Somen pinnallisuus ahdistaa

Pohdiskelin aikaisemmin tänään hetken mielijohteesta IG Storiesissa erästä aihetta, joka on aiheuttanut enemmän tai vähemmän pientä ahdistusta viime aikoina. Olen pariin otteeseen harkinnut täällä reissussa parin päivän sometaukoa, ihan vain päästäkseni hetkeksi huilimaan koko hommasta. Enkä edes tiedä, mistä tämmöinen someahdistus on hiipinyt esiin juuri nyt? Mutta kyllä, jotenkin se on lähiaikoina ahdistanut. Ja olen kuitenkin pyörittänyt eri somekanavia yli 10 vuotta, päivittäin. Se, kuinka koko homma tuntuu nykyään pyörivän vain ja ainoastaan suosion saavuttamisen, sekä lukujen ympärillä.

Mitataan sitä ja tätä, oikeastaan se mitä Instagram ja somettaminen joskus oli, on jäänyt nykyään aivan jonnekin taka-alalle. Ainoa asia, jolla tuntuu olevan merkitystä on tykkäysten, seuraajien ja sitoutumisten määrä. Ja tottakai, onhan tämä ilmiselvää ilmiön ympärillä, joka työllistää jatkuvasti yhä enemmän ihmisiä, mutta onko muulla enää väliä, kuin numeroilla? Olen yrittänyt suhtautua tähän asenteella, että keskityn omiin hommiini, viis välitän mitä muut tekevät ja käytän energiani oman toiminnan ideoimiseen ja kehittämiseen. Mutta sitten havahdut siihen, että jonkun toisen tykkäämiset tai seuraajamäärät kasvavat kovaa vauhtia kuin itestään. Mietit, että okei, teenkö itse kenties yhtäkkiä jotain väärin?

Olette saattaneet kuulla esimerkiksi IG:n algoritmeistä, matemaattisista prosesseista, joita hyödynnetään nykyään monilla interaktiivisilla alustoilla. Suositellaan relevanttia tai suosittua sisältöä, suurta joukkoa kiinnostava sisältö saa enemmän näkyvyyttä kohdeyleisölle, kuin vähemmän suosittu. Ja enemmän kiinnostava sisältö tarkoittaa paljon tykättyä ja kommentoitua sisältöä. Nykyään esimerkiksi Instagram suosii myös luonnollisten henkilöiden tuottavaa sisältöä, jonka olen itsekin huomannut käytännössä. Oma profiilini on jo pitkään ollut (itseasiassa juuri statistiikka-syistä) yritystili ja kappas, olenpa tämän vuoksi huomannut suuren laskun myös omissa tykkäysmäärissäni, koska algoritmi ei enää suosi yritystilejä. Esimerkkinä käsityötilini @iinesdiy, jonka julkaisut saattavat kerätä saman verran tykkäyksiä kuin päätilini, vaikka seuraajia on kymmenesosa. Olen itseasiassa joskus jopa harkinnut tilin vaihtamista takaisin ”normaaliksi”, good old times, kunnes algoritmeja muutetaan taas. Haha. Kirjoitin aikaisemmin syksyllä postauksen seuraajien ostoilmiöstä (postaus täällä) ja sivusin tuossa samaisessa postauksessa myös sitä, ettei nykypäivänä oikeasti ole kovin helppoa kasvattaa seuraajamääriään somessa – ainakaan rehellisin keinoin.

Erilaiset kommentointiringit ovat parin vuoden aikana yleistyneet ja toisaalta kyllä ymmärrän tämän, koska kyllähän algoritmi-viidakko ärsyttää pidemmän päälle, varsinkin jos teet hommaa jollain tapaa työksesi. En silti ole itse lähtenyt kommentointihommaan mukaan. Tykkäilyt ja kommentoinnit tehostavat julkaisusi suosiota, joka johtaa siihen, että sisältöäsi suositellaan suuremmalle joukolle. You know, ”saattaisit pitää tästä sisällöstä”. Siksi kommentoivat monet systemaattisesti toistensa kuvia vastavuoroisesti, autetaan kaveria hädässä tavallaan ja autetaan kuvia nousemaan enemmän näkyville. Kun saat enemmän näkyvyyttä toistavasti, löytävät ihmiset myös helpommin profiiliisi ja -tadaa, seuraajamäärät kasvavat kivaa tahtia. Näin se vain toimii. Eri juttu oli viisi vuotta takaperin kun seuraajamäärien kasvattaminen oli aivan eri hommaa, nyt se on yhtälöitä vastaan taistelua ja no, karua bisnestä. Jos haluat näkyvyyttä, täytyy ostaa mainostilaa alustoilta. Eihän sitä nyt ilmaiseksi haluta antaa.

