Kaukokaipuun teoria ja ajatuksia onnellisuudesta

Viikonloppu hujahti taas ohi vauhdilla, perheen kesken kotona chillaillen. Ei ehtinyt mennä montaakaan viikkoa kun poika sai reissun jälkeen ensimmäisen räkätaudin tarhasta, joka on yllättäen ollut taas sitkeää sorttia. Ehdin jo yli viikon ihmetellä, että säästyisinkö tosiaankin tällä kertaa viheliäiseltä pikkulasten flunssalta, mutta ei.. Sunnuntaista asti on olo ollut kuin jyrän alle jäänyt, kurkkukipuinen, voimaton ja nuhainen. Kaikkia jäseniä kolottaa, eikä ajatus tunnu kulkevan ollenkaan. Eihän tässä ehtinytkään olla välissä kun pisin jakso terveenä lastentaudeista naismuistiin, melkein 4kk 😀 Konkretian huomasi kyllä reissussa: Ei päiväkotia = ei flunssia. Ja vanha tuttu flunssakierre jatkuu heti kun ollaan takaisin kotiarjessa. Jos kiireen hokeminen jollain tasolla nolottaa, pätee sama homma flunssiin. Pienen lapsen kanssa kun tuntuu, että jonkinlainen pöpö jyllää aivan jatkuvasti ja ehkäpä olen allergikkona vain herkkä niille kaiken maailman infektioille. Sinänsä koomista, että veto on aina eniten poissa näitä pieniä nuhia sairastaessa, vaikka lämpö pysyisikin vain reilun 37C tienoilla.

Teille ei varmasti tule kovin suurena yllätyksenä se, että olen viime viikkoina alkanut todenteolla haaveilla kesän perään. Muistellut viime kesän lämpöisiä päiviä terassillamme neuloen, lukien, meditoiden ja ihan vain aurinkoisista päivistä nauttien. Vaikka reissaamisessa onkin myös ne kääntöpuolensa, ei pitkänkään auringossa vietetyn matkan jälkeen päästä eroon siitä faktasta, etteivät pimeys, kylmyys ja talvi vain ole minua varten. Toki olen nauttinut maaliskuun alun aurinkoisista säistä ja pikkupakkasista kun ulkoilu on ollut täydellistä, mutta kieltämättä tämä lähipäivien loska ja harmaus on taas kerran saanut pienen talviahdistuksen nousemaan esiin. Ajatuksen siitä, että haluanko oikeasti olla enää talvia Suomessa? Jos vain suinkin olisi mahdollista järjestää asiat niin, että pako aurinkoon olisi mahdollinen. Toistaiseksi tämä on vain haave, mutta siitähän ne suuremmat teot usein lähtevätkin.

Ja niin.. Moni teistä varmasti tuumaili reissun aikana, että hälveneekö kaukokaipuuni pidemmän reissun aikana kun kotia ehkä alkaa arvostaa eri tavalla? Vaikka kotona onkin ihanaa ja voisin varmasti viettää täällä aikaa ihan höperöitymiseen asti, on totuus kuitenkin, ettei se kaukokaipuu kadonnut mihinkään. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin ja todennut, että teidän lukijoiden joukosta löytyy useita samoin ajattelevia, mikä on helpottavaa. Vain toinen samalla tavalla ajatteleva tietää, että kaukokaipuu voi pahimmillaan oireilla jopa melkein fyysisen kivun tavoin. Kai homma on nyt jollain asteella todistettu tämän oman empiirisen tutkimuksenikin perusteella, ettei kaukokaipuusta pääse hevillä eroon. Faktahan on se, ettei kaikkea voi saada. Vai voiko? Täydellistä lämmintä ilmastoa, pelaavaa yhteiskuntaa, jossa sosiaaliturva on vertaansa vailla ja ilmaista koulutusta. Okei, ehkä joku Uusi-Seelanti kiilaa kyllä hyvinvointivaltiona melko lähelle Suomea. Toisaalta, toimiiko se hyvinvointivaltiokaan loppupeleissä minään takuuna onnellisuudelle? Nykyään tuntuu usein, että mitä ”paremmin” menee tilastojen ja ehkä talouden mittareihin katsottuna, sitä onnettomampia ihmiset todellisuudessa ovat. Ristiriitaista kenties? Ei raha lisää onnea, vaan päinvastoin.

