Perustulolla potkua työllisyyteen?

Kirjoitin lyhyesti ajatuksiani perustulosta viime kevään eduskuntavaalien yhteydessä. Lähinnä näkölkulmasta, kuinka perusturva voisi olla tehokas apu kannustamaan suomalaisia yrittäjyyteen. Kuten varmasti moni muukin, oli oma suhtautuminen perustuloon vuosia takaperin todella jyrkkä ja hämmästynyt. Mitä, rahaa kaikille tekemättä mitään. Miksi? Ja mitä hyötyä siitä muka voisi olla? Noh, tällöin en juurikaan ollut perehtynyt aiheeseen (tai siis ollenkaan) ja vuosien varrella on suhtautumiseni perustuloon ehdottomasti muuttunut. Ja kyllä, nykyään kannatan ehdottomasti perustuloa.

Luin pari viikkoa takaperin Johann Harin kirjan Mielen yhteydet- Masennuksen todelliset syyt– kirjan, josta mainitsin täälläkin. Ja jos täytyy mainita joku kirja, jota suosittelen aivan kaikille, niin ehdottomasti tuo! Kirja käsitteli aiheena mielialahäiriöiden lisäksi myös monialaisesti työelämää, sekä sivuttiin myös perustuloa. Ajatukset olivat todella samankaltaisia sen kanssa, mitä itse olen päässäni pyöritellyt. Kuten, että varmasti monessa tapauksessa työ on vahvasti taustalla monen masennuksessa tai ahdistuneisuudessa. Siispä päätin tehdä aiheesta ihan oman postauksensa, koska työhyvinvointi on tärkeä aihe, joka on aina kiinnostanut minua valtavasti.


Kuinka monelle seuraava kuulostaa tutulta? Tehdään työtä, joka ei haasta, palkitse tai tunnu ehkä edes miltään kantilta ”tärkeältä”. Kiireen ohella on boreout nykyään yleinen ilmiö. Tehdään työtä, joka itsessään tuottaa ahdistusta tai nimenomaan ei tuota elämässä niitä ilon ja onnistuneisuuden tunteita, joita työn pitäisi tuottaa silloin kun teet mielekkäitä asioita, joilla on jokin tarkoitus. Olen itsekin aikanaan tehnyt todella prosessinomaista työtä, jota tehdessä monesti mietin työpäivän aikana, että miksi edes teen tätä samaa päivästä toiseen? Tuntuu, että nykyään on enemmän sääntö, kuin poikkeus, ettei työn ole tarkoituskaan olla kivaa ja inspiroivaa, vaan tasapaksua puurtamista. Sunnuntaina tunnetaan ahdistusta maanantaista ja maanantaina odotetaan jo epätoivoisesti perjantaita. Useimmat meistä viettävät suuren osan elämästään tehden töitä, joten eikö se aika (ja elämä!) pitäisi käyttää asioihin, jotka tuovat enemmän, kuin ottavat? Ei arjen pitäisi olla viikonloppujen ja lomien odottamista.

Alanvaihto saattaa pelottaa, koska kilpailu työpaikoista on kovaa ja no, koska raha. Eipä sitä tyhjästäkään nyhväistä rahaa elämiseen. Myös omalla kohdallani oli kynnys ryhtyä yrittäjäksi todella korkea,  mutta näin vajaan vuoden jälkeen täytyy sanoa, että yksi parhaimmista päätöksistä elämässäni. Olen itse saanut viime joulukuusta lähtien starttirahaa ja omalla kohdallani se oli ehdottomasti yksi niistä syistä, jonka vuoksi uskalsin lähteä päätoimiseksi yrittäjäksi. Starttirahan hakeminen tai saaminen ei kyllä todellakaan ole mikään helppo homma. Byrokratiaa riittää ja monesti mietin, että onko tämä tarkoituksella tehty näin perkeleen hankalaksi? No, loppupeleissä siis sain myönteisen päätöksen ja siitä saakka olenkin joka kuukausi tehnyt netissä maksatushakemuksen ja saanut tililleni 500€. Tuo summa onkin ollut tänä vuonna ”turvani”, joka on lievittänyt paljon huolta taloudellisten seikkojen suhteen. Vaikkei muutamilla satasilla kovin leveästi elä, on summa kuitenkin jotain ja varsinkin psykologisesti asia, joka on tuonut turvan tunnetta ja kannustanut, koska starttirahassa ei ole tulorajaa. Olisinko koskaan uskaltanut ryhtyä yrittäjäksi ilman starttirahaa? EN välttämättä.

