Kulkevatko etätyökulttuuri ja yksinäisyys käsi kädessä?

Viikko on vierähtänyt opiskeluhommien parissa ja olenkin monena päivänä uppoutunut kouluhommiin niin syvälle, että havahdun tuntien päästä siihen, että on kulunut koko päivä ja olen unohtanut esimerkiksi lähteä lenkille, vaikka lenkkikamat ovat jo päälläkin. Olen saanut tällä viikolla uppoamaan jo pelkästään kemian tehtäviin varmaan lähes 10h stoikiometristen laskujen kanssa tuskaillessa ja kieltämättä näin jo untakin niistä viime yönä. Aineiden tasapainoitus on jotenkuten hallussa, mutta laskemisen suhteen ei tosiaankaan olla aivan samalla viivalla. Istahdin eilen näiden pariin ”hetkeksi” klo 12 luennon ja kotilounaan jälkeen, kunnes havahdun äkkiä siihen, että kello on jo yli neljä. Ja jatkoinpa hetken vielä illallakin, koska en olisi halunnut antaa periksi ennenkö saan ratkaisun kasaan, mutta sitä odotellaan edelleen, haha. Tarkoitus olikin eilen julkaista postaus, mutta sen kirjoittamiseen suunniteltu aika nyt sitten hupenikin ajatuksissani noiden laskujen kanssa, ups. Ajattelin, että tämä syksy olisi semmoinen kevyt sukellus opintoihin, mutta tässähän pääsi heti aivan asian ytimeen. Onneksi helpotusta on tiedossa jo muutaman viikon päästä kun ensimmäiset kurssit tulevat päätökseen.

Aloitin tällä viikolla myös matikan kertauskurssilla ja samalla selailemaan niitä kirjastosta hakemiani lukion lyhyen matikan kirjoja. Täytyy myöntää, että vaikka alkuun pidinkin erityisesti tätä matikkahommaa aivan ylitsepääsemättömänä rastina, ovat nämä yksinkertaisemmat matikkahommat tuntuneet jotenkin niin paljon loogisemmilta kuin nuorempana. Toisaalta, niinhän ne tuntuvat aina alkuun esimerkiksi opettajan neuvomana, kunnes yrität ratkoa jotain yksin hiki hatussa ja neuvottomana sen suhteen, että mistä edes aloittaisit. Kuten minä eilen tuon kemian kanssa. Onneksi nyt tämän kertauskurssin suhteen ei olla vielä toistaiseksi aivan samassa pisteessä.

Nyt ehkä vähän harmittaa, että motivaatio laskemisen suhteen aikanaan oli melkolailla nollissa. Ja se sitten kostautuu nyt esimerkiksi tuon kemian suhteen. Tuntuu silti jotenkin äärimmäisen koomiselta havahtua siihen, että googlettelee jotain opetusvideoita lukujen supistamisesta ja laventamisesta (ja kyllä, nyt ollaan oltu aivan konkreettisesti perusasioiden äärellä!! :D), joiden käsitteen olemassaolon on vuosien varrella ehtinyt jo täysin unohtaa. Yksi päivä tässä laskin kolmion pinta-alaa ja mietin samalla, että olenko mahtanut palata peruskoulun penkille, haha. Jos tuskailen noiden kemian tehtävien suhteen, niin en vielä edes halua ajatella tilannetta tulevan varsinaisen matikan kurssin suhteen. Ihan jo siitäkin syystä jätän luultavasti ensi periodissa väliin valinnaiset kurssit, että voi rauhassa yrittää ymmärtää matikan yhtälöitä. Painotus sanalla yrittää. Samalla ehkä jo vähän odottelen ensi vuotta ilman näitä pakollisia kursseja ja matemaattisia aineita 😀

Vaikka viikko päällisin puolin onkin hujahtanut täällä kotosalla etäopiskellessa, olen yrittänyt patistaa itseni aamuisin salille tai lenkille. Tiistaina piipahdin kuitenkin Kallioon lounaalle Jutan kanssa ja kyllähän se kotoa lähteminen tosiaan välillä kannattaa. Kieltämättä on kynnys lähteä kotoa mihinkään noussut koronan myötä ainakin itselläni, varsinkaan kun niitä pakottavia menoja keskustaan tai muualle ei kovinkaan usein ole ollut. Toki pidän etäopiskelusta, mutta samalla huomaan meneväni yhä enemmän semmoiseen omaan maailmaani täällä kotona puuhaillessa, varsinkin kun työtkin ovat pääosin yksin kotona-tyylistä tekemistä. Toisaalta se on tehokasta, mutta samalla myös jotenkin lannistavaa kun arki on (edelleen) paljolti ilman semmoista normaalia arjen sosiaalista vuorovaikuttamista.

Luin muistaakseni joku aika takaperin jonkin jutun työelämän perinteisten käytäntöjen muuttumisesta / katoamisesta tämän etäilyn myötä ja tulin jotenkin surulliseksi kun aloin pohtia miten tämä on edennyt. Tietysti myös työelämä kehittyy muun maailman mukana teknologian myötä, mutta samalla sitten taas siirrytään myös työn suhteen samanlaiseen yksinäisyyden ympyrään, jossa tekniikka tuo meitä ajatuksen tasolla yhteen, mutta kuitenkin loppupeleissä erottaa ja tekee yksinäisemmäksi. Tai tämä näkemys on ainakin itselläni. Tietynlaista tasapainoa tulisi olla esimerkiksi juuri sosiaalisen elämän kanssa ja monelle on työpaikka voinut olla se tärkeä kontakti muihin ihmisiin. Näin on ollut ainakin minulla. Vapaalla vietetään enemmänkin aikaa perheen kanssa kun sitten taas työpaikalla keskustellaan ajankohtaisista jutuista ja sosialisoidaan muiden aikuisten kanssa.

