Bloggaajan työpäivä

Kaikkien palmukuvien ja matkajuttujen välissä olisi vuorossa pitkästä aikaa ”normaali postaus”, joka piti itseasiassa kirjoittaa jo ennen reissua, mutten ehtinyt. Tänään aiheena bloggaajan työpäivä ja mitä kaikkea se pitää sisällään? Ensimmäisten yrittäjä-kuukausien jälkeen voin todeta, että hommaa kyllä riittää. Ja nimenomaan semmoista, mistä kukaan ei maksa sinulle mitään. Kuittirumbaa, laskujen maksamista ja arkistointia, myyntiä, tulevien kuukausien taloudellisten laskelmien laatimista, yleisten juoksevien asioiden hoitamista sun muuta. Myös kuvaaminen ja kuvankäsittely ovat asioita, joihin saa uppoamaan melkolailla aikaa. Eipä siis helpolla pääse, mutta aivan parasta!

Päivät vaihtelevat paljon. Välillä olen päivät kotona tehden töitä, välillä teemme ystävien kanssa työtreffejä tai käyn PR-tapahtumissa, joihin menee matkoineen usein muutama tunti. Matkat käytän usein hyväksi käymällä läpi IG-tapahtumat tai käymällä läpi kuvia yms. Tai no joo, joskus kuuntelen ihan vain äänikirjoja, koska ei aina jaksa olla tekemässä jotain.

Tässä yksi esimerkki bloggaajan työpäivästä ennen reissuamme:

 

Aamu, klo 6-7. Herään kotona usein 6-7 aikoihin. Olen ladannut kahvinkeittimen valmiiksi, laitan kahvin tippumaan ja pesen sillä aikaa kasvot. Avaan läppärin, katson mailin, julkaisen kommentteja, käyn läpi postausluonnokset, to-do-listan ja saatan selailla muutaman minuutin jotain randomjuttuja, herätäkseni. Tähän menee yleensä noin tunti. Aamiaisen syön aina hommien ohella.

Aamu, klo 8. Kun olen herännyt kunnolla, aloitan varsinaisen päivän postauksen työstämisen tai viimeistelyn, mikäli olen tehnyt hommat illalla hyvälle mallille. Yleensä tähän hurahtaa semmoiset 2-3h. Yleensä olen klo 11 sillä mallilla, että olen saanut postauksen valmiiksi, aikaisemmin olen vienyt lapsen tarhaan ja käyttänyt koirat ulkona. Kävin tänä esimerkkipäivänä myös lähikaupassa ostamassa meille akuutit jutut, ainekset kreikkalaiseen salaattiin ja samalla juttuja, joita tarvitsin kuviin.

Puoliltapäivin syön lounaan ja hoidan usein juoksevia juttuja. Selvittelen kuitteja, laskuja sun muuta kirjanpitoa varten, hoidan pankkiasioita ja yleensä julkaisen kuvan IG-feediin. (Kyllä, tämäkin on rutiininomaista puuhaa :D)

Klo 12-16. Jos olen koko päivän kotona, käytän iltapäivän tunnit usein kuvaushommiin, myyntiin tai tulevien postausten ideointiin tai luonnosteluun. Ei ehkä uskoisi, mutta esimerkiksi tuotekuvaus vaatii melkoista organisoimista ja on yllättävän aikaavievää. Toki ensin suunnittelen sen, mitkä kuvat otan tähän, millaiset niistä tulee ja mitä tarvitsen rekvisiitaksi. Tänä kyseisenä päivänä kuvailin mm. DLuxin vitamiinisuihkeet ja hiustuotteita. Ryhdyin hommiin heti kun näin pilkahduksen auringosta! Täytyy toimia heti kun tulee mahdollisuus näin talvisin 😀

Klo 16-20. Jompi kumpi meistä hakee pojan tarhasta viimeistään klo 16 ja vietämme aikaa yhdessä. Dinnerit, leikkejä ja sen sellaista. Perus perhejuttuja. Neulon, katsomme telkkaria tai Netflixiä tai käymme yhteisillä asioilla..

Klo 20-22. Teen useimmiten vielä iltaisin työhommia, jotka helpottavat seuraavaa aamua. Esimerkiksi siirrän usein iltaisin kuvia koneelle, käyn ne läpi, editoin ja lataan luonnoksiin. Tähän menee usein noin tunti-pari. Samalla saatan vastailla kommentteihin, katsoa läpi mailit ja selata, mitä Instassa tapahtuu. Vähän mitä milloinkin täytyy hoitaa.

Meidän kotia vielä melko suhteellisen siistissä kunnossa, hahha 😀

Työtunteja tälle päivälle: About 10-12h. Kyllä, tämä on melko kokonaisvaltaista hommaa. Voitte uskoa, että päiväni olivat vielä huomattavasti pidempiä silloin kun tein vielä päivätöitä, jolloin ne pienetkin hetket bussissa tai junassa täytyi keskittää hommien tekemiselle. Tosin, silloin en ollut vielä yrittäjä, joten osa hallinnollisista hommista eivät vielä työllistäneet niin paljoa. Asia, jonka kanssa joudun kuitenkin näkemään yllättävän paljon vaivaa (ja satunnaisia mini-hermoromahduksia) on tämä oma sivusto, jonka kanssa on aina tasaisin väliajoin kaikkea äärimmäisen rasittavaa säätöä ja johon joudun aina palkkaamaan jonkun it-tyypin hoitamaan hommat kuntoon. Tämmöisten asioiden hoitamiseen voi mennä päivästä jopa pari tuntia, joka on ihan silkkaa rahanmenoa. Täytyy myös todeta, etteivät kaikki päivät ole samanlaisia. Joillekin päiville voi kertyä työskentelytunteja vaikkapa vain 6h, osa niistä kun on semmoista ”huomaamatonta”. Tiedättekö kun kurkkaat ihan vain nopeasti mailit ja vastaat silloin tällöin yhteen. Tai käyt läpi kuvia illalla.