Jokunen saattaa ehkä myös huokaista siellä ruudun toisella puolella, että jo on aikoihin eletty, vaikka kahden ja puolen kuukauden maailmanympärysmatkasta ei ole montaakaan viikkoa, haahuilee tämä yksi jo takaisin lämpöön. Niin, tämä onkin asia, jota ei oikein osaa selittää. Olen aina ollut kaukomaille haaveileva, itsensä muuttaminen on ehkä helpommin sanottu, kuin tehty. Mutta sitten: Minä olen tämmöinen ja olen aina ollut,  miksi minun pitäisikään yrittää muuttaa itseäni? Eräs oma (ei niinkään mihinkään kovin tieteelliseen aineistoon perustuva :D) teoriani, johon ihan tosissani uskon on, että kullekin kehotyypille on tietynlainen ideaalinen ilmasto ja lämpötila, jossa keho toimii optimaalisesti. Olen esimerkiksi todennut konkreettisesti, että kehoni ja esimerkiksi aineenvaihduntani toimii aivan eri tavalla eri lämpötiloissa. Talvisin, pimeällä ja kylmällä saan helposti turvotuksia, ummetusta, allergiat vaivaavat ja olen huomattavasti alakuloisempi, kun taas lämpö ja aurinko tuovat tunteen siitä, että keho toimii ”kuten pitääkin” ja myös mieliala on korkeammalla.

Luulenkin, että jotkut herkemmät ihmiset reagoivat esimerkiksi auringonvalon määrään ja puutteeseen herkemmin, jolloin esimerkiksi välittäjäaineiden tuotanto heittelee tai laskee rajummin. Onhan kaamosmasennus yleinen käsite ja oireilee osittain samalla tavalla, mutta uskon myös siihen, että eri ihmisten kesken ja eri kehotyypeillä on juuri se tietynlainen optimitila, jossa elimistö toimii parhaimmillaan. Kuulostaako ihan huuhaalta? 😀 Ainakin tämän oman lähes koko elinikäni jatkuneen henkilökohtaisen tutkimukseni puitteissa näyttäisi pätevän itseeni, haha. Vähän sama homma kun yksilöllisen vuorokausi- ja unirytmin kanssa. Jonkun elimistön biokemia toimii tietyn rytmin mukaan, miksi sen yksilölliseen toimintaan ei voisi vaikuttaa esimerkiksi valo ja lämpötila?

 

Tulipas syvällistä analyysiä tänään.

Allekirjoittaako joku tämän teoriani? 😀 🌴✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Kun luovuin jatkuvasta kiireestä

Olen aikaisemmin kirjoittanut ajatuksia kiireestä ja siitä, että onko ilmiö vain meidän itse luomamme yhtälö? Nykyään kaikki ovat kiireisiä. Kun kysytään kuulumisia, on yleisin vastaus: ”Kiirettä pitää.” Näin oli myös itselläni, kun taas nykyään pyrin parhaani mukaan keksimään jotain muuta tilalle silloin kun tekisi mieli vastata kuulumisten kysymiseen kiireellä.

Ennen tätä hetkeä olen ollut kiireinen about aina. Tai ainakin viimeiset yli 10 vuotta aina siitä lähtien kun aloitin opiskelut, tein ohella osa-aikatöitä ja päivitin blogia lähestulkoon päivittäin. Nuorempana sitä ajatteli, että kiire on cool. Opiskeluaikoina menivät päiväni suunnilleen näin: Herään klo 6, juon kahvin, teen blogihommia, lähden aamun ensimmäiselle luennolle klo 8. Koulusta usein töihin klo 14, jossa vietin iltakahdeksaan. Siitä kotiin, tekemään kouluhommia, lukemaan tentteihin ja tekemään lisää blogijuttuja. Näin elin muutaman vuoden. Kun muutin Helsinkiin, täyttyivät päivät lähinnä blogilla ja kokopäivätöillä. Ah, aina oli niin kiire ja jollain tapaa jopa nautin siitä.