Se, mikä arjessa on eniten vähentynyt koronan myötä, on kasvokkain tapahtuva täysin arkinen jutustelu. Kun jokainen keskittyy tässä etämaailmassa pääosin siihen ”ydintekemiseen”, unohtuu helposti se kaikki ns. ”turha” tai enemmänkin ehkä asiat, joita aikaisemmin on pitänyt ehkä ”turhina”, mutta joita sitten havahtuu kaipaamaan. Tasapainottelu sen kaiken tekemisen välillä. Monesti kun ne pienet päivän aikana tapahtuvat kohtaamiset ja sosiaaliset tapahtumat ovat juuri niitä, jotka tuovat mielekkyyttä työhön tai arkeen. Itselläni ovat työkaverit olleet monella työpaikalla juuri se kantava voima, joka motivoi aamulla töiden pariin. Vastuu sosiaalisen elämän ylläpitämisestä onkin siis enemmän sysätty vapaa-ajalle ja yksilön vastuulle kun ne pienet työ- tai opiskeluarjen kohtaamiset ovat karsiintuneet pois ajankäytön tehostuessa. Olen itse ainakin huomannut, että toimin kaiken suhteen ”konemaisemmin” kun on yksin vastuussa tekemisestään. Harvemmin olen tuntenut oloni yksinäiseksi, mutta nyt tätä asiaa pohtiessani olen kieltämättä ehkä ajautunut pieneen yksinäisyyden ansaan tänä vuonna. Ei ole kyse siitä, ettei olisi ystäviä joita nähdä, vaan enemmänkin siitä, että kynnys lähteä näkemään ja tekemään on tämän digi-etäilyn myötä noussut valtavasti. Kun on tottunut liikkumaan kilometrin säteellä kotoa ja palaveeraamaan tietokoneen välityksellä, tuntuu matka junalla keskustaan ja järkevien vaatteiden pukeminen päälle nykyään jotenkin valtavalta uurastukselta.

Ovatko nuo aikaisemmat työelämän niin arkiset, tavanomaiset käytännöt, kuten satunnaiset kohtaamiset käytävillä, rennot lounastauot ja rupattelut työkaverin kanssa kahviautomaatilla semmoisia, jotka ehkä tulevaisuudessa katoavat kokonaan? Olen itse toisaalta toiminut työn suhteen jo pitkään tässä ”etäilymallissa”, mutta asia, jota olen eniten kaivannut perinteisessä työelämässä ovat juurikin nuo pienet arkipäiväiset sosiaaliset rutiinit ja semmoinen yhteisöllinen läsnäolo, jossa tehdään asioita myös yhdessä, eikä vain yksin. Vaikka pidänkin itsenäisestä työskentelystä, kaipaa arkeen kuitenkin myös niitä pieniä vuorovaikutuksen palasia ja monelle onkin työpaikka tai työyhteisö juurikin merkittävä pala sosiaalisen elämän kokonaisuutta. Sitä ilman uppoaa semmoiseen yksinäisen tekemisen kuplaan, kuten esimerkiksi on itselleni käynyt. Sitten yhtäkkiä havahdun siihen, että olen viettänyt päiviä ilman minkäänlaista perheen ulkopuolista ihmiskanssakäymistä ja tuumailen, että ilman sitä on esimerkiksi aiheiden keksiminen tänne blogiin todella vaikeaa. Ellei nyt sitten sattumalta innostu kirjoittamaan juuri tästä samaisesta aiheesta tai vaikkapa koulujutuista, joiden parissa pakertaa päivästä toiseen yksin. Ah, enpä olisi uskonut, että kaipaisi näin paljon niitä niin arkisia pieniä keskusteluita ja arjen tavallisia lounastaukoja, joista monesti myös kumpuaa se kaikki pohdinta kaiken työhomman ulkopuolelle. Ehkei kaikilla edes iske tämmöinen kaipuu tai sosialisointi on sitten ahkerampaa siellä vapaa-ajan puolella? Itselläni on tilanne taas ollut juuri päinvastoin ja sen vuoksi varmasti asiaa harmitellutkin.

Toimistoni tällä viikolla 🌻

Mielenkiintoista mihin suuntaan homma etenee. Ja mahdanko itse kääntää kelkkani ja palata takaisin irl-elämän kannattajaksi, vaikka vuosia olinkin etäilyn ja paikkasitoutumattoman työnteon kannattaja. Hassua sinänsä miettiä tätä vaikka siltä kantilta, että siinä missä vaikkapa some on mennyt enemmän nopean, pinnallisen sisällön suuntaan ja muutenkin vapaa-ajan vuorovaikutus eri viestintäpalveluiden varaan, ollaan massa-aaltona menossa vauhdilla samaan myös työelämän suhteen kun moni työnantaja on hoksannut, että hommahan pelaa jopa tehokkaammin näin. Oli se sitten yksilön sosiaalisen elämän kustannuksella tai ei. Viime vuosina olen havainnut itsessäni pientä kapinaa perinteisiin juttuihin palaamisessa. Äänikirjojen yleistyessä olen pyrkinyt lukemaan enemmän myös oikeita kirjoja, nopean somesisällön lisääntyessä kirjoittamaan enemmän tekstiä, pikamuodin jyrätessä halunnut neuloa itse ja niin edespäin. Tuntuvatko nuo perinteiset työpaikkojen kahvikone-kohtaamiset vuoden päästä yhtä vanhanaikaisilta kuin blogitekstit Instagramin maailmassa?

Ja niin! Tällä viikolla kävin lounastamassa Sushibar + Winessa. Oli muuten aivan superhyvää sushia pitkästä aikaa. Ehkäpä syksyn kovin juttu olisikin tehdä haastelista kivoista lounaspaikoista, joita testata ja yrittää ottaa nuo rennot arkilounaat taas ahkerammin mukaan arkeen 🙂

Onko etäarki herättänyt teissä yksinäisyyden tunteita? Kertokaa, etten ole yksin tämän kanssa!

 

Kuvat minusta Jutta

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Toivepostaus: Ura ja intuitio

Sain joku aika takaperin postaustoiveen intuitioon liittyen. Olenkin aikaisemmin kirjoitellut aiheesta jonkin verran,  mutta siitä on kieltämättä jo aikaa. Pari vuotta takaperin pohdiskelin intuitiota lähes päivittäin. Miten siitä voi olla apua päätösten teossa, uralla ja tulevaisuuden suunnittelussa. Ehkäpä siis myös omalla kohdallani hyvä aika muistuttaa tästä, vaikka tämän(kin) vuoden aikana olen tehnyt useita intuitioon nojaavia päätöksiä, kuten hakenut muutosta työkuvioihini ja päättänyt ryhtyä opiskelemaan. Tiedättekö kun joskus jotkin seikat vain tuntuvat ”oikealta”? Samalla kun joidenkin asioiden kanssa joutuu pähkäilemään päänsä puhki, että onko valinta oikea? Haluanko tätä todella? Järki ehkä sanoo että pitäisi, mutta joku silti tökkii. Moni ehkä tunnistaa tilanteen.

