Luova luonne: Voimavara vai rasite?

Luovat tyypit. Stereotyyppisesti tulee luovasta ihmisestä mieleen boheemi taiteilijapersoona, joka elää vailla huolta ja suhtautuu kaikkeen vähän ”sådär”. Varmasti jokainen tietää jonkun luovan taiteilijasielun, mutta täällä ilmoittautuu yksi lisää. Pari viime vuotta olen elänyt jonkinlaista itsetutkiskelun vaihetta. Voisin todeta, että olen sen myötä oppinut paremmin ymmärtämään itseäni. Miksi olen semmoinen kuin olen ja miksi teen asioita kuten teen? Olen aina ollut luonteeltani melko luova, mutta voisin todeta, että jossain kahdenkympin ikäetapin jälkeen elin useita vuosia vaihetta, jolloin luovuus oli ehkä vähemmän esillä. Kunnes nyt viime vuosina se on taas päässyt tavallaan ”valloilleen”.

Useimpia lapsia kannustetaan liikuntaan ja ilmaisemaan itseään sitä kautta, mutta itse kuulun niihin, joilla urheilu oli lapsena melko vieras käsite uimaharrastusta lukuunottamatta. Omalla kohdallani laitettiin kaikki paukut taiteellisiin, luoviin harrastuksiin ja lukemiseen. En edes muista mitä käsitöitä en olisi lapsena tehnyt. Olin vuosia kuvataidekoulussa, jossa maalasimme, teimme keramiikkaa, valmistimme omat kamerat, joilla kuvasimme, kokeilimme erilaisia painatustöitä, taidegrafiikkaa, vierailimme museoissa ja vaikka mitä kivaa. Kotona sitten piirtämisen lisäksi neuloin ja virkkasin ihan alaluokilta lähtien. Muoti ja pukeutuminen on ollut intohimoni niin kauan kuin muistan. Pikkutyttönä rakastin pukea Barbie-nukkeja ja pukeutua myös itse ties mihin rimpsuvaatteisiin ja koruihin. Luovuus on enemmän tai vähemmän ollut aina osa minua.

Myös kirjoittaminen on lukemisen ohella ollut aina tärkeä osa elämääni. Ellen ole kirjoittanut päiväkirjaa, kirjoitin tarinoita. Blogi onkin ollut näille luonnollinen jatkumo jo kohta kymmenen vuoden ajan. Toisinsanoen, itselleni luontainen keino ilmaista itseäni on tekemällä jotain luovaa. Unelmoida, pohtia, tuoda ajatuksiani julki ja tehdä jotain konkreettista omin käsin. Olisi outoa, jos se otettaisiin pois. Olen aina ollut haaveilija ja pohdiskelija. Nuorempana saatoin upota tunneiksi omiin ajatuksiini, tarinoihin joita mielessäni pyöri, vähän kun olisin katsonut pääni sisällä itse ohjaamaani elokuvaa. Sinänsä hassua, etten oikeastaan ole kertonut tästä edes kenellekään, vaikka haaveilija ja pohdiskelija olenkin aina ollut. Tämä on varmasti myös syy siihen, miksi ainakin itse tarvitsen tietyn kapasiteetin omaa aikaa. Minulle on elintärkeää saada ajatella asioita omassa rauhassa, käydä läpi tapahtumia ja myös sitä unelmointia.

Mitä itse olen kohdannut, on tietynlainen epäluulo luovaa luonnetta kohtaan. Tai siis eiväthän kaikki ole luovia, kuten eivät ole myöskään sataa muuta asiaa. Henkilö, joka ei tarvitse sitä omaa ”hengähdystaukoa” omien ajatuksiensa ja ideoidensa parissa, ei välttämättä osaa ajatella asiaa semmoisen henkilön näkökulmasta, jolle tämä on elintärkeää. Kaikkein kamalin olisi tilanne, jossa sinun pitäisi yrittää olla erilainen vain sen tähden, että toinen ihminen sitä vaatisi ollakseen sinuun tyytyväinen. Vaikka olenkin äiti, tarvitsen silti ajoittain sitä hetken aikaa, jolloin olen vain yksin ajatuksieni kanssa.

Itse olen tottunut siihen, että mikäli en haaveile lomamatkasta, niin sitten jostain muusta projektista. Jatkuvasti on jotain meneillään ja usein työstänkin useampaa juttua tai projektia samaan aikaan, sekä tulevat jutut jo valmiiksi mielessä. Sanoisinko, että luovalle ihmiselle työ ei ole vain työtä, vaan intohimo, jota tehdään sen vuoksi, että tunnetaan tietynlaista paloa asiaa kohtaan. Siksi ehkä myös toisaalta olen se henkilö, joka stressaantuu helposti, tarvitsee niitä irtiottoja ja lepoa, koska jatkuva tekeminen ja ajattelu saa helposti ylikierroksille, josta on vaikeaa päästä irti.

Mitä tulee näihin piirteisiin, voisin ehkä heittää arvalla, että monet asiat täsmäävät esimerkiksi moneen bloggaajaan. Luova tekeminen, itsensä toteuttaminen, omaehtoinen työskentely. Väittäisinkin, että itseni kaltaiselle tyypille esimerkiksi blogin pitäminen on ehkä parhaita itsensä toteuttamisen muotoja. Uskonkin, että moni bloggaaja voi allekirjoittaa nuo aiemmat kappaleet. Meidän bloggaajien joukosta löytyy varmaan ennätyspaljon niitä luovia, päämäärätietoisia ajattelijoita, joilla on kunnianhimoa saavuttaa omia unelmia ja tavoitteita. Ja mitä tulee kaikkiin kristallihommiin ja muihin näihin ”hihhulujuttuihin”, joihin olen uskonut lapsesta saakka, niin arvelisin että juuri luonteeni vuoksi olen ollut avoin kaikelle valtamassasta poikkeavalle, erilaiselle ja erikoiselle. Rakastan ajatella ”mitä jos”. Mitä jos maailmassa kaikki tapahtuu suurempaa tarkoitusta varten? Mitä jos ei? Entä jos onkin olemassa suurempi merkitys kaikelle? Mitä tavoitetta kohti me ihmiskuntana ja maailman pieninä kappaleina kuljemme?

