Mielipiteeni käsittämättömästä ilmiöstä: Someseuraajia keinoja kaihtamatta?

Eräs asia on viime kuukausina ja viikkoina pyörinyt mielessäni yhä enemmän ja hetken mielijohteesta päätin viikonloppuna alkaa luonnostelemaan ajatuksiani kyseisestä aiheesta. Nimittäin jo jopa jossain määrin ongelmaksi muodostuneeista ilmiöistä, somehuijaamisesta. Ostetut seuraajat, follow-unfollow-rumbailu ja mitä näitä vilunkikeinoja nyt nykyään onkaan. Halutaan olla somessa suosittu keinolla millä hyvänsä, mutta ensimmäisenä nousee mieleeni kysymys siitä, mitä seuraajamäärien kasvu näillä keinoin tuo tälle vaikuttajalle? Hyvää mieltä? Itsetuntoboostia? Vaikka koko homma on pelkkää illuusiota?

Ja hei tuo pipo on muuten eilen julkaisemastani mallistosta! Noita vaaleanpunaisia on vielä 2 kpl jäljellä. Tosin tuo omani on tottakai hieman lörömpi testikappale 😀 Pipot ja lisätiedot täällä!

Luin reissussa In the frow-blogin tämän todella informatiivisen postauksen aiheesta ja siitä, kuinka esimerkiksi IG-seuraajien ostaminen vääristää vaikuttajien työmarkkinoita ja pahasti. Myös Jutta kirjoitti viime kuussa tästä paljon keskustelemastamme aiheesta postauksen blogiinsa. Kaikessa yksinkertaisuudessaan luo tämä kaikki huijaaminen virheellistä kilpailua vaikuttajien keskuuteen. Somemaailmassa alkaa tämä olla jo oikeasti ongelma, jonka paljastamiseen on onneksi jo keksitty keinoja nyt kun osa mainostajistakin alkaa olla ilmiöstä kärryillä. Pahimmillaan vilppimielessä seuraajia ostanut vie yhteistyön nenän edestä siltä, joka toimii reilusti, kaikkien näiden ”kirjoittamattomien somenormien mukaan”. Vain, koska tällä on silmämääräisesti katsottuna enemmän seuraajia.

Pahimmassa tapauksessa asiakas analysoi somekampanjan päätteeksi statistiikkaa esimerkiksi sitoutuneisuuden suhteen ja tuumaa, että ”hei, vaikuttaja A:lla oli hurjasti suurempi sitoutuneisuusaste, eli enemmän tykkäyksiä ja kommentteja, verrattuna vaikuttajaan B, joten miksi jatkossa tekisimme yhteistyötä B:n kanssa?” Siis B:n, joka on toiminut rehellisesti, kun taas A:lla statistiikka sitoutuneisuudesta on pelkkää bottien luomaa huijausta. Epäreilua…? Aivan!! Ja sitten taas, kuinka epäreilua tämä on asiakasta tai mainostajaa kohtaan? Tämä luulee saavansa panostamallaan rahallisella budjetilla tietyn yleisön ostamalleen kampanjalle, mutta koko homma onkin silkkaa huijausta ja kohdeyleisö yhtä tyhjän kanssa. Jos huijaat seuraajissa hankkiessasi yhteistöitä, huijaisitko myös työhaastattelussa tai CV:ssäsi? Periaatteessa vähän sama homma.

Sitten kun mietin tätä ilmiötä omalla kohdallani, miksi haluaisin esimerkiksi ostamalla seuraajia, jotka eivät oikeasti ole kiinnostuneita seuraamaan minua tai sisältöäni? Botteja, jotka on ohjelmoitu tykkäilemään ja kommentoimaan ties mitä soopaa. Ja kyllä, näitä bottien roskakommentteja tulee minullekin päivittäin, vaikken ikinä ole seuraajia ostanut. Aina yhtä rasittavaa ja näitä tulee erityisesti reissussa jos lisään jonkun tietyn hashtagin, johon botit on selvästi ohjelmoitu ”toimimaan”.

Nykyään monet yhteistyökumppanit ovat jo onneksi kiinnostuneita esimerkiksi IG- yleisön maantieteellisestä jakaumasta, sukupuoli- ja ikäjakaumasta, eli varsinkin täällä Suomessa tulevat epämääräiset tilit todella nopsaa ilmi viimeistään tätä kautta. Tai jos vertaa omia statsejani, joissa seuraajistani ainakin noin reilut 98% ovat maantieteellisesti suomalaisia. Ostetut käyttäjät harvemmin ovat, joten homma kyllä varmasti tyssää viimeistään siinä vaiheessa kun asiakas pyytää näitä tietoja ja selviää, että suomalaisen maantieteellinen jakauma on esimerkiksi vain 50% Suomessa ja 50% jossain muualla. Toki, osalla suuremmista vaikuttajista varmasti on paljon myös ulkomaisia seuraajia, mutta veikkaisin, että tämä on melko harvinaista yleisellä tasolla. Varsinkin jos puhutaan meistä, jotka päivittävät somekanavia pääasiassa omalla äidinkielellämme.