Viime vuosina olen kokenut näitä tilanteita monesti ja näin jälkeenpäin täytyy myöntää, että juuri ne tilanteet, joissa olen vähääkään epäröinyt, ovat tavalla tai toisella osoittautuneet myöhemmin virheaskeleiksi tai valinnoiksi, jotka eivät syystä tai toisesta olleetkaan minua varten. Toisaalta taas ne valinnat, joissa olen luottanut ”sydäntuntumaan” ja intuitiooni, ehkä jopa joutunut voittamaan pelkoja ja olemaan rohkea, ovat taas osoittautuneet päätökskiksi, jotka ovat johtaneet semmoiseen ”asioiden pitikin tapahtua näin”-tilaan ja johdattaneet elämässä uusille urille. Uskon, että moni tekee elämässään päätöksiä pääasiasssa juurikin järkeen pohjautuen. Ja älkää nyt käsittäkö väärin, en missään nimessä kannusta ketään oikeasti uhkarohkeisiin tilanteisiin, jotka vaarantavat taloutesi, ihmissuhteesi tai terveytesi, vaan enemmänkin kuuntelemaan omaa itseään vaikkapa niiden arjen pienten päätösten edessä. Myös järkeä täytyy kuunnella, mutta intuitio voikin toimia tietynlaisena työkaluna sen ohella.

Eräs esimerkki tulee mieleen itseasiassa loppukesältä kun olin haastattelussa tulevien opintojeni ohelle erääseen osa-aikaiseen tehtävään yritykseen, joka on ollut itselläni pitkään kiinnostava potentiaalinen työnantaja ja jossa olin viime vuodenvaihteessa yhdessä toisessa rekryssä. No, en olisi voinut ottaa paikkaa vastaan, koska työn jaottelun kanssa olisi tullut haasteita tulevien opintojeni suhteen. Kyllähän se harmitti kertoa, että valitettavasti ei nyt onnaa. Keskustelimme kuitenkin tovin eräästä aiheesta, joka aiheuttaa edelleen ihmetystä. Miksi aikanaan irtisanouduin työstäni pankissa? Olitko siis vakituisessa työsuhteessa? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen kohdannut viime vuosina useaan otteeseen. Vastaukseni on yleensä ollut, että työskenneltyäni about 6 vuotta putkeen suurissa konserneissa vakuutus-ja rahoitusalalla, alkoi äitiyslomani aikana mielessä kypsynyt ajatus kokeilla jotain muuta tuntua yhtäkkiä oikealta.

Hyppy uuteen, tuntemattomaan. Silläkin riskillä, että luopuisin vakaasta ja vakituisesta työpaikasta. Esimerkiksi tuon päätöksen kohdalla kuuntelin intuitiotani ja lopulta myös luotin siihen. Vaikka työelämä ja ajatukset tulevaisuuden urakehityksestä ovat viime vuosina jo kokeneet pientä muutosta, ajattelee yllättävän moni edelleen, että ura on jatkumo, joka alkaa vakituisesta tehtävästä yrityksessä x ja siitä sitten edetään samaa rataa hamaan tappiin asti. Enkä tietysti väitä, että tämä olisi väärin. Jokaisen ura, mielenkiinnon kohteet ja tavoitteet ovat erilaisia, kuten me ihmisetkin. Silti tuntuu vakituisesta pitkäaikaisesta työpaikasta luopuminen olevan edelleen monelle valtava ihmetyksen aihe. Itse en taas (enää) näe siinä mitään kummallista.

Maailma muuttuu ja näen itse (oman) työelämäni eri vaiheina, kausina, joista jokainen antaa jotakin uutta. Haastaa ja opettaa. Auttaa luomaan suhteita, kehittymään ja sitten taas viemään uusille urille. Vielä viisi vuotta takaperin näin itseni juurikin tyyppinä, joka haluaa luoda uraa samassa yrityksessä yli kymmenen vuotta ja mennä sillä tiellä. Yhtäkkiä se ei kuitenkaan enää tuntunut oikealta, ainakaan siinä hetkessä. Ja sillä tiellä sitten ollaankin. Juurikin intuition viemänä ja omaan elämääni on tuo päätös tuonut valtavasti upeita asioita ja mahdollisuuksia, jotka eivät muuten välttämättä olisi olleet mahdollisia. Palatakseni vielä tuohon tilanteeseen, jossa keskustelin aiheesta haastattelun tiimoilta, oli palaute kunnioittava ja ehkäpä jopa oivaltava. Epämukavuusalueelle hyppääminen ja pieni riskinotto voi joskus palkita suurestikin. Jos vain luottaa fiilikseen, että tämä on se,  mitä haluan juuri nyt. Eikö mielekkään elämän tarkoitus olekin tehdä juuri niitä asioita, jotka kiinnostavat ja tuntuvat oikeilta juuri silloin? Muutenkin kuin työelämän kohdalla.

Uskonkin, että yhä useampi 80- ja 90-luvuilla syntynyt ajattelevat urasta enemmän juurikin niin, että ovat oman polkunsa kulkijoita ja ”perinteistä” urapolku-ajatusta kenties vierastetaan. Yhä useampi haluaa tehdä asioita, joita oikeasti haluaa, eikä niitä, joiden suhteen kenties muilla oli odotuksia. Itse en näe väärää urapolussa, jossa oma mielenkiinto kohdistuu pariin tai useampaan osa-alueeseen, joiden parissa haluaa kehittyä ja edetä. Koskaan ei ole liian myöhäistä mennä itseensä ja pohtia, että mikä minua kiinnostaa, missä vahvuuteni ovat ja mikä minusta tuntuu ”oikealta”?

