Toivepostaus: Päivä Iineksen kanssa

Päivä Iineksen kanssa-postausta on toivottu useaan otteeseen pitkästä aikaa ja nyt sain muutaman epäonnistuneen yrityskerran jälkeen tämän aikaiseksi.. Yleensä unohdan illalla päättämäni kuvausoperaation jo alkuunsa herättyäni, mutta nyt homma muistui mieleen heti aamusta! Varoitan jo alkuun huonolaatuisista kuvista, tuntui helpommalta vaihtoehdolta räpsiä päivän mittaan kuvat puhelimella 😀

05:11 Heräsin viiden jälkeen käymään vessassa, enkä pitkän yrityksen jälkeen (tietenkään) saanut enää unta. Perus. Tein edellisenä iltana silmät ristissä blogijuttuja yhteentoista, koska oli kiireiden vuoksi kertynyt melkolailla hommaa. Lopulta annoin periksi kun uni ei vain tullut, selailin hetken puhelinta ja nousin keittämään kahvia. 6h yöunet ovat itselleni aivan liian vähän. Miten joku pärjää päivittäin näin??

06:00 Kahvia ja hommia! Käyn läpi maileja, editoin muutaman edelliseltä illalta jääneen kuvan, kirjoitan blogijuttuja ja mietin samalla kahvikupposen äärellä, että mistä aiheista voisitte olla lähiviikkoina kiinnostuneita. Väsyttää edelleen aivan sikana, joten juon toisen megamukillisen kahvia.

Todella hehkeänä heti aamusta!! 😀 😀

07:20 Vajaat pari tuntia hommia ja teen itselleni aamupuuron. Ja tajusin muuten juuri, että sen unohdin kuvata, haha! No anyway, mikrossa tekemäni kaurapuuro, johon laitan pellavansiemenrouhetta, pakasteesta mustikoita ja tyrnimarjoja, tuskin olisi ollutkaan niin kummoinen viritys 😉

07:30 Kuulen pojan pientä heräilymörinää ja menen herättelyhommiin. Pieni on vielä kovin uninen, mutta noustaan ylös ja pienellä on heti kova meinkinki. Mankka soimaan, tanssit tulille ja kaikenlaista toimintaa.. Siinä ohella hoidan nopsaa omat aamuhommat, pesen hampaat meiltä molemmilta, puetaan yms. Syön aamupuuroni about kolmessa minuutissa.

08:00 Olin jo edellisenä päivänä päättänyt, etten jaksa tänään meikata tai laittaa hiuksia, ihan vain aikaa säästääkseni. Ja ihan myös siksi, että olen super väsy, mikä on yleensä aika harvinaista näin aamuvirkulle. Lähdetään koko poppoo aamukävelylle, jonka jälkeen vien Bixun takaisin kotiin ja lähdemme pojan kanssa kohti tarhaa.

09:00 Saavun toimistolle. Jatkan taas hommia, syön pari karjalanpiirakkaa ja sen semmoista. Tänään muuten päällä Köpiksen Punaisen ristin kirppikseltä löytämäni kukkahousut, joista en ole oikein varma tykkäänkö vai en 😀 Ovat H&M:n lastenosaston housut, haha!

14.30 Työhommat jatkuvat tähän saakka, syön eväitä työn ohessa ja lähden kahden jälkeen toimistolta, tarkoituksena käydä matkalla asioilla, pankissa ja lankakaupassa.

14:40 Jonottelen pankissa..

15.30 Lankakauppaa kohti Oulunkylään! Tekeillään on villapaita, johon käytän toisena lankana viime vuonna ostamaani mohair-silkkilankaa, joka nyt loppui kesken ja oli pakko lähteä metsästämään juuri tuolta Oulunkylästä, josta sitä alunperin ostin. Sitä korallista sävyä ei tietenkään enää ole, mutta ostan pari muuta vastaavanlaista ja päätän, että teen kolmella ohuella langalla semmoisen liukuvärjäyksen villapaitaan. (Onkin yllättävän kiva!)

16.30 En osannut päättää lankakaupassa ja matka hieman venähti kun jäin jumittamaan. Neljän jälkeen saavun kotiin ja laitan heti syömistä, koska en tänään ehtinyt pitää lounastaukoa. Napsin pankissa manteleita. Tommi on hakenut pikkuisen tarhasta jo aikaisemmin.

Uuniperuna ja katkarapu-skagen!

17.00 Hengaillaan, neulon ja teen vielä pari työjuttua. Meillä on vielä viimeinen jakso katsomatta Netflixin Murhaportaat -sarjasta ja töllötetään sitä. Samalla tietysti neulon 😀 Seuraavat pari tuntia uppoavat kaikenlaiseen hengailuun ja puuhasteluun. Olen huonojen yöunien vuoksi niin väsy, etten jaksa enää edes neuloa.

20:00 Pötköttelen hetken ja tutkin netistä Murhaportaat -casen juttuja. Laitoin pojalle päivällisen, niin Tommi hoitaa iltapalan. Poikkeuksellisesti menen itse jo unille ja mietin, että olipa tylsä päivä tehdä tämä postaus.