Pienistä jutuista kertyy huomaamattaan tietynlaisia ”piilotunteja”, mutta kaikki semmoisia, jotka yksinkertaisesti ovat ”pakollisia” tässä hommassa. Se blogitekstin kirjoittaminen ja julkaisu kun on vain yksi pieni osa koko juttua. Pyrinkin usein siihen, että niinä päivinä kun koen saavani enemmän aikaan, pistän tuulemaan ja saatan saada 10h päiväpanoksella aikaan niin paljon, että voin nipistää tulevien päivien tunneista huomattavasti. Tätä taktiikkaa käytinkin usein iltaisin ja viikonloppuisin silloin kun pallottelin kahden työn välillä. Onhan se tottakai suuri plussapuoli, että voi itse suunnitella oman työnsä. Nykyään olen myös kotona pyrkinyt siihen, että teen viikolla hommat sille mallille, ettei läppäriä tarvitse viikonloppuisin avata kun ihan 2-3 tunnin ajaksi päivässä. Toki täällä reissussa on hommaa jakautunut kaikille päiville kun en halua viettää Tahitin lomaa siihen, että istuisin päivällä 5h koneella.

Toki niitä ”huonojakin” puolia löytyy, kuten kaikessa muussakin työssä (ainakin luultavammin). Vaikka työ bloggaajana tai someammattilaisena ei ehkä aiheesta tietämättömän korvaan saata kuulostaa kovin monimutkaiselta tai haastavalta, on se kuitenkin useimmiten läsnä elämässäsi melkeinpä kokoajan. Aina riittää hommaa. Jossei ole rästissä kuvaushommia, täytyy tutkailla mitä alalla tapahtuu, miettiä tulevaa ja ideoida aiheita, sekä tehdä tietysti sitä myyntiä ja kampanjoiden suunnittelua, koska kaupalliset yhteistyöt ovat juuri se, mikä mahdollistaa sen, että voi päivittäin käyttää tuntikaupalla aikaa tuottaakseni lukijoille ilmaista sisältöä luettavaksi. Eikä niitä yhteistöitä aina ovista ja ikkunoista tule, vaan niiden eteen täytyy oikeasti tehdä paljon töitä.


Bloggaajana on tietysti jatkuvasti myös tietynlaisen paineen alla. Täytyy jatkuvasti olla keksimässä jotain uutta ja kiinnostavaa, mutta silti pysyä myös ajan hermoilla. Tiedätkö, vaikka ”olet vapaalla”, tutkit silti sillä silmällä maailman ja alan menoa ihan jatkuvasti. Haet inspiraatiota, ideoita ja kyllähän sekin on kuormittavaa, olla jatkuvasti tavallaan läsnä ja työmoodissa. Voin tehdä myöhemmin vastaavanlaisen postauksen myös ehkä hieman kiinnostavammasta bloggaajan työpäivästä, jos teitä siis semmoinen kiinnostaa. Tai siis heh, eipä tämä tosiaan mitään ihan kamalan hohdokasta loppupeleissä ole, kuten näkyy. Paitsi toki juuri nyt kun istun täällä Tahitilla terassilla kirjoittamassa ja vilkuilen samalla lähestyviä sadepilviä 😉

Huomenna postausta seuraavasta kohteesta!

Kivaa viikonloppua 🌴🌎🌈

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Shhh, älä puhu mielenterveysongelmista!

Ah, jo pelkästään sana ”mielenterveys” tuntuu olevan monelle tietynlainen punainen vaate. Asia, joka valitettavasti edelleenkin yhdistetään jollain tapaa epäonnistumiseen tai ”noloihin” asiayhteyksiin. Semmoisiin, joista ei mielellään puhuta tai joita kenties hävetäänkin. En itse ole blogissani juurikaan salaillut mielenterveysongelmista puhumista. Parin vuoden sisällä olen omakohtaisesti joutunut vastakkain erinäisten psyykkisten juttujen kanssa. Vuosi vauvan kanssa kotona alkoi hajottaa päätä pahasti ja tänä syksynä kerroin sairastuneeni työuupumukseen pitkään jatkuneen stressin vuoksi. Itselleni on vertaistuella ollut aivan valtava merkitys näitä asioita käsitellessä ja se onkin syy, miksi olen halunnut puhua asioista suoraan.

idkuva

Ei se ole heikko, joka avaa suunsa, vaan ennemminkin se, joka ei välttämättä uskalla tuoda asioita julki, vaan saattaa itsensä pahimmassa tapauksessa entistäkin huonompaan jamaan jättäytymällä yksin murheidensa kanssa. Eikä nyt ihmekään, että nämä ovat edelleen monille tietyllä tavalla ”noloja” juttuja. Eihän kenellekään ole mukava tilanne myöntää ääneen, että nyt vain kävi näin. Mutta sepäs siinä juuri onkin, että jos asioista keskusteltaisiin avoimemmin, ei sitä nolostelua enää jonain kauniina päivänä olisi. Ja oikeasti, en tiedä tunnenko itse ketään, joka ei olisi jossain elämänvaiheessaan kärsinyt edes jonkinasteisista mielenterveyden ongelmista. Loppupeleissä ne ovat todella yleisiä.