Aihe ehkä vähän lähti rönsyilemään työelämän puolelle, mutta intuitiota voi harjoitella ja vahvistaa myös aivan arkisissa asioissa. Antaa fiiliksen viedä lenkillä niihin paikkoihin mihin ”vaisto vie”, haahuilla kaupungilla, viettää säännöllisesti rauhallisia hetkiä itsekseen, jolloin voi hyvällä lykyllä kiteyttää ajatuksiaan tai oivaltaa jotain, mitä hektisessä arjessa ei ole tullut ajatelleeksi. Itselleni semmoiset arjen hetken mielijohteesta tehdyt extempore-jutut ovat parhautta ja olen kokenut ne juurikin jonkinlaisina intuition vahvistajina. Mielestäni pitäisikin arjessa muistaa raivata myös sitä luppoaikaa juuri noille aikatauluttamattomille haahuiluhetkille, jotka voivat johtaa vaikka mihin,  vaikkei sitä siinä hetkessä uskoisikaan. Heh, muistin juuri, että esimerkiksi itselläni oli vajaat kolme vuotta sitten juuri tämmöinen haahuiluhetki erään lounastaukoni jälkeen, jolloin täysin sattumalta ja intuition saattelemana kävelin sisälle lankakauppaan. Siitäpä lähti uudelleen esimerkiksi neuleharrastus, jonka parissa olin ollut viimeksi yläasteella. Ja sillä tiellä ollaan edelleen!

Teettekö te arjessa päätöksiä intuitioon pohjautuen?

Tai kiinnostaako sen vahvistaminen? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Elämää ja alkuvuoden pettymyksiä – näitä mietin juuri nyt

Hei Waihi Beachiltä! Saavuimme eilen Uuteen-Seelantiin ja kirjoittelen tällä viikolla ensimmäisiä kuulumisia täältä. Tänään halusin avata hieman mieltä painaneita asioita viime viikoilta ja kuukausilta. Juttuja, joita olen pohtinut paljon ja joihin ehkä vielä reissun aikana toivon jonkinlaista selkeyttä. Viime viikkoina on mielen päällä ollut useampikin asia, jotka ovat aiheuttaneet murhetta ja päänvaivaa. Olen harmaan talven keskellä odottanut lomaa kuin kuuta nousevaa. Päivät ja viikot ovatkin tuntuneet menevän niin hitaasti aivan kuin loma olisi ollut vuosien, eikä viikkojen päässä. Päätin jo ennen lomaa, että haluan nyt ottaa hetken aikaa itselleni. Miettiä. Tai oikeastaan enimmäkseen olla miettimättä ainakaan liikaa. Vain olla. Antaa ajatusten jäsentyä ja kirkastua.

Alkuvuosi on kulunut vahvasti työstressin merkeissä. Tietynlainen epävarmuus tulevasta ja ajatukset siitä mitä oikeasti haluan tehdä, noin yleisesti ja elämäni kanssa ovat varjostaneet talvea. Kuten jo vuodenvaihteessa kirjoittelinkin, olen potenut jonkinlaista kolmenkympin kriisiä ja onnistunut samassa kyseenalaistamaan lähes kaiken muunkin lähinnä siltä kantilta, että sopivatko asiat x, y ja z omiin arvoihini. Tuo arvo-pohdinta onkin tässä ollut ehkä se suurin pähkinä. Monen asian suhteen voi listata sekä hyviä, että huonoja puolia, vaikka jokainen meistä ehkä mieluiten poimisi elämässä vain ne hyvät asiat omaan arkeensa. Vapauden, vakauden ja kaiken muunkin siltä väliltä. En silti liioittele ollenkaan todetessani, että muutamat viime kuukaudet ovat tuntuneet suorastaan siltä, että mikä tahansa mikä vain voi mennä pieleen – tottakai myös menee. Vaikka koenkin olevani monen asian suhteen onnekas, olen monesti lähiaikoina tuntenut itseni varsin epäonniseksi.

Sain tammikuussa pojalta sitkeän flunssan, joka lopulta äitiyi pitkittyneeksi poskiontelontulehdukseksi ja johti siihen, että painoin usean viikon ajan hommia pienessä kuumeessa ja pää juntturassa, koska ei oikein voinut muutakaan. Yrittäjänä ei paljoa saikutella, eikä minulla ole yksinkertaisesti taloudellisessa mielessä ollut mahdollisuutta sairastaa. Tämä onkin osoittautunut tässä reilun puolen vuoden aikana melkoiseksi haasteeksi kun teet ns. työntekijämäisesti hommia myös ulkoiselle taholle. Onhan se vähän perseestä ja ehdottomasti yrittäjyyden varjopuoli. Kun olet työsuhteessa, voit ilmoittaa olevasi kuumeessa ja levätä, mutta yrittäjänä ei homma ihan mene niin ja sovituista asioista on pidettävä kiinni. Homma on ollut melkoinen oravanpyörä. Stressaat siitä, että hommat täytyy hoitaa vaikka olisitkin sairaana, joka taas lisää stressiä ja kiirettä, johtaen siihen ettei paranemisprosessi oikein etene ollenkaan.

Tuon flunssakierteen ja levon puutteen myötä olen yksinkertaisesti ollut koko alkuvuoden todella väsynyt, jonka vuoksi kuukauden loma ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. On tuntunut siltä, että vaikka olisin kuinka kipeä, niin jossen kiri kiinni hommiani, osuu kaikki vain omaan nilkkaani uusien deadlinejen ja stressin pukatessa päälle. Ja juuri niinhän se onkin, eikä ihanneajatukseni yrittäjyydestä ole ollut tämä. Tästä samaisesta syystä on postaustahti blogissa ollut hieman hajanainen, koska en pienen flunssan kourissa ole yksinkertaisesti jaksanut uhrata ajatuksiani millekään muulle kuin niille akuuteille asioille, jotka ovat vaatineet jonkinlaista reagointia ja puntarointia siellä omassa arjessa. Ja jollain ihmeen tuurilla saankin sitten jonkun megaflunssan heti kun pääsen kauan odotetulle lomalle 😀 Yksi teistä laittoikin ihanan viestin, että voisiko flunssa voinut olla kehon reaktio pitkittyneelle stressille ja kiireelle? Kun stressikuorma hellitti yhtäkkiä, oli kehokin ehkä jotenkin erityisen haavoittuvassa tilassa – uskon ehkä itsekin tähän teoriaan!