Heh, näin ollen olen tehnyt itselleni tämmöisen melko suppean empiirisen tutkimuksen perustulosta, tavallaanhan starttiraha on kovin samanlainen systeemi, joskin vain aloittaville yrittäjille suunnattu. Mitä tästä on seurannut? Olen luonut itselleni työpaikan, jota vieläpä rakastan. Vaikka yrittäjyys onkin aikaavievää, on se silti mahdollistanut enemmän aikaa mielekkäille asioille, perheelle ja ennen kaikkea ei ole tuntunut merkityksettömältä puurtamiselta. Tärkeintä työssä on ehdottomasti se, että pidät siitä mitä teet, koska työ säteilee niin moneen muuhun elämän osa-alueeseen. Kuinka moni muu uskaltaisi toteuttaa itseään, tavoitella mielekkäitä juttuja jos sama olisi mahdollista kaikille? Tunnetusti motivoituneet työntekijät saavat enemmän aikaan ja uskon, että ihmisryhmä, jotka mielummin olisivat loputtomiin ”tekemättä mitään”, kuin tekisivät töitä, on melko marginaalinen, varsinkin siis jos jokaiselle annettaisiin mahdollisuus tehdä itselleen mielekkäitä asioita tai yrittää, ilman rangaistuksia tai karensseja.

Nimittäin tottakai myös tekemättömyys lamaa ja aiheuttaa erinäisiä ongelmia yksilötasolla. Jokaisen pitäisi saada kuulua yhteisöön, jossa kokee itsensä arvostetuksi ja osaksi joukkoa. Päihde- ja mielenterveysongelmat ovat monissa tapauksissa seurausta työhön liittyvistä seikoista. Työuupumuksesta, stressistä, epäinspiroivasta työstä tai työttömyydestä. En edes halua miettiä, paljon verorahoja käytetään hoitamaan sairauksia ja oireita, jotka voitaisiin edes osittain ennaltaehkäistä sillä, että edistettäisiin työn mielekkyyttä, toimivaa johtajuutta, säännöllistä palautteenantoa ja realistisia tavoitteita. En nyt ehtinyt kaivella mitään statistiikkaa suomalaisten työikäisten sairauspoissaolojen syistä, mutta omalla näppituntumalla veikkaisin, että jollain tavalla stressiperäiset syyt tulevat tilastoissa melko pian akuuttien flunssatautien perässä.

Itseäni on yhä enemmän alkanut risoa terveydenhuollon suhteen se, ettei meitä monestikaan (ehditä tai osata) ajatella kokonaisuutena, vaan pyritään hoitamaan oiretta. En väitä, että toimintatapa aina olisi näin, mutta monissa tapauksissa varmasti. Sen sijaan, että mentäisiin oireen syihin tai henkilön elämäntilanteeseen tai elämäntapoihin, on helpompi määrätä lääkeresepti ja toivoa, että tilanne paranee sillä, vaikka todellisuudessa esimerkiksi kuormittava elämäntilanne harvemmin hellittää, ellei itse kuormituksen aiheuttaja poistu. Ja jos puhutaan vaikkapa työssä uupuneista tai masentuneista, kuinka monessa tapauksessa pitkät sairauslomajaksot ovat parempi vaihtoehto kuin se, että tilanteen aiheuttajiin pyrittäisiin vaikuttamaan? Sosiaalisesta työyhteisöstä erottaminen voi olla monelle jopa pahempi vaihtoehto.

Oma näkemykseni on, että kannustamalla ja antamalla yksilölle enemmän mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen ja mielekkään työn tekemiseen, johtaisi uusiin innovaatioihin, kannustaisi yrittäjyyteen ja toisi juuri sitä talouskasvua, jota meillä Suomessa kaivataan. Näen, että tämä voisi erityisesti edistää naisten työllistymistä yrittäjinä, esimerkiksi pitkien hoitovapaiden aikana tai jälkeen. Ja tottakai pitkässä juoksussa varmasti säästää suuren siivun terveydenhuollossa. Jos yksilöllä olisi mahdollisuus tehdä enemmän valintoja ja kieltäytyä työstä, joka tekee onnettomaksi, olisi myös työnantajien pakko puuttua tilanteeseen muokkaamalla työolosuhteita ja puuttumalla epäkohtiin. Nykyään kun pelataan paljolti työnantajien korteilla peliä, jossa heikoimmat ja eri mieltä olevat pelataan ulos.

 

Tässäpä omia mielipiteitäni aiheesta. Kiinnostaisi kuulla mitä mieltä te olette aiheesta? Kyllä vai ei perustulolle?

 

 

Ja ennen kaikkea: Mitä te tekisitte, mikäli saisitte kuukausittain vastikkeetonta perustuloa esimerkiksi 600 euroa? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 7 kommenttia.

Uudenlainen työviikko

Alkuviikko on ollut blogin kanssa pientä hässäkkää. Aloitin nimitäin maanantaina uuden työni ja ensimmäiset päivät ovat menneet paljolti siihen liittyvien asioiden tuumailussa. Paluu aamukuuden herätyksiin kesän aikana vakkareiksi muodostuneista seitsemän herätyksistä (hurjaa :D) ja aamurutiinit taaperon kanssa ovat vaatineet pientä totuttelua sen jälkeen kun olen työskennellyt koko vuoden useimpina aamuina lähinnä kotona verkkarit jalassa ja tukka sotkussa. Tästä syystä en ole ehtinyt tällä viikolla tekemään kirjoitushommia aamuisin aivan samaan malliin kuin mitä normaalisti, mutta eiköhän rutiini tästä pian taas lähde käyntiin näidenkin suhteen.

Ensimmäiset päivät töissä ovat olleet aivan huippuja ja paluu edes osittaiseen työviikkoon ulkoiselle työnantajalle (vaikka tosin teenkin asiantuntijapalveluna yritykseni nimiin) on tuntunut todella oikealta, juuri siltä mitä olen kaivannutkin tasapainona arkeen. Vaikka yksityisyrittäjyys ja kotityöskentely kuulostavatkin paperilla unelmalta (ja toki ihanaa onkin), on homma loppupeleissä todella yksinäistä. Vaikka aikaisemmin rakastin etäpäiviä ja työskentelyä kotona, on nyt kesän aikana tullut enemmänkin vaihe, kun nimenomaan haluaisi tehdä töitä jossain muualla tai ulkoisella toimistolla. Aikaisemmin pystyin keskittymään töihin hyvin kotona, mutta nykyään jotenkin huonommin. Olen myös melko laiska sopimaan mitään kaveritreffejä kahviloihin tekemään hommia kuin ehkä maksimissaan kerran viikossa, eikä ole jotenkin jaksanut yksinkään lähteä. Eikä niitä kovin mobiilisti työskenteleviä ystäviä loppupeleissä nyt kovin montaa ole. Siksi onkin onkin ihanaa nyt kun on taas työporukka ja ihmisiä, joiden kanssa ideoida ja sosialisoida aivan eri tavalla kuin mihin viime kuukausina on tottunut.

En ole aikaisemmin ajatellut, että olisin millään kantilla yksinäinen, mutta nyt asiaa ajateltuani olen todennut, että työskentely yksin valtaosan ajasta on aiheuttanut pientä yksinäisyyttä. Semmoista, johon en ole tottunut työskenneltyäni aina aikaisemmin muiden ihmisten parissa, osana tiivistä työporukkaa. Loppupeleissä on kuuluminen yhteisöön tai osaksi jotain sosiaalista verkostoa ihmiselle todella tärkeää jo ihan psykologisestikin. Olen paasannut paljon siitä, ettei kenenkään pitäisi tehdä (työnkään saralla) itselleen epämieluisia tai epätyydyttäviä asioita, kuluttaa itseään psyykkisesti loppuun työn tai minkään muunkaan epätyydyttävän asian vuoksi, mutta harvassa asiassa ääripäät ovat niitä parhaita vaihtoehtoja. Tasapaino siis rulaa.

On tärkeää tunnistaa ja tiedostaa omat rajansa (no, kaikessa), hallita ajankäyttö työn ja vapaa-ajan välillä, loppupeleissä kun yksilönä on itse tästä ensisijaisesti vastuussa. Itse en ihan aina ole tässä asiassa onnistunut, mutta se onkin opettanut. Ja totuushan on, että kaikkien meistä on pakko tehdä jonkinlaista työtä, joten miksi ei pyrkisi edes siihen, että se on mielekästä? Itse ainakin varmasti sekoaisin pitkässä juoksussa tekemättä mitään, enkä usko, että nauttisin aivan tyhjän panttina olemisesta kovinkaan kauaa, vaikka tilillä lojuisi miljoona euroa. Raha ei korvaa yhteisöllisyyttä tai tunnetta siitä, että teet mielekkäitä juttuja, joilla on jokin tarkoitus. Noh, oli se sitten toimistotyö, yritys, lastenhoito (omien tai muiden), järjestötoiminta vapaaehtoisena tai mitä ikinä. Pohdinkin tätä aihetta syvemmin viikonloppuna mm. perustuloa sivuten ja ajattelin tehdä aiheesta ihan oman postauksensa.

En ole koskaan aikaisemmin maininnut työpaikkojani blogissa kovin suoraan tai ollenkaan, koska se on jotenkin ollut helpoin rajaveto työn ja oman ajan välillä. Tai oli varsinkin silloin kun työni ei millään tapaa edes liittynyt someen tai markkinointiin. Oikeastaan en nähnyt syytä miksi olisin sen koommin käsitellyt aihetta blogissa ja jotenkin se vain jäi pitkäksi aikaa ”päälle”. Nyt toisaalta mietin, että miksi en sitä tekisi kun työhön liittyviä asioita tulee jokatapauksessa näkymään enemmän myös somen puolella ja toki, Linkedin nyt on nykyään takuuvarma stalkkauskeino työjuttujen suhteen. Aloitin siis PING Helsingillä vaikuttajamarkkinoinnin parissa, jonka ohella keskityn myös muihin aihealueisiin, kuten kehitys- ja strategiatyöhön. Luvassa on siis jännä syksy, paljon uutta ja inspiroivaa!

Loppuun pari sanaa asusta. Löysin nimittäin tuon Marimekon pitkän raitapaidan Fredan UFF:ilta pari viikkoa takaperin. Mietin ensin, että otanko tämän yökkäriksi (=koska koukussa niihin olo- ja yöasuihin, haha) vai en, mutta toistaiseksi päätyi ihan normikäyttöön. Saapi nähdä onko tämä kohta uutena vakkari-kotiasuna 😀 Täytyypi tutkailla milloin UFF:ille tulee taas uusi mallisto, viimeksi löytyi nimittäin niin ihania juttuja. Ensi viikolla on blogiin muuten tulossa kesän kirppislöytöjä!

 

Mitäs teidän viikkoon? ✨

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Uusia tuulia ja pohdintaa työnhausta

Viimeisten viikkojen on ollut hieman jännät paikat, enkä ole hiiskunut täällä asiasta mitään. Tänä vuonna en ole hakenut aktiivisesti töitä, koska en ensinnäkään ole kokenut sitä taloudellisesti pakollisen tarpeelliseksi juuri nyt, enkä muutenkaan tässä tilanteessa näe  järkevänä hakea paikkoja ”vain huvikseen”, koska haluaa  jonnekin, ihan sama minne. Alkukesästä eksyin pari kertaa huvikseni Oikotielle ja totesin, että huhheijaa. Luin muutaman ilmoituksen läpi silkasta mielenkiinnosta. Työnhaku, henkilöstöjohtaminen ja HR-jutut ovat kiinnostaneet minua aina hurjasti aiheina, joten senkin vuoksi koen kiinnostavana perehtyä ajoittain siihen, mitä työmarkkinoilla tapahtuu ja millaisia osaajia työnantajat etsivät.

 Esimerkiksi erääseen pankkiin haettiin someviestinnän osaajaa ja hetken ajan mietin jo, että voisiko tämä kiinnostaa, kunnes palasin taas järkiini sen suhteen, että olisinko oikeasti valmis hyppäämään täysillä takaisin pankkimaailmaan? No, rehellisyyden nimissä en. En nimittäin koe, että olisin juuri nyt valmis sitoutumaan kokoaikaiseen työhön blogijuttujen ohella ja niitä kiinnostavia osa-aikaisia onkin sitten melkoisen harvassa.. Toisaalta myös parissa suuressa konsernissa työskennelleenä täytyy mainita, että vaikka olenkin kaivannut sitä tiettyä yhteisöllisyyttä, on suurten organisaatioiden byrokratia ja jähmeä tapa toimia juuri se, mitä en ole kaivannut.

Mielestäni työpaikan täytyy oikeasti inspiroida ja innostaa sinua, kuten se yksi sattumalta bongaamani paikka jota päätin viime tammikuussa ulkomailla ollessamme todella randomisti hakea yrityksestä, joka oli ollut haaveenani todella pitkään. Olin pari päivää aivan hajalla siitä, etten päässyt haussa eteenpäin, koska jotenkin sinisilmäisesti koin, että tottakai pääsen edes haastatteluun, koska koin vastaavani hakijana juuri sitä, mitä tuolta tehtävältä haettiin. Mutta semmoista se on ja uskon, että homma oli tarkoitettukin näin. Samalla iski jotenkin päin kasvoja, kuinka paljon hakijoita hyviin paikkoihin on. Siis jopa satoja! Huh, eipä ole työnhaku tänä päivänä ainakaan helppoa.

Vaikka olenkin viihtynyt hyvin näinkin, on kaipuu edes osittain ajasta johonkin yhteisöön ja ennen kaikkea ihmisten ilmoille ollut kova. Olen kokenut välillä tuhlaavani tietyllä tavalla osaamistani ja kapasiteettiani sillä, että kökötän useimpina päivinä viikossa vain ja ainoastaan näitä omia juttuja puuhastellen. Ei sillä, että ajatukseni esimerkiksi yrittäjyyden tai tärkeiden juttujen tekemisen suhteen olisivat muuttuneet – päinvastoin. Loppupeleissä sekin voi nimittäin lamaannuttaa, ettei ole pitkään aikaan osallisena minkäänlaiseen työyhteisöön tai organisaatioon ja tietynlaiseen putkiajatteluunkin tottuu kun pyörittelee ajatuksia ja ideoita lähinnä omassa päässään. Olenkin kevään aikana maininnut muutamaan otteeseen täällä blogissa, että tavoitteissa olisi syksylle jonkinlainen osa-aikatyö tasapainoittamaan arkea.

Bongasin kesäkuussa haun osa-aikaisesta oman alani työstä mailini kautta tulleesta uutiskirjeestä, jonka kuvaus oli juuri sitä, mitä työltä odotankin. Ajattelin, että vitsi, kokeilenpa onneani ja laitoin jopa ystävälleni viestiä, että tämä voisi olla niin juttuni! Muutama viikko, pari onnistunutta ja mukavaa haastattelua myöhemmin sain viime viikolla aivan ihanan puhelun uudelta esimieheltäni, että hänellä on ilo valita minut pestiin. Jee! Aloitan siis kesän jälkeen osa-aikatyöt kolmena päivänä viikossa, enkä voisi olla enemmän innoissani.

Sinänsä hassua, että käydessäni viime lokakuussa ennustajalla Loseissa (postaus täällä) kertoi tämä, että saan tämän vuoden aikana työtarjouksen, johon kannattaa suostua. Kuulemma paikka jollain tapaa löytää minun luokseni, paikka jossa on hyvä energia ja tavallaanhan se löysikin. Ennustajahan myös näki, että tulen irtisanoutumaan sekä sen, että taloudellinen tilanteeni tulee jonkin aikaa olemaan tuon aikaista tasoa epätasaisempi, kunnes tasoittuu tämän vuoden syksyllä (!!). Aika jännä juttu!

Tämän vuoden aikana olen elänyt noin puolella siitä tulotasosta, joka minulla oli käydessäni kokopäivätöissä ja tehdessäni blogijuttuja. En ole missään nimessä kokenut asiaa minään maailmanloppuna, mutta tulojen epäsäännöllisyys on se, joka ajoittain stressaa. Et tiedä, saatko jonain kuukautena 1000e vai 4000e ja tottakai asuntolainat sun muut maksut rullaavat aina kuukaudesta huolimatta. Lisäksi tulevia kuukausia on aina vaikea ennakoida. Tästä huolimatta täytyy todeta ja yrittää olla himpun verran ylpeä omista suorituksistaan, että koen pärjänneeni tähän asti yrittäjänä varsin hyvin! Silti olen todennut, että en ehkä pitkässä juoksussa ole se tyyppi, joka inspiroituu uudesta työskentelemällä yksinäisenä sutena, vaikkakin oma rauha välillä on täysin tervetullutta.

Se, että olet edes parina-kolmena päivänä viikossa aivan uudessa ympäristössä, toisten ihmisten kanssa ja muiden aiheiden äärellä, tuo ainakin omalla kohdallani paljon inspiraatiota myös niihin omiin juttuihin. Ja juuri sitä olen kaivannutkin. Ainakin toistaiseksi laskutan tekemäni työn yritykseni nimiin, joten päätoimisena yrittäjänä rullataan edelleen uusista tuulista huolimatta! Kirjoittelen työstä varmasti vielä myöhemmin lisää. Koen, että paluu osittain muihin töihin tekee hyvää blogillekin ja saan tännekin enemmän ura-ja business-aiheista sisältöä, jotka ovatkin olleet suosituimpia aiheita blogissa 🙂

 

Tänään on ohjelmassa pakkausta ja huomenna Santorini! Palailen siis luultavasti seuraavan kerran sieltä 🌈✨

 

Kuvat minusta Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 18 kommenttia.

Eniten inspiroi: Elämä ja miksi kiire on ansa?

Kuluneina viikkoina ja kuukausina olen taas vaihteeksi pohtinut sitä, että mitä oikein haluan elämältä, noin pitkällä tähtäimellä? Jos aikaisemmin alkoi tämän kysymyksen kuultuaan latoa pitkää listaa asioista, joita haluaa saavuttaa tai omistaa, on tuo lista nykyään melko yksinkertainen: Olla onnellinen, tyytyväinen, terve ja elää mahdollisimman tasapainoista elämää. Mitä muuta sitä loppupeleissä tarvitsisi, noin oikeasti? Juuri tällä hetkellä arvostan eniten arjen joustavuutta, vapautta ja sitä ettei arki vie liikaa voimavaroja esimerkiksi äitiydeltä.

Itseasiassa nykyään jopa nolottaa ajatella olleeni aivan liian pitkään juuri se kiireeseen tuudittautuja, jopa sillä kehuskelija. Kiireessä ei nimittäin ole mitään kehuttavaa, jos minulta kysyy. Harmillista on, että usein tämän oivaltamiseen tarvitaan juuri se seinä, joka pitkässä juoksussa väistämättä tulee vastaan. Nykyään jos toisen vastaus kysymykseen ”mitä kuuluu?”, on pelkkää kiireestä jauhamista, tulee ainakin minulle automaattisesti fiilis siitä, etten edes halua kuulla enempää, koska kiireen toistelu on vuorovaikutuksessa ehkä suurin EVVK ikinä. Ketään ei oikeasti kiinnosta kuulla kiireestä, vaan siitä mitä ihan oikeasti kuuluu, siellä ainaisen kiireen takana? Nykyään voi aivan jokainen olla kiireinen (ja varmasti onkin), jos vain asennoituu niin.

Olen itse jo pitkään pyrkinyt siihen, että kun tekisi mieli vetää esiin kiire-kortti, yksinkertaisesti keksin jotain muuta. Jos pitäisi sanoa oma tiivistetty ajatukseni kiireestä juuri nyt, kuuluisi se näin: Kiire on yksi suurimmista uhista tulevaisuudelle, niin työelämän kuin terveydenkin suhteen. Jos työelämän riskit olivat ennen vanhaan fyysisiä, ovat ne nykyään enemmänkin psyykkisiä, joka näkyy myös tilastoissa listana oireista tai terveysongelmista, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän työelämän muutokseen. Multitasking, tehostaminen ja jatkuva kiire. Onko tässä enää mitään järkeä? Jollain tapaa on jopa sairas ajatus, kuinka yhteiskunta ja koko tämä nykypäivän ”nopea maailma” on luonut kiireestä sen tavoitellun tilan, jolloin olet jotain. Kun on kiire, teet varmasti tärkeitä asioita ja olet tärkeä. On suotavaa olla kiireinen, koska on luotu mielikuva, jossa kiire on hyvä asia. Paitsi hetkinen, kenen mittapuulla? Kuinka pitkään ihmiset edes voivat kilpailla tehokkuudellaan koneita tai tekoälyä vastaan? Mutta juttuhan on se, että niin kauan kun henkilöstöresursseja käyttäviä toimintoja ei voida automatisoida, viedään ne kyllä äärimmilleen. Ei ihmisiä ole luotu huipputehokkaaksi tietokoneeksi, joten miksi meiltä vaaditaan samanlaista suorityskykyä? Tehokkuus on korvannut inhimillisyyden ja loppupeleissä vain ROI merkkaa jotain. Mikä on reaktiosi kun olet käyttänyt koko elämäsi kiireelle ja ollaksesi yhä tehokkaampi vain herätäksesi huomisen todellisuuteen, jossa sinut korvataan koneella ja sanotaan heippa? Nykyään näen sen niin selvänä. Kiire on yksi suuri ansa ja sen koristelu upeana, tavoiteltavana tilana yksi suuri illuusio.

Olin pitkään itse pahimman sortin ”joojoo, mä hoidan”-tyyppi. Se, joka jää ylitöihin useana päivänä viikossa, koska on kivaa olla kiireinen ja se suorittajatyyppi, joka ei koskaan sano ei töille. Monissa työyhteisöissä ei katsota hyvällä sitä, että sanotaan ei tai kieltäydytään ylimääräisistä jutuista. Kun olet työurasi alkutaipaleella, voidaan ei helposti mieltää vastahakoisuudeksi tai laiskuudeksi, tottakai kieltäytyminen pelottaa. Liike-elämässä arvostetaan juuri sitä tehokkuutta ja ylin johto haluaa sen avulla lisää tuottoja, tottakai. Mitä olen itse nähnyt työurani aikana on, että pahimmassa tapauksessa ne kiireiset joojoo-tyypit jäävät junnaamaan paikallaan työkuormaa puurtaen, samalla kun ohi jyräävät juuri ne ei-kiireiset tyypit, jotka kyllä tuntevat oman arvonsa ja osaavat priorisoida. Ja tiedättekö, jokaisen tulisi tietää oman aikansa arvo ja olla sen suhteen juuri se, joka osaa tarvittaessa sanoa ei. Useimmiten ne ei-kiireiset tyypit ovat niitä, jotka jakavat juuri niitä lisähommia tyypeille, jotka eivät kieltäydy mistään. Ristiriitaista?

Kun mietin nyt jälkeenpäin 12 tunnin työpäiviä vuosien taakse, mietin vain, että mitä noista käytetyistä tunneista, viikoista tai kuukausista on jäänyt käteen? Tilille pompsahti ehkä muutama satanen lisää, mutta noin muuten: Ei kyllä mitään. Entäs jos olisin jatkanut samaa kymmenen vuotta putkeen, mitä elämässä olisikaan mennyt ohi vain sen vuoksi, että olin kiireinen? Nykyään nimittäin eniten inspiroi elämä, ei kiire. Ei kenenkään kuulu tehdä kymmenen tunnin työpäiviä, saati sitten jaksaa sitä. Lukea työsähköposteja vapaa-ajalla tai osallistua ammatilliseen keskusteluun työminällään omalla ajallaan. Työelämä on nimittäin yhä enemmän ujuttautunut myös työelämän ulkopuolelle, joka hetki pitäisi olla valmiina vetämään päälle työrooli. Less is more, mutta miten päästäisiin siihen mielentilaan? Kiirettä riittää tasan niin kauan kun jaksetaan olla kiireisiä.

Toki satunnainen kiire voi joltain osin olla myös hyvä asia ja pieni kiire jopa suorituskykyä nostava seikka. Myös kiirettä on erilaista, mutta ei ketään ole luotu olemaan kiireinen, jatkuvasti. Oma mielipiteeni on, ettei kiireessä ole mitään kehuttavaa. Aikaansaava voi myös olla muilla keinoilla ja mielestäni jatkuva kiire on automaattinen hälytysmerkki siitä, että jotain on pielessä. Liittyi se sitten ajanhallintaan, pelkoon sanoa ei tai yksinkertaisesti jonkin tyhjiön, kuten yksinäisyyden pakenemiseen. En itse ainakaan halua olla tunnettu siitä, että teen eniten delegoituja hommia, vaan ennemmin se, joka oikeasti saa asioita aikaan, kykenee ideoimaan, osaa priorisoida asioita terveellä järjellä ja ennen kaikkea; On tarpeeksi itsekäs pitääkseen itsestään huolta. Kun keskittyy kiireeseen, vilahtaa se oikea elämä helposti vauhdilla ohi, eikä hukattuja hetkiä tai menetettyä aikaa valitettavasti vielä nykytieteen puitteissa saa takaisin. Kuinka siis tahdot itse käyttää oman aikasi?

 

Haastan teidät sanomaan ei kiireelle, edes joskus. Seuraavan kerran kun ystäväsi kysyy kuulumisiasi ja tekisi mieli päivitellä kiireestä, kerro jotain muuta! Palkitsevimpia juttuja, joita olet viime viikkoina kokenut, uudesta harrastuksesta tai hitaista arkiaamuista. Keskustelun kulku voi yllättää 🙂

Ahdistaako teitä kiire tai paine riittävästä tehokkuudesta?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Epävarmuus, uhka vai mahdollisuus?

Vapusta selvitty! Oma vatsani on edelleen aivan pallo kaikista herkuista, joita tuli eilen ja toissapäivänä vedettyä. Munkkeja, tippaleipää, poppareita.. Olisikohan viikon herkkusaldo tällä kertaa tässä? Eilen hengailtiin omassa pihassa ja vietettiin vappubrunssia ystävien kanssa. Poika oli kaksi päivää kertakaikkisen takertuneena vappupalloonsa, eikä ollut kaukana, että olisi yrittänyt raahata sitä illalla sänkyynkin mukaan. Onko muuten muita taaperoita, jotka haluavat ehdottomasti ottaa aina sänkyyn unileluksi auton? Ei tulisi kuuloonkaan, että pehmolelu kelpaisi, koska oman lemppariauton (tai siis anteeksi kuorma-auton) on oltava vieressä ihan joka yö 😀

Toukokuu on kuukautena itseasiassa yksi suosikeistani. Kevään virallinen startti, se mitä on odottanut koko pitkän talven ajan. Minulle kevät merkitsee usein tietynlaista itsetutkiskelun ja pohdinnan aikaa. Keho ja mieli heräävät  pimeän talven jäljiltä, joka voi tuoda mukanaan myös ristiriitaisia tunteita. Kevät vuodenaikana symboloi kasvua, luovuutta ja uusia alkuja. Luodaan edellytykset tulevalle kaudelle ja kesälle. Vähän kuin perusta vuodelle niistä asioista ja ajatuksista, jotka ehkä ovat hautuneet mielen sopukoissa talven aikana.

Aikaisemmin olen ollut aina tarkasti päämäärien nainen. Tiedättekö kun aina odottaa vähintään sitä kesän lomaa, reissua tai jotain tapahtumaa. Sinänsä on tilanne tällä hetkellä erilainen, koska rehellisyyden nimissä en tiedä mitä kesällä tai syksyllä tapahtuu. Ei suunnitelmia, eikä mitään konkreettista päämäärää, jota odottaisi. En tiedä onko tilanne sen huonompi kuin se, jossa on ollut ne selkeät päämäärät, mutta ainakin erilainen.

Toki työ on yrittäjällekin tärkeä asia elämässä, ellei jopa aiempaa tärkeämpi, koska on eri tavalla vastuussa työsi tuloksista ja tulevasta, kuin tavallisena palkansaajana. Tällä hetkellä ei minulla esimerkiksi ole mitään kiinteää tuloa. Semmoista, jonka tietäisi rullaavan tilille kuukaudesta riippumatta. Palkkatyössä tämmöisiä asioita ei juurikaan edes ajattele. Sitä, kuinka itsestäänselvyytenä sitä piti palkkaa, verrattuna esimerkiksi yrittäjyyteen, kun joudut oikeasti tekemään paljon hommia jokaista euroa kohden.

Tilanne on se kun tiedät tulosi 2-3 kuukautta eteenpäin, jonka jälkeen voi olla täysin tyhjää. Viisi vuotta takaperin en olisi kuuna päivänä nähnyt itseäni tässä tilanteessa. Epävarmuus oli vihollinen. En kertakaikkiaan sietänyt sitä ollenkaan ja halusin pelata varman päälle kaikessa. Usein eniten kuitenkin pelkää niitä asioita, joita ei ole mahdollista hallita tai joista ei tiedä tarpeeksi. Mitä tässä välissä on tapahtunut? Epävarmuus tulevasta ei tietyllä tapaa enää pelota tai ahdista, vaikkakin tottakai ajoittain mietityttää esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Tunne siitä, että kaikki kyllä järjestyy ja tämä on oikea polku, on vahva. Ehkä suurin askel onkin ollut tämän vuoden aikana oppia luottamaan juuri siihen tunteeseen.