21:00 Yritän jo saada unta, Tommi tuo pojan viekkuun pyörimään ja pian nukahdetaankin jo molemmat 🙂

Melkoinen mammis-päivä siis, haha!

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Totuuden hetki: Pilasiko imetys rintani?

Ihan alkuun huomiona, että postauksella on ällövaroitus, eli jos imetysasiat eivät kertakaikkiaan kiinnosta, ei kannata lukea tästä eteenpäin.

Asia, jota tulevat tai tuoreet äidit aivan satavarmasti googlettavat (ainakin kerran) on se, mitä käy rinnoille äitiyden tai imetyksen myötä? Pinnallista tai ei, on aihe semmoinen, joka loppupeleissä ainakin jossain määrin mietityttää naisia. Muistan silloin ekoilla neuvolakäynneillä joskus vuoden 2015 loppupuolella kun hoitaja kysyi, että meinasinko imettää. Olin aivan ulapalla, koska en tiennyt imettämisestä MITÄÄN! En sitä, että siitä on lapselle terveyshyötyjä, sitä kuinka yleistä imettäminen on tai saati sitten ollut edes ajatellut, että meinasinko imettää.

Ihan kamala myöntää, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että ”en halua imettää”, ihan vain koska en oikeasti tiennyt aiheesta mitään. Jotenkin luulin, että on ihan arkipäivää syöttää vauvaa tuttipullosta. Synnytyksen lähestyessä kävi itsestäänselväksi, että aion ainakin yrittää imettää ja alkuvaikeuksien jälkeen meidän imetystaival menikin varsin intensiivisesti ja jatkui reilun vuoden, päivin ja öin. Näin reilut pari vuotta synnytyksestä ja reilu vuosi imetyksen lopettamisen jälkeen ajattelin kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, josta ajattelin etten ikinä postaisi. Miten äitiys ja imetys vaikuttivat rintoihini?

Vaikken itse jaksanut asiaa aivan kamalasti stressata rintojen ”pilalle menemisen suhteen”, myönnän itsekin tätä joskus googlanneeni. Keskusteluiden kommenttien saldoa oli muistaakseni suurinpiirtein: ”Rintani ovat imetyksen jälkeen vain kaksi tyhjää pussia. Eivät olet palautuneet ja tuskin palautuvatkaan. Nimim. synnytyksestä 3 vuotta” tai ”Rinnat roikkuvat, eikä mieskään enää tykkää. Kaduttaa.” Mietin muutamaan otteeseen, että missä mahtoivat olla ne kommentoijat, joiden rinnat sitten palautuivat.. Luulisi, että valtaosa ovat kuitenkin näitä tapauksia. Öhöm.

Imetyshommammehan olivat hieman kinkkisiä alusta alkaen. Vauvalle kelpasi synnytyssairaalasta lähtien vain toinen rintani. Käytännössä imetin siis vain yhdestä rinnasta, joka oli aina tuplakokoinen toiseen verrattuna. Alkuun yritin pitää maidontuotantoa yllä myös toisesta rinnasta rintapumpulla, mutta muutaman viikon jälkeen en yksinkertaisesti enää jaksanut ja annoin periksi. Parin kuukauden jälkeen ei pienelle kelvannut pumpattu maito enää edes tuttipullosta, tuttia tämä ei suostunut ikinä syömään. Olin yli vuoden siis kirjaimellisesti aikalailla rintapuoli.

Poikamme oli vauvavuoden aikana todella huono syömään kiinteitä suuresta yrityksestä huolimatta ja sanoisinko tämän olleen melkeinpä 8-9kk käytännössä täysimetyksellä. Ja toki, sujuihan se niinkin. Pääasia, että joku ravinto kelpasi. Vasta imetyksen asteittain lopettamisen jälkeen, lapsen ollessa 1 v 1kk, alkoivat kiinteät maistua paremmin. Tuohon saakka ruokin lasta siis vain toisesta rinnasta. Tämän oman empiirisen tutkimukseni perusteella voinkin hyvin kertoa, että vaikuttiko imetys oikeasti rintoihin?

Ja vastaus on: No ei! Tällä hetkellä molemmat rintani ovat täysin identtisiä, edelleen. Imetysrinta ei roiku, ole isompi tai pienempi tai eroa millään muullakaan tavalla toisesta. Voisin siis todeta, että imetys ei siis ainakaan omalla kohdallani vaikuttanut rintoihin mitenkään. Sen sijaan millä oli vaikutusta, oli kehonkoostumuksen muutoksella. Rinnoista lähti rasvaa maitoa varten ja kyllä, rintani ovat edelleen ainakin yhen kuppikoon pienemmät kuin ennen lasta, mutta se ei haittaa ollenkaan! Omalla kohdallani rintojen ”palautumiseen” meni noin puoli vuotta, jonka aikana ne pikkuhiljaa kiinteytyivät rasvan palautuessa pikkuhiljaa. Toki, harvalla kolmekymppisellä nyt muutenkaan on varmasti enää samanlaiset rinnat kuin parikymppisenä..

Kehoilla on tietysti eroa ja tottakai esimerkiksi rintojen kokokin voi merkitä asiassa paljon. Rintojen palautumista voi kuitenkin edesauttaa myös itse. Tukevat liivit, liikunta, rintojen rasvailu ja rintalihasten treenaaminen ovat asioita, joilla palautumista voi edesauttaa. Asia, joka kuitenkin eniten vaikuttaa myös rintoihin, on kehon painonvaihtelu. Rasvaa tulee ja rasvaa lähtee, tottakai se jättää kehoon jälkensä. Naisilla voi olla olla todella hankala päästä raskauskiloista eroon ja jos puhutaan jopa kymmenistä kiloista, on selvää että rasvaa kertyy reippaasti myös rintohin. Ja sitten kun paino putoaa, tietysti se vaikuttaa myös ”rintoja tyhjentävästi”. Tämähän on vielä asia, joka voi käydä kenelle tahansa, ei vain äideille.

Ja mitä voisin sanoa kaikille tuleville äideille, jotka miettivät imetyksen skippaamista sen tähden, että pelätään rintojen menevän pilalle. Don’t do it! Jos asia on oikeasti tärkeä, keskity ennemmin pitämään itsestäsi huolta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen. Kävelylenkit, kevyt liikunta ja terveellinen ruokavalio. Näin paino (ehkä) pysyy kurissa. Kirjoittaa siis Iines, joka lihosi raskauden aikana lähes 20kg.

Mitäs tuumaatte?

Pilasiko imetys tai lapsen saaminen rinnat vai palasivatko ne ennalleen?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Rantaunia ja unelmieni matkasta haaveilua

Olen muutamaan otteeseen jakanut täällä juttuja unista, joita olen nähnyt. Jo vuosia ovat tietyt unet noudattaneet toistuvasti samaa kaavaa. Näen säännöllisesti tietynlaisia unia ja palaan muutamiin paikkoihin unissani aina uudelleen. Yksi näistä paikoista on eräs rantaparatiisi, josta näin ensimmäisen kerran unta ehkä joskus viime vuonna. Sen jälkeen olen palannut tuohon samaiseen paikkaan unimatkoilla ainakin muutaman kerran. Viimeksi juuri viime viikolla.

Joka kerta uni noudattaa samaa kaavaa: Salaisten reittien ja esteiden kautta löydän tieni täysin autiolle rannalle, jota matkaan ilman kenkiä, samalla kahlaten lämpöisessä turkoosissa vedessä. Samalla tihuttaa vettä, mutta on silti lämmin. Tuossa unessa tulee aina tunne siitä, että tämä on ”maailman ihanin paikka”. Kerran-pari on kai käynyt niin, etten olekaan salareittien kautta löytänyt rantaa ja sitten olenkin herännyt. Nyt olen alkanut tuumailemaan, että missä tuo unelmapaikkani sijaitsee? Ensimmäisillä kerroilla sain jotain viitteitä, että se olisi jossain Karibialla, viimeisen unen perusteella taas Mauritiuksella.

Unet ovat mielen matka tiedostamattomaan. Asioihin, jotka saattavat olla käsittelemättä jossain mielen sopukoissa tai muuten vain asioita, jotka kumpuavat pintaan jostain alitajunnasta. Ainakin itselleni unet ovat välillä kuin katsoisi jännää elokuvaa. Juonineen ja tarkasti kuvaillun ympäristön kera. Usein tarvitsen aamulla jännittävän unen jälkeen muutaman minuutin ”käsittelyaikaa”, jotta ehdin käydä unta hetken läpi mielessäni ennenkö nousen ylös ja aloitan aamuhommat.

No anyway, unijorinat sikseen, mutta pysytään silti ranta-aiheessa. Ei varmasti tule teille enää näiden vuosien jälkeen yllätyksenä, että rakastan rantaelämää ja olen aivan sataprosenttisen vakuuttunut, että olen elänyt entisessä elämässäni jollain paratiisisaarella. Jostainhan tuo paratiisihinku johtaa juurensa. Kaikista paikoista tässä maailmassa ne paikat, jotka ovat jostain syystä aina kiehtoneet eniten, ovat Tahiti ja Moorea Ranskan Polynesiassa. Siis aivan virallisesti maapallon toisella puolella, jota kauemmas ei oikeastaan edes voisi mennä. No, molemmilla saarilla olen käynyt aikaisemmin. Lapsena kahdella maailmanympärysmatkalla, sekä vuonna 2010 Polynesian risteilyllä Havaijilta Australiaan. Tosin, silloin vietimme vain yhden päivän per saari, mutta aina siitä saakka olen lähes päivittäin haaveillut palaavani sinne, ihan siis kunnolliselle lomalle.

Tässä eräs päivä havahduinkin siitä, että mitä hittoa! Kaikki nämä vuodet olen haaveillut ja haaveillut, käynyt lukuisissa maissa, sekä lisäksi vielä toitottanut blogissa kaikille muille, että tehkää niitä asioita, joista unelmoitte. Ja silti en ole jostain ihmeen syystä kuitenkaan sitten toteuttanut tätä omaa matkaunelmaani. Joku aika kuitenkin havahduin siihen, että ei hemmetti. Ensi vuonna sen täytyy tapahtua. Lähden Moorealle tai Tahitille, yksin vaikka. (Saatoin myös ehkä jo hieman tohkeissani varata jo hotellinkin, vaikka koko reissu onkin vasta aivan suunnittelun asteella……) Jotain noiden unien on täytynyt kertoa. Nimenomaan siitä, että palaan sinne paikkaan, josta unissani haaveilen. Ja juuri tuosta paratiisiin palaamisesta olen oikeassa elämässäni haaveillut, joten hemmetti soikoon, mitä tässä nyt enää jahkailemaan!

Oli miten oli, se on nyt päätetty. Ensi vuonna lähden kaikkien aikojen unelmieni lomalle, vaikka mikä oli. Jos alkaa näyttää siltä, että hommat ei etene, niin voisiko joku ystävällisesti tulla tekemään jotain ja esimerkiksi blokkaamaan puhelimestani, ettei sillä voi hakea googlen kuvahausta Tahitia ja Mooreaa ainakaan jokaikinen päivä 😀 (Kannattaa muuten kokeilla tuota kuvahakua.)

Tulin juuri äsken kentältä kotiin ja taidan nyt nauttia tästä lämmöstän terassilla, sulkea silmät ja kuvitella olevani Moorealla, heh.

 

Mikä on teidän koko maapallon numero 1 unelmakohde?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 19 kommenttia.

Tienaako tunnollinen nainen vähemmän?

Kannatan itse vahvasti tasa-arvoa sukupuolten välillä. Tämä maailma kun on edelleen vuonna 2018 melko miesvaltainen, vaikka viime vuosina olemmekin nähneet tämän suhteen edistysaskelia. Vaikka asiat täällä Suomessa ovatkin melko mallikkaasti, on tilanne silti monissa maissa vielä täysin sama kuin useita sukupolvia taaksepäin. Nainen on edelleen sorrettu, ei saa kouluttautua tai edes olla mukana työelämässä. Naisen paikka on kotona, ei tekemässä uraa. Onneksi tilanne meillä Suomessa on hyvin erilainen, vaikka naiset (täälläkin) ovat niitä pienemmin palkattuja. Itse henkilökohtaisesti näen, että sukupuolten välinen tasa-arvo tai oikeastaan epätasa-arvo nousee Suomessa esiin juuri työelämässä.

Ylempien johtoportaiden pestit ovat miesvaltaisia, tottakai ja palkkojen suhteen on tutkittu fakta se, että naisen euro on 80senttiä. Tilastollisesti miehet siis tienaavat meitä naisia enemmän. Kuulun itse niihin, jotka viimeiseen asti liputtavat, että naiset kykenevät menestymään siinä missä miehetkin. Siihen, että meidän työpanoksemme on vähintään yhtä arvokas kuin miesten. Mutta usein tämä on melko sinisilmäistä ajattelua vielä tänäkin päivänä. Jostainhan se kuitenkin johtaa juurensa, että juuri ne naisvaltaiset alat ja naisten tekemät työt ovat niitä, joista maksetaan pientä palkkaa. Esimerkkinä nyt vaikka hoito- ja opetusala. Erinomainen terveydenhuolto ja koulutus ovat ne, joilla Suomi loistaa kansainvälisessä vertailussa, mutta silti nämä maamme ylpeydenaiheet ovat niitä aloja, joissa palkat ovat moneen miesvaltaiseen alaan verraten melko pieniä.

Mitä tulee työelämään, ei naisilla aina ole helppoa. Tässä täysin fiktiivinen asetelma: Kolmekymppinen lapseton nainen on loppuvaiheen työhaastattelussa, jossa toinen ehdokas on samanikäinen mieshenkilö. Jutussa käy lopulta niin, että mies saa paikan siksi, että omaa paremman työkokemuksen. Rekrytoijan pään sisällä päätökseen on kuitenkin saattanut vaikuttaa tietty pelko alitajunnasta siitä, että mitä voi seurata siitä, että palkkaa juuri lapsentekoiässä olevan naishenkilön. Eihän asia tietenkään saisi mennä näin, mutta voisin kuvitella, että kaikessa hiljaisuudessa tätä kuitenkin melko usein tapahtuu. Se tästä puuttuisikin, että meidän naisten pitäisi alkaa vastaamaan siihen työhaastatteluiden perinteiseen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua”-kysymykseen, että ”en ainakaan perheenäitinä”. Veikkaisin, että yksi kymmenestä muusta syystä palkkaeroihin selittyy tällä, vaikka syrjintä mm. iän tai sukupuolen perusteella onkin kielletty jo laissakin. Onneksi itselläni ei ole rekrytoinneista muita kuin positiivisia kokemuksia ja toki, varmasti valtaosassa tapauksista kaikki päättyy reilusti ja juuri siihen oikeasti tehtävään soveltuvimpaan hakijaan. Silti väittäisin, että naisten todella on vaikeampi edetä tietyn pisteen yli hierarkiassa ylöspäin, kuin miesten. Kun katsotaan suurten yritysten alempien organisaatiotasojen johtotehtäviä, löytyy usein vielä reippaasti meitä naisia, mutta mitä ylemmäs mennään, sitä miesvaltaisemmaksi sukupuolijakauma muuttuu. Itsellänikin on kokemusta muutamastakin työpaikasta siitä, että tekee käytännössä samaa hommaa miespuolisen kollegan kanssa, mutta palkkaero on huomattava. Reiluako? Eipä kyllä.

Mietitäänpä sitten sukupuolieroja. Onhan se selvää, että useammin naiset ovat juuri niitä tunnollisia. Naiset kun tienaavat (edelleen) miehiä vähemmän ja näin on ollut aina. Miksi naisen tekemä työ sitten olisi vähemmän arvokasta? Tottakai tietyt alat vetävät puoleensa erityisesti toista sukupuolta, mutta tuntuu että naisvaltaisillakin aloilla miehet usein ovat niitä, joiden palkka eroaa summaltaan muista. Ei tule myöskään unohtaa vanhempainvapaita, jotka omalta osaltaan heikentävät naisten palkkakehitystä. Mutta eivät nämäkään seikat silti kaikkea selitä. Ehkä miehillä kirjaimellisesti on enemmän munaa. Pokkaa pyytää enemmän ja vähemmän taas sitä emotionaalista tunnollisuutta, jolloin on helpompi ottaa urallaan semmoinen itsekkäämpi ”jyräysmoodi”. Usein naiset ovat niitä, jotka suhtautuvat työhönsä todella omistautuvasti, jopa tunteella ja ovat myös melko kriittisiä oman suoriutumisensa kanssa. Miehet taas ehkä huomattavasti vähemmän stressaavia ja menevät with the flow, osoittamatta työhönsä sen kummempaa tunnesidettä. Näppituntumalla voisin ehkä kuvitella, että miehille on myös ehkä helpompi irtaantua työmoodista päivän jälkeen ja jättää työasiat työpaikalle. Ainakin olen itse todennut, että naiset ovat ainakin niitä, jotka enemmän puhuvat ja murehtivat työhön liittyviä asioita vapaa-ajallaan.

Asia, josta bloggaajana olen erityisen ylpeä on se, mitä me naiset bloggaajina olemme saaneet aikaan. Monet upeat bloggaajat ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana luoneet oman menestyksensä, henkilöbrändejä, joiden avulla ovat mahdollistaneet oman toimeentulonsa. Mikä tässä on erityistä, on juuri se, että valtaosa meistä vaikuttajista on juurikin naisia. Sanoisinko, että some on tuonut positiivista tsemppiä myös naisten yrittäjyyteen. Menestystarinoita siitä, että me naiset pystymme mihin tahansa, jos tahdonvoimaa, uskoa itseensä ja siihen omaan juttuun vain löytyy. Mielestäni tämä on aivan valtava edistysaskel! Vaikken kliseiselle sanalle girl boss nyt valtavasti itse syty, kuvaa se erinomaisesti tätä viime vuosina esille noussutta ilmiötä. Esimerkkinä pari blogimaailman pitkän linjan supernaista Hanna Väyrynen ja Anna Pastak.

Olen miettinyt omaa työhistoriaani ja tullut siihen tulokseen, että olen ollut kaikkein tyytymättömin palkkaani silloin kun olen kokenut suhtautuvani työhön ”liian tunnollisesti”. Sanoisin, että jotenkin sen vain aistii silloin kun palkka ei (enää) vastaa työn vastuuta tai määrää. Olen tehnyt töitä, joissa palkka todellakin on ollut ok työtehtäviin ja haastavuuteen suhteutettuna. Ja sitten taas niitä, joissa nämä eivät kohtaa laisinkaan. Sen olen myös todennut, että palkkataso on ollut pienimmästä päästä juuri silloin kun työ on ollut oikeasti kuluttavaa. Jossain määrin on kyllä todettava, että vaikka hierarkiassa yletessä vastuut uuden tehtävän myötä tietyllä tavalla kasvavat, on ylemmissä hommissa huomattavasti enemmän vapauksia, joita esimerkiksi perus aspahommissa ei juurikaan tunneta. Siis tiedättekö niitä kun lounas- ja kahvitauot mitataan minuutin tarkkuudella, eikä ole tietoakaan käsitteestä ”ei työn määrä, vaan sen laatu”. Kyllä, myös omalla kohdallani palkkatason nousu ja työtehtävän vaihtaminen on tarkoittanut myös enemmän vapauksia, vähemmän kyttäämistä ja näin ollen mielekkäämpää suhtautumista itse työhön.