Vasta ihan viime aikoina on asioista kuitenkin vihdoinkin alettu puhumaan niiden oikeilla nimillä. Ainakin enemmän kuin ennen. Näen aiheesta keskustelun ja ongelmien myöntämisen ennen kaikkea yksilön vahvuutena. Kun uskaltaa avata ikäviäkin asioita, mennään ensinnäkin yhteiskunnallisella tasolla taas askel eteenpäin ja hommia eteenpäin. Lisää resursseja mielenterveystyöhön, ennaltaehkäisevää toimintaa ja varhaista puuttumista. Usein myös asioiden sanominen ääneen edistää toipumisprosessia ja kuinka suuri apu siitä voikaan olla jollekulle, joka on paininut esimerkiksi pitkään masennuksen kanssa, ehkä jopa syyttänyt siitä itseään.

Mikä siinä onkin, että on täysin normaalia keskustella fyysistä sairauksista? Tiedättekö, flunssasta, selkäkivuista tai murtuneesta varpaasta. Mutta on noloa sanoa ääneen, että on surullinen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, josta ei ole mahdollista repiä irti sitä psyykkistä tai fyysistä osaa. Monesti tämä jotenkin unohdetaan ja ajatellaan, että nyt kun panostetaan tähän yhteen osa-alueeseen, niin hyvä tulee. Mutta eihän se mene niin, vaan ihminen täytyy ottaa huomioon juurikin kokonaisuutena. Myös niiden asioiden kohdalla, jotka eivät välttämättä näy ulospäin.

Eräs läheiseni kauhisteli työuupumuksesta kirjoittamaani postausta. Lähinnä siltä kantilta, että voiko sillä olla vaikutusta minun hakiessani kenties taas jossain vaiheessa palkkatöihin. No, ensinnäkin… Uupumuksen syyt ovat usein monipiippuisia. Ilmapiiri töissä, työnkuva ja tietysti yksilön luonne, sekä muut ominaispiirteet. Itsekin ehkä jossain vaiheessa syyllistin itseäni uupumuksesta, kunnes nyt olen tietyllä tapaa oivaltanut, ettei syy ollut minussa, vaan aivan muissa seikoissa. Suurin ongelma oli kuitenkin, etten ottanut asiaa tarpeeksi ajoissa esille.

Miksi ei sitten saisi sanoa ääneen, että väsyttää, uuvuttaa tai on masentunut? Sehän on normaalia. Tai siltä kantilta ”normaalia”, että olemme ihmisiä, emme koneita.  Modernissa maailmassa ei edes ole mikään ihme, ettei aina jaksa. Ei sen silti pitäisi olla perusoletus, että ”kaikki ovat stressaantuneita”. Kaikki tuntuu olevan nykyään niin kokonaisvaltaista. Teknologia, tavoitettavuus, elämä. Olet jatkuvasti läsnä jossain ja voit olla yhden päivän aikana virtuaalisesti vaikka kaikilla maapallon mantereilla. Asioilla ei kertakaikkiaan ole enää minkään valtakunnan rajoja. Olet kaikkialla, joka hetki.


Ja samalla tulisi olla superihminen, tehdä sataa asiaa samaan aikaan ja silti olla mukisematta mistään negatiivisesta, koska on cool olla kiireinen ja stressaantunut. Eh. Tai eipä sittenkään. Itselleni stressi ja kiire ovat nykyään jopa inhottava pahe. Nolottaa sanoa ääneen, että olen ollut kiireinen ja olen parhaani mukaan pyrkinyt siitä pois. Ei se todellakaan ole cool, vaan enemmänkin merkki siitä, että jotain on enemmän tai vähemmän pielessä. Oli kyse sitten omasta ajanhallinnasta tai organisaatiotason ongelmasta. Mikään ei kuitenkaan muutu niin kauan kun asioille ei tehdä mitään, niistä ei puhuta tai epäkohtia pyritä käsittelemään asianmukaisesti.

Voiko se sitten vaikuttaa esimerkiksi työnhakuun tai ”henkilön maineeseen” jos minä tai joku muu somepersoona myöntää, että aina ei ole mennyt ihan niin nappiin? Oikeastaan voisin todeta, että jos joku joskus jättäisi minut palkkaamatta sen vuoksi, että olen avannut tiettyjä vaikkapa työelämään liittyviä tabuja, kokisin menetyksen olevan enemmän tämän rekryhenkilön ja kyseisen yrityksen puolella, kuin omani. Miksi edes haluaisin työskennellä yritykselle, jolle tärkeät asiat ovat täysin yhdentekeviä? Mikäli  henkilöstöhallinnossa pelätään ottaa ikäviä asioita puheeksi tai niiltä suljetaan silmät ja korvat, mennään melkoisella vauhdilla kohti ongelmia, jotka ennemmin tai myöhemmin osuvat yrityksessä omaan nilkkaan. Kaikkein vähiten tulisi tämän luokan ongelmia lakaista sinne maton alle.

Nämä asiat, joista ei useinkaan ainakaan kovin mielellään puhuta ääneen, eivät koskaan muutu ”normaaleiksi”, niin kauan kun niistä vaietaan tai asioita hävetään. Eniten kuitenkin huolestuttaa se, mihin tämä kaikki johtaa pidemmällä aikavälillä. Tiedättekö kun tuntuu, että elämä on jo viidessa vuodessa muuttunut niin paljon kaoottisemmaksi ja tietysti kiireisemmäksi (tottakai). Mikä on seuraava askel? Vastaisku tälle kaikelle? Tässä eräs aihe, joka vaatisi yhä enemmän niitä ”esiin astumisia” ja  avointa keskustelua.

 

Mitäs tuumaatte? Hävettääkö tai pelottaako teitä keskustella mielenterveyteen liittyvistä kokemuksista?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Elämä tapahtuu NYT

Huh. Olin hieman ennakkoon jännittänyt eilisen postauksen julkaisemista, vaikkei koko hommassa nyt mitään salaperäistä, saati sitten dramaattista ollutkaan. Sinänsä hassua kun ajattelee, että vaikka olen pitänyt blogiani enemmänkin harrastuksena jo pitkään, ei se kuitenkaan missään määrin ole koskaan aiheuttanut minulle mitään massiivista stressiä, ehkäpä juuri päinvastoin. Mikä itse yrittäjyydessä on eniten jännittänyt on se, kuinka muilta ihmisiltä kuultu palaute on aina luokkaa ”Muista sitten ettei kukaan maksa sinulle palkkaa lomien ajalta”, ”Sillä hommalla ei kyllä rikastu”, ”Ymmärrät kai, että joudut hoitamaan kaiken itse, eikä kukaan auta”. Ööh, ensinnäkin olen reilun kahden kuukauden päästä kirjoittanut blogiani 10 vuotta. Voisin sanoa, että oikeasti harvalle on tämä ala niin tuttu, kuin minulle tai niille muille, jotka ovat tehneet tätä pidempääm kuin hetken. Itselleni on täysi itsestäänselvyys, ettei bloggaajana paljon lomia pidetä, mutta jostain syystä en asiaa juurikaan edes ajattele. Olenhan toki itse välillä pitänyt blogilomia reissuissa, haha.

Loppupeleissä kaikki hommat yrittäjänä ovat lähteneet todella hyvin käyntiin. Voisin todeta, että ehkä paremminkin kuin olisin ajatellut. YEL:it on hoidossa, kirjanpitäjäni auttaa minua kaikissa tyhmimmissäkin kysymyksissä ja vaikka ALV:it täytyykin itse hoitaa sivuun ja maksaa, olen näin alkuun kokenut, että myös taloudellisessa mielessä on yrittäjyys minun kohdallani huomattavasti kannattavampaa. Varsinkin siis jos peilaan työtunteja, työn mielekkyyttä ja plussapuolia, kuten vapautta. Ennen yrityksen perustamista kävin kaikki mahdolliset sivut läpi, kävin tapaamassa valtion yritysneuvojaa, kyselin jälleen kerran tyhmiä ja niin edespäin. Ehkä kaiken oli yksinkertaisesti tarkoitus käydä näin ja juuri nyt, vaikka kieltämättä mietinkin, miksen ole perustanut yritystä jo aikapäiviä sitten? Usein epävarmuus ja pelko heittäytyä uuteen tuntemattomaan on liian voimakas. Toisaalta taas, oikean hetken tunnistaa siitä kun tuntee olevansa valmis.

Eilen kävin siinä henkisessä kanavoinnissa, josta aikaisemmin ohimennen mainitsin. Todella jännä kokemus! Voisin kirjoittaa aiheesta oman postauksensa kunhan saan tältä sähköpostitse vielä ääninauhoitteen, jonka haluan kuunnella kertaalleen läpi. Sinänsä hassua, että esiin nousi niin paljon samoja asioita kun aikaisemmalla ennustajakäynnillä ja astrologisessa syntymäkartassa. Nyt joku skeptikko-seppo varmasti repii pelihousunsa, mutta ihan tosi. Millä sattumalla voi täysin vieras henkilö (tai tässä tapauksessa kolme eri) osata kertoa täysin samoja ja paikkaansa pitäviä asioita minusta ja elämästäni? Ainahan voi olla kyse sattumasta, mutta mikä nousee aina esille, on tietynlainen herkkyys ja luovuus. Se, että byrokratia ja tietynlainen pakollisiin normeihin kahliutuminen ahdistaa ja saa oman liekkini hiipumaan. Kuulemma tehtäväni onkin juuri yhä enemmän pyrkiä siihen, että kuuntelen itseäni ja annan luovuuteni luoda asioita, jotka vievät minua eteenpäin. Turhaudun jos joudun tekemään pitkään täysin samoja asioita, enkä saa itse vaikuttaa niihin. Kuulemma tässä maailmassa ei ole minulle valmiina mitään, mikä olisi minulle riittävää tai ”tarpeeksi”. Siksi se onkin luotava itse ja näin olenkin tehnyt.