Päädyin siis vuodenvaihteessa siihen, että lopetan konsulttityöt yrittäjänä helmikuun loppuun juuri samaisen arjen haasteellisuuden vuoksi ja keskityn nyt toistaiseksi omiin kuvioihini. Ja oikeastaan on tilanne se, etten juurikaan tiedä tulevasta tai siitä, mitä seuraavaksi. Kieltämättä hieman ahdistaa ja pelottaa, ensimmäistä kertaa aikoihin. Hain kuukausi takaperin Norran lentoemäntäkoulutukseen, ensimmäistä kertaa itseasiassa koskaan, vaikka lentoemännän työ on aina ollut suunnilleen yksi kolmesta ammatista, joista ikinä olen haaveillut ja mistä edelleen ajattelen, että se olisi homma, johon sopisin erinomaisesti ja missä viihtyisin. Syynä tähän hakemattomuuteen on ollut lähinnä pituus (olen siis 158,5cm), jonka suhteen tosin ainakin Norra on tullut hakukriteereissä alaspäin (monilla lentoyhtiöillä on pituuskriteeri vähintään 160cm) ja aloin kirjaimellisesti itkeä bongattuani ilmoituksesta tuon seikan, joka on rassannut minua suunnilleen viimeiset 20 vuotta. Kuten nyt ehkä arvaattekin tästä tarinastani, en tosiaan päässyt haussa jatkoon ja seikkana ei varmasti auttanut se, että olin varannut kuukauden reissun juuri suunniteltujen haastatteluiden ajankohdalle. Kyllähän tuo pisti harmittamaan ja itkin koko hommaa täällä reissussa pariinkin otteeseen, vaikka nyt jokainen ehkä ymmärtää, ettei ole kyse mistään maailmanlopusta.

Silti harmittaa, koska olin jo ajatuksen ja käytännön tasolla ehtinyt järjestellä arkeani tuon mahdollisen rekryprosessin etenemisen kanssa yhteensopivaksi. En ole aikaisemmin tainnut avata mitään työnhakuun liittyvää seikkaa täällä näin yksityiskohtaisesti, mutta jostain syystä koin nyt, että halusin sen tehdä. Ehkä siksi, että tämä jotenkin kosketti minua pitkäaikaisena haaveena erityisen paljon ja koen tarpeelliseksi käsitellä seikkaa jollain tapaa. Rehellisesti olen työhistoriani aikana saanut useimmat paikat, joihin olen päässyt haastatteluun, jonka vuoksi tilanne ehkä harmittaa senkin vuoksi erityisen paljon, että homma tyssäsi jo alkuunsa, vaikkakin hakijoita olikin aivan ennätysmäärä tällä kertaa. Tällä hetkellä onkin fiilis lähinnä, että mitäs nyt sitten? Olen yhtäaikaa helpottunut siitä, että kevät on taloudellisessa mielessä mahdollista vain olla ja tuumailla näin yrittäjänä, mutta en kuitenkaan tunne, että edes haluaisin työn saralla haahuilla eteenpäin kuukausi kerrallaan, koska suhtaudun pohjimmiltani uraan kuitenkin melko systemaattisesti ja itselleni jo jonkun paikan hakeminen täytyy tarkoittaa sitä, että haluan tätä tosissani sen sijaan, että hakisin paikkoja aivan huvikseni. Hassua kyllä, nykyään tuntuu kuitenkin esimerkiksi palkkaus jopa aivan toissijaiselta asialta uraa pohtiessa, vaikka tietynlaista haastetta toki toivoisi, koska en koe pelkän bloggaamisen olevan työmielessä itselleni niin älyllisesti haastavaa, että jaksaisin tehdä vain sitä kovinkaan pitkään.

Hassua kyllä, olin aikalailla tasan vuosi takaperin hyvin samanlaisessa tilanteessa elämässä. Suurten kysymysten äärellä ja äimän käkenä yleisesti, että mitä nyt ja seuraavaksi. Olenkin huomannut, että oma elämäni noudattaa usein hyvin samanlaisia syklejä ja kausia. Niitä kun tuntuu, että oikeasti kaikki mahdollinen menee pieleen ja hetken päästä kaikki onkin yhtäkkiä aivan mainiosti. Hassua kyllä, usein nämä kaudet noudattavat juurikin samoja vuodenaikoja ja tuntuu, että olen usein samaan aikaan vuodesta aina niiden samojen elämää suurempien kysymysten äärellä. Kai se on elämää ja itse pyrin luottamaan siihen, että monesti (ainakin toivon mukaan) käy hyvin ja ajautuu viimeistään sattuman kaupalla juuri niiden sillä hetkellä oikeiden juttujen äärelle. Tai sitten vaan saa selkeyttä ajatuksiinsa ja hoksaa, että tämä on juuri sitä, mitä nyt haluan tehdä.

 

Tulipas sekalaisia ajatuksia ja pitkästä aikaa tämmöistä hieman syvällisempää pohdintaa kaikesta 😀

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Suorittajan arkea ja kuinka olen pyrkinyt eroon suorittajan roolista?

Suorittaja. Käsite, joka on kuvannut minua täydellisesti ainakin suurimman osan elämääni ja jonka itse jossain määrin oivalsin vasta aikuisiällä. Tuo piirre, joka tuo myös paljon hyvää elämään ja varsinkin työhön, kuten esimerkiksi juuri kyvyn saada asioita aikaan, tunnollisuuden ja täydellisyyteen pyrkimisen niiden asioiden osalta, mihin ikinä ryhtyykään. Minäkin lukeudun niihin, jotka useimmiten kokevat huonoa omaatuntoa siitä, että on tekemättä ”ei mitään”. Vaikkakin olen parhaani mukaan pyrkinyt jo vuosia oppimaan tästä pois ja oikeastaan koko suorittajan roolista. Eihän se aivan helppoa ole ollut, mutta tänä päivänä voisin todeta, että olen vähemmän suorittaja kuin vaikkapa viisi vuotta sitten.