Aikaisemmin käytin Followers trackeriä, joka kätevästi näytti esimerkiksi kaikki seuraajani, jotka ovat laittaneet unfollow. Harmi vaan ettei se enää oikein toimi, mutta oli kyllä oiva appsi saada nalkkiin tuo follow-unfollaajat. Itseasiassa ihana Jenna Claudia joskus vinkkasi tästä, joten kiitos sinne! 😀 Ja ne follow-unfollaajat sitten ovatkin aivan perkeleen rasittavia! Sekä yritykset, että ihan oikeat käyttäjät ja jotkut vielä semmoisia, joiden kanssa on jopa somekaveri, on ehkä tavattu, juteltu, kommentoitu somessa puolin toisin ja sitten yhtäkkiä pamahtaakin se unfollow. Okei, ei siinä sitten, ilmeisesti joku alkoi ottaa päähän? Haha. Kyllä itsekin käyn useimmissa tapauksissa silloin laittamassa sen unfollauksen takaisin. Noin yleisesti näistä follow-unfollow-tyypeistä: Usein jos katsoo profiilia ja sanotaan, että käyttäjä seuraa useita tuhansia käyttäjiä, haiskahtaa jo pahasti siltä, että tämä seurailee seuraajien haalimismielessä. En usko, että kukaan haluaa tai edes ehtii oikeasti seurata IG:ssä esimerkiksi 2000-3000 eri käyttäjän touhuja ja päivityksiä ihan vain silkasta kiinnostuksesta. Ei minulla ainakaan olisi aikaa semmoiseen! Pahin on ehkä se, että koko homma on niin läpinäkyvää, mutta silti sitä vaan hommaillaan. Vaikka kaikki muut huomaisivat mistä on kyse.

Tämän ärsyttävän ilmiön seurauksena olen itsekin valitettavasti vähentänyt ihmisten seuraamista Instassa. Jos joku kiva profiili, kenties jo blogin kautta ennestään tuttu tyyppi alkaa seuraamaan, seuraan toki usein takaisin. Lisäksi olen jo monia vuosia seurannut todella monia blogin vakkarilukioita, joka on ihan parasta! Aivan ihana nähdä millaista porukkaa siellä ruudun toisella puolella on. Mutta jos joku uusi (yleensä nämä ovat ulkomaisia käyttäjiä) alkaa seuraamaan ja kommentoi heti ihme hehkutusta, on luultavaa, että seuraaja katoaa sen sileän tien viimeistään parin päivän kuluttua. Sinänsä siis harmi, että on itsekin jossain määrin muuttunut hieman skeptiseksi asian suhteen.

Valitettava totuus on kuitenkin, että nykyään on oikeasti todella hankalaa kasvattaa seuraajamääriä IG:ssä. On todella harvinaista, että jonkun seuraajat kasvaisivat lyhyessä ajassa useita tuhansia. Sinänsä myös välillä harmittaa ajattelutapa siitä, että esimerkiksi IG:n seuraajamäärät määrittelisivät vaikkapa blogisi suosion. Tai että jos sinua seuraa IG:ssä 2000 käyttäjää, on blogillasi vain 2000 lukijaa. Tämä on niin suuri harhaluulo! Olen esimerkiksi itse pitänyt blogia jo kauan ennenkö Instagram edes tuli, joten luonnollisesti tämä on aina ollut ”pääkanavani”, jolloin IG-seuraajien määrä on vain murto-osa blogini kuukausittaisista uniikeista kävijöistä. Toki myyn yhteistyökampanjoita myös Instaan, mutta tällöin asiakas arvostaa sitä, että seuraajakuntani on juuri niitä, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita tuottamastani sisällöstäni ja niitä aitoja (ihania) tyyppejä. Luvut eivät siis loppupeleissä merkkaa mitään, vaan kohdeyleisösi laatu ja sitoutuneisuus. Toki välillä harmittaa, etteivät seuraajamäärät enää kasva samaan malliin kuin silloin joskus kun ne perhanan mystiset algoritmit toimivat eri tavalla, mutta syynä on myös ihmisten käyttäytymisen muuttuminen. Monet seuraavat nykyään vain ystäviä ja tuttuja, kun taas niitä somesuosikkeja ja bloggaajia käydään muuten vain kurkkaamassa IG:n tai blogin puolella, vaikkei olisikaan heidän ”virallinen seuraaja” Instagramissa. Ihmiset myös seuraavat hyvin erilaisia kanavia. Monet omat lukijani ovat uskollisia blogille, mutta sitten taas eivät seuraa sisältöäni Instagramissa. Ja sitten toisinpäin.