Koen (ja tiedän) olevani todella tunnollinen työntekijä. Varmaan valtaosaa naisista voisi kuvata adjektiivilla tunnollinen, juuri siis työasioissa. Tunnollinen työntekijä on liian arka vaatimaan asioita itselleen. Uusia haasteita, pienempää työkuormaa tai parempaa palkkaa. En nyt puhu seuraavassa itsestäni, mutta tunnollinen työntekijä on usein myös se, jolle ne työhönsä rennommin suhtautuvat helposti vierittävät extrahommia. Ihan vain siksi, että he tietävät tunnollisen kyllä hoitavan homman. Usein tunnollisen työntekijän on myös vaikea sanoa ”ei” niissä tilanteissa kun ehkä pitäisi. Jännähän se on, kuinka palkkatasoon tottuu, vaikka aika ajoin saisikin korotuksia. Toki olen myös omalla kohdallani huomannut ilmiön ”mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat menot”, mutta omalta osin pyrin kyllä taistelemaan tätä vastaan niin, etten käyttäisi rahaa sen enempää turhiin asioihin kuin olisin käyttänyt pienemmällä palkallakaan. Sen olen kuitenkin huomannut, että matkakassa kyllä korreloi palkan kanssa. Suurempi palkka – suurempi matkakassa, joten siltäosin kulut kyllä ovat itselläni kasvaneet yhdessä palkan kanssa. Tosin, tämä onkin juuri itselleni se mieleinen kuluerä.

Voisiko sitä, ettei naisia löydy yhtä paljoa esimerkiksi ylemmistä johtotehtävistä, selittää ainakin osittain niillä sukupuolten välisillä eroilla? Naiset ovat useammin empaattisia, tunteellisia ja niitä, joille kova bisnesmaailma ehkä on rankka paikka. Enkä missään nimessä yleistä, mutta itse näkisin, että miehet osaavat ehkä useammin suhtautua työhön työnä, eikä tunteella. Toki luonne-eroja löytyy, mehän olemme kaikki erilaisia yksilöitä. Tarkoitukseni ei millään muotoa ollut mollata kumpaakaan sukupuolta, vaan lähinnä miettiä, että olemmeko me miehet ja naiset tosiaan niin erilaisia vai onko kaikessa kyse vain luonne-eroista?

Mitäs sitten jos meistä naisistakin tulisi niitä vähemmän tunnollisia, vähemmän empaattisia, ”työ on vain työtä”-ajattelijoita, joilla on pokkaa sanoa tiukemmin vastaan, sanoa sitä ”ei-sanaa” ja suhtautua asioihin rennommin. Nousisiko palkkamme? Mitä niille aloille kävisi, joilla nimenomaan tarvitaan niitä tunnollisia ja empaattisia naisia?

Oletteko te kokeneet rekrytoinnissa tai palkkauksessa sukupuolten välistä epätasa-arvoa?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Asiaa asumisesta + vuokra- ja omistusasumisen plussat/miinukset

Tiedätte, että olen itse oman asunnon ostamiseen kannustava, mutta toki olen elämäni aikana asunut useita vuosia myös vuokralla. Olen kuitenkin haaveillut omistusasunnosta niin kauan kun muistan. Itselleni on siis aina ollut päivänselvä asia, että ostan oman asunnon. Opiskeluaikoina asuin toki vuokralla, mutta jos vain olisi ollut mahdollista niin olisin ostanut oman asunnon jo tuolloin. Eikä siinä, ei vuokra-asumisessa tietenkään ole mitään vikaa, eikä postauksen tarkoitus ole millään muotoa mollata sitä, vaan ehkä kannustaa harkitsemaan haavetta omasta asunnosta tai edes siihen säästämisen aloittamista.

 

Muutama vuosi takaperin olen kirjoittanut paljon asuntosäästämisestä ja ASP-tilistä. Itse säästin ASP:iin ja suosittelen sitä ehdottomasti kaikille! Laitoin palkasta säästöön kuukausittain 200-300 euroa, joista sain muutamassa vuodessa kerrytettyä käsirahan ensimmäiseen yhteiseen omistusasuntoomme, jonka ostimme Tommin kanssa Käpylän Olympiakylästä kesällä 2014. Puolisolla oli varoja aikaisemmista omistusasunnoista, joka tietysti helpotti kokonaistilannetta lainan suhteen. Vähänkö olin silloin täpinöissäni kun ostotarjouksemme ekasta omasta kodista meni läpi!! Siihen saakka olin asunut Alppilassa äitini omistamassa asunnossa, josta maksoin normaalia vuokrasummaa, reilut 700e/kk.