Millainen on sitten suorittaja? Entisen suorittaja-minäni ajattelumaailmaa kuvasi esimerkiksi se, että jokainen minuutti, työssä tai vapaalla, oli jollain tapaa pyrittävä käyttämään hyödyksi. Monesti ihmettelinkin niitä, jotka esimerkiksi kykenivät ottamaan töissä rennosti, lukemaan välissä uutisia, eivätkä tuntuneet ottavan mistään sen koommin stressiä. Eihän nyt niin voinut tehdä! Tässä esimerkki vajaan kymmenen vuoden takaa viikonlopun vapaapäivästäni ylitöitä sisältäneen viikon jälkeen: Monesti tein blogijuttuja, järjestelin kotona, lenkitin koiraa, tein perusteellisen monen tunnin siivouksen kotona ja keksin hoidettavia asioita niin kauan, kunnes rojahdin sohvalle todeten, etten jaksa kertakaikkisesti enää mitään. Elin näin vuosia, kunnes tajusin, ettei vapaa-ajan ole todellakaan tarkoitus olla jatkuvaa suorittamista – kun ei myöskään työn! Useimmiten oli vapaa-aikani velvotteiden ja to-do-listojen purkamista. Listoja, joille olisi keksinyt lisättävää aivan loputtomiin. Tiedättekö, kuten ne kaikki maailman randomeimmat jutut, joita on pitänyt hoitaa about vuodet, kuten käydä etsimässä varastosta joku ikivanha tavara x ja tätä rataa. Sama jatkui myös töissä.

Äitiys oli yksi niistä tapahtumista, jotka itselläni johtivat jonkinlaiseen silmien avautumiseen tämän suhteen. Onko tässä järkeä? Mitä sitten, vaikkei aina saisi kaikkea hoidettua heti pois alta? Ei tekeminen tästä maailmasta lopu, päinvastoin! Olen pikkuhiljaa pyrkinyt opettelemaan tietynlaista ”hälläväliä-asennetta” ja ajatusmaailmaa siitä, ettei työ ole koko elämä tai ei ole niin justiinsa, jossei aina ehdi tehdä suursiivousta ennen viikonloppua tai hoitaa jokaista to-do-listan ”ei oikeasti maailman tärkeintä asiaa” juuri siinä hetkessä kun oli suunnitellut. Nykyään olenkin oppinut laittamaan tuolle edelleen käytössä olevalle listalleni ne akuutit hoidettavat asiat, joilla on merkitystä esimerkiksi tällä tai ensi viikolla.

Se, mitä olen viime vuosien aikana oppinut on, että ensinnäkin jatkuva suorituskeskeinen on pidemmän päälle äärimmäisen kuluttavaa, vaikkakin itse suorittaminen ja asioiden valmiiksi saattaminen tuntuu myös palkitsevalta, sekä näin ollen toimii tietynlaisena motivaattorina itse suorittamiselle. Saan valtavaa palkitsemista ja hyvää mieltä siitä, että saan asioita hoidettua ja nän tekoni konkreettisen tuloksen. Tämä onkin ehkä juuri se suurin motivaattori ja samalla ansa suorittajalle. Hyvää mieltä, mielenrauhaa ja tietynlaista hyväksyntää itselleen haetaan usein aikaan saatujen asioiden kautta. Laiskottelusta kun tulee vain huono omatunto.

Myös tietynlainen työ on todella huonoksi suorituskeskeiselle ihmiselle, ainakin näin oman kokemukseni mukaan. Esimerkkinä tehtävät, joissa tekemisen delegointi muille on mahdotonta tai vaikeaa silloin kun hommaa on liikaa. Pitkät tai lukuisat projektit, joissa ei loppua näy ja jotka sisältävät yllättäviä käänteitä, jotka vain lisäävät tehoja suorittamiseen. Suorittaja kun murehtii ja stressaa eniten juuri niitä tekemättömiä töitä, jotka pahimmassa tapauksessa ovat vain ja ainoastaan hänen harteillaan. Monessa tapauksessa ainakin voi tuntua siltä. Pahin vihollinen on ehkä kuitenkin riittämättömyyden tunne. Se, että teet parhaasi, mutta koet silti, ettet tee asioita tarpeeksi hyvin. Tässä on ainekset todelliseen itsensä uuvuttamiseen suorittajalle.

Voisin näppituntumalta todeta, että suorittajaluonteisella yrittäjällä on parhaimmat motiivit ja ainekset menestykseen kun taas helposti stressaantuvalle suorittajalle sopii parhaiten työ, joka on selkeästi erillään muusta elämästä ja semmoista, jonka voit helposti jättää työpaikalle lähtiessäsi kotiin. Tiedostan itse selvästi esimerkiksi työhistoriaani tuumaillessani ne tehtävät, jotka ovat aiheuttaneet eniten ”päänvaivaa” suorittajana ja tämä toki toimii selkeänä ohjenuorana sille, millainen työ loppupeleissä soveltuu parhaiten esimerkiksi omalle luonteelleni. Pahin skenaario on se, että elämässä kaikesta tulee suorittamista aina harrastuksista ja ns. arjen kivoista asioista lähtien. Itsekin myönnän lipsuvani tähän ajoittain esimerkiksi treenin suhteen, kunnes tiedostan nykyään tilanteen ja pyrin liikunnassa rentouteen, enkä siihen että lähtisin vartavasten lenkille ratkomaan jotain tiettyä asiaa, vaan yksinkertaisesti ”olemaan”.

Suorittaja olen edelleen, enkä varmasti tule koskaan pääsemään piirteestä täysin eroon, vaikka jossain määrin olenkin siinä onnistunut. Monesti käytän arki-iltoina suurimman osan ajastani työpäivän jälkeen erinäisten askareiden tekemiseen samalla kun mies ehkä istuu saman ajan sohvalla liikkumatta siitä kertaakaan mihinkään. Noh, tämmöinen minä olen. Nyt pitkittyneen flunssan kourissa olen jo pari viikkoa toitottanut itselleni, jos malttaisin pitää esimerkiksi viikon lepotauon blogista ennen lomaa, mutta enhän tietysti ole malttanut 😀 Puoliso muistuttaa ja päivittelee aina säännöllisin väliajoin sitä, kuinka minulle on useimmiten aivan mahdotonta olla tekemättä yhtään mitään. Ja kyllä, se on minulle todella vaikeaa. Juuri tästä syystä jaksankin haaveilla niistä kaiken maailman ”haahuilulomista” jossain autiolla saarella, joka ehkä jossain määrin pakottaisi vain siihen olemiseen.

Mutta kuinka sitten olen siirtänyt suorittaja-minääni sivuun edes vähän ja keksinyt ”lempeämpiä” tapoja suorittaa tai ottaa rennosti?

 

Elämän ja tärkeiden asioiden priorisointi. Vielä viitisen vuotta sitten oli työ ja ura ehdottomasti elämäni top3-asioiden joukossa. Elin työlle ja tunsin enemmänkin nautintoa ylitöiden tekemisestä, kun taas nykyään ajatus suorastaan ahdistaa. Kun asettaa oman lapsensa luonnollisesti etusijalle, on se automaattisesti muuttanut ajatusmaailmaa niin, että peilaa suunnilleen kaikkea perhe-aspektiin. Kumman parissa siis viettäisin nykyään mielummin iltani? Ylitöissä vai perheen kanssa? Heh, tämä valinta ei ole ainakaan vaikeimmasta päästä.

Opettelu siihen, että joskus täytyy vain antaa olla. Aina ei voi saada kaikkea hoidettua, eikä maailma totisesti kaadu siihen. Opettelu pieneen kaaokseen ja yllättäviin seikkoihin on ollut varsinkin lapsen myötä tietynlaista siedätyshoitoa suorittamisesta eroon pyrkimiseen. Esimerkiksi äitiyslomalla pyrin siihen, että siivosin kotona ja keittiön aina ennenkö mies tuli kotiin, etten antaisi itsestäni laiskan kuvaa (lol, vaikka hoidin päivät kotona vauvaa), kunnes turhauduin siihen, että koti ja se keittiö olivat viimeistään illalla tuplasti sotkuisempia, jonka jälkeen annoin yksinkertaisesti periksi. Jos suorittaja-listallasi on ollut asioita, jotka olet tehnyt päivittäin (esimerkiksi joku siivoamiseen liittyvä), mieti voisitko hoitaa nämä asiat esimerkiksi kerran viikossa ja tehdä jotain mielekästä sen ajan, minkä ehkä käyttäisit itse suorittamiseen.

Edelliseen kohtaan mainitakseni haluan todeta, että äitiysloma ja hoitovapaa voivat yltyä melko rankaksi kokemukseksi suorittajatyypille, varsinkin josset opettele ”päästämään irti”. Itselleni oli vaikeaa oppia hyväksymään juuri se, että koti ei voi olla aina yhtä tiptop kuin ennen lasta ja ei ole niin vakavaa, jos et saa päivittäin hoidettua kaikkia niitä asioita, joita olit suunnitellut tekeväsi. Omat päiväni vauvan kanssa olivat hyvin rutinoituneita ja podin usein kamalaa omaatuntoa siitä, jossen syystä tai toisesta jaksanut / ”ehtinyt” tunnin vaunulenkille tai viittä muuta asiaa. Saatoin imettäessä (eli tosin suurimman osan ajasta :D) selailla jotain FB-ryhmiä ja jutella kavereiden kanssa Whatsapissa, mutta näin jälkeenpäin ajatellen en esimerkiksi lähes koskaan katsonut esimerkiksi Netflixiä tai sarjoja. Ajattelin, että olisi väärin ja laiskottelua ”vain olla”, vaikka se oli ehkä juuri sitä, mitä tuolloin olisi kaivannut. Sittemmin olen onneksi oppinut rentouteen esimerkiksi kotitöiden suhteen.

Vaihda stressaavat suorittaja-tehtävät mielekkäämpiin ja meditatiivisiin, esimerkiksi käsitöihin. Itselläni on auttanut tämä PALJON. Mies valittaakin usein siitä, että neulon ”koko ajan”, mutta itselleni on käsitöiden tekeminen rentouttavaa ja palkitsevaa, vaikka toki silloinkin ”teen jotain”. Mutta samalla voi vaikka chillailla ja katsoa dokumentteja YLE Areenasta. Parasta! Itselläni on lenkkeily semmoista aikaa, jolloin haahuilen menemään ja yritän olla suorittamatta tai stressaamasta mistään.

Tunnistatteko itsessänne suorittajaa?

Herättääkö aihe teissä ajatuksia tai samaistumista? ✨

 

Kuvat Jutta

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Onko elämän ja arjen liika suunnitelmallisuus ansa?

Viikonloppu tuli ja meni. Jotain kovin poikkeuksellistakin tapahtui, valvoin nimittäin perjantaina lähes keskiyöhön muiden mentyä jo ajat sitten nukkumaan. Kuuntelin musiikkia ja vain mietiskelin kaikkea, tuommoiset hetket ovat nykyään viikonloppuilloissa suosikkejani. Nukuin myös ensimmäistä kertaa kuukausiin yli yhdeksään kun mies nousi lauantaina naperon kanssa ylös jo ennen kahdeksaa.

Mikä siinä muuten onkin, että lapsi nukkuisi myöhään aina juuri silloin kun on tarhapäivä, jolloin herääminen on välillä jotenkin niiiin hankalaa ja kiukun täyteistä? Viikonloppuisin taas ollaankin usein pirteänä jo heti seiskalta, haha. Perus! Viestittelin viikonloppuna Rarotongan majoituksemme kanssa lentotiedoista ja ajauduin taas hetkeksi ihmettelemään sitä, kuinka hassua on sähköpostitella kirjaimellisesti maapallon toiselle puolelle. Tai siis eihän siinä nyt nykypäivänä mitään kummallista ole, mutta ajauduinpa vain ihmettelemään. Kolmen viikon päästä ollaankin jo siellä! Haluaisin varata päiväreissun Aitutakille, joka on yksi omista kohokohdistani Cookinsaarille reissatessa. En yleensä katso juuri ikinä mitään YouTubesta (okei, paitsi oldschool räppimusavideoita haha), mutta Cookinsaarista, Rarotongasta ja Aitutakista on tullut katsottua useitakin videoita.

Alkuvuodesta olen kaivannut kovasti semmoisia rauhallisia haahuiluhetkiä, hetken mielijohteesta syntyviä blogipostauksia tai ideoita ja ennen kaikkea, aikaa jolloin ei olisi mielessä ne hommat, joita ehkä pitäisi hoitaa. Hah, olen varmaan vuoden haaveillut aidosta vapaapäivästä arkena, jolloin voisin chillata yksin kotona koko päivän tehden kaikkea hömppää ja olla miettimättä työasioita. Tai edes sitä yhtä iltaa / yötä kun olisin (ekaa kertaa ikinä lapsen synnyttyä) kotona yksin. Enkä nyt tarkoita, etten haluaisi viettää aikaa perheen kanssa. Välillä sitä vain kaipaa myös sitä yksinoloa kun olet hiljaa yksin ajatustesi kanssa ilman melua ja härdelliä.