No, pointti ei ollut jupista siitä, etteivät seuraajamäärät tai tykkäykset kasva. Lähinnä ahdistuksesta siihen, että kasvaaksesi  ja ollaksesi ”somen silmissä” jotain, pitäisi pelata häikäilemättömillä säännöillä, olla feikki ja taistella algoritmeja vastaan. Häh! Minne katosi se, että oltiin vain oma itsensä, eikä yritetty liikaa? Ettei arvoa ja statustasi arvioitu IG-seuraajien perusteella? (Ja arghh, kuinka monesti muuten olen kuullut lauseen ”Eihän se ole kun ihan pieni bloggaaja” silloin kuin IG:n seuraajamäärät ovat vain muutamissa tuhansissa. Monet luulevat niiden korreloivan esimerkiksi blogin lukijamääriä, jotka voivat olla aivan päinvastaisia. Käyttäjällä voi olla IG:ssä 20K seuraajaa ja blogissa vain muutama tuhat yksittäistä lukijaa kuukaudessa ja sitten päinvastoin. Näistä ei tosiaan voi tehdä johtopäätöksiä!)

Miksi pitäisi olla jotain, mitä ei ole? Somessa voit nimittäin olla ihan mitä tahansa. Ja se vähän pelottaakin. Pientä vastapainoa on ollut havaittavissa palaavan ilmiön suhteen kun monet ovat palanneet arkisempaan ja ei-niin-harkittuun sisältöön. Semmoiseen, johon voi jollain tapaa samaistua. Mutta itse ainakin niin kovasti toivon, että palattaisiin edes jossain määrin takaisin siihen, kun some ei ollut kilpailu, eivätkä numerot määritelleet ”arvoasi”. Ja tottakai, bisnestähän tämä on. Jokaisen yrityksen ja yritystoimintaa harjoittavan on menestyäkseen oltava perillä avainluvuista, sitoutumisesta ja siitä, mikä kuluttajia kiinnostaa. Mutta homma menee jotenkin karuksi siinä vaiheessa, kun näitä samoja lukuja rinnastetaan oikeisiin ihmisiin ja instafeimiksi pyritään millä hinnalla hyvänsä. Eniten kuitenkin harmittaa se, että ne, jotka toimivat rehdisti, ovat niitä jotka joutuvat muiden jalkoihin.

 

Mitäs te tuumaatte ilmiöstä tai aiheesta yleisesti?

Ahdistaako feikkiys ja liika yrittäminen?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Tarot-taikoja ja urapohdintoja

Olen viime viikkoina harjoitellut tarot-korttien kanssa. Tehnyt pienimuotoisia tulkintoja, erilaisia spreadeja, kysynyt kysymyksiä, poiminut päivän kortteja ja muuta tuommoista pientä, joilla saa helposti tuntumaa kortteihin ja niiden symboliikkaan.

Mikä taroteissa on oikeasti tosi jännä, on se kuinka ne merkitykselliset kortit ja symbolit tulevat aina jotain kautta luoksesi. Tiedättekö, pudotat esimerkiksi pakasta yhden ainoan kortin, joka on juuri samainen, jota olet aikasemmin samana päivänä ihmetellyt. Tai sitten poimit moneen kertaan sekoitetusta pakasta kaksi kertaa peräkkäin tismalleen saman kortin samantyylisen kysymyksen yhteydessä. Omalla kohdallani nousevat tietyt kortit aina välillä esille ja nyt itseasiassa kävi mystinen sattuma juuri tämän kolikoiden kaksi-kortin kanssa, jonka poimin viikon sisällä kahtena eri päivänä kysyessäni lähestulkoon samaa työelämään liittyvää kysymystä. Mikä minusta tulee ”isona”? Palkkatyö vai oma yritys? No, kortin vastaus on selkeä. Toisaalta pallottelua kahden asian (eli juuri tämän kysymyksen äärellä) ja sitten kuitenkin  viesti mennä fiiliksen mukaan, go with the flow ja pitää kivaa.

En ole koskaan ikinä aikaisemmin ollut se tyyppi, joka menee työhön liittyen fiiliksen mukaan. Siksi nämä tulevat kuukaudet kieltämättä hieman jännittävätkin, mutta toisaalta, jos uskaltaa heittäytyä, ottaa riskejä ja katsoa uusien mahdollisuuksien taakse, voi saavuttaa niin paljon enemmän kuin toimimalla pelkästään rationaalisuuden johdattamana. Ehkä joskus on hyvä pysähtyä hetkeen ja katsoa mitä elämä tuo eteen?

