Avainsana: tahiti

Sadekausi antaa täällä parastaan ja viimeiset päivät on satanut enemmän tai vähemmän. Ensimmäisellä viikolla pääsimme nauttimaan niin paljon auringosta ja lämmöstä, etteivät pienet sadekuurot edes itseäni haittaa. Jollain tapaa on jopa tunnelmallista katsella vuorimaisemaa, jonka ylle kerääntyy sadepilvimassoja. Täällä on äärimmäisen kaunista, vaikka sataisi. Ehkäpä se ei siksi juurikaan menoa haittaa. Kun viettää aikalailla jokaisen päivän bikineissä, ei ole niin vaarallista vaikka välillä vähän kastuisikin.

Tänään tuli enemmän sadekuuroja ja koska lähitienoo alkaa olla toiseen suuntaan jo ravintoloiden ja putiikkien osalta tutkittu, päätimme lähteä piipahtamaan Intercontinental Moorea-hotellissa noin kilometrin kävelymatkan päässä. Olen piipahtanut ICT:ssä edellisellä Moorean päivän pikavisiitillä vuonna 2010 ja silloin se jäi mieleeni äärimmäisen kauniina paikkana. Ehkä jollain asteella olin haaveillut majoittumisesta ICT:ssä, mutta se olisi tuonut melkoisen loven bujetille ja jollain tapaa haluaisi myös boikotoida suuria hotelliketjuja.

Isot resortit on rakennettu niin, ettei turistien edes tarvitse lähteä niistä ulos näkemään oikeaa kulttuuria ja menoa. Kuulemma monet turistit jämähtävät hotellille, syövät siellä, käyvät hotellin tarjoamissa aktiviteeteissa ja retkillä, samalla tietty virtaavat turistien rahat suurille ketjuille ilman, että paikallinen talous ihan kamalasti siitä hyötyy, koska suurin siivu menee ICT:n, Hiltonin, Sofitelin ja mitä näitä nyt onkaan taskuihin. Sinänsä surullista, että myös Ranskan Polynesiassa on nähty talousahdinkoa viime vuosina.

Turismi on vähentynyt vuoden 2008 jälkeen ihmisten ostovoiman heiketessä, se kun on todella tärkeä osa Tahitin, Moorean ja yleisesti Ranskan Polynesian taloudesta, vaikka valtaosa paikallisista elääkin omavaraisesti (wau, miettikää!). Sinänsä ihan ymmärettävää, että ihmiset valitsevat laskusuhdanteen aikaan ehkä hieman muunlaisia lomakohteita, kuin kalliita ja eristyksissä olevia pieniä saaria Tyynellä Valtamerellä. Kaksipiippuinen juttu, koska aina kuitenkin joku kärsii, matkustivat ihmiset tai ei.

En tiedä vaikuttaako sadekausi vai mikä, mutta täällä on vuodenvaihteen jälkeen ollut todella vähän turisteja. Intercontinentalkin oli suorastaan autio. Muutama hassu ihminen tuli vastaan, mutta noin muuten näyttivät bungalowit suurinpiirtein tyhjiltä, eikä respassakaan ollut toistensa kanssa juttelevan henkilökunnan lisäksi ainuttakaan ihmistä. Ja täytyy myöntää, että ovathan nuo ICT:n puitteet kieltämättä melko kauniit, olisi kyllä harmittanut jos olisin jättänyt kameran hotellille. Kyllähän täällä varmasti viettäisi rentouttavan viikon ihan vain laguunissa köllötellen..

Se, mikä kuitenkin pilasi fiiliksen aivan totaalisesti, olivat hotellin alueella sijaitsevan Moorea Dolphin Centerin kolme delfiiniä, jotka ovat eläneet hotellin laguunialtaassa 90-luvulta saakka. Kaksi delfiiniä uivat ympyrää altaassa muutaman turistin uidessa into piukeana kolmannen kanssa viereisessä rajatussa altaassa. Tuntui jotenkin niin väärältä. Olemme keskellä paratiisia, paikassa jossa hait, rauskut ja kilpikonnat elävät vapaina meressä, sekä sitten löytyy vielä tämmöinen paikka, missä delfiinejä pidetään altaissa, pelkästään meidän turistien iloksi. Alkoi kyllä harmittaa niin paljon 🙁 Toivon, ettei tuonne tuotaisi enää tämän jälkeen uusia delfiinejä.. Nämä yksilöt nyt eivät enää vapaudessa selviäisi, mutta toivoisin aikojen muuttuneen sen verran, että tämmöiset paikat alkaisivat pian olla tiensä päässä. Sinänsä myös miettii, että miten millään viiden tähden hotelliketjulla edes on nykyään pokkaa tarjota turisteille ”delfiinitarhaa”, vaikka nyt olisi kuinka perusteltu tutkimusseikoilla ja mitä lie :/

Näköjään myös täällä paratiisissa, pienellä saarella on nurja puolensa. Täytyypä tulevina vuosina tutkailla, mitä tuolle dolphin centerille käy 😔

Netti on taas tänään pistänyt hieman hanttiin, joka nyt ei edelleenkään täällä tropiikissa paljoa yllätä. Heräsin ennen muuta porukkaa keittämään kahvia, ihan vain istumaan, ihmettelemään ja katselemaan bungalowin ikkunasta merelle. Tiedättekö, vaikka kaikkien näiden Tahitille haikailemien vuosien ja varmaan tuhannen googlen kuvahaun jälkeen tottakai tiesin, että täällä on kaunista, mutta ihan totta, sen todellisen kauneuden tajuaa vasta konkreettisesti täällä. 

Voisin todeta, etten ole ikinä ollut missään niin maagisen kauniissa paikassa kun Moorea. Kuvitelkaa satu tai uni, jossa on palmuja, vehreitä metsiä, syöntikypsiä hedelmiä suoraan puusta, puoliautioita kauniita rantoja, kilpikonnia, delfiinejä, niin monia eri kukkalajeja, että niistä menee päivittäin aivan pyörälle päästään ja ah, ei saa unohtaa taianomaisia auringonlaskuja. Juuri semmoinen on Moorea, aivan oikeasti siis. Suoraan kuin jostain tarusta. Täällä tulee oikeasti semmoinen fiilis, että voisinko minäkin elää täällä näin? Kehittää jotain pientä bisnestä ja siinä ohella käydä keräilemässä päivän hedelmät (eilisen saalis oli muuten 3 avokadoa, papaijapuuhun en enää ylettänyt, argh) ja tiedättekö, go with the flow. Tommi ei ehkä olisi yhtä innoissaan siirtämässä meidän elämää tänne ja toki, onhan tämä vähän tämmöistä haaveilua taas kerran, mutta jos olisin yksin, pakkaisin tavarani ja muuttaisin ensin ainakin talveksi tänne, aivan varmasti. Melkein itken ilosta kun havahtuu siihen, että maailmasta löytyy edelleen tämmöisiä paratiisisaaria, jotka eivät ole täysin turmeltuja ja aivan täysin turistipaikkoja. Toki, onhan täälläkin paljon turismia, muttei kuitenkaan läheskään samalla mittakaavalla kuin monessa muussa paikassa, autenttisuus ja kaunis luonto ovat edelleen läsnä.

Poika on nauttinut täällä aivan hurjasti! Eilen oli sateisempi päivä, parasta ikinä oli leikkiä puolinakuna puun alla lätäkössä, tehdä sadetanssia ja välillä käydä tarkastamassa, että puutarhan lammikon kalat ovat vielä tallella. En ole nähnyt pientä näin innoissaan missään reissussa. Tropiikissa on muutenkin niin helppoa pienen lapsen kanssa kun ei tarvitse säätää juurikaan pukeutumisen kanssa uv-puvulla ja nakuna pötkii jo melko pitkälle, kunhan on on kunnon aurinkorasvakerros pinnassa.

Vaikka kotiinpaluuseen on vielä aikaa melkein 2kk, on välillä hiipinyt mieleen ajatus siitä, että ”mitäs sitten tapahtuu”? Vielä ei haluaisi tai varmasti edes kannattaisi murehtia kotiinpaluuta, mutta kyllähän ajatus siitä on pariin otteeseen illan hämärässä käynyt mielessä. Mistään koti-ikävästä ei vielä näin kolmen viikon jälkeen voi puhua. Monethan saattavat olla maailmanympärysmatkalla jopa vuoden, joten tämä meidän 3 kuukautta tuntuu varsin lyhyeltä siihen verrattuna. En edes osaisi kuvitella fiilistä kun reissua olisi vielä 11 kk edessä, hui!

Olen aikaisemminkin kirjoittanut ajatuksiani siitä, että olen jollain asteella aina tuntenut itseni Suomessa juurettomaksi, kuin kuuluisin jonnekin muualle. Tottakai olen onnellinen ja tiedän olevani onnekas kun olen saanut syntyä Suomeen. Mutta silti. Ja sitten taas kun jokainen reissu ja matkakokemus tavallaan vain vahvistavat tunnetta siitä, että ehkä haluaisi ”jotain muuta”, kuin sitä iäni kuista kura/toppavaaterumbaa ja kaamosankeilua vuodesta toiseen. Ellei vielä lähitulevaisuudessa niin joskus. Toki olen jo tehnyt paljon töitä tämän unelman eteen ja tottakai koti on aina koti, mutta niin. Ehkä nämä seuraavat pari kuukautta selkeyttävät vähän omiakin ajatuksia tulevaisuuden suhteen. Olen aina tuntenut olevani todella yksin noiden ajatusten kanssa, enkä oikeastaan tunne ketään muuta, joka tuntisi kaukokaipuuta samalla tavalla. Siksi olinkin todella iloinen tästä (tosin jo melkoinen tovi sitten) postattuani kun huomasin, että teidän lukijoiden joukosta löytyi useita samalla tavalla ajattelevia 💕

Bongailin ties kuinka monena päivänä teiden varsilta seppeleitä, kunnes vihdoin vikana päivänä ennen auton palautusta spottasin tien vierestä pienen kojun, jossa paikalliset myivät näitä ”Tahiti crowneja” vaikka minkälaisista kukista. Iski ihan valinnanvaikeus. Hengailin muutaman illan tämä seppele päässä, olin nimittäin kuukausia odottanut tätä hurjaa juttua 😀

Vaihdamme huomenna majoitusta ystäviemme lähtiessä takaisin Suomeen ja vietämme vielä viikon Moorean eri kolkassa. Sen jälkeen siirrymme Tahitille ja matka jatkuu sieltä pois Ranskan Polynesiasta. Meinaa tulla itku jo pelkästä ajatuksesta. Pala sydäntäni jää ehdottomasti tänne. Edelleen elän siinä uskossa, että olen jossain kaukaisessa entisessä elämässäni ollut täältä kotoisin, haha.

Ainiin ja kuvien bikinit ovat ystäväni Asuyama-merkiltä (itse ostetut siis), alaosa on tämä On Cloud Nine Baby Pink Bottom ja yläosa On Cloud Nine Baby Pink Top. Minulla on molemmista koko S.