ehkä osasyy koko tässä arjen härdellissä on se, ettei meillä ei ole sitä tukiverkkoa käytännössä lainkaan. (Ja tätä muuten kysytään ihan kaikkialla! Menet sitten neuvolaan, lääkäriin tai mihin tahansa! Ei, ei meillä ole on vakiovastaus.) Kaikki sukulaiset asuvat muualla, lapsen hoitoon ”tyrkyttäminen” kummeille tai ystäville tuntuisi jotenkin kiusalliselta, koska kaikilla on kuitenkin se omakin arki. Ehkä siksi tuntuukin juuri siltä, että ollaan tilanteessa jotenkin ypöyksin. Monelle tukiverkko on varmasti itsestäänselvyys ja oikeasti, olkaa siitä todella onnellisia ja kiitollisia!

Olenko sitten vielä masentunut? En osaa sanoa. En ainakaan joka hetki. Myönnän, että jossain määrin ahdistunut kuitenkin. Se onkin sitten asia, joka on ollut läsnä jo pitkään, lapsesta saakka. Tiedättekö, olen se tyyppi, joka helposti murehtii asioita, ahdistuu ja menettää yöunensa. Huolehtii ihan turhista jutuista, miettii helposti, että pahoitinko toisen mielen tai teinkö itse jotain väärin, vaikkei syytä edes ole. Uskallan sanoa mielipiteeni, enkä jää konflikteissa alakynteen, mutta kyllähän erinäiset asiat jäävät vaivaamaan. Vuosien varrella olen toki oppinut hallitsemaan ahdistuneisuutta, mutta oppinut ennen kaikkea sen olevan osa minua. Semmoinen minä olen. Vaikka kuinka esitän rohkeaa ja reipasta, saatan mennä kotiin ja tuntea itseni ahdistuneeksi, usein vielä täysin turhasta asiasta. Olen myös oppinut tiedostamaan asiat, joista ahdistun eniten. Esimerkiksi kun hommaa kasaantuu liikaa tai koen, etten suoriudu jostain asiasta niin hyvin kun ehkä toivoisin, ajoittain olen itselleni todella ankara, vaikka homman pitäisi mennä nimenomaan toisinpäin.

Tiedän itsekin, että on todella huono piirre olla se, kuka haalii lisää hommaa ja suostuu kaikkeen mukaan vain siksi, koska hei, vähänkö siisti uusi projekti! Toisaalta sitten taas olen juuri se, joka haluaa niitä uusia juttuja ja vaihtelua perusarkeen. Vaikka rakastankin elää melko ”turvallista” elämää, tiedättekö, että on säännöllinen kuukausipalkka, vakaa parisuhde ja selkeät arjen rutiinit. Silti kyllästyisin kuoliaaksi, jossei arjessa ikinä olisi niitä vuoristoradan ylä- ja alamäkiä. Pakko myös mainita, että vaikka arjen kaaos välillä hajottaakin, teen juuri niitä asioita, joista oikeasti tyykkään. Viimeaikoina olen kuitenkin oppinut sanomaan ei. En mene tapahtumiin, jotka eivät kiinnosta, en suostu yhteistöihin, joihin ei ole aikaa ja teen etäpäiviä, jolloin voin käyttää aamutoimiin ja työmatkoihin kuluvan ajan muulla tapaa hyödyksi. Oma ”ongelmani” on kuitenkin ikävistä jutuista puhuminen. Olen keskustellut näistä tuntemuksista tasan kahden ystäväni kanssa. Päällimmäinen ajatus on usein, ettei halua valittaa tai kuormittaa toista omilla huolillaan. Siksi ehkä blogi onkin itselleni semmoinen luontainen kanava, koska usein moni teistäkin uskaltautuu kertomaan omista tuntemuksistaan kun sen voi tehdä anonyyminä. Silti aiheesta kirjoittaminen taas vähän jännittää.

Vuoden aikana onkin fokuksessa ollut juurikin se, että yrittäisi olla itselleen armollisempi. Ja myönnän, kyllähän se toimii, jos vain ottaa itseään niskasta kiinni. Liiallisten hommien haaliminen, suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu ovat tietysti piirteitä, jotka ovat ominaisia tietylle luonteelle. Siksipä se ”irti päästäminen” onkin erityisen tärkeä ominaisuus. Jos kokee esimerkiksi kiireen ”ongelmaksi” ja osa-aiheuttajaksi ahdistukseen, on todella tärkeää osata kalenteroida itselleen sitä aikaa ladata akkuja. Sopia, että huomenna menen joogaan, päättää olla työmatkan ajan somettamatta, varata kiva loma tai edes ottaa ilta, jolloin ihan vain itseksesi töllötät kaikessa hiljaisuudessa jotain telkkarista. Tai neulot, mikä ikinä onkaan se sinun juttusi. Koska oikeasti, kukaan muu ei tee sitä puolestasi.