Olen ehkä tullut siihen lopputulokseen, että en välttämättä tule ikinä löytämään työn ja uran suhteen ratkaisua, joka olisi itselleni lopullinen. Siis lopullinen siltä kantilta, että se olisi koko loppuelämän juttu. Toisaalta sitten, miksi edes pitäisi? Ei minusta ole tekemään samaa asiaa hautaan asti. Miksi ei siis voisi tehdä eri asioita? Eri urajaksoja, jolloin keskityt erilaisiin projekteihin, eri aihekokonaisuuksiin, ilman että se olisi välttämättä lopullista. Olla yrittäjä, mutta tehdä joskus myös toisen nimiin töitä. Eihän mikään tässä maailmassa ole ennakkoon määriteltyä, vaan maailma ympärilläkin muuttuu jatkuvasti. Mikseivät myös työelämä ja ura siinä sivussa?

Olen itse tehnyt työurani aikana juttuja laidasta laitaan. Silti sitä usein ajatellaan, että kaikki muu on turhaa, paitsi ”sen oikean” työn tai alan löytäminen. Kuin kaikki vanha ja koettu pitäisi unohtaa ja keskittyä siihen, mikä on nyt. Mutta työminähän kehittyy jatkuvasti ja on ihan loputon prosessi, mikäli vain annat itsellesi luvan oppia ja kehittyä. Kaikki mitä olet tehnyt, oppinut, oivaltanut ja minkä eteen olet ehkä raatanutkin, ovat muovanneet sinusta sen, joka olet tänä päivänä. Ilman niitä virhevalintoja tai hyppyjä tuntemattomaan, et olisi sama tyyppi kuin tänä päivänä. Jonkun toisen korvaan voisi tämmöinen itse toteuttamani ”perustanpa yrityksen, otan loparit ja lähden maailmanympärysmatkalle”-kortti kuulostaa jopa sopimattomalta työuraa ajatellen. Mutta mitäs sitten jossei koskaan kokeile?

Tietysti toimeentulo mietityttää aina, eikä aina ole yksinkertaisesti rahan puolestakaan mahdollisuutta vain haahuilla, tehdä ainoastaan kivoja juttuja ja sitä, mihin on fiilistä. Mutta silloin kun se mahdollisuus on edes tilapäisesti, pitäisi se ehdottomasti käyttää. Tottakai ovat yrittäjyys ja päivätyön lopettaminen tuoneet myös omalla kohdallani tietynlaista epävarmuutta toimeentulon suhteen, sekä muutenkin omasta valinnastani laskenut ansiotasoa. Sinänsä hassua, että juuri tällä hetkellä tuntuu niin paljon paremmalta olla juuri näin, vaikka tienaisikin vähemmän rahaa. Mitä väliä palkan suuruudella loppupeleissä on? Pääasiahan on kuitenkin se, että on tyytyväinen ja onnellinen. Sekä se, että on varaa ja mahdollisuus tehdä niitä asioita, jotka itse kokee mielekkäiksi. Vaikka nytkään ei tekemistä ja hommaa puutu, arvostan juuri tällä hetkellä paljon esimerkiksi tietynlaista joustavuutta. Että voin suunnitella työt ja jutut perheen mukaan, sekä toimia missä ja milloin haluan.

No, loppupeleissä oli tuon kortin symboliikka melko samaa tämän tekstin kanssa. Palloilua, eri vaihtoehtojen puntarointia, tasapainottelua eri asioiden kanssa, priotisointia, sekä ehkä myös kiertokulkua uuden ja vanhan välillä. Sanoinhan, nämä osuvat aina kohdilleen!

 

Näettekö te työuran erilaisina kehittävinä jaksoina vai yhtenä kokonaisuutena? 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 9 kommenttia.

Bloggaajan työpäivä

Kaikkien palmukuvien ja matkajuttujen välissä olisi vuorossa pitkästä aikaa ”normaali postaus”, joka piti itseasiassa kirjoittaa jo ennen reissua, mutten ehtinyt. Tänään aiheena bloggaajan työpäivä ja mitä kaikkea se pitää sisällään? Ensimmäisten yrittäjä-kuukausien jälkeen voin todeta, että hommaa kyllä riittää. Ja nimenomaan semmoista, mistä kukaan ei maksa sinulle mitään. Kuittirumbaa, laskujen maksamista ja arkistointia, myyntiä, tulevien kuukausien taloudellisten laskelmien laatimista, yleisten juoksevien asioiden hoitamista sun muuta. Myös kuvaaminen ja kuvankäsittely ovat asioita, joihin saa uppoamaan melkolailla aikaa. Eipä siis helpolla pääse, mutta aivan parasta!