”Olen niin kiireinen, etten ehdi kotiin kun suurin piirtein nukkumaan” oli opiskeluvuosina melko tuttu lausahdus. Vaikka silloin ehkä niin ajatteli, ei jatkuvassa kiireessä ole mitään coolia, päinvastoin. Onhan se pitkässä juoksussa todella kuluttavaa ja nykyään jopa todellinen ongelma. Toki, monella ovat opiskeluvuodet samanlainen yhtälö, mutta olen itse elänyt vastaavanlaista kiirettä myös vuosia tuon jälkeen. Nykyään en halua olla kiireinen. Liiallinen suorituskeskeisyys jopa ahdistaa. En buukkaa kalenteriini kissanristiäisiä tai hömpötyksiä, jotka eivät oikeasti kiinnosta. En halua tuhlata aikaani turhalle ja asioille, jotka tuottavat millään tapaa stressiä, päänvaivaa tai juuri sitä kiirettä.

Tänä päivänä saattaa kiireeni olla sitä, että blogipostauksen julkaisun jälkeen istun sohvalla sylissäni kaksi keskeneräistä pipoa, kaksi virkkuutyötä ja mietin, että mitä äänikirjaa kuuntelisin tai mitä dokkaria katsoisin sen lomassa kun yritän vuorotellen työstää kaikkia valmistuvia käsitöitä. Haha! Tämä on juuri sitä ihanaa ”kiirettä”, josta nautin juuri nyt. Tietysti tiedostan sen, ettei tämmöiset päivät tosiaankaan ole kaikille itsestään selviä, saati edes mahdollisia, mutta ei tämä ole itsellenikään vain sormia napsauttamalla ole tullut. Olen nimittäin myös todennut, että ulkopuolisen silmin yrittäjyys saattaa ehkä vaikuttaa siltä, ettei tee mitään. Varsinkin jos vietän kotipäiviä, jolloin käyn lenkillä tai kaupassa, mutta noin muuten chillailen kotona ehkä ihan pyjama päällä kirjoittaen, kuvaten, vastaten sähköposteihin, tehden kotitöitä ja väkertäessä käsitöitä. Mutta niin, ei se aina tarkoita, että ainut tapa tehdä töitä olisi se, että lähdet fyysisesti jonnekin. Tykkään itse siitä, että saan viettää arkena ainakin pari päivää kotona tehden hommia ilman, että tarvitsee miettiä mitä sitä pukisi päälle, fiksata hiuksia tai meikata.

Voisin todeta, että kiireen määritelmä on minulle seuraavanlainen: Hommaa riittää, mutta priorisoin ja jaan asiat niin, että aikaa riittää niille asioille, joita oikeasti haluan tehdä ja jotka ovat tärkeitä. Lenkkeily, aika perheen kesken, rentoutuminen ja riittävät yöunet ovat asioita, joista en suostu nykyään tinkimään. Ja tiedättekö, elämä on täydellistä kun oivaltaa oikean tasapainon arjen askareiden keskellä. Teen viikottain itselleni tietyt tavoitteet, jotka kategorisoin myös päivätasolla. Aamupäivän käytän esimerkiksi sähköposteihin vastaamiseen ja iltapäivän kuvaushommiin, näiden välissä saatan käydä lenkillä tai yksinkertaisesti rentoutua vaikka lukien. Tehokkuus ja priorisointi ovat juttuja, joilla pääsee pitkälle. Ja parhaimmassa tapauksessa eroon siitä kiireen illuusiosta ja ehkä oivaltaa, että loppupeleissä kyse on usein vain ajatusmallien ja rutiinien muokkaamisesta omaan arkeen sopivimmiksi.

Jos elämä tuntuu pyörivän pelkän kiireen ympärillä, käytä hetki kartoittaaksesi mihin kaikkeen aikaa oikeasti kuluu? Turhaan piipeertämiseen aivan huomaamattaan? Töihin? Kotihommiin? Voisiko työtunneista karsia edes muutamia tunteja viikossa ja kalenteroida tilalle jotain mielekästä, jos tuntuu ettei arjessa ole ylimääräistä aikaa? Jos taloustilanne sallii, voisiko omaa arkeaan helpottaa ostamalla ajoittain esimerkiksi siivousapua? Tehostaa omaa tekemistään ja puuttua esimerkiksi työntekoa katkoviin häiriötekijöihin, jotka saavat keskittymisen katkeamaan? Tai ottaa yksinkertaisesti tavoitteeksi kalenteroida päivään aina vaikkapa tunnin ”en tee mitään”-hetki. Loppupeleissä sitä aikaa kyllä usein löytyy kun vain päättää tehdä asian eteen jotain. Oli se sitten oman ajan kalenteroiminen, turhasta tekemisestä eroon pyrkiminen tai työnteon tehostaminen.

Vuosien varrella olen itse oppinut multitaskingin mestariksi, koska joskus on yksinkertaisesti ollut ”pakko” tehostaa, saada hommat tehtyä ja aika riittämään. Ei se aina helppoa ole. Esimerkiksi moni työssäkäyvä pienen lapsen äiti osaa varmasti samaistua, varsinkin jos tavoitteena on myös jaksaa tai ehtiä pitää itsestään huolta. Loppupeleissä meillä jokaisella on samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävissään. Jutun juju onkin ajanhallinta ja se, mitä asioita priorisoi?

 

Mitä asioita te priorisoitte arjessa?

Onko kiire jatkuva piina vai oletteko oppineet siitä eroon? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

7 x Hyvinvoinnin trendejä vuodelle 2019

Tein viime vuonna postauksen hyvinvoinnin trendeistä vuodelle 2018 ja koska aihe kiinnostaa ainakin itseäni aivan hurjasti, ajattelin tehdä samanlaisen katsauksen myös tälle vuodelle. Tulevien hyvinvointihittien tutkailu on nimittäin mielestäni kiinnostavinta ikinä! Yleisesti jatkuu henkiseen hyvinvointiin panostaminen yhä enemmän. Jooga ja meditoiminen ovat nykyään monelle arjen perusjuttuja, mutta näiden ohelle on noussut myös muita ilmiöitä aina kristalleista aromaterapiaan.

Minkä juttujen uskon itse nousevan enemmän pinnalle tänä vuonna?

 

Äänimaljat aka singing bowls. Vitsi, haluaisin niin kovasti ostaa omia äänimaljoja! Olen ollut muutamia kertoja jooga- tai meditaatiotunneilla, joissa on käytetty äänimaljoja ja kokemus on aivan mieletön. Homman idea on se, että eri taajuuksilla värähtelevät ääniaallot vaikuttavat eri tasoilla meihin ja auttavat pääsemään esimerkiksi meditoidessa syvempään tilaan. Äänimaljarentoutuksessa ihan tosissaan tuntee, kuinka ääniaallot menevät tietyllä tapaa ”tajuntaan”, monet uskovatkin ääniaaltojen palauttavan kehon energioita tasapainoiseen tilaan ja näin auttavan erilaisiin vaivoihin, kuten kiputiloihin, ahdistuneisuuteen tai stressiin. Siis todella erikoinen kokemus ja äärimmäisen rentouttavaa.

Hyvinvointi-retreatit. Itse olen jo pidemmän aikaa haaveillut pääseväni jonkinlaiselle retreatille kertakaikkisesti vain rentoutumaan ja irrottamaan itseni irti arjen ärsykkeistä. Kaiken tämän nykypäivän online-villityksen vastapainona on ilmestynyt myös paljon erilaisia offline-elämyksiä ja retreateja, joiden tarkoitus on kytkeä sinut pois kaikesta tuosta ympärivuorokautisesta wifimaniasta, joka nykyään vallitsee kaikkialla. Toisinsanoen, idea on siis palata siihen, mitä rentoutuminen ja lomailu ehkä oli joskus ennenvanhaan. Koomista sinänsä, että tämmöinen on nykyään jopa harvinaisuus. Talvinen winter wonderland-offline retreat voisi vetää hyvin porukkaa vaikkapa Suomen Lappiin, ellei semmoista jo ole kehitetty. Vinkki Lapin turismiin 😉

Adaptogeenit ja kognitiivisesti vaikuttavat lisäravinteet, joiden sanotaan mm. lisäävän stressinsietokykyä, lievittävän ahdistuneisuutta, parantavan muistia ja unenlaatua. Näistä saatoin kirjoittaa jo viime vuoden postauksessa (ja tässä postauksessa, jossa käsittelin Kalifornian hyvinvointivillityksiä), mutta adaptogeeniset valmisteet tekevät yhä kovemmin tuloaan. Myös itse olen intoutunut näistä ja käytin syksyn ajan ashwagandhaa, johon tykästyin hurjasti. Kaikki kognitiivisesti vaikuttavat lisäravinteet, kuten B-vitamiineja sisältävät valmisteet ovat kovassa huudossa ja sorruinhan syksyllä itsekin ostamaan Moon Juicen adaptogeenisia jauheita, mm. Moon Dustia ja Brain Dustia. Eräs adaptogeeni, jota olen jo pitkään ajatellut testaavani ja jota yritin etsiä reissustakin on rhodiola. Adaptogeenit vaikuttavat hermostoon esimerkiksi rauhoittamalla tai aktivoimalla hyödyntäen yrttejä tai kasveja, jotka ovat olleet käytössä tuhansia vuosia esimerkiksi ayurvedisessa lääketieteessä.

Kukkaterapia. Tästä innostuin itse viime vuonna ja uskon vahvasti, että kukkaterapian suosio kasvaa ihmisten etsiessä vaihtoehtoisia ja luonnollisempia hoitokeinoja erilaisiin vaivoihin. Eri kukista uutetut tipat vaikuttavat eri värähtelytasoilla tasapainottaen kehon energioita (I know, hihhulihommia). Kukat vaikuttavat erilaisiin kielteisiin tunnetiloihin poistaen negatiivisuutta. Itse olen kokenut tämän varsin mielenkiintoiseksi aiheeksi! Olen aikaisemmin kirjoittanut kukkatipoista- ja terapiasta tässä postauksessa.

Myös aromaterapia tekee edelleen kovasti tuloaan laajemmassa mittakaavassa, myös tänne meille Suomeen. Ihanaa! Itselläni ovat öljyt ihan päivittäisessä käytössä diffuuserin kautta aamuin illoin, piristämässä tai rentouttamassa. En voisi nykyään enää elää ilman diffuuseriani, haha. Olen myös miksaillut omia öljyseoksiani eri tarkoituksiin, tehnyt esimerkiksi selluliittiöljyn, jota käytin kuurina ennen reissua ja nyt viimeisimpänä pari öljymixiä kasvojen iholle. Aromaterapia on kyllä myös yksi juttu, joka tosissaan tempaisee mukaansa. Voisin lähiaikoina kirjoittaa aiheesta taas laajemmin ihan omassa postauksessaan.

Sitten pari ehkä meidän suomalaisten makuun jopa ”överivillitystä”, joihin törmäsin Loseissa..

 

Vitamin shots. Jenkeissä erilaiset vitamiiniruiskeet ovat olleet kovassa huudossa jo jonkin aikaa ja tämä on eräs juttu, jota en ehkä itse täysin ymmärrä tai saati sitten lähtisi neulakammoisena kokeilemaan. Vitamiinibaareissa on siis mahdollista ottaa esimerkiksi C-vitamiinia suoraan suoneen, edistämään esimerkiksi vastustuskykyä. Okei, en tosiaankaan usko, että tämä menestyisi meillä Suomessa, mutta maailmasta varmasti löytyy sankoin joukoin terveystrendien hifistelijöitä, jotka lähtevät innolla näihin mukaan 😀 Yleisellä tasolla on vitamiinien hyödyntäminen erilaisten vaivojen hoitoon ja ehkäisyyn yleistynyt paljon.

Kryoterapia. Tätä olisin halunnut itse syksyllä testata Loseissa, mutta homma sitten jäi. Kylmäterapiaa tarjoavia hoitoloita oli nimittäin ilmestynyt katukuvaan paljon! Kryoterapiassa vartalo altistetaan todella kylmille lämpötiloille muutamien minuuttien ajaksi kylmätankissa, jonka uskotaan auttavan mm. lihaskipuihin, treenistä palautumiseen, painonpudotukseen ja mielialojen hoitoon. Tehdäänköhän Suomessa jo jossain tätä?