Nyt kun muistelen, olen ehkä viime vuonna kirjoitellut tästä samaisesta aiheesta juuri siltä kantilta, että toivoisin mainostajien tulevaisuudessa keskittyvän yhä enemmän lukujen sisään siihen kohdeyleisön laatuun. Ja onneksi näin onkin nykyään yhä enemmän! Laatu siis ennen määrää. Feikkiys ei kannata pitkässä juoksussa, tässäkään asiassa. Ja hei, seuraajien määrä on vain numero, ei se ole niin vakavaa!

 

Mitä ajatuksia ostetut seuraajat, follow-unfollow-rumbailu ja yleisesti tämä ”susoituksi keinolla millä hyvänsä”-ilmiö teissä herättää?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Millaista elämä olisi ilman somea?

Sosiaalinen media on ollut valtaosalle meistä osa arkea jo vuosia. Jopa niin huomattava, että havahtuu panikoivansa, jos someen pääsy estyy. Ja apua, näin kävi nimittäin minulle eräs päivä! Sähläsin jotain Instagram-tilini kanssa töissä ja onnistun kirjautumaan ulos – kunnes tajusin vaihtaneeni salasanani muutama kuukausi sitten yhteen blogin lisäosajuttuun liittyen. Pari kertaa syötin salasanani väärin ja ehdin jo tuntea pientä paniikkia: Hemmetti kun en pääse Instagramiini!!! Siis sovellukseen, joka on päällä joka päivä, 24/7 ja jonka tarkastan päivittäin ainakin kymmeniä kertoja. Siis miettikää, kymmeniä kertoja. Ihmisen pitäisi mennä paniikkiin siitä, että hukkaa lompakkonsa tai nukkuu pommiin töistä, ei siitä ettei pääse kyyläämään loppupeleissä melko turhia tykkäyksiä. Loppupeleissä pääsin hetken päästä kirjautumaan takaisin sisään, mutta aloin kuitenkin miettiä, millaista elämä oikeasti olisi offline?


Outoa ajatella, että jostain asiasta on muutamissa vuosissa tullut niin itsestäänselvyys, ettei edes enää muista elämää ilman. Ja olen kuitenkin syntynyt 80-luvulla ja elänyt reippaasti aikaa ennen kännyköitä. Silloin kun MTV:ltä nauhoitetut musavideot katsottiin VHS:ltä niin monta kertaa, että kasetin nauha kului ja hajosi. Ja kun C-kasetti piti kääntää, että pääsi kuulemaan albumin toisen osan. Loin ensimmäisen sähköpostini muistaakseni vuonna 1999 ja samainen hotmail-osoite on käytössä edelleen ja eniten käyttämäni sähköposti. Oli ihme ja kumma jos löysi netistä sivun, jossa pystyi tilaamaan ilmaiseksi logon tai lähettämään ilmaisen tekstiviestin (jee, säästihän siinä jonkun markan :D). Aikana, jolloin tekstiviestitkin piti mahduttaa siihen 160 merkkiin ties mitä lyhenteitä käyttäen. Eipä ollut arki helppoa, mutta sitäkin kekseliäämpää kyllä! Sain luokaltani ensimmäisten joukossa kännykän (aivan järkky Ericcson, jossa oli vielä yksirivinen tekstinäyttö) ja silloin sitä piti viestitellä niiden harvojen kanssa, joilla oli puhelin. Ihan vain koska oli pakko lähettää tekstareita edes jollekin, koska kännykkä oli niin siisti juttu.

En varmasti ole ainoa, joka kärsii ajoittain pienestä someähkystä. Somea töissä, somea kotona, somea työmatkoilla ja lomilla. Mihinkäs se ei kulkisi mukana? Tämän vuoden aikana olen ottanut pieniä offline-harppauksia ja esimerkiksi tullessa töistä kotiin, pyrin usein pitämään puhelimeni illan ajan laukussa ja läppärin kannen kiinni. Ja se vasta onkin ihanaa, olla ulottumattomissa. Nyt jopa mietin ensin, että olisin täysin somevapaalla lomallani. Ehdin jo fiilistellä, että mitä kaikkea tekisin toisin, kävisikö aikani tylsäksi ja kuinka nopeasti tottuisin somettomaan elämään?

Erilaiset some-detoxit ovat alkaneet nousta pinnalle ja olen muutaman kerran itsekin harkinnut, edes muutamaksi päiväksi. Viimeaikoina olen hieman vähentänyt IG:n päivitystä ja feedin selausta, pääasiassa kurkkaan ekana tarjolla olevat storiesit ja jätän kuvavirran selailun vähemmälle. Sen sijaan olen yrittänyt esimerkiksi työmatkoilla keksiä muuta puuhaa, kuten äänikirjat tai mietiskely. Kaikkeen ei tarvitse puhelinta, mutta olen todennut, että huolestuttavan moneen asiaan kuitenkin. Pankki- ja vakuutusasiat, viestittely, verkkoshoppailu, sähköposti, säätiedot, terveysasionti.. Nykyään kaikki on puhelimessa, nyt olen jopa testaillut jossain puhelimella maksamista. Sinänsä itse puhelimesta on siis melko vaikea päästä eroon, vaikka kuinka haluaisi älylaite-detoxata.

Jollain tapaa someilmiö on mennyt jopa niin pitkälle, että someidentiteetti on jollain tapaa sulautunut yhteen työidentiteetin kanssa. Linkedin ja Twitter, paikat joissa postaillaan omana itsenään, mutta silti siinä työroolissa. Monet jakavat työelämässä henkilökohtaisia IG-profiilejaan ja pakko sanoa, että tämä kyllä vähän ahdistaa. Olen aina ollut luonteeltani semmoinen, joka haluaa pitää työn ja oman elämän erillään. Tiedättekö, on selkeä jakaa hommat niin, että olen somessa ”oma itseni”, työssä taas se työ-Iines. Pankkityössäni en esimerkiksi kertonut 99% joukolle työkavereistani, että olen pitänyt jo vuosikaudet blogia. Miksi? Koska jollain tapaa olen kokenut työn ja vapaa-ajan niin eri siivuiksi. Töissä teen päivätöitä ja omalla ajallani olen bloggaaja, mitäs niitä nyt sotkemaan. Alanvaihdon jälkeen työn ja vapaa-ajan erottelu onkin ollut haasteellinen juttu. Sen eteen on luovemmassa työssä tehtävä paljon hommaa, että saisi aivot opetettua pois workmodesta silloin kun periaatteessa pystyisit ideoimaan työasioita vaikka vuorokauden joka tunti. Tässä minulla on tähän saakka auttanut netti-identiteetin kahtiajako.

Tottakai blogikin on minulle työ ja on selvää, että promoan siinä yhteydessä omia kanaviani. Blogi-käyntikortissani on tottakai IG-nickini kaikkien muiden tietojen lisäksi. Silti kauhistuttaa ajatus, että työ valtaa kovaa vauhtia myös sitä ”henkilökohtaista aluetta” somessa. Meneekö homma pikkuhiljaa siihen, että ihmiset näpyttävät henkilökohtaisia tilejään työroolillaan vapaa-aikanaan? Siis sillä ajalla kun ennen ehkä postailtiin niitä lemmikkien ja lasten kuvia. Tilalla onkin näkökulmia toimialan x uusista tuulista ja olet työroolissa myös omassa somessa? Siis aikana, jolloin jo suuri joukko kärsii siitä someähkystä. Vai onko se ähky juuri tästä johtuvaa? Linkediniä en juurikaan vapaa-aikanani pläräile (tai ihan kamalasti muutenkaan), jotenkin siellä on aina ”työkentällä”. Vaikka eri alojen ajankohtaiset artikkelit kiinnostaisivat, tuntuisi varsinkin perheellisenä hölmöltä käyttää vapaa-aikaansa niihin ja työelämäpohjaiseen verkostoitumiseen. Äippälomalla siihen olikin ihanasti aikaa! Tottakai moni työ on mennyt siihen suuntaan, että vapaa-aika tai oma persoona heijastuu jotenkin myös työhön, mutta itse aion jatkossa kuitenkin pitää edes jonkinlaisen selkeän jaon näiden kahden välillä. Työjuttuja kun tulee muutenkin mietittyä aivan liikaa omalla ajalla.

Paita / en muista merkkiä

Nahkahame / 2nd hand

Takki / Zara

Kaulaliina / Balmuir

Tennarit / Vans (nämä)

Kello / Swatch

Aurinkolasit / Ray-Ban

Laukku / Rebecca Minkoff (uudempi, vähän erilainen malli tästä muuten täällä!)

Tässä asussa on päällä tuo kirppikseltä alle parilla kympillä löydetty kotimasta tekoa oleva nahkahame, jota jaksan edelleen hämmästellä. Harmittaa, etten ole hetkeen tehnyt mitään hyviä kirppislöytöjä. Ehkäpä ne vielä osuvat tässä eteen. Ja hei, koska nuo aurinkolasit ovat top 3 kysytyimmissä asioissa blogihistoriassa, kerron taas, että kyseiset lempparilasini ovat Ray-Banin CATS 1000. Ostettu Saksin outletista yli 5v sitten, joten voipi olla, että näitä on hankala enää löytää mistään 🙁 Ovat kyllä ihan parhaat!

Mitä mieltä olette? Saako some tulla työhön ja kokeeko kukaan muu orastavaa someähkyä?

 

Postaus sisältää kaupallisia linkkejä. Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.