Päivät vaihtelevat paljon. Välillä olen päivät kotona tehden töitä, välillä teemme ystävien kanssa työtreffejä tai käyn PR-tapahtumissa, joihin menee matkoineen usein muutama tunti. Matkat käytän usein hyväksi käymällä läpi IG-tapahtumat tai käymällä läpi kuvia yms. Tai no joo, joskus kuuntelen ihan vain äänikirjoja, koska ei aina jaksa olla tekemässä jotain.

Tässä yksi esimerkki bloggaajan työpäivästä ennen reissuamme:

 

Aamu, klo 6-7. Herään kotona usein 6-7 aikoihin. Olen ladannut kahvinkeittimen valmiiksi, laitan kahvin tippumaan ja pesen sillä aikaa kasvot. Avaan läppärin, katson mailin, julkaisen kommentteja, käyn läpi postausluonnokset, to-do-listan ja saatan selailla muutaman minuutin jotain randomjuttuja, herätäkseni. Tähän menee yleensä noin tunti. Aamiaisen syön aina hommien ohella.

Aamu, klo 8. Kun olen herännyt kunnolla, aloitan varsinaisen päivän postauksen työstämisen tai viimeistelyn, mikäli olen tehnyt hommat illalla hyvälle mallille. Yleensä tähän hurahtaa semmoiset 2-3h. Yleensä olen klo 11 sillä mallilla, että olen saanut postauksen valmiiksi, aikaisemmin olen vienyt lapsen tarhaan ja käyttänyt koirat ulkona. Kävin tänä esimerkkipäivänä myös lähikaupassa ostamassa meille akuutit jutut, ainekset kreikkalaiseen salaattiin ja samalla juttuja, joita tarvitsin kuviin.

Puoliltapäivin syön lounaan ja hoidan usein juoksevia juttuja. Selvittelen kuitteja, laskuja sun muuta kirjanpitoa varten, hoidan pankkiasioita ja yleensä julkaisen kuvan IG-feediin. (Kyllä, tämäkin on rutiininomaista puuhaa :D)

Klo 12-16. Jos olen koko päivän kotona, käytän iltapäivän tunnit usein kuvaushommiin, myyntiin tai tulevien postausten ideointiin tai luonnosteluun. Ei ehkä uskoisi, mutta esimerkiksi tuotekuvaus vaatii melkoista organisoimista ja on yllättävän aikaavievää. Toki ensin suunnittelen sen, mitkä kuvat otan tähän, millaiset niistä tulee ja mitä tarvitsen rekvisiitaksi. Tänä kyseisenä päivänä kuvailin mm. DLuxin vitamiinisuihkeet ja hiustuotteita. Ryhdyin hommiin heti kun näin pilkahduksen auringosta! Täytyy toimia heti kun tulee mahdollisuus näin talvisin 😀

Klo 16-20. Jompi kumpi meistä hakee pojan tarhasta viimeistään klo 16 ja vietämme aikaa yhdessä. Dinnerit, leikkejä ja sen sellaista. Perus perhejuttuja. Neulon, katsomme telkkaria tai Netflixiä tai käymme yhteisillä asioilla..

Klo 20-22. Teen useimmiten vielä iltaisin työhommia, jotka helpottavat seuraavaa aamua. Esimerkiksi siirrän usein iltaisin kuvia koneelle, käyn ne läpi, editoin ja lataan luonnoksiin. Tähän menee usein noin tunti-pari. Samalla saatan vastailla kommentteihin, katsoa läpi mailit ja selata, mitä Instassa tapahtuu. Vähän mitä milloinkin täytyy hoitaa.

Meidän kotia vielä melko suhteellisen siistissä kunnossa, hahha 😀

Työtunteja tälle päivälle: About 10-12h. Kyllä, tämä on melko kokonaisvaltaista hommaa. Voitte uskoa, että päiväni olivat vielä huomattavasti pidempiä silloin kun tein vielä päivätöitä, jolloin ne pienetkin hetket bussissa tai junassa täytyi keskittää hommien tekemiselle. Tosin, silloin en ollut vielä yrittäjä, joten osa hallinnollisista hommista eivät vielä työllistäneet niin paljoa. Asia, jonka kanssa joudun kuitenkin näkemään yllättävän paljon vaivaa (ja satunnaisia mini-hermoromahduksia) on tämä oma sivusto, jonka kanssa on aina tasaisin väliajoin kaikkea äärimmäisen rasittavaa säätöä ja johon joudun aina palkkaamaan jonkun it-tyypin hoitamaan hommat kuntoon. Tämmöisten asioiden hoitamiseen voi mennä päivästä jopa pari tuntia, joka on ihan silkkaa rahanmenoa. Täytyy myös todeta, etteivät kaikki päivät ole samanlaisia. Joillekin päiville voi kertyä työskentelytunteja vaikkapa vain 6h, osa niistä kun on semmoista ”huomaamatonta”. Tiedättekö kun kurkkaat ihan vain nopeasti mailit ja vastaat silloin tällöin yhteen. Tai käyt läpi kuvia illalla.