Enkä missään nimessä väitä, että kaikki mitä olisin aikaisemmin tehnyt, olisi ollut jotenkin turhaa. Päinvastoin. Olen aina pitänyt työstäni, oppinut ihan hurjasti uusia asioita (myös itsestäni) ja antanut aina kaikkeni. Juuri tällä viikolla koin haikeita fiiliksiä kun muistelin meidän yhtä porukkaa Nordeassa ja kuinka hauskaa meillä oli joka päivä, vaikka itse työ välillä olikin puuduttavaa, silti sille pystyi nauramaan. Ilmapiirikin kun tekee niin paljon ja ainoa asia, joka yrittäjyydessä ehkä jännittää, on se tietynlainen yksinäisyys. Vaikka olenkin itsenäinen työskentelijä, kaipaa varmasti jokainen välillä semmoista tietynlaista yhteisöllisyyttä, että on osana jotain. Onneksi ystäviä löytyy vastaavassa tilanteessa ja keväällä saatan ottaa asiakseni hommata työpisteen jostain enemmän ihmisten ilmoilta.

Silti, mitä tulee sen oman juttunsa löytämiseen, uskon vahvasti siihen, että jokaiselle on olemassa se oma juttu. Tulen surulliseksi kun ajattelen kuinka joku tuhlaa koko elämänsä olemalla tyytymätön siihen mitä tekee, kun asiat voisivat olla toisinkin. Mitä sitten voisin itse antaa vinkiksi tähän? Kuuntele itseäsi ja vaistojasi. Mikä tuottaa sinulle iloa ja hyvää mieltä? Millä pienillä askelilla tai toimenpiteillä voisit päästä edes vähän lähemmäs tavoitetta? Mitä se vaatii? Monessa asiassa on oikeasti kyse vain järjestelykysymyksistä, mutta onhan se totta, ettei asioiden toteuttaminen ja luominen ole mitään helppoa ja nopeaa. Uskon, että elämä tuo jokaiselle mahdollisuuksia tähän, kyse onkin enemmänkin siitä, että uskallatko tarttua niihin? Eikä mikään tarkoita, että kaikki olisi lopullista. Ei tulevaa voi koskaan ennakoida. Tänä päivänä ajattelen, etten edes halua ajatella mitä teen kymmenen vuoden kuluttua tai edes vuoden päästä. Pääasia, että on onnellinen ja tyytyväinen juuri tässä hetkessä, koska juuri siihen hetkeen voit itse vaikuttaa ja elämä tapahtuu NYT.

Monet ajattelevat, että bloggaajat ja yleisesti vaikuttajat pääsevät helpolla, mutta en väittäisi, että kukaan tätä pitkään tehnyt on päässyt helpolla. Usein näin ajattelevat eivät yksinkertaisesti todellakaan tiedä vain mistä on kyse ja mitä tämä oikeasti vaatii. Näihin olettamuksiin kuulkaa törmää harva se päivä! Olen kirjoittanut aiheesta lukuisia postauksia, enkä nyt mene tähän sen syvemmin, mutta pääjuttu onkin se, että teet jotain, joka on oikeasti intohimosi. Kirjoittaminen, vuorovaikutus jne. Ei silloin haittaa herätä kuudelta vastailemaan kommentteihin tai käydä sähköposteja läpi illan tunteina. Mutta sitten taas, vaatii tämmöinen homma kuitenkin tietynlaista vastapainoa elämään, jolloin olet oikeasti ”offline”.

 

Semmoista tänään. Samoja ajatuksia? Kriiseileekö joku kenties sen ”oman juttunsa” löytämisen kanssa?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Irtisanouduin päivätyöstäni

Eräs asia on tässä ehkä kuluvan vuoden tai parinkin aikana näkynyt vahvasti myös ulospäin. Se, kuinka suhtautumiseni moneen asiaan on muuttunut. Vieläpä melko jyrkästi. Joidenkin asioiden suhteen tuntuu, että olen täysin eri ihminen, kuin vielä pari vuotta sitten. Ja sitten taas en. Suhtautumiseni työntekoon, rahaan ja hyvinvointiin on kuitenkin muuttunut radikaalisti. Perhe, minä itse ja meidän yhteinen hyvinvointimme ovat tärkeyslistan kärkisijoilla. Oma jaksaminen kun heijastuu sinuun myös vanhempana, parisuhteeseen ja oikeastaan ihan kaikkeen. En halua olla enää se Iines, joka vielä muutama vuosi sitten ylpeili ylityötuntien määrällä, eli suorituskeskeistä elämää ja ensimmäinen asia, joka tulevaisuuden suunnitelmia kysyttäessä tuli suusta, oli ”Tehdä töitä, rahaa ja luoda uraa.” Nyt voinkin todeta: Not worth the effort. Ainakaan näin oman kokemukseni mukaan. Laatu ja mielekkyys ennen määrää. Olen viime viikkoina käynyt läpi melkoista tunnemyllerrystä. Ollut suurien juttujen ja päätösten äärellä, miettinyt mitä haluan elämältäni ja sitä rataa. Mikä on minulle parasta, mitä haluan ja voisinko itse muuttaa elämässäni jotain? Siitähän se kaikki lähtee, juuri siitä omasta pienestä ajatuksesta mahdollisesta muutoksesta, että pistää hommat alulleen.

Ja niin, uskokaa tai älkää: Irtisanouduin pari viikkoa takaperin päivätyöstäni. Kyllä vain. Eniten kauhuissaan tästä oli ensin puoliso, sitten äiti, joista jälkimmäinen suunnilleen pelkäsi, että joudun nyt tyystin hunningolle ja minusta tulee joku alkoholiongelmainen pitkäaikaistyötön (vaikken edes juo alkoholia). Kirjoitin lokakuussa postauksen kevään ja kesän aikana hiljalleen kehittyneestä työuupumuksestani (postaus täällä). Ja oikeasti, en ole ikinä kokenut samanlaisia tunteita tai oireita kun kesän ja syksyn aikana. Muistan vieläkin kun huhtikuussa lähdimme Jutan kanssa Malediiveille viikon lomalle kaikesta ja ensimmäisen päivän koin niin vahvoja levottomuuden ja ahdistuneisuuden tunteita, että en pystynyt kunnolla rentoutumaan. Kyllä, silloin matka Malediiveille (vieläpä ilman lasta, hyi minä) tuntui maailman parhaimmalta vaihtoehdolta. Silti vielä lähtöpäivänä kriiseilin työhommien kanssa ja soitin Tommille itkupuhelun, että nyt tulen oikeasti hulluksi, enkä tiedä mitä teen. Ja tuo oli vasta alkusoittoa. Keho kävi kertakaikkiaan ylikierroksilla ja pitkään.

Pari viikkoa sitten kirjoitin ruokapöydän äärellä itkien esimiehelleni pitkän kirjeen siitä, miksi olen tullut tähän tulokseen. Asia oli vaivannut minua pitkään, vaikkakin olen mielestäni toipunut uupumuksesta jo hyvää vauhtia. Olen oppinut olemaan stressaamatta niin paljoa, pyrkinyt pois perfektionismista ja suorittamisesta, se ja tasapainon löytäminen työn ja vapaa-ajan välille ovat olleet parhaimmat lääkkeet. Sekä tietysti se, että oikeasti kuuntelet itseäsi ja intuitiotasi siitä, mikä on sinulle parasta. Vaikka pidinkin työstäni hurjasti, rakastan sitäkin enemmän perhettäni, itseäni ja esimerkiksi blogiani. Pienen lapsen äitinä halusin laittaa stopin niille 60h viikkotyötunneille. Esimieheni kertoi, ettei ole kertaakaan nähnyt työelämässään yhtä tunnollista työntekijää kuin minä, joka oikeasti hoitaa hommat ja kehen voi luottaa. Saattaa kuulostaa itsekehulta, mutta tunnollisuus voi olla myös rasite ja johtaa siihen, että siitä työstä ja suorittamisesta tulee taakka. Vaikka olenkin viimeaikoina osannut ottaa töissä melko chillisti ja oppinut olla stressaamatta turhasta, tiedän työkuormani olleen aikaisemmin tänä vuonna aivan liian suuri. Jos kokee usein tekevänsä suunnilleen kahden henkilön hommat, miettii ja ideoi työjuttuja illat, yöt ja työmatkat, koska ei työpäivien aikana yksinkertaisesti ehdi, tulee sietokyky varmasti jossain vaiheessa vastaan. Varsinkin jos teet ohessa vielä toista työtä ja olet pienen lapsen äiti.

Ja arvatkaa! Muutama minuutti sen jälkeen kun olin saanut tuon tunnepitoisen irtisanomisilmoitukseni lähetettyä, alkoi kuulua keittiön ikkunalaudalta kamalaa räminää. Sitten orava kurkisti meille sisälle pikkuikkunasta, katsekontaktissa minuun istuessani metrin päässä ikkunasta. Otin puhelimen ja yritin saada oravasta videota, mutten ehtinyt. Meni minuutti, niin alkoi kuulua toistamiseen ihan kamalaa meteliä ja harakka räpiköi meidän terassin oven ulkopuolella ja yritti päästä meille sisään. WTF. Oikeasti, ei tämmöistä ole tapahtunut ikinä ennen. Kuulostaa nyt niin kaukaa haetulta, mutta olen jotenkin varma, että jotain helpottuneisuuden energioita vapautui kun sain kootut ajatukseni lähetettyä ja jotenkin eläimetkin aistivat sen. Tai sitten se oli yksinkertaisesti merkki siitä, että päätös oli oikea. Tai ihan silkkaa sattumaa, mutta väliäkö tuolla. Ei ollut tarkoitus (kaikella kunnuoituksella) kuulostaa miltään Raamatu tarinalta 😀

No, joku ehkä miettii mitä nyt sitten meinasin puuhailla? En voisi uskoa sanovani näin, mutta ensimmäistä kertaa elämässäni en tiedä. Tai eipäs, tiedän kyllä. Panostan blogiini ainakin seuraavat kuukaudet, teen töitä oman yritykseni nimiin asiakkailleni, sisälläntuotantoa ja konsultaatiota, sekä ehkä jotain freelancer-hommia. Pääpointtini on kuitenkin, että saan seuraavat kuukaudet toimia omilla ehdoillani ja omasta tahdostani yrittäjänä. Vaikka tulot alkuun pienenevätkin, en oikeastaan edes jaksa stressata. Ihan totta, elämässä on niin paljon muutakin kuin raha. Tottakai sitä nyt täytyy olla sen verran, että saat maksettua laskut ja vatsan täyteen, mutta ymmärrätte varmasti pointin. Enpä olisi aikaisemmin uskonut, että luopuisin neljän tonnin kuukausipalkasta vapaaehtoisesti. Ihmeitä siis tapahtuu. Yrittäjäksi ryhtyminen on kuitenkin tähän saakka ehdottomasti ollut elämäni parhaimpia päätöksiä.

Voi olla, että alan tutkiskella palkkatöitä ensi vuoden alkupuolella, mutta nyt en vielä yksinkertaisesti jaksa. Seuraavat kuukaudet haluan keskittyä näihin omiin juttuihini, perheeseen ja omaan hyvinvointiin. Voihan olla, etten enää ikinä tai pitkiin aikoihin palaa palkkatöihin nyt kun hommat yrittäjänä ovat lähteneet rullaamaan. Ja hey, toki olen aina avoin työtarjouksille, mikäli jollakulla on jotain pientä tarjolla. Luotan kuitenkin siihen, että asiat järjestyvät ja menevät aina parhain päin, kunhan itse uskot siihen. Itse näkisin tilanteen enemmän niin, että tämä on parhaimpia ikinä tekemiäni päätöksiä. Tiedän olevani alan asiantuntija siinä mitä teen, pätevä ja pirun ahkera, miksi siis stressaisin tulevasta tai mistään muustakaan työhön liittyvästä?

Näin oman kokemukseni kautta voisinkin todeta, että jos painiskelet samojen tuntemusten tai ajatusten kanssa: Tee asialle jotain! Kuuntele mitä sydän sanoo. Nämä ovat vaikeita asioita ja suuria päätöksiä, mutta usein omat vaistot ovat oikeassa. Ei kenenkään pitäisi joutua painimaan tyytymättömyyden, uupumuksen tai minkään muun seikan kanssa, johon voit jollain tapaa itse vaikuttaa.

Loistavaa tiistaita <3

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 22 kommenttia.

Eniten ärsyttää huono asiakaspalvelu

Työurani aikana olen ollut vuosikausia suorassa asiakaspalvelutyössä. Itselleni on ainakin ollut aina aivan päivänselvää, että asiakas ja hyvä palvelu ovat ihan ykkösjuttuja. Ainakin silloin kun työskentelet asiakkaiden tai ylinpäänsä muiden ihmisten kanssa. Olen aina pitänyt asiakaspalvelusta ja saanut aina palautetta siitä, että se on  yksi vahvuuksistani. Jossain vaiheessa yritettiin urapolkuuni esimiesteni taholta jopa vaikuttaa. ”Olet niin hyvä asiakkaiden kanssa, että ei me haluta, että haet muualle”. Niin, vaikka asiakaspalvelu ja ihmisten kanssa höpöttely onkin kivaa, sataa asiakaspalveluammateissa työskenteleville myös paljon kuraa niskaan. Tavoitteet ovat korkeat ja aina pitäisi jaksaa olla iloinen.

Oma asenteeni asiakaspalvelutyössä aina ollut, että palvelen jokaista asiakasta yhtä hyvin. Ei aina voi olla paras päivä, mutta aspatyön ”haaste” onkin se, ettei sen saa antaa vaikuttaa työhösi. ”Olen töissä vain tämmöisessä kiireisessä ketjuliikkeessä, ei minun tarvitse palvella”.  Kaikkien, jotka työskentelevät edes välillisesti ihmisten tai asiakkaiden kanssa, tulisi osata palvella tai edes ne sosialisoinnin perusjutut. Näin ainakin ajattelen itse. Piste. Huono asiakaspalvelu on yksi niistä asioista, joka saa ainakin minut asiakkaana melko nopeasti antamaan palautetta.

Silti, mielestäni tulisi kaikkien työskennellä edes joskus asiakaspalvelussa. Ainakin itselleni on aspakokemus opettanut paljon kärsivällisyyttä ja yleisesti sitä, miten muita ihmisiä kohdellaan. Jollekulle, joka on koko elämänsä laatinut taulukoita tai laskenut todennäköisyyksiä, voi tietynlainen kommunikaatio olla aivan vieras asia. Enkä nyt halua yleistää, mutta on aivan totta, etteivät sosiaalinen äly ja palvelualttius todellakaan ole mitään itsestäänselvyyksiä kaikille. Valitettavasti. Toki kaikilla ihmisillä on omat vahvuudet ja heikkoudet, mutta niiden kehittäminen tai hiominen on aina mahdollista. Kuten myös se, että hakeutuu ammattiin, joka soveltuu juuri omalle luonteelleen. Olit sitten bussikuski, kaupan kassa, tarjoilija tai lääkäri, olet asiakaspalvelutyössä. Jos asiakaspalvelu tai peruskäytöstavat tuntuvat täysin ylitsepääsemättömiltä seikoilta, on oman näkemykseni mukaan syytä alkaa miettiä vaihtoehtoista urapolkua. Ei kaikkien ole pakko osata olla asiakaspalvelija tai kommunikoida muiden kanssa, mutta jos olet hakeutunut ammattiin, jossa se on oleellista, tulisi kyllä myös toimia sen mukaan. Näkisin kuitenkin niin, että yritys, joka ei nykypäivänä panosta palvelun laatuun tai selkeään kommunikaation asiakkaiden tai sidosryhmien kanssa, ei ole täydellisiä edellytyksiä menestykseen. Tiedättekö kun semmoiset ”Siellä liikkeessä x on kyllä niin tympeä palvelu”-jutut lähtevät melko nopsaa vauhtia leviämään, varsinkin nykyään, koska some.

Jos minä olisin päättävässä tai edes vaikuttavassa asemassa esimerkiksi kuluttaja-asiakaspalvelua tekevässä yrityksessä, vaikuttaisin ainakin seuraaviin asioihin:

 

a) Työpaikalla on hyvä fiilis. Näin työntekijät ovat motivoituneet yrityksen palvelemiseen. Tämä nyt yleisesti vaikuttaa kaikkeen.

b) Palvelun merkitys on selvillä. Miksi me panostamme palveluun? Se asiakasrajapinnan työntekijä on nimittäin juuri ne ”yrityksen kasvot”, jotka ovat osassa muotoilemassa asiakkaalle mielikuvaa yrityksestä. Onko se kielteinen vai myönteinen? Kun palvelu on standardi ”me yksinkertaisesti toimimme tämän mukaan”, ei siitä ole niin helppo lipsuakaan. Tämä on ehkä hyvä tuoda ilmi jo työnhakuilmoituksessa, mikäli asia on erityisessä fokuksessa.

c) Kannustaminen. Ja motivointi, sanoisinko silti, että tuo ykköskohdan hyvä fiilis työpaikalla on tämän kaiken lähtökohta. Se, että halu tehdä hyvää työtä lähtee työntekijästä itsestään, ei esimiehen painostuksesta.

d) Selkeät palvelustandardit ja tavoitteet. Tarjotaanko jokaiselle jotain täydentävää lisäpalvelua tai -tuotetta? Tuleeko jokaista asiakasta palvella vai ohjataanko asiakas toimimaan ominpäin? Mikä on tavoite ja toimintatapa?

Eniten kuitenkin ärsyttää..

 

Bussikuskit, jotka eivät tervehdi tai edes katso päin. Vaikka tervehtisit heitä. Haloo, oletko kenties sokea / kuuro / sosiaalisesti rajoittunut? Vai olenko minä itse kenties vain näkymätön?

Kassat, jotka (eivät ehkä myöskään tervehdi), mutta höpöttelevät ihan muille ihmisille tai työkavereille omista suhdekiemuroistaan samalla kun oma palvelutilanteeni on kesken. Vaikka tervehtisin, ei välttämättä tervehditä takaisin, vaan jatketaan juttua työkaverin kanssa. Okei, sori kun tulin häiritsemään..

Kun asioit jossain pienessä kivijalkamyymälässä, eikä sinua huomioida millään tapaa, vaikka olisit ainoa asiakas. Pahin on jos myyjä vaikka vilkaisee ja selvästi huomaa sinut, muttei tee elettäkään edes tervehtiäkseen. Taidanpa tästä nyt sitten kadota paikalta samantien..

Palvelutilanteet, joissa sinulle tulee asiakkaana joko nolo tai tyhmä olo. Pahinta on jos sinulle tulee olo, että sinua tarkkaillaan tai aliarvioidaan. Niitäkin yrittäjiä löytyy, jotka pitävät kaikkia vähintään varkaina (tai ”ei palvelua ansaitsevina”), jotka eivät astele myymälään vähintään turkis päällä ja merkkilaukku olalla. ”Ei tuo kuitenkaan osta mitään, joten miksi vaivautua”. Olettaminen on ehkä pahin virhe ikinä!! Rönttövaatteisiin sonnustautuneella voi omankin kokemukseni perusteella olla milli tilillä ja vastaavasti sillä merkkilaukkuleidillä lainat rästissä ja luottokortit tapissaan. Ulkoinen habitus ei siis kerro mitään siitä, minkä tasoisen palvelun asiakas ansaitsee. Tämän pitäisi olla ehkä se sääntö numero yksi!

En haluaisi olla nipottava asiakas, joka vaatii sitä palvelua, mutta kyllä, mielestäni kaikilla asiakaspalvelualoilla pitäisi käydä edes jotkut palvelun perussäännöt läpi. Kuvittelisi, ettei yhdelläkään yrityksellä nykypäivänä ole yksinkertaisesti varaa huonon asiakaspalvelun tuomaan maineeseen. Tiedättekö ne varsin yksinkertaiset asiat: 1) Tervehdi 2) Katso silmiin ja hymyile ehkä. Haloo! Pieniä juttuja, joilla ei häviä kertakaikkiaan mitään. Ja nimenomaan niitä todella pieniä asioita, joilla voi saada asiakkaalle joko todella hyvän tai todella paskan fiiliksen. Parhaimmillaan pelastaa jonkun päivän. Asioita, joita pitäisi noudattaa muita ihmisiä kohtaan aina, olit sitten töissä tai et.

Oma mottoni asiakaspalvelijana: Tehdä jokaiselle asiakkaalle kiva fiilis ja tunne siitä, että hän on tärkeä, huolimatta siitä mikä asioinnin taso tai ulkonäkö on. Kaikkien tulisi ansaita tulla kohdelluiksi hyvin.

Samaa mieltä? Risooko huono asiakaspalvelu teitä?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.