Tästä syystä olemmekin jakaneet tälle viikolle puolison kanssa molemmille viikot ”omille lomille”. Lähden eka ja sitten toinen. Oikeasti, jokainen vanhempi tarvitsee joskus aikaa itselleen. Ladata akkuja, miettiä ihan muuta kun niitä arjen miljoonaaa tai jopa tsiljoonaa asiaa, jotka pyörivät mielessä. (Ja ei millään pahalla, mutta mikä siinä onkin, että juuri miehet eivät oikeasti tunnu tajuavan kuinka paljon äidin päässä liikkuu koko ajan ajateltavaa??!! 😀 Se mitä oikeasti tekee, kuten pyykinpesu, siivoaminen, lelujen etsiminen tai neuvolakortin etsiminen on vain niitä ulospäin näkyviä juttuja. Päässä pyörii ihan jatkuvasti jotain. Nykyään unohdan jopa kastella viherkasvit, koska päässä pyörii niin paljon kaikkea ihan joka sekunti!) Kun olen kotona tai keskityn hoitamaan hommia, laitan puhelimen äänettömälle, jotta saan olla häiriöittä ja välillä myös siksi, että ahdistun siitä, että varsinkin nykypäivän somemaailmassa sinun on oltava ihan joka sekunti saatavilla jonkun kanavan kautta. Puhelin, whatsapp, Facebook Messenger, IG.. Arghh! Välillä on yksinkertaisesti pakko laittaa mutelle ja puhelin pois, koska aina on joku tulossa lankoja pitkin. Vastaan sitten kun ehdin ja on hyvä hetki. Elän sillä periaatteella, että jos olen perheen kesken kotona, kukaan tuskin soittaa minulle ennen hätäkeskusta, jos on oikeasti tosi kyseessä.

Ja kyllä, koska koemme olevamme tasavertaisia vanhempia, joihin lapsella on aikalailla yhtälainen kiintymyssuhde, emme koe maailmanlopuksi (paitsi kamalan ikävän kannalta), vaikka poika olisikin vajaan viikon erossa toisesta. Onneksi on Facetime! Eihän poika ole ollut edelleenkään yötä kylässä, joten emme ikinä raaskisi lähteä reissuun kaksin ja laittaa lasta hoitoon, varmaan edes päiväksi. Se nyt vielä menettelee, jos toinen on poissa hetken. Mehän olemme perheenä yhdessä ihan kokoajan, nukumme yhdessä, käymme kaupassa yhdessä ja siis kaikkialla. Olen miettinyt lastenvahdin palkkaamista, jotta joskus ehkä pääsisimme kahdestaan dinnerille, mutta jotenkin ajatus ulkopuolisesta hoitajasta pelottaa ja tiedän, ihan syyttä. Tietysti lapsen luonnekin ratkaisee tässä, oma lapsukainen kun on todella sopeutuvainen, eikä oireile, vaikka toinen meistä ei aina olisikaan siinä, kunhan toinen on ja tämä tuntee olonsa turvalliseksi.

 Olen pääosin todella itsevarma, mutta sitten taas joissain asioissa hieman epävarma. Pelkään myös hurjasti muiden tuomitsemista. Tiedättekö semmoista, olet paska äiti, koska lähdet yksin lomalle. Miksei isä koskaan saa tätä tuomiota lähtiessään viikon työmatkalle tai poikien saunailtaan, miksi äiti on aina se ketä syyllistetään ja syytetään lapsensa hylkääjäksi? Toisaalta (vaikkei nyt koko postauksen pointti ollutkaan tämä loma-asia), jokainen varmasti punnitsee asian omalta kantiltaan. Onko se kerran vuodessa kunnolla levännyt äiti (tai isä) kenties perheenkin ja yleisen jaksamisen kannalta parempi vaihtoehto kuin se, joka puurtaa itsensä loppuun asti, koska ei uskalla / hoksaa / osaa / raaski ottaa aikaa itselleen silloin kun sitä tarvitsisi.

Ja oikeasti, se on ihan kamalaa, kuinka helposti tuntee itsensä huonoksi sillä hetkellä kun tuntuu pahalta tai on surullinen. Minä olen tehnyt jotain väärää, olen liian huono tai en kelpaa. Olen heikko, koska en jaksa. Tai sitten kun jo valmiiksi rankan päivän päätteeksi joku sanoo vielä jotain tyhmää, josta pahoitat mielesi ja kaikki tuntuu maailmanlopulta. Kuulostaako jollekin tutulta? Eikä mikään näistä väittämistä edes pidä paikkaansa! Usein nämä tyypit ovat juuri niitä tunnollisia, ahkeria, jotka murehtivat paljon, ihan tyhmistä jutuista vielä. Tiedättekö, päällimmäinen ajatus tätäkin postausta kirjoittaessa on ”en haluaisi valittaa tai näyttää olevani heikko”. Silti toivon, että tämä tsemppaisi jotain siellä ja saisi ymmärtämään, että sinussa ei ole mitään vikaa, asioita voi edes jonkun verran muuttaa ajattelutavan muutoksella. Tilanteet ovat aina erilaisia, eivätkä asiat niin yksiselittäisiä. Äidit ovat erilaisia, lapset ovat erilaisia. Ei koskaan voi sanoa, että joku toinen on reppana, koska ei pärjää  vaikka nyt sitten yksinhuoltajana, jos itse samassa tilanteessa kokee sen helpoksi kun heinänteko. Joskus on sitä suurinta viisautta osata ajatella itsensä toisen asemaan ja muistaa, että meitä on moneen junaan.

Kohtalontovereita?

 

Ja ps. Ihan muusta aiheesta: Vielä viikonloppu aikaa antaa äänesi minulle Momondon vaikuttajakisassa  Virtuaalihali kaikille, jotka jaksavat nähdä vaivan  Äänestys tapahtuu tämän linkin kautta nimellä + sähköpostilla.

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.