Pienistä jutuista kertyy huomaamattaan tietynlaisia ”piilotunteja”, mutta kaikki semmoisia, jotka yksinkertaisesti ovat ”pakollisia” tässä hommassa. Se blogitekstin kirjoittaminen ja julkaisu kun on vain yksi pieni osa koko juttua. Pyrinkin usein siihen, että niinä päivinä kun koen saavani enemmän aikaan, pistän tuulemaan ja saatan saada 10h päiväpanoksella aikaan niin paljon, että voin nipistää tulevien päivien tunneista huomattavasti. Tätä taktiikkaa käytinkin usein iltaisin ja viikonloppuisin silloin kun pallottelin kahden työn välillä. Onhan se tottakai suuri plussapuoli, että voi itse suunnitella oman työnsä. Nykyään olen myös kotona pyrkinyt siihen, että teen viikolla hommat sille mallille, ettei läppäriä tarvitse viikonloppuisin avata kun ihan 2-3 tunnin ajaksi päivässä. Toki täällä reissussa on hommaa jakautunut kaikille päiville kun en halua viettää Tahitin lomaa siihen, että istuisin päivällä 5h koneella.

Toki niitä ”huonojakin” puolia löytyy, kuten kaikessa muussakin työssä (ainakin luultavammin). Vaikka työ bloggaajana tai someammattilaisena ei ehkä aiheesta tietämättömän korvaan saata kuulostaa kovin monimutkaiselta tai haastavalta, on se kuitenkin useimmiten läsnä elämässäsi melkeinpä kokoajan. Aina riittää hommaa. Jossei ole rästissä kuvaushommia, täytyy tutkailla mitä alalla tapahtuu, miettiä tulevaa ja ideoida aiheita, sekä tehdä tietysti sitä myyntiä ja kampanjoiden suunnittelua, koska kaupalliset yhteistyöt ovat juuri se, mikä mahdollistaa sen, että voi päivittäin käyttää tuntikaupalla aikaa tuottaakseni lukijoille ilmaista sisältöä luettavaksi. Eikä niitä yhteistöitä aina ovista ja ikkunoista tule, vaan niiden eteen täytyy oikeasti tehdä paljon töitä.


Bloggaajana on tietysti jatkuvasti myös tietynlaisen paineen alla. Täytyy jatkuvasti olla keksimässä jotain uutta ja kiinnostavaa, mutta silti pysyä myös ajan hermoilla. Tiedätkö, vaikka ”olet vapaalla”, tutkit silti sillä silmällä maailman ja alan menoa ihan jatkuvasti. Haet inspiraatiota, ideoita ja kyllähän sekin on kuormittavaa, olla jatkuvasti tavallaan läsnä ja työmoodissa. Voin tehdä myöhemmin vastaavanlaisen postauksen myös ehkä hieman kiinnostavammasta bloggaajan työpäivästä, jos teitä siis semmoinen kiinnostaa. Tai siis heh, eipä tämä tosiaan mitään ihan kamalan hohdokasta loppupeleissä ole, kuten näkyy. Paitsi toki juuri nyt kun istun täällä Tahitilla terassilla kirjoittamassa ja vilkuilen samalla lähestyviä sadepilviä 😉

Huomenna postausta seuraavasta kohteesta!

Kivaa viikonloppua 🌴🌎🌈

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Shhh, älä puhu mielenterveysongelmista!

Ah, jo pelkästään sana ”mielenterveys” tuntuu olevan monelle tietynlainen punainen vaate. Asia, joka valitettavasti edelleenkin yhdistetään jollain tapaa epäonnistumiseen tai ”noloihin” asiayhteyksiin. Semmoisiin, joista ei mielellään puhuta tai joita kenties hävetäänkin. En itse ole blogissani juurikaan salaillut mielenterveysongelmista puhumista. Parin vuoden sisällä olen omakohtaisesti joutunut vastakkain erinäisten psyykkisten juttujen kanssa. Vuosi vauvan kanssa kotona alkoi hajottaa päätä pahasti ja tänä syksynä kerroin sairastuneeni työuupumukseen pitkään jatkuneen stressin vuoksi. Itselleni on vertaistuella ollut aivan valtava merkitys näitä asioita käsitellessä ja se onkin syy, miksi olen halunnut puhua asioista suoraan.