Vihaan arjessa eniten sitä tietynlaista kaaosta, tiedättekö kun hoidettavien asioiden to-do-listalla on vapaapäivänäkin about kymmenen asiaa ja oikeasti harvassa ovat ne hetket kun köllähtäisit sohvalle todeten, että kaikki on kerrankin reilassa. Koti siistinä ja hommat hoidettu. I wish! Kai tämä sitten on sitä tyypillistä ruuhkavuosien arkea. Aivan rehellisesti täytyy sanoa, että minua ahdistaa koko ruuhkavuosien käsite. Ajatus siitä, että tämä nyt vain on tätä jatkuvaa arjen kaaosta, koska lapsi. Toki, monessa tapauksessa se menee juurikin näin, mutta ehkäpä se elämä joskus helpottaakin, vaikka koenkin olevani joustavan työn suhteen tällä hetkellä melko onnekas ja on mahdollisuus suunnitella viikkoja perhe etusijalla.

Itseäni tympii ehkä eniten juuri se suunnitelmallinen arki. Se, että joutuu suunnittelemaan kaiken aikatauluista ja blogipostauksista lähtien ennakkoon. Kalenterissa on sitä ja tätä, eikä mahdollista mukauttaa menoja tai päiviä fiiliksen mukaan. Ainakin omalla kohdallani on liika suunnitelmallisuus myös melko tehokas tapa tappaa luovuus. Varsinkin työssä rassaa ehkä eniten semmoinen jokaisen minuutin optimointi, vähän kuin työntekijä olisi joka hetki kone, jonka tuottama työpanos optimoidaan niin, ettei hassuttelulle tai sille, että vetäisi hetken henkeä silmät kiinni todellakaan jää aikaa. Ja kyllä, mielestäni työelämä suhtautuu tekemiseen nykyään entistäkin vahvemmin ajatuksella, että olemme koneita, joiden tarkoitus on tuottaa rahaa, emmekä työn näkökulmasta ihmisiä. Okei, hieman kärjistettyä ja lähdin taas aivan muille raiteille aiheen suhteen 😀 Ja ihanaa! Tänään vietin itseasiassa pitkästä aikaa juurikin semmoista melko rauhallista aamua. Ei ollut kiire mihinkään, paniikkilähtöä aamulla kotoa ja kirjoittelin näitä aamulla mielessä pyörineitä ajatuksiani blogipostauksen muotoon.

Joku on aivan valmis päiväunille 😀

Liika kalenterointi ja arjen suunnittelu ei jätä varaa haahuilulle, ellei sitten ole fiksu ja muista myös kalenteroida juuri sitä. Hektisinä kausina olen itse pyrkinyt juuri siihen, että kalenteroisin itselleni myös aikaa liikuntaan ja ”ei millekään”. Tämä on juuri yksi niistä asioista, jotka ovat helpommin sanottu kuin tehty. Luppoajan kalenterointi siis todella myös vaatii sitä, että konkreettisesti varaat ajan, koska muuten homma yksinkertaisesti jää ja sitten ihmetellään kun aikaa ei jää mihinkään kivaan. Palatakseni tuohon postauksen ostikkoon, eli onko liika suunnitelmallisuus loppupeleissä hyvästä vai ansa? Jos suunnittelet kaiken ennakkoon, teet worst case-skenaarioita kaikkeen ja elät täyden kalenterin armoilla, muistatko enää keskittyä hetkeen ja elää? Elämää ei voi ennakoida ja vaikka tietynlainen suunnittelu toisikin arkeen jotain tolkkua ja käytännön apua, onko liika kuitenkin liikaa? Juuri tämän vuoksi olen jossain määrin pyrkinyt pois turhasta ennakoinnista. Heivaamalla ensin viisivuotissuunnitelmat ja sittemmin pyrkinyt viettämään enemmän aikaa kalenterin ulkopuolella.

Sama suunnitelmallisuus tympii myös somessa ja ette ehkä ole voineet välttyä siltä kun olen tässä vuoden sisällä purkanut viha-rakkaussuhdettani sosiaaliseen mediaan. Selasin viikonloppuna vuoden takaisia kuvia puhelimen rullalta ja tulin jotenkin niin iloiseksi. Niin paljon hetkiä, aitoja fiiliksiä, hassuttelua ja hyvää mieltä. Miksi ihmeessä olen julkaissut kaikkien näiden kuvien sijaan suunniteltuja tai hillittyjä, ehkä kuvanlaadullisesti ”parempia” kuvia, joista kuitenkin puuttuu se ”elämä”? Hah, tämä ehkä kiteytti juuri sen, miksi olen kyllästynyt sosiaaliseen mediaan. Kaikki on juuri niin suunniteltua. Ei pointti ole se, että panostetaan enemmän puhelimella otettuihin kuviin tai enemmän hetkeen (toki sekin on tärkeää), vaan taltioimaan niitä inhimillisiä ja aitoja hetkiä. Mihin ihmeeseen (ja milloin??!) jäi pois se varsinainen elämä, jota meidän oli tapana jakaa? Olenko se vain minä vai oletteko huomanneet saman itse? Jatkossa tahdon ehdottomasti pyrkiä enemmän juuri siihen aitoon elämään. Aidompaan minuun. Nyt kun ajattelen, tunnistan itseni harvoin monista blogin ”suunnitelmallisista” kuvista, mutta näistä hassuttelukuvista kylläkin.

 

Onko nykymaailmassa vain yksi turha toive lisää ajatella, että arki voisi olla ennakkoon suunnittelematonta ja enemmän hetken mielijohteesta tai fiiliksestä lähtevää?

Mitäs tuumaatte?✨

 

 

Ps. Mun viime viikon kohokohta oli ehdottamasti yhdeltä seuraajaltani saama viesti, jossa tämä kertoi luopuneensa älypuhelimesta ja käyttävänsä nykyään old school-Nokiaa. Ihan parasta!! Elämänlaatu on kuulemma parantunut huomattavasti. Heh, voi niitä aikoja. T. Entinen 3310:n omistaja 😀

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.