Ajatustyö tulevan suhteen onkin vienyt aivan valtavasti energiaa viime aikoina. Mihin suuntaan kehitän käsityöbisnestä? (Vai kehitänkö edes?) Jos, niin miten minulla edes olisi yksin siihen resursseja näin yhden naisen käsityötehtaana? Tunteeni ovat ristiriitaiset, mutta samalla toiveikkaat. Optimistiset, mutta silti vielä jollain tapaa ajoittain epävarmat. Tiedättekö kun on siinä elämäntilanteessa, jossa periaatteessa kaikki on mahdollista, mutta silti on vähän umpikujassa, koska joutuu tietyllä tavalla luomaan asioita tyhjästä.

Kuuntelin alkuviikosta ensimmäistä kertaa äänitteen viime syksyn kanavoinnista. Alunperin oli tarkoitus kirjoittaa kanavoinnista erillinen postaus, mutta loppupeleissä vaati tuo istunto melkoisesti prosessointia ja koin, että moni sen aikana kuultu asia olisi liian henkilökohtaista tänne. En edes tiedä miksi olin jännittänyt tuon äänitteen kuuntelua lähes puolen vuoden ajan? Maanantaina kuitenkin pistin nauhan pyörimään. Kanavoinnissa nousi esille esimerkiksi se, että kontrollin ja hallinnan tarve ovat asioita, jotka ovat vahvasti hallinneet elämää ja tunnistan tämän ehdottomasti. Kontrolli siitä, että arki sujuu tietynlaisella kaavalla, eikä epävarmuus pääse yllättämään. Samalla nuo kontrollin kahleet ovat kuitenkin esteenä asioille, joita kenties voisi tapahtua, mikäli niille antaa mahdollisuuden. Kun pyrkii välttämään epävarmuutta joka asian suhteen, pysyy helposti siellä helpolla mukavuusalueella, josta ei pahimmassa tapauksessa ole joustovaraa kehittymiseen tai uusiin mahdollisuuksiin.

Sinänsä hassua, että juuri tämän puolen vuoden aikana olen enemmän pyrkinyt tästä eroon alitajuisesti, vaikken edes muistanut, että asia oli noussut kanavoinnissa ilmi. Olen kehittäjä, jonka tulisi työssään pyrkiä kehittämään juuri sitä ”omaa juttuani”, eikä jumittua pisteeseen, josta ei ole mahdollista laajentaa omaa osaamistaan ja kehittyä. Tässä maailmassa ei ole valmiina odottamassa mitään minulle tarkoitettua, vaan se pitäisi luoda itse. Tämä onkin saattanut aiheuttaa tunnetta ulkopuolisuudesta tai siitä, etten aina tule ymmärretyksi. Yhteiskunnan byrokratia, kriittisyys itseään kohtaan ja täydellisyyteen pyrkiminen ovat taakkoja ja hidasteita, joka aiheuttavat turhautumista kun haluaisi tehdä ja luoda asioita, mutta jokin hidastaa etenemistä. Oma ihannemaailmani olisi se, jossa ihmiset olisivat aina oma itsensä, ilman peliä tai valheita. Se juuri ahdistaakin valtavasti, koska naiivisti haaveilen siitä utopistisesta haavemaailmasta, jossa ihmisillä ei ole taka-ajatuksia tai intressejä toisten loukkaamiseksi. Miksi kaikki ei voisi olla niin yksinkertaista?

Uskon itse vahvasti siihen, että hyviä asioita tapahtuu kun antaa niille mahdollisuuden ja on valmis ottamaan riskejä. Kuinka koskaan voisikaan tietää, mitä matkan varrella voi tulla eteen, ellei edes anna asioille mahdollisuutta? Myös niille mahdottomille ideoille. Mikä on loppupeleissä pahin, mitä voisi tapahtua? Palatakseni postauksen alkuperäiseen pointtiin, täytyy todeta epävarmuuden olevan ennen kaikkea mahdollisuus. Haluankin uskoa siihen, että kaikella on tarkoitus ja myös menneisyydessä tehdyt valinnat ovat olleet osana muokkaamassa sitä kokonaisuutta, jota elämme tässä hetkessä. Silti, jos voisin mennä ajassa taaksepäin ja kertoa jotain nuoremmalle minulle esimerkiksi kymmenen vuoden taakse, yrittäisin rohkaista sietämään paremmin epävarmuuden tunteita ja päästämään irti turhasta kontrollista.

Tulipas ajatuspläjäys näin aamutuimaan. Mukavaa alkanutta toukokuuta teille 🙂

Ja hei, onko epävarmuus teille vihollinen vai mahdollistaja? ✨

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.