Asustelimme muistaakseni vuoden-pari Tommin kanssa yhdessä (kahden hauvan kanssa) tuossa 31m2 yksiössä ja itseasiassa hienosti pärjäsimme. Jos en aivan väärin muista, maksoi Käpylän 40m2 asunto remontteineen 206t (käytimme remonttiin 10t, koska asunto oli melko pommi), joka sinänsä oli tuolloin melko ”halpa” hinta. Myydessämme asunnon pari vuotta eteenpäin, saimme siitä pyyntihinnan 228t, eli voittoa tuli välittäjän palkkion jälkeen vajaat parikymmentä tonnia, jotka pistimme sitten tähän uuteen asuntoomme omana rahoituksena. Nytkin meillä on ehkä normaalia vähemmän asuntolainaa, ihan myös siksi, että myös budjettimme uuden kodin suhteen oli ihan max 300t, eikä asuntomme hinta ollut tuota lähelläkään. Emme halua taakkaa suuresta lainasta, mutta silti asumme mukavasti ihanassa kodissamme, edullisemmin kuin mitä todennäköisemmin maksaisimme vastaavanlaisesta asunnosta vuokraa.

Monet usein ajattelevat, että omistusasunnossa asuminen on kallista. Pöh! Varsinkin PK-seudulla (tai ainakin Helsingissä) ovat vuokrat suorastaan karanneet käsistä ja oma henkilökohtainen mielipiteeni on, ettei vuokralla asumisessa ole mitään järkeä. Siis silloin kun on mahdollisuus ostaa oma, eli vakituinen työ ja toivon mukaan jonkin verran säästöjä. Toki, riippuu siis vähän myös siitä, millaisia kriteereitä asunnon suhteen on. Mikäli sijainniksi kelpaa vain Helsingin kalleimmat neliösijainnit, voi omistusasuminen tulla melko kalliiksi. Tai tietysti riippuu siitä, mitä tienaa ;D

Sehän nyt on selvää, että välillä elämäntilanne on semmoinen, että vuokralla asuminen on järkevä tai ”olosuhteiden pakko”. Esimerkiksi pätkätöiden tai opiskeluiden vuoksi. Tai sitten pankki on pudistellut päätään lainahakemukselle, koska omat säästöt eivät ole riittäneet? MUTTA sehän on täysi totuus, että myös omistusasunnot ovat aivan riistohinnoissa, joten aivan pikkurahoilla ei omaan kämppään pääse todellakaan kiinni. Unelma uudesta omakotitalosta voi olla monelle täällä asuvalle vain haave (varsinkin jos kyseessä ensimmäinen omistusasuno) hintojen pyöriessä usein siellä 500K paremmalla puolella, mutta kyllä, onhan omistusasuminen tosiaan kallista, silloin kun haluaa ottaa suuren lainan.

Jos olisin lapseton sinkku ja asuisin yksin, olisi tilanne hieman kinkkisempi. Yksiöiden hinnat liikkuvat jo niin suurissa summissa, ettei kanta-Helsingistä usein irtoa hyväkuntoista remontoitua yksiötä alle 200t hintaan. Tällöin myös lainan määrä on usein yhdelle ihmiselle todella suuri, vaikka olisit saanut asuntosäästöjä kasaan esimerkiksi 20t. Lisäksi tulot vaikuttavat siihen, millaista lainaa voidaan edes myöntää, joten totuus on, etteivät kaikki asuntohaaveet yksinkertaisesti välttämättä aina toteutu. Heti siis.

Jos itse ostaisin nyt yksin yksiön, ostaisin sen kehittyvältä alueelta, asuisin muutaman vuoden, säästäisin samalla, myisin pois ja tekisin saman uudelleen. Olen vuosia miettinyt sijoitusasunnon ostamista ja sanoisinko, että tämä on tällä hetkellä niitä ainoita pläänejä, joita minulla on siinä viisivuotissuunnitelmassani 😀 En olekaan hetkeen tutkaillut markkinoita, joten täytyy taas joku päivä tehdä pieni katsaus. Pitäisi myös kurkkia esimerkiksi Jyväskylän asuntomarkkinoita, koska myös opiskelijakaupungista voisi olla järkevä ajatus ostaa sijoitusasunto, jonka hyvällä tuurilla saisi varmasti vielä puoleen hintaan siitä, mitä vastaavan kokoinen täällä Helsingissä maksaa.

Omistusasunnossa asumisen plussat ja miinukset

 

+ Asuntolainan lyhennykset ovat ikäänkuin säästöön laitettua rahaa. Sen mitä maksaisit vuokrana, laitatkin omaan taskuusi ja täysin velattomana maksaisit asumisesta vain kiinteät kulut, kuten esimerkiksi vastikkeen ja sähkön.

+Tiukan paikan tullen voit joustaa lainanlyhennyksistä. Vuokralla tämä nyt ei oikein tule kyseeseen. Itse olemme käyttäneet lyhennysjoustoa esimerkiksi hoitovapaani aikana, jolloin maksoimme välillä vain lainan korot tai valitsemamme pienemmän summan.

+Saat tehdä asunnolle periaatteessa ”mitä tahansa”, ainakin noin remonttien suhteen, eikä lupaa esimerkiksi keittiöremonttiin tai seinien maalaukseen tarvitse kysyä vuokranantajalta. Myös näistä mahdollisesti seuraava arvonnousu on omaan pussiisi päin.

+Esimerkiksi ulkomaille muuttaessa näen omistusasunnon enemmän kuin hyödyllisenä vaihtoehtona! Saat vuokratuloa sillävälin kun asut muualla ja halutessasi laittaa lainan vaikka lyhennysvapaalle tietyksi ajaksi, mikäli et ole vielä aikaisemmin lyhennysvapaata käyttänyt ja jättää asunnon vaikka tyhjilleen maksamalla vain vastiketta (tosin tässä nyt ei ole suurta järkeä taloudellisesti, mutta sama jos ottaisit vuokra-asuntoosi alivuokralaisen, silloin et usein myöskään hyödy itse taloudellisesti).

-Remontit ja huoltojutut. Paras tietysti ostaa asunto, jossa on tehty kaikki suuret remontit, mutta koskaan ei voi tietää mitä eteen tulee. Vesivahinko tai joku muu yllättävä, jonka setviminen vie aikaa, hermoja ja rahaakin.

-Vuokralaisen hankkiminen voi olla työlästä, mutta toki, eihän mikään raha tule tyhjästä. Ainakaan Helsingissä ei vuokralaisen löytäminen tosin ole ongelma, kun asunnoista on jopa pulaa.

-Omaan asuntoon tarvitsee omia säästöjä ja esimerkiksi opiskelijalla voi säästäminen olla hankalaa. (Siksi säästämme esimerkiksi itse pojallemme jo nyt ja toivon mukaan tämä käyttää sitten joskus nämä säästöt juurikin omaan asuntoon.)

Vuokralla asumisen plussat ja miinukset

 

+ Vuokralaisena sinun ei tarvitse huolehtia monista asioista, kuten yhtiökokouksista, taloyhtiön kunnossapitoasioista tai tulevista suurista remonteista, asunnon omistaja tekee ne puolestasi.

+ Vuokranantaja huolehtii asunnon varustelusta, joka on määritelty ”välttämättömäksi”. Esimerkiksi jos vanha jääkaappi hajoaa, hommaa vuokranantaja (ainakin toivottavasti) uuden.

+ Vuokra-asunnosta on helppo päästä eroon, tai siis tietenkin sopimuksesta riippuen, mutta jos sinulla on normaali toistaiseksi voimassaoleva vuokrasopimus. Irtisanot vain ja muutat pois, ei huolta myymisestä tai uuden vuokralaisen hommaamisesta, ne kuuluvat omistajalle.

-Maksat vuokraa vuokranantajan taskuun, ehkä suuriakin summia. Pitkässä juosussa näistä varoista kertyy suuriakin summia, joilla rahoittaisi helposti omaa asuntoa. Kannattaa ajatella pitkällä tähtäimellä!

– Vuokra-asunnon remontoiminen ei ole usein kovin järkevää, koska kaikki omalla rahalla tekemäsi kunnostukset menevät omistajan taskuun, siis jos ne ovat esimerkiksi semmoista remonttia, joka nostaa asunnon myyntiarvoa. Toki, jotkut vuorkanantajat varmasti tulevat vastaan remonttikustannuksissa, useinhan se on heillekin järkevämpää tehdä kunnostuksia, jotka nostavat arvoa.

– Jatkuva epävarmuus. Entä jos omistaja päätääkin pistää myyntiin kotisi, jossa niin viihdyt? Näitä juttuja ei voi tietysti koskaan tietää, mutta onhan se tietty hieman harmi homma jos tulee omalle kohdalle (nimim. kokemusta on).

Itse näen asian niin, että asuntolainan maksaminen on kuin laittaisit rahaa tilillesi, siis silkkaa säästämistä. Varsinainen eläkesäästäminen ahdistaa itseäni jostain syystä, mutta näen asuntosäästämisen omalla kohdallani sopivana vaihtoehtona säästämiselle. Velaton sijoitusasunto on nimittäin muutaman kymmenen vuoden päästä kiva potti eläkkeelle, sekä tietysti muutenkin velaton koti, jonka asumiskustannukset eivät eivät hio pilviä kun parhaimmassa tapauksessa maksat siinä vaiheessa vain vastikkeen ja käyttökulut, kuten sähkön ja ehkä veden. Asia, joka tulee muistaa ovat tulevaisuuden eläkkeet, jotka eivät tule olemaan samaa tasoa kuin esimerkiksi vanhemmillamme tai isovanhemmillamme. Jos asiaa ajattelee pitkällä tähtäimellä asumisen kannalta, on mahdollisen pienen eläkkeen suhteenkin järkevää asua siinä vaiheessa velattomassa omistusasunnossa, kuin kituutella elämisen kanssa maksamalla suurta vuokraa.

Kumman asumismuodon kannattajiin te kuulutte ja miksi?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.