Tuo vihreä mekko on muuten se Acnen neule, jonka löysin Köpiksestä 2nd handinä. Onneksi ostin! Tällä oli muistaakseni hintaa joku vajaa satanen, mutta kunto on erinomainen ja tämä on aivan loistava turvavaate talvea ajatellen 🙂

Tässä muutamia oman elämäni ”tunnusmerkkejä”, joista ainakin itse tunnistan luovan puoleni:

 

Käyt aivan kokoajan pääsi sisällä läpi ajattelutyötä, ideointia ja tulevien asioiden suunnittelua. Itselläni tämä ajatuksenjuoksu on jossain määrin välillä jopa kuluttavaa, koska päässä pyörii jatkuvasti ajatuksia meneillään olevan ja tulevan suhteen. Kun saat yhden projektin valmiiksi, olet ideoinut mielessäsi jo ainakin pari lisää. Olen monesti kirjoittanut täällä pitkäaikaisista uniongelmistani, jotka ovat olleet läsnä about aina. Mielessä pyörii usein niin paljon ajatuksia, että illalla niistä eroon pääseminen voi olla vaikeaa. Tähän olen saanut apua juuri meditaatiosta ja mielikuvaharjoittelusta. Välillä liiallinen ajattelu saattaa jopa johtaa ahdistumiseen tai sitten toisessa ääripäässä se, ettet saa esimerkiksi hektisessä arjessa edes hetkeä sitä omaa ”ajatteluaikaa”.

Tehdessäsi jotain mitä rakastat, hämärtyy käsitys ajasta. Kun pääsen esimerkiksi blogitekstin suhteen kunnon flow’hun, saatan kirjoittaa jopa pari tuntia putkeen näppis sauhuten, kunnes sitten havahdun, että hups hei, tässähän vierähti melkoinen tovi. Luovilla tyypeillä se usein kertoo intohimosta  tehtävää asiaa kohtaan. Siihen tavallaan uppoaa jokaisella solullaan.

Luova tekeminen on keino rauhoittua ja rentoutua. Ei tule varmasti yllärinä, että neulominen on juuri tällä hetkellä ehkä paras keinoni tähän, haha! Myös liikunta on minulle keino rentoutua, mutta ennen kaikkea kuitenkin kasata ajatuksiani. Käyn aina juoksulenkillä läpi tapahtumia, tulevaa ja ties mitä. Eli ideointi ja ajattelu on käynnissä myös silloin. Ja vaikka luovuus itsestään onkin enimmäkseen sitä energiaa antavaa, tarvitsee itsensä toteuttamisen jälkeen myös sitä omaa aikaa ja lepoa.

Herkkyys. Jos minua ei tunne kunnolla, saattaa helposti saada kuvan kovasta kuoresta ja luonteesta. Vaikka olenkin luonteeltani todella jämpti, suorasanainen ja tyyppi, joka pistää asiat ojennukseen, olen sen kuoreni alla todella herkkä. Murehdin helposti, pelkään loukkaavani muita ja olen todella herkkä esimerkiksi surullisille tarinoille, joista saatan mennä täysin pois tolaltani. Tiedättekö jos näen telkkarissa surullisen luonto-ohjelman tai koskettavan elokuvan. Kyynelkanavat aukeavat kuin vesihanat! Olen pyrkinyt pois turhasta stressaamisesta, mutta toisaalta sitten luonteen herkkyydestä on melko vaikeaa päästä eroon. Ja pitäisikö siitä edes päästä?

Vahva intuitio. Tämä liittyy varmasti vahvasti juuri herkkyyteen. Aistin jatkuvasti asioita, olen aina perillä siitä mitä ympärillä tapahtuu ja millä mielellä ympärillä olevat ihmiset ovat. Herkkä ihminen helposti ”imee itseensä” ympärillä olevia asioita, ihmisten mielentiloja ja ehkä pahimmassa tapauksessa ottaa niistä taakan omille harteilleen. Tiedättekö, jos olet tilanteessa, jossa vallitsee kireä ilmapiiri, tietyllä tavalla imet itseesi sen negatiivisen energian ja seurauksena tunnet itsesi ahdistuneeksi. Koen, että ihmistuntemus on minulla vahva ominaisuus ja nimenomaan ensivaikutelma usein kertoo paljon uudesta ihmisestä. Harvemmin tämä vaikutelma muuttuu tuohon henkilöön syvemmin tutustuessa. Tässäkin tapauksessa huomaa, kuinka hyvin intuitio usein pitää paikkansa. Vaikka olen aina ollut intuitiivinen, vasta viimeaikoina on syvemmin alkanut ymmärtää sitä puolta itsestään.