 

Tuleeko mieleen lisättävää?

Ovatko nämä ilmiöt jo teille tuttuja? 🦄✨

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Onko blogeilla tulevaisuutta?

Sosiaalinen media, nettikäyttäytyminen ja näihin liittyvät trendit muuttavat muotoaan jatkuvasti. Olen monesti törmännyt eri paikoissa olettamukseen, että blogien aikakausi tulee pian olemaan ohi muiden alustojen vallatessa alaa. Toki aihe on pyörinyt myös omassa mielessäni ja on itselleni tottakai bloggaajana todella relevantti kysymys. No, mitäs sitten itse ajattelen tästä?

Jos tutkii asiaa esimerkiksi blogin(i) kävijämäärien perusteella, voisi todeta, että kyllä, osittain totta. Lukijamäärät ovat tosisesti notkahtaneet siitä, mitä ne olivat ennen Instagramin aikakautta, sanotaan vuosina 2009-2011. Tuolloin blogit (ja yleisesti some) olivat vielä aivan uusi ja ihmeellinen juttu, jota ei täysin edes ymmärretty. Omaan blogiini eksyi kuukausittain keskimäärin noin 40 000 yksittäistä lukijaa, kun näitä on nykypäivänä tästä noin vajaat puolet. Toki, omalla kohdallani vaikuttaa varmasti välissä myös parin vuoden mittainen hiljaisempi ajanjakso, jolloin useaan otteeseen jopa harkitsin blogin lopettamista. Onneksi tulin toisiin aatoksiin ja löysin raskausaikana intoni bloggaamiseen aivan uudella tavalla. Jos katsoo esimerkiksi omaa statistiikkaani nyt vaikkapa parin vuoden ajalta, ei käyrä ole laskusuhdanteinen, vaan päinvastoin. Ovatko ihmiset siis muka unohtaneet blogit? Ehkä jotkut somekäyttäytymisen muuttuessa, mutta tässä ajassa ovat monet uudet myös innostuneet blogien lukemisesta tai jopa löytäneet blogit pitkän tauon jälkeen uudelleen.

Itse olen monen asian suhteen melko ”old school”, kuten nyt tämän kirjoittamisen. Uskon henkilökohtaisesti vankasti siihen, että vaikka maailma muuttuisi ja tekniikka kehittyisi, ei ihmisten kiinnostus tarinoita kohtaan koskaan katoa. Pyöriihän tämä maailma muutenkin vahvasti kiertävien trendien ja palaavien asioiden suhteen, uskon tämän pätevän myös blogeihin. Kirjoitin jo pari vuotta takaperin eräässä someaiheisessa postauksessa, etten usko blogien tai somen missään nimessä kuolevan. Se vain uudistuu, muuttaa muotoaan, kehittää sivuun uusia ilmiöitä (kuten IG:lle on käynyt) ja ehkä jossain vaiheessa palaa ihan niihin alkutekijöihinsä kaiken tämän pinnallisemman ja nopeasti selattavan sisällön muuttuessa liian kuormittavaksi arkeemme. Toki, onhan totuus se, että nykyään on vain erilaisia vaihtoehtoja erilaisille ihmisille. Kun ennen oli vain ne blogit, löytyy nyt Instagram, YouTube, podcastit ja varmasti monia muita, joista voit itse valita juuri sinulle sopivan kanavan.