idkuva

Ei se ole heikko, joka avaa suunsa, vaan ennemminkin se, joka ei välttämättä uskalla tuoda asioita julki, vaan saattaa itsensä pahimmassa tapauksessa entistäkin huonompaan jamaan jättäytymällä yksin murheidensa kanssa. Eikä nyt ihmekään, että nämä ovat edelleen monille tietyllä tavalla ”noloja” juttuja. Eihän kenellekään ole mukava tilanne myöntää ääneen, että nyt vain kävi näin. Mutta sepäs siinä juuri onkin, että jos asioista keskusteltaisiin avoimemmin, ei sitä nolostelua enää jonain kauniina päivänä olisi. Ja oikeasti, en tiedä tunnenko itse ketään, joka ei olisi jossain elämänvaiheessaan kärsinyt edes jonkinasteisista mielenterveyden ongelmista. Loppupeleissä ne ovat todella yleisiä.

Vasta ihan viime aikoina on asioista kuitenkin vihdoinkin alettu puhumaan niiden oikeilla nimillä. Ainakin enemmän kuin ennen. Näen aiheesta keskustelun ja ongelmien myöntämisen ennen kaikkea yksilön vahvuutena. Kun uskaltaa avata ikäviäkin asioita, mennään ensinnäkin yhteiskunnallisella tasolla taas askel eteenpäin ja hommia eteenpäin. Lisää resursseja mielenterveystyöhön, ennaltaehkäisevää toimintaa ja varhaista puuttumista. Usein myös asioiden sanominen ääneen edistää toipumisprosessia ja kuinka suuri apu siitä voikaan olla jollekulle, joka on paininut esimerkiksi pitkään masennuksen kanssa, ehkä jopa syyttänyt siitä itseään.

Mikä siinä onkin, että on täysin normaalia keskustella fyysistä sairauksista? Tiedättekö, flunssasta, selkäkivuista tai murtuneesta varpaasta. Mutta on noloa sanoa ääneen, että on surullinen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, josta ei ole mahdollista repiä irti sitä psyykkistä tai fyysistä osaa. Monesti tämä jotenkin unohdetaan ja ajatellaan, että nyt kun panostetaan tähän yhteen osa-alueeseen, niin hyvä tulee. Mutta eihän se mene niin, vaan ihminen täytyy ottaa huomioon juurikin kokonaisuutena. Myös niiden asioiden kohdalla, jotka eivät välttämättä näy ulospäin.

Eräs läheiseni kauhisteli työuupumuksesta kirjoittamaani postausta. Lähinnä siltä kantilta, että voiko sillä olla vaikutusta minun hakiessani kenties taas jossain vaiheessa palkkatöihin. No, ensinnäkin… Uupumuksen syyt ovat usein monipiippuisia. Ilmapiiri töissä, työnkuva ja tietysti yksilön luonne, sekä muut ominaispiirteet. Itsekin ehkä jossain vaiheessa syyllistin itseäni uupumuksesta, kunnes nyt olen tietyllä tapaa oivaltanut, ettei syy ollut minussa, vaan aivan muissa seikoissa. Suurin ongelma oli kuitenkin, etten ottanut asiaa tarpeeksi ajoissa esille.

Miksi ei sitten saisi sanoa ääneen, että väsyttää, uuvuttaa tai on masentunut? Sehän on normaalia. Tai siltä kantilta ”normaalia”, että olemme ihmisiä, emme koneita.  Modernissa maailmassa ei edes ole mikään ihme, ettei aina jaksa. Ei sen silti pitäisi olla perusoletus, että ”kaikki ovat stressaantuneita”. Kaikki tuntuu olevan nykyään niin kokonaisvaltaista. Teknologia, tavoitettavuus, elämä. Olet jatkuvasti läsnä jossain ja voit olla yhden päivän aikana virtuaalisesti vaikka kaikilla maapallon mantereilla. Asioilla ei kertakaikkiaan ole enää minkään valtakunnan rajoja. Olet kaikkialla, joka hetki.


Ja samalla tulisi olla superihminen, tehdä sataa asiaa samaan aikaan ja silti olla mukisematta mistään negatiivisesta, koska on cool olla kiireinen ja stressaantunut. Eh. Tai eipä sittenkään. Itselleni stressi ja kiire ovat nykyään jopa inhottava pahe. Nolottaa sanoa ääneen, että olen ollut kiireinen ja olen parhaani mukaan pyrkinyt siitä pois. Ei se todellakaan ole cool, vaan enemmänkin merkki siitä, että jotain on enemmän tai vähemmän pielessä. Oli kyse sitten omasta ajanhallinnasta tai organisaatiotason ongelmasta. Mikään ei kuitenkaan muutu niin kauan kun asioille ei tehdä mitään, niistä ei puhuta tai epäkohtia pyritä käsittelemään asianmukaisesti.