Sitten vielä lopuksi täytyy mainita luovan tyypin pahin vihollinen: Se ajoittainen luovuuden puute, joka tuntuu melkeinpä siltä, kun olisit käyttänyt ideavarastosi loppuun. Itse kärsin tästä ajoittain, ehkä pari kertaa kuukaudessa. Ahdistun jos tuntuu siltä, etten vain keksi blogiin kiinnostavaa sisältöä, tuntuu siltä että koko viikko on menty höttöpostauksilla ja tätä rataa. Kunnes se inspiraatio taas tuumailutauon jälkeen kumpaakin jostain. Kun olen kriiseillyt tai stressaillut jostain blogiin liittyvästä asiasta, on puolison mielipide ollut usein: ”No lopeta blogi jos se stressaa”. Mutta mitäs sitten jos luopuisin rakastamistani asioista noin helpolla? Millä sitten täyttäisin sen luovuuden tyhjän aukon, joka jäisi jäljelle? Ja kyllä, rakastan tehdä juuri tätä. Vaikka joka päivä ei keksisikään räjähdysmäisen kiinnostavia aiheita tai mielipiteitä, ei maailma kai siihen kaadu. Se on sitä elämää, eikä aina tarvitse olla luova.

Tunnistaako joku näistä itsensä? Luovia sielunsiskoja kuulolla?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Mikä motivoi eteenpäin?

Perjantai! Tällä viikolla en juurikaan ole ehtinyt turista tänne kuulumisia. Mitäs viikko sitten on pitänyt sisällään? Ensinnäkin olen perehdyttänyt itselleni lisäkäsiä töihin, ollut pääasiassa meikittä rönttövaatteissa, mennyt illalta nukkumaan jo about ysiltä (koska pimeys), miettinyt ja ihmetellyt tätä tulevaa syksyä. Semmoista siis. Tänään menen toista kertaa energiahoitoon ja pakko myöntää, että on kyllä ollut todella erikoinen kokemus. Voisin ehkä jossain vaiheessa kirjoittaa tuosta hoidosta blogiinkin. Miehen eka reaktio hoidosta oli lähinnä silmien pyöritys, mutta huvinsa kullakin. Jos joku toinen lähtee perjantaina yksille terasille, suuntaan itse energiahoitoon 😀

Olen jo pidemmän aikaa ollut töissä tosi kiireinen ja vähän suhannut ympäriinsä sitä sun tätä. Loppupeleissä semmoinen ”vähän kaiken tekeminen” on todella raastavaa, mutta toivottavasti pian voin paremmin delegoida joitain juttuja uusille kollegoille. Koen ainakin itseni huomattavasti tehokkaammaksi kun keskityn pariin tai maksimissaan muutamaan eri asiaan sen sijaan, että tehdä kymmentä asiaa. Oma mielipiteeni on, että jos yrittää olla hyvä kaikessa, ei loppupeleissä ole enää hyvä oikein missään. Aika ja energia kun pitäisi ennemmin suunnata niihin asioihin, jotka ovat vahvuuksia, eikä antaa niiden muiden kymmenen asian viedä resursseja, jolloin loppupeleissä teet ne vahvuutesi kohteetkin vähän toisella kädellä suhaten.

Mietinkin, että mikä elämässä ja työssä sitten motivoi? Aikaisemmin sanoin RAHA ja tottakai, onhan raha tässä yhteiskunnassa se perimmäinen tarkoitus tehdä töitä. Teet töitä, jotta saat palkkaa ja saat palkkaa, jotta sinulla on varaa ostaa ruokaa, maksaa katto pään päälle ja ehkä tehdä jotain kivaakin. Raha ehkä nousee vahvemmin fokukseen silloin, kun se ei vastaa työn vaativuutta tai itse työnkuvaa. Pahimmassa tapauksessa pelkkä palkka on se mikä saa sinut nousemaan aamulla sängystä ylös.

 Itse kokisin, että suurin motivaattori ainakin pitäisi olla (tietysti itsensä toteuttamisen ilon jälkeen) tavoitteet. Ja nimenomaan konkreettiset ja selkeät semmoiset. Silloin on selvää miksi ja mitä tulosta kohti minä teen tätä asiaa? Pahin on se, ettei itsekään tiedä. Myös epärealistiset tavoitteet voivat tehokkaasti tappaa ilon työhön tai mihin tahansa. Paljon tavoitteellista työtä tehneenä voin allekirjoittaa. Oman kokemukseni mukaan esimerkiksi myyntitavoitteet on monesti asetettu niin korkeiksi, ettei lähes kenelläkään ole mahdollisuutta niihin yltää. Pitäisikö tämän motivoida jotakuta? Tunne siitä, ettei sinusta koskaan ole tarpeeksi, alkaa pikkuhiljaa enemmän tai vähemmän turhauttaa.

Itse olen tavoitteiden laatimisen mestari. Tai ainakin olen ollut.. Vaikken olekaan enää niitä viisivuotissuunnitelmia laatinutkaan, teen edelleen itselleni tietynlaisia tavoitteita arjessa ja työssä. Saan jonkun projektin päätökseen, opiskelen kaiken aiheesta X, opettelen tekemään macramen ja matkustan kohteeseen Y. Tavoitteet motivoivat silloin kun ne ovat mielekkäitä ja ennen kaikkea realistisia, eikä lajia ”tulen miljonääriksi tai lottovoittajaksi seuraavan vuoden sisällä”. Ainahan kaikki siis on mahdollista, mutta.. Epärealistissa ja liian korkeissa tavoitteissa pettymys on kuitenkin aina suurempi silloin kun tavoitteeseen ei (tietenkään) pääse. Omia syksyn tavoitteitani on ollut esimerkiksi tuo apukäsien perehdyttäminen, muutamien asiakkuuksien klousaus ja myöhemmin syksyllä toisen pipomalliston toteuttaminen. Pienet, motivoivat ja saavutettavat tavoitteet ovatkin jutun juju.

Kuvissa muuten ne aikaisemmin hehkuttamani lyhyiden naisten parhaimmat kahsmirhousut! Tilasin nämä muutama viikko takaperin H&M:n Premium-puolelta, mallia löytyi normaalilla pituudella ja sitten tässä vajaamittaisessa culottes-mallissa, jota omani ovat. Eli minulle aikalailla normaalia lahkeenmittaa, haha. Nuo ovat mielettömän pehmeät, lämpimät ja mukavat jalassa. Jos raaskisin, niin käyttäisin näitä varmaan päivittäin. Pakko kyllä todeta, että sopivan mittaisten kashmirhousujen etsiminen oli kyllä melkoinen projekti.. Yli vuoden etsinnän jälkeen vihdoinkin löysin nämä.

Mitä sitten tulee niihin tavoitteisiin, motivaatioon liittyen tulevaa, olen itse kokenut lähiaikoina pientä kriisiä. Erityisesti henkilökohtaiseen elämääni liittyen. Vaikka pyrin elämään päivän kerrallaan, ahdistaa tulevan talven lisäksi esimerkiksi se, ettei tiedä yhtään mitä ensi vuonna tapahtuu. Tai siis jollain tapaa toivoisi jonkinlaista muutosta tähän melko rutinoituneeseen arkeen. Muttei oikein silti tiedä mitä? Tai siis ettei minulla ole juuri nyt ainuttakaan suunnitelmaa ensi talveksi tai ensi vuodelle. Paikallaan junnaaminen ahdistaa ja olen jo pohtinut, että olenko alkanut potea näin hieman jälkijunassa jotain kolmenkympin kriisiä? Toivoisi uusia tuulia elämään, kapinoi rutiineja vastaan, ahdistuu tulevasta talvesta, muttei silti oikein keksi toteutuskelpoisia suunnitelmia tai vastalääkettä tähän kaikkeen.

Mikä teitä motivoi eniten? Raha, järkevän palkitsevat tavoitteet ja niiden saavuttaminen, asiakkailta saatu positiivinen palaute vai joku muu?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Ihan kamala, piinaava ja ahdistava esiintymiskammo

Tänään ajattelin sivuta täällä aihetta, jota en ole tainnut käsitellä blogissa kertaakaan. Tiedättekö, vaikka muiden ihmisten mielestä saatankin ehkä vaikuttaa rohkealta ja sosiaaliselta tyypiltä, jolle vieraiden tai puolituttujen ihmisten kanssa höpöttely on ihan normihommaa, löytyy asiasta myös toinen puoli. Olen nimittäin todella esiintymiskammoinen tyyppi, joka kammoaa maailman eniten suuren ihmisjoukon edessä esiintymistä. Oikeastaan en edes keksi mitään kamalampaa kuin se, että jostain syystä olisi PAKKO luennoida jostain asiasta sadoille ihmisille. Varmasti jopa siinä määrin, että keksisin jotenkin keinon luistaa koko hommasta. Tämä koko asia tuli nimittäin mieleeni tällä viikolla kuunnellessani Ysistä Viiteen-podcastiä (ihan lempparini nykyään, suosittelen kaikille työelämä-aiheista kiinnostuneille), jossa asiaa käsiteltiin. Muistin, että minunhan piti kirjoittaa aiheesta jo viime talvena.

Miksi ulospäin sosiaaliselta vaikuttava tyyppi sitten jännittää? En tiedä! Yksinkertaisesti kroppani tekee tepposet siinä kohdin, kun pitäisi ottaa lava haltuun ja olla ison ihmisjoukon edessä keskipisteessä. Tämä pätee myös äänityksiä, videoita ja kaikkia semmoisia tilanteissa, joissa tulee se fiilis, että hei, nyt tulee olla skarppina. Mitä tulee esimerkiksi IG Storiesiin, en ole sielläkään höpötellyt mitään aikoihin ja syy on tosiaan se, että ajatus itseni kuvaamisesta jotain selittäen yksinkertaisesti ahdistaa. Todellinen minä ja se kesken IG Stories-videon jäätyvä (ja sen saman videon julkaisematta jättävä) Iines ovat kuin eri planeetoilta. Mikä siinä onkin, että pelkästään se ajatus siitä, että joku nyt näkee tämän, pistää jännittämään? Tosin, sitten kun pääsen vauhtiin ja eroon siitä tietynlaisesta ensi minuuttien kammosta, voin kyllä todeta jopa nauttivani esiintymisestä. En kammoa olla esillä, vaan nimenomaan sitä esiintymistä.

Yksi elämäni kamalimmista kokemuksista tähän liittyen on yläasteelta, jolloin jouduin pitämään luokan edessä esitelmään äidinkielen tunnilla. En muista mistä aiheesta, mutta esitelmä ahdisti siinä määrin, että unohdin hengittää kunnolla ja pyörryin. KYLLÄ! Vaikkei tilanteessa sinänsä ollut tietenkään mitään niin kamalaa. Oma tuttu luokka ja sitä rataa, mutta tuo kummittelee edelleen mielessäni. Voipi olla, että juuri tuo samainen huono kokemus onkin syypää esiintymisjännitykseeni? Tai ylinpäänsä se, että niihin inhottaviin esiintymisiin on kouluissa juuri pakotettu. Mielestäni kenenkään ei pitäisi koulussa joutua tekemään jotain, mikä ahdistaa tai mitä ei halua. Vähän sama homma kuin se perinteinen ”koulussa on pakko syödä ja maistaa kaikkea”. Pahimmassa tapauksessa pakottaminen johtaa juuri niihin traumoihin, vaikka tarkoitus olisikin alunperin ollut hyvä. Ala-asteella vihasin koulun näytelmiä, joissa halusin olla aina ennemmin kertoja, koska en ole koskaan kokenut näyttelemistä mitenkään omaksi jutukseni. Vaikka kertojalla olikin paljon puhuttavaa, ei se ahdistanut lainkaan. Toisaalta, jännittääkö lapsia esiintyminen ikinä siinä määrin kun vanhempia..?

Silloin kun niitä esitelmiä on ollut yksinkertaisesti pakko pitää (esimerkiksi AMK:issa), olen todennut, että omalla kohdallani helpottaa asiaa hieman se, että valmistaudun todella hyvin. Olen tyyppi, joka suunnittelee, tekee muistiinpanoja ja haluaa valmistautua perusteellisesti asioihin. Joku ehkä saattaa samaistua siihen tunteeseen kun menet sinne ihmisten eteen ja pääsi ikäänkuin tyhjenee kaikesta siitä, mitä olit ehkä aikonut sanoa. Siksi muistiinpanoista onkin ainakin omalla kohdallani paljon apua. Tilanteen keskellä mietit, että sanotko nyt jotain tyhmää, teetkö virheitä tai huomaako joku ulospäin, että olet aivan paniikissa? No, olen aina kuullut sitä samaa, ettei jännitys näy ulospäin, mutta sisimmissäni käyn läpi kyllä melkoisia kauhunhetkiä. En ole itse todellakaan tyyppi, jonka voisi repiä pakasta ja heittää lavalle kertomaan aiheesta X.

Itse en sitten taas jännitä lainkaan asiakastapaamisia tai vaikkapa työhaastatteluita. Tai edes sitä, että kerron ihmisjoukolle pöydän ääressä kaiken aiheesta Y. Noh, nyt kun ajattelen niin en oikeastaan edes jännitä mitään muuta kuin esiintymistä ja verikokeita, ah. Siinä onkin sitten semmoinen kauhukaksikko, että! Koen jopa olevani melko hyvä esiintyjä silloin kun se tapahtuu esimerkiksi työn merkeissä, pöydän ääressä ja tutusta aiheesta. Sitävastoin nimenomaan se kun joudut pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen sinne huoneen eteen pitämään sitä presistä. Se on se pahin. Kun muut odottavat hiljaa, että avaisit sanaisen arkkusi. Ja oikeasti, kuinka kamalia ne ”tutustutaan toisiimme vähän, kerro jotain itsestäsi”-ringit ovat. Yäkk!! Se oman vuoron odottaminen on nimittäin maailman piinallisin asia huolimatta siitä, että luulisi itsestään puhumisen olevan jokaiselle ihmiselle juuri se kaikkein luontevin asia? Nuo ovat niitä tilanteita, jolloin miettii jo pakenevansa vessan kautta kotiin jonkun tyhmän verukkeen, kuten äkillisen sairastumisen voimin ja kyllä, onhan tämä nyt ihan älytöntä. Mikä siinä sitten onkin niin pirun ahdistavaa?!

Juteltuani tästä aiheesta tuttujen kanssa olen todennut: Esiintymisjännitys on loppupeleissä todella yleistä. Ja juuri yksi niistä asioista, joita ehkä harvemmin otetaan esille, koska nykyään tuntuu olevan itsestäänselvyys, että ihmisiltä odotetaan juuri niitä erinomaisia esiintymisvalmiuksia, kykyä heittäytyä ja mitä ikinä. Nyt kun ajattelen, niin on itseäni juuri jostain syystä jopa nolottanut myöntää, että esiintyminen suuren ihmisjoukon edessä jännittää. Ja miksi ihmeessä? Kaikkihan me olemme erilaisia, eikä jokaisesta ihmisestä voi olla erinomaiseksi esiintyjäksi. Eihän meistä kaikista ole fyysikoksi, kilpaurheilijaksi tai taiteilijaksikaan? Omalla kohdallani tämä on ehdottomasti hyppy epämukavuusalueelle, vaikkei asiasta esimerkiksi työelämässäni ole mitään haittaa ollut. Tuskin kukaan entisistä tai nykyisistä työkavereistani, edes ystäväni tästä edes tietävät. Silti toivon, että joskus vielä löytäisin niitä tehokkaita keinoja päästä asiasta yli, vielä en nimittäin ole niitä keksinyt. Onnistuneet ja mielekkäät esiintymiskokemukset ovat ehkä hälventäneet kammoa, mutta luultavasti tämä on asia, jota pitäisi treenata todella usein, jotta pelosta pääsisi kunnolla eroon.

Onko joukossa muita esiintymiskammoisia?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Iso palkka ja rahako on oikotie onneen?

Hyvä ystäväni Jutta kirjoitti jokunen aika takaperin todella hyvän blogipostauksen aiheesta ”Kuinka paljon palkkaa on tarpeeksi?”. Olen monesti itsekin kirjoittanut palkkaan liittyvistä aiheista ja ajattelin nyt itsekin pohtia samaista aihetta hieman eri näkökulmasta. Tuoko suurempi tilipussi oikeasti enemmän onnea, rauhaa ja mahdollisuuksia?

Itse olen vuoden sisällä elänyt suurinta tulotasoa elämässäni tähän saakka. Onhan tämä ollut todella huippua, ensinnäkin siksi, että olen saanut säästettyä enemmän, rahasta ei ole juurikaan tarvinnut stressata, eikä myöskään matkabudjeteista. Silti, en myöskään muista milloin olisin ollut yhtä stressaantunut kuin tämän vuoden aikana. Työt, blogi ja perhe-elämä. Onhan siinä melkoinen yhdistelmä yhtä jos toista. Jos miettii ”unelmatilipussin” summaa, on se itselläni ollut työelämään astumisen jälkeen ehkä noin 5000€ (brutto). Ja huh, kuinka suurelta tuo kuulosti silloin ja tottakai edelleen! Opiskeluaikoina kun haaveilin hädintuskin 2000€ bruttopalkasta noin edes aloituspalkkana. Itseasiassa joinain kuukausina yllän helpostikin lähelle tuota 5K summaa, mutta toki myös verottaja pitää huolen siitä, että mitä enemmän tienaa, sitä enemmän myös maksaa veroja. Eikä tämä tietysti mitään, olen ollut aina ahkera viilaamaan veroprosenttiani jopa yläkanttiin ja aina jos verotus ärsyttää, yritän miettiä mitä hyviä asioita noille rahoilla katetaan meidän suomalaisten turvaksi.

Olen aina ollut tietyllä tavalla bisnesorientoitunut sillä tavalla, että haluan tehdä rahaa. Oli se sitten työpaikalleni tai itselleni. En kuitenkaan siksi, että rikastuisin tai olisin ahne, vaan lähinnä siksi, että minulla olisi mahdollisuus tasapainona työlle toteuttaa niitä asioita henkilökohtaisen elämän saralla, joista haaveilen. Eli, noh.. Matkustaa. Ja lisäksi siihen, ettei ruokakaupassa tarvitse laskeskella ostoskorin summaa ja miettiä, että riittävätkö rahat. Sen olen kuitenkin huomannut, että siinä missä tulotaso nousee, nousee myös stressitaso. Ja tämähän on taas kaikilta osin huono juttu. Pidän ilman muuta työstäni, jossa on hurjasti hyviä puolia. Kuten edellisessä työaiheisessa postauksessani kirjoitin, löytyy kuitenkin jokaisessa työssä ne kolikon kääntöpuolet. Omassa työssäni koen stressaavaksi esimerkiksi sen, että valtaosa työstäni on semmoista, jota kollegani eivät ”osaa” tehdä. Tiedättekö kun pienessä organisaatiossa jokainen on tavallaan sen oman osa-alueensa asiantuntija. Kun ei ole tuuraajaa, odottavat ne hommat sinua loman tai sairasteluiden jälkeen. Tunne siitä, että olet tietyllä tavalla ”korvaamaton” on todella stressaavaa. Vähän sama kun yrittäjänä varmasti kokee. Tietysti tässä vaikuttaa luonnekin. Itseni kaltaiset perfektionistit ovat helposti stressaantuvia, varsinkin silloin kun asiat eivät mene juuri niin kun on ajatellut.

Usein sanotaan, että tulojen noustessa myös kulut nousevat. Olen jossain määrin tässä samaa mieltä ja sitten taas en. Onhan se totta, että korkeatuloinen ottaa useammin suuremman asuntolainan kuin pienituloinen, omistaa kalliimman auton ja myös ostaa hintavampia hyödykkeitä. Eli siinä suhteessa väittämä varmasti yleisimmin pitää paikkansa. Itse koen, että asumiskuluni ovat pysyneet aikalailla samoissa, samoin muut kulut, mutta suurentuneet kulut liittyvätkin sitten säästämiseen ja matkailuun. Kun tienaa enemmän, on myös varaa säästää enemmän ja käyttää enemmän rahaa harrastuksiin ja mieleisiin asioihin.

Jos mietin omaa kulutuskäyttäytymistäni esimerkiksi kymmenen vuotta taaksepäin, kulutin aivan huomattavasti enemmän rahaa esimerkiksi vaatteisiin ja kaikenlaiseen turhaan hömppään. Toki, silloin elinkin enemmän juuri ”kädestä suuhun” ja mietti, että mitäs ihmettä kun ei taaskaan jäänyt rahaa palkasta säästöön. Ostin paljon halpoja kertakäyttövaatteita, tein heräteostoksia ja muuta, joka pitkällä aikavälillä on silkkaa rahanhukkaa. Verrattuna tilanteeseen viimeisiltä vuosilta, joiden aikana olen päinvastoin keskittynyt tekemään kesäviä hankintoja. Kalliimpia kylläkin, mutta niitä, jotka kestävät käyttöä vuosikausia. Ja mihin tämä on johtanut? Ostan vaatteita tai ylinpäänsä mitään huomattavasti harvemmin! Pitkässä juoksussa tämä taas on juurikin pienentänyt niitä menoja. Kääntöpuoli taas on se, että pienituloiselle opiskelijalle voi olla hankalampi prosessi alkaa kerryttämään sitä kestävää vaatekaappia. Jos tarvitsee uuden neulepaidan, ei se parinsadan euron vaatekappale ehkä tule taloudellisesti kuuloonkaan, vaan parinkympin tekokuituversio on yleensä se, mille budjetti antaa periksi.

Asia, joka minussa kuitenkin eniten on muuttunut, on suhteeni materiaan. Toki olen edelleen se merkkilaukuista innostuva Iines, jonka silmät säihkyvät niinä harvoina kertoina kerran – pari vuodessa kun lähden jossain reissussa shoppailemaan. Se on kivaa, tottakai, mutta voisin helposti elää ilmankin uusia tavaroita. Oikeastaan nykyään jopa ahdistaa ajatus siitä, että ostaisi viikottain jotain turhaa tavaraa vain siksi, että saisi siitä sen hetken kestävän hyvän olon tunteen. Itselleni tavara ei enää tuo sitä samanlaista iloa kuin nuorena. Ennemmin iloitsen niistä aineettomista asioista tai jos mennään materiaan, niin esimerkiksi neulomastani villapaidasta, jonka saan valmiiksi viikkojen työn jälkeen.

Voisin helpostikin elää leppoisempaa elämää huomattavasti pienemmällä palkalla. Matkustellen, hengaillen, joogaten, lapsukaisen kanssa kanssa aikaa viettäen ja blogia kirjoitellen. Tällä hetkellä voin sanoa, että se olisi se suurin unelmani. Ja ei, raha ei tuo onnea. Mutta turvaa ja mielenrauhaa se tuo. Mutta sitten taas kun puntaroi vaativaa työtä, pitkiä päiviä ja työn tuomaa stressiä, onko tuo mielenrauha sen arvoista? Olen tottakai onnellinen säännöllisestä työstä, loistavasta työpaikasta, mutta moni usein ajattelee, että iso palkka on tietyllä tavalla tie onneen. Sehän siinä onkin, kun usein siinä kohdin luopuu jostain muusta asiasta, kuten esimerkiksi vapaa-ajastaan. Tällä hetkellä olenkin siinä pisteessä, että olen jo jonkin aikaa haaveillut tietynlaisesta irtiotosta. Stressittömästä elämästä. Vapaudesta. Siitä, että voisin tehdä töitäni esimerkiksi maapallon toiselta puolelta ja samalla viettää päivät rakkaimpieni kanssa. Ottaa hetki paussia arjen rutiineista, siitä samasta vanhasta, joka rullaa eteenpäin identtisenä päivästä toiseen. Edes hetkeksi. Onnea minulle taas tuo perhe, tietynlainen vapaus, itseni toteuttaminen ja se, etten ole kahlittuna yhdeksästä viiteen – oravanpyörään. Että voin tehdä työni vaikka pyjamassa jos on paska päivä tai viettää toimistopäivää ystäväni kanssa esimerkiksi kahvilassa, jos siltä tuntuu.

 

Mitä mieltä? Tuoko raha onnea vai enemmänkin mielenrauhaa?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

”Mun työ on rankempaa kun sun työ!”

Toivoin, etten sanoisi tätä vielä viikkoihin, mutta nyt lähipäivinä on kieltämättä hiipinyt itsellänikin mieleen ekat syksyn ajatukset. Apua!! Mitään syystakkeja tai neuleita en (todellakaan) ala vielä aikoihin kaivamaan esille, mutta kieltämättä on villasukkia tullut pidettyä kotona jalassa näinä viileämpinä päivinä. Olen niin iloinen noista helteistä, itse ottaisin ehdottomasti mielummin joka vuosi tämmöisen kesän, kuin sen villasukat jaloissa-kesän, joka on tullut todettua ihan liian monena vuonna. Ehkä tässä elokuussa nyt vietetään sitä ”Suomen perinteisempää kesää”, joka kieltämättä tuntuu jotenkin todella viluisalta noiden +30c- jaksojen jälkeen!

Olen pyrkinyt ottamaan nyt välillä käyttöön yhden blogivapaan päivän viikossa, usein juuri viikonloppuna. IG:n päivityskin jäi viikonloppuna melko minimiin, mutta olisi melko turha stressailla moisista seikoista. Ihminen, joka ei tee somea työkseen, ei ehkä tiedä sitä tunnetta kuinka somen päivittämisestäkin voi tietyllä tavalla tulla stressaavaa. Ei sillä, että se nyt olisi mitenkään ajatuksellisesti ”rankkaa puuhaa”, mutta palataan taas samaan aiheeseen siitä, että pitkässä juoksussa luova työ on oikeasti kuluttavaa. Välillä tarvitsee sitä aikaa kun et joudu miettimään, suunnittelemaan tai kirjoittamaan mitään. Vähän sama kun raksamies kaipaa fyysisen työpäivän päätteeksi sitä, että loikoilee sohvalla, haha 😀

Olen käynyt paljon keskusteluja esimerkiksi fyysistä /  seisomatyötä tekevien kanssa siitä, että voiko a) toimistotyö istuen b) luova ajattelutyö olla lainkaan kuormittavaa. Välillä sitä ei nimittäin oikein tunnuta ymmärtävän. Jokainen työ kuormittaa jollain tavalla, mutta nimenomaan eri tavalla. Olen itse työskennellyt joskus ikiajat sitten esimerkiksi hotellin aamiaisella, lounaspaikassa ja vuosia eri tehtävissä kaupoissa, joissa seistään ja juostaan ympäriinsä päivät pitkät. Kyllä, jalat siinä ovat päivän mittaan tohjona ja olo tietysti väsynyt, mutta täysin eri tavalla kun ajatustyön jäljiltä.

Esimerkiksi työtehtävät pankissa saattavat joidenkin mielestä vaikuttaa ulospäin leppoisalta istumahommalta. Istut nätisti tuolissa ja näytät asiakkaille diagrammeja sijoitustuotteiden odotetuista tuotosta, noin esimerkiksi. Jep, kauempana tästä ajatuksesta ei voitaisi olla. En ole itse törmännyt millään työpaikkallani niin paljon työuupumukseen sairastuneihin, kuin pankissa! Asioita, jotka oikeasti kuluttavat loppuun ovat liian korkeat tavoitteet (ja se kun niihin ei ikinä pääse, vaikka yrittäisi parhaansa), jatkuva kiire, sisäinen paine siitä, että täytyisi tehdä vieläkin enemmän, sadan asian muistaminen ja se, että kaiken tämän ohella täytyy kuitenkin pistää parastaan asiakaspalvelun suhteen ja tottakai olla tarkkana lukuisten muiden asioiden suhteen. Mutta, vaikka itse koin esimerkiksi työn pankin konttorissa vuosia taaksepäin vaativana, oli se myös opettavaista, eivätkä työt koskaan seuranneet kotiin tai ajatuksiin sen jälkeen kun suljin työpaikan oven.

Ja nyt jos vertaisin esimerkiksi pankkicasea tehtäviini kaupassa ja harjoitteluitani hotellissa, oli työ todella erilaista juuri sen vuoksi, että henkinen kuormittavuus on näissä kuin yö ja päivä. Kaupassa on helppo miettiä omia juttujaan, kuunnella musiikkia, sama homma tuossa toisessa fyysisessä työssä. Et joudu ratkomaan vaativia asioita ja tekemään ajatustyötä, joka on aivoille haastavaa. Toki, kyllähän fyysinen työkin haastaa. Mutta sehän tässä onkin, että kaikissa töissä on juuri se oma haasteensa ja omasta mielestäni on merkki tietämättömyydestä arvostella toista työtä vähemmän rankaksi vain sen tähden, ettei ole sitä kokeillut.

Olin usein todella poikki 10v sitten viikonlopun Glitter-päivien jälkeen, mutta lähinnä fyysisesti. Noiden työpäivien jälkeen oli ihana köllähtää sohvalle ja tehdä esimerkiksi blogijuttuja. Kun vertaa sitten esimerkiksi enemmän ajattelua ja aivotyötä vaativaa hommaa, ei se tarvittu lepo olekaan välttämättä fyysistä, vaan nimenomaan henkistä. Kun ajattelet aivan kokoajan, yksinkertaisesti tarvitset joskus tauon ajattelusta. Jatkuvasti ei nimittäin voi olla luova ja keksiä uutta. Luovuus kärsii siinä, että aivot joutuvat kuormitukselle liiasta ajattelusta, ideoinnista tai kirjoittamisesta. Vähän sama kun keho joutuu rasitukselle tekemällä 10h vuoron vanhustenhoidossa, varastotyössä tai missä ikinä, missä tarvitaan fyysisyyttä.

Työelämässä käydään jatkuvaa taistelua siitä, että kenen työ on rankinta. Ja usein fyysiset työt ovat niitä, joiden tekijät ilmoittautuvat ”rankimman työn tekijöiksi”. Enkä nyt tietenkään väitä vastaan. En ole nimittäin ihminen, joka väheksyisi toisen tekemää työtä, oli se sitten mitä tahansa. Jokainen työ on arvokasta ja palvelee sitä omaa osa-aluettaan. Sanoisin myös, että jokaisella on myös oikeus todeta ja sanoa ääneen työnsä ”rankkuudesta”, teit sitten sitä fyysistä tai kevyeltä näyttävää toimistotyötä. Esimerkiksi sairaanhoitajat tekevät fyysistä työtä, johon liittyy suuri vastuu potilaista ja sinun täytyy olla skarppina. Mutta jos 40v automekaanikkona työskennellyt Pertti tekee johtopäätöksen, ettei esimerkiksi toimistotyö tai esimerkiksi blogityö voi olla ”rankkaa” kertoo yksinkertaisesti vain tietämättömyydestä. Aina se, mitä silmillä näkee ei ole koko totuus.

Kerron muutaman esimerkin vaikkapa blogityöstä: Käytät viikossa aikaa valokuvaamiseen, kuvien siirtoon ja editointiin about 7h, tekstin tuottamiseen about 15h, somen päivittämiseen 5h, sähköpostitteluun 5h ja uusien juttujen ideointiin niin paljon tunteja, ettei niitä ole edes mahdollista laskea. Aina aamusta iltaan, öisin ja heti herättyäsi. Itselläni tuo ajatustyö on aika paljon kytköksissä myös päivätyöhöni, jonka ideointityötä käyn läpi lähes jatkuvasti. Moni unohtaa sen, ettei esimerkiksi bloggaajan työ ole vain sitä, että istut alas ja tuherrat tekstin kokoon, jonka jälkeen lähdet lööbailemaan kivaan kahvilaan. Se on jatkuvaa luomista, itsensä brändäämistä, sisällöntuottamista (ja myymistä), verkostoitumista, vuorovaikutusta ja montaa muuta asiaa. Esimerkiksi bloggaaja on käytännössä töissä aina, koska jos tämä on itselle intohimo ja suuri pala elämää, ei sitä tuosta vain napsaista katkaisimesta pois päältä. Ja toki, tämä on oma valinta, kuten jokaisen muunkin kohdalla. En missään nimessä väitä, että oma työni olisi niin paljon rankempaa kuin jonkun toisen, mutta haluan korostaa, että rasittavuutta on erilaista. Vähän sama juttu kun yksitoikkoinen ja muuttumaton manuaalityö voi rasittaa sillä, että lamaannuttaa työntekijän haasteiden puuttumisella. Voi sekin käydä rasitteeksi.

Paita / H&M

Hame / Weekday

Kengät / Isabel Marant

Yhtälailla luova työ käy työstä ja ainakin itse veikkaan, että moni Pertti olisi melko hukassa jo parin päivän jälkeen, kun työt eivät lopukkaan siihen kun kuittaat kellokortin klo 16 tai kun päivität somea sängystä ennen nukkumaanmenoa. Tai, että heräät kuudelta avataksesi läppärin ja alat tuumailemaan. Mutta onni onkin se, että töitä ja tekijöitä löytyy niin eri muottiin! Jos mielessäsi käy tuomita jotain, mistä et yksinkertaisesti tiedä, mieti uudestaan 🙂

Oletteko samaa mieltä? Millä tapaa koette oman työnne rankaksi?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.