Itse näen tämän rikkautena, mutta siltä kantilta, että esimerkiksi bloggaajat ja vloggaajat tekevät täysin eri asioita. Ei näiden kahden väliltä voi verrata, että kumpi on parempi, koska kyse on varsin subjektiivisista näkökulmista. En itse katso vlogeja, vaan luen blogeja ja monella on homma varmasti päinvastoin. Ei kuitenkaan tule unohtaa sitä, mikä esimerkiksi blogin aihepiiri tai erikoisala on. Jos tarkoitus on pelkän kuvamateriaalin tuottaminen, voi IG kiilata helposti ohi, mutta en näe sitä varteenotettavana kilpailijana asiapitoisen sisällön ja tarinoiden kertomisen rinnalla. Se mihin itse näen syytä panostaa tänä päivänä, on juuri henkilöbrändäys ja aihepiirin rakentaminen sen ympärille. Sitoutunut, juuri sinun aihepiiristäsi ja arvoistasi kiinnostunut lukijakunta on kuitenkin kaiken perusta. Juuri tämän vuoksi näen tärkeänä erikoistua juuri niihin omiin vahvoihin osaamisalueisiin bloggajaana, oli sitten kyseessä persoonallinen tyylisi, erityinen osaamisala, tietyt näkökulmat tai vaikka vegaaniset reseptit. Tehdä sitä omaa juttuaan, josta kokee tietävänsä ja itselleen mieluisaksi. Teennäisyys paistaa nimittäin läpi kilometrien päähän. Itselläni tämä aihepiirin skaala on melko laaja, mutta kuitenkin painottunut urakeskeiseen sisältöön, hyvinvointiin ja matkailuun. Itse ainakin pyrin omalla esimerkilläni kannustamaan muita tavoittelemaan unelmiaan ja toteuttamaan itseään eri tavoin. Minulle tämä on jopa ihan sydämen asia.

idnostokuva

Entäs sitten blogit vs Instagram markkinointimielessä?

 

Äänitämme erään ystäväni kanssa lähes päivittäin ääniviestejä ja pohdimme esimerkiksi ajankohtaisia ilmiöitä. Juuri viime viikolla purin ajatuksiani siitä, kuinka kaksipiippuinen juttu blogit vs Instagram on esimerkiksi markkinoinnin näkökulmasta. Loppupeleissä ajavat kummatkin hieman eri asioita. Siinä missä Instagram toimii loistavana työkaluna brändäykseen tai mielikuvien herättämiseen, on se markkinointikanavana kuitenkin todella pinnallinen. Itse ahdistun ajatuksesta, että pitäisi kirjoittaa päivisin iPhonen näppiksellä Instagramiin syvällisiä jorinoita blogin sijaan. Ei siitä vain tulisi mitään. Sen vuoksi koen blogin omalla kohdallani mitä oivalliseksi alustaksi toteuttaa itseäni. Pidän henkilökohtaisesti arvossa sisältöä, joka antaa jotain syvällisempää lisäarvoa. Olivatpa ne sitten sijoitusvinkkejä, omia ura-ajatuksia tai käsityöniksejä. Siinä missä Instagram panostaa kuvasisältöön, nopeasti reagoitavaan ja erityisesti juuri mielikuvien luomiseen, ovat blogit tapa päästä tietyllä tapaa pintaa syvemmälle. Itse ainakin nautin enemmän siitä, että uppoudun tekstiin minuuteiksi samalla unohtaen kaiken muun, kuin sekunnin aistireaktioon nähdessäni kuvia toisensa perään IG-feedillä. Ja kyllä, nykyihmiset ovat juuri niitä kiireisiä tai ehkä vain kiireeseen oppineita, jotka hakevat juuri sitä nopeaa reagointia. Kuvan tykkääminen Instagramissa on tavallaan korvannut vanhanaikaisen onnitteluviestin ja sitä rataa. Onhan se tietysti vähän hassua. Ja surullista. Mutta voiko tilanne edetä näin muka loputtomiin? Kuinka laiskaksi ja nopeasti reagoitavaksi maailma voi muka mennä?

Nykypäivänä on Googlen haku yrityksille kaiken perusta. Ihan tosi, et ole nykyään ”mitään”, josset löydy Googlen hakukoneen tuloksissa. Monet kuluttajat tekevät ostopäätöksiä vahvasti muiden kokemusten perusteella, eli tietysti googlaamalla.. Syy, miksi yrityksen tulisi panostaa monipuolisesti itsensä markkinointiin, on juurikin se, kuinka eri kanavat tavoittavat eri tavalla yleisöä. Blogisisältö mahdollistaa syvemmän matkan käsiteltävään aiheeseen ja hakukonehyödyn, kun taas Instagram tarjoaa pääasiassa brändäysnäkökulmaa, mielukuvia ja näkyvyyttä. Kun IG-sisältö on tehty ja nähty, ei sitä muista kovin moni, varsinkaan hakukoneet. Toki on tärkeää, että markkinoinnissa panostetaan monipuolisuuteen, mutta olen itsekin törmännyt asenteisiin siitä, ettei blogeissa mainostaminen muka (enää) kannattaisi, koska Instagram on tänä päivänä ”se juttu”. Noh, olen hieman eri mieltä tästä, mutta toki on väliä silläkin, mikä yritys tai tuote on kyseessä ja mikä markkinoinnin tarkoitus on. Tuoda yritystä tai brändiä tunnetuksi? Vain lisätä myyntiä nopeasti? Luoda tietynlaista imagoa? Vai kertoa syvempää tarinaa aiheen ympärillä, saada ja asiakaskunta yleisö sitoutumaan? Vaikka blogien kävijämäärät olisivatkin laskeneet huippuvuosista, koen silti kohdeyleisön skaalautuneen huomattavasti. Ennen luettiin vähän sitä sun tätä, mutta nykyään uhrataan se aika vain niille teksteille tai blogeille, jotka kiinnostavat itseään tai omia arvoja. Tästä syystä koen, että kohderyhmän arvo on myös markkinointimielessä nykyään huomattavasti arvokkaampaa, koska se on oikeasti kohdennettua, silloin kun sisältö toteutetaan bloggaajan tyylin ja arvojen mukaisesti.

Kuten sinnikkäästi kannatan esimerkiksi käsitöitä, haluan tehdä itse kaikkeni myös blogien puolesta. Että seuraajat säilyttäisivät arvostuksensa myös kirjoitettua ja syvällisempää sisältöä kohtaan. Ja hei, me olemme erilaisia. Voi olla, että moni kokee IG:n arjessa nopeampana keinona pysyä perillä kuulumisista, mutta se ei tarkoita, että kaikki tekisivät niin. Jo nyt on ilmassa pientä ahdistusta online-ilmiöstä ja olen itsekin ottanut aiheeseen kantaa. Kuinka paljon nopeammaksi tämä enää voi mennä?

 

Ajatuksia aiheesta? Oletteko uskollisia blogien lukijoita vai koetteko Instagramin mielekkäämpänä kanavana?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Suru

Sain sunnuntaina ystävältäni puhelun, jota en ole saanut mielestäni tuon jälkeen. Puhelu, jollaista ei toivoisi ikinä saavansa. Yhteinen ystävämme oli äkillisesti poissa onnettomuuden seurauksena. Eihän näin voi käydä, ei meille, ei näin nuorena. Ensin tuli epäusko ja hämmennys, sitten kyyneleet.

Elämä on äärimmäisen epäreilua ja ennalta arvaamatonta. Suru aivan valtava. Olen pari päivää kököttänyt kotona jähmettyneenä ja yrittänyt käsittää tapahtunutta todeksi. Toivoa, että tämä olisi vain pahaa unta. Toisen poismenon vierellä kaikki muu menettää siinä hetkessä merkityksensä. Elämän hauraus konkretisoituu ajatukseen, ettei huomisesta voi tietää. Se ei katso titteliä, tulotasoa tai kansalaisuutta. Aina eivät asiat mene suunnitelmien mukaan, saati sitten tunnu reiluilta. En edes ole laskenut montako kertaa olen käynyt ystäväni sometileillä, ikäänkuin odottaen, että ehkä tämä olikin vain pahaa unta. Avannut Whatsapp-keskustelumme ja miettinyt, että mistä juttelimme viimeisimpänä. Harkinnut, että pitäisikö lähettää viesti? Lukisiko joku sen?

En tiedä katoaako suru koskaan, mutta muistot säilyvät ikuisesti. Synkempien ajatusten lomassa on mielessäni pyörinyt todellisuus siitä, kuinka elämästä pitäisi nauttia ja tehdä juuri niitä asioita tai valintoja, jotka saavat sinut onnelliseksi. Joskus voi olla liian myöhäistä toteuttaa unelmiaan, elää juuri tässä, juuri tänään.

 

💕

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 20 kommenttia.