Voiko se sitten vaikuttaa esimerkiksi työnhakuun tai ”henkilön maineeseen” jos minä tai joku muu somepersoona myöntää, että aina ei ole mennyt ihan niin nappiin? Oikeastaan voisin todeta, että jos joku joskus jättäisi minut palkkaamatta sen vuoksi, että olen avannut tiettyjä vaikkapa työelämään liittyviä tabuja, kokisin menetyksen olevan enemmän tämän rekryhenkilön ja kyseisen yrityksen puolella, kuin omani. Miksi edes haluaisin työskennellä yritykselle, jolle tärkeät asiat ovat täysin yhdentekeviä? Mikäli  henkilöstöhallinnossa pelätään ottaa ikäviä asioita puheeksi tai niiltä suljetaan silmät ja korvat, mennään melkoisella vauhdilla kohti ongelmia, jotka ennemmin tai myöhemmin osuvat yrityksessä omaan nilkkaan. Kaikkein vähiten tulisi tämän luokan ongelmia lakaista sinne maton alle.

Nämä asiat, joista ei useinkaan ainakaan kovin mielellään puhuta ääneen, eivät koskaan muutu ”normaaleiksi”, niin kauan kun niistä vaietaan tai asioita hävetään. Eniten kuitenkin huolestuttaa se, mihin tämä kaikki johtaa pidemmällä aikavälillä. Tiedättekö kun tuntuu, että elämä on jo viidessa vuodessa muuttunut niin paljon kaoottisemmaksi ja tietysti kiireisemmäksi (tottakai). Mikä on seuraava askel? Vastaisku tälle kaikelle? Tässä eräs aihe, joka vaatisi yhä enemmän niitä ”esiin astumisia” ja  avointa keskustelua.

 

Mitäs tuumaatte? Hävettääkö tai pelottaako teitä keskustella mielenterveyteen liittyvistä kokemuksista?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Elämä tapahtuu NYT

Huh. Olin hieman ennakkoon jännittänyt eilisen postauksen julkaisemista, vaikkei koko hommassa nyt mitään salaperäistä, saati sitten dramaattista ollutkaan. Sinänsä hassua kun ajattelee, että vaikka olen pitänyt blogiani enemmänkin harrastuksena jo pitkään, ei se kuitenkaan missään määrin ole koskaan aiheuttanut minulle mitään massiivista stressiä, ehkäpä juuri päinvastoin. Mikä itse yrittäjyydessä on eniten jännittänyt on se, kuinka muilta ihmisiltä kuultu palaute on aina luokkaa ”Muista sitten ettei kukaan maksa sinulle palkkaa lomien ajalta”, ”Sillä hommalla ei kyllä rikastu”, ”Ymmärrät kai, että joudut hoitamaan kaiken itse, eikä kukaan auta”. Ööh, ensinnäkin olen reilun kahden kuukauden päästä kirjoittanut blogiani 10 vuotta. Voisin sanoa, että oikeasti harvalle on tämä ala niin tuttu, kuin minulle tai niille muille, jotka ovat tehneet tätä pidempääm kuin hetken. Itselleni on täysi itsestäänselvyys, ettei bloggaajana paljon lomia pidetä, mutta jostain syystä en asiaa juurikaan edes ajattele. Olenhan toki itse välillä pitänyt blogilomia reissuissa, haha.

Loppupeleissä kaikki hommat yrittäjänä ovat lähteneet todella hyvin käyntiin. Voisin todeta, että ehkä paremminkin kuin olisin ajatellut. YEL:it on hoidossa, kirjanpitäjäni auttaa minua kaikissa tyhmimmissäkin kysymyksissä ja vaikka ALV:it täytyykin itse hoitaa sivuun ja maksaa, olen näin alkuun kokenut, että myös taloudellisessa mielessä on yrittäjyys minun kohdallani huomattavasti kannattavampaa. Varsinkin siis jos peilaan työtunteja, työn mielekkyyttä ja plussapuolia, kuten vapautta. Ennen yrityksen perustamista kävin kaikki mahdolliset sivut läpi, kävin tapaamassa valtion yritysneuvojaa, kyselin jälleen kerran tyhmiä ja niin edespäin. Ehkä kaiken oli yksinkertaisesti tarkoitus käydä näin ja juuri nyt, vaikka kieltämättä mietinkin, miksen ole perustanut yritystä jo aikapäiviä sitten? Usein epävarmuus ja pelko heittäytyä uuteen tuntemattomaan on liian voimakas. Toisaalta taas, oikean hetken tunnistaa siitä kun tuntee olevansa valmis.

Eilen kävin siinä henkisessä kanavoinnissa, josta aikaisemmin ohimennen mainitsin. Todella jännä kokemus! Voisin kirjoittaa aiheesta oman postauksensa kunhan saan tältä sähköpostitse vielä ääninauhoitteen, jonka haluan kuunnella kertaalleen läpi. Sinänsä hassua, että esiin nousi niin paljon samoja asioita kun aikaisemmalla ennustajakäynnillä ja astrologisessa syntymäkartassa. Nyt joku skeptikko-seppo varmasti repii pelihousunsa, mutta ihan tosi. Millä sattumalla voi täysin vieras henkilö (tai tässä tapauksessa kolme eri) osata kertoa täysin samoja ja paikkaansa pitäviä asioita minusta ja elämästäni? Ainahan voi olla kyse sattumasta, mutta mikä nousee aina esille, on tietynlainen herkkyys ja luovuus. Se, että byrokratia ja tietynlainen pakollisiin normeihin kahliutuminen ahdistaa ja saa oman liekkini hiipumaan. Kuulemma tehtäväni onkin juuri yhä enemmän pyrkiä siihen, että kuuntelen itseäni ja annan luovuuteni luoda asioita, jotka vievät minua eteenpäin. Turhaudun jos joudun tekemään pitkään täysin samoja asioita, enkä saa itse vaikuttaa niihin. Kuulemma tässä maailmassa ei ole minulle valmiina mitään, mikä olisi minulle riittävää tai ”tarpeeksi”. Siksi se onkin luotava itse ja näin olenkin tehnyt.

Enkä missään nimessä väitä, että kaikki mitä olisin aikaisemmin tehnyt, olisi ollut jotenkin turhaa. Päinvastoin. Olen aina pitänyt työstäni, oppinut ihan hurjasti uusia asioita (myös itsestäni) ja antanut aina kaikkeni. Juuri tällä viikolla koin haikeita fiiliksiä kun muistelin meidän yhtä porukkaa Nordeassa ja kuinka hauskaa meillä oli joka päivä, vaikka itse työ välillä olikin puuduttavaa, silti sille pystyi nauramaan. Ilmapiirikin kun tekee niin paljon ja ainoa asia, joka yrittäjyydessä ehkä jännittää, on se tietynlainen yksinäisyys. Vaikka olenkin itsenäinen työskentelijä, kaipaa varmasti jokainen välillä semmoista tietynlaista yhteisöllisyyttä, että on osana jotain. Onneksi ystäviä löytyy vastaavassa tilanteessa ja keväällä saatan ottaa asiakseni hommata työpisteen jostain enemmän ihmisten ilmoilta.

Silti, mitä tulee sen oman juttunsa löytämiseen, uskon vahvasti siihen, että jokaiselle on olemassa se oma juttu. Tulen surulliseksi kun ajattelen kuinka joku tuhlaa koko elämänsä olemalla tyytymätön siihen mitä tekee, kun asiat voisivat olla toisinkin. Mitä sitten voisin itse antaa vinkiksi tähän? Kuuntele itseäsi ja vaistojasi. Mikä tuottaa sinulle iloa ja hyvää mieltä? Millä pienillä askelilla tai toimenpiteillä voisit päästä edes vähän lähemmäs tavoitetta? Mitä se vaatii? Monessa asiassa on oikeasti kyse vain järjestelykysymyksistä, mutta onhan se totta, ettei asioiden toteuttaminen ja luominen ole mitään helppoa ja nopeaa. Uskon, että elämä tuo jokaiselle mahdollisuuksia tähän, kyse onkin enemmänkin siitä, että uskallatko tarttua niihin? Eikä mikään tarkoita, että kaikki olisi lopullista. Ei tulevaa voi koskaan ennakoida. Tänä päivänä ajattelen, etten edes halua ajatella mitä teen kymmenen vuoden kuluttua tai edes vuoden päästä. Pääasia, että on onnellinen ja tyytyväinen juuri tässä hetkessä, koska juuri siihen hetkeen voit itse vaikuttaa ja elämä tapahtuu NYT.

Monet ajattelevat, että bloggaajat ja yleisesti vaikuttajat pääsevät helpolla, mutta en väittäisi, että kukaan tätä pitkään tehnyt on päässyt helpolla. Usein näin ajattelevat eivät yksinkertaisesti todellakaan tiedä vain mistä on kyse ja mitä tämä oikeasti vaatii. Näihin olettamuksiin kuulkaa törmää harva se päivä! Olen kirjoittanut aiheesta lukuisia postauksia, enkä nyt mene tähän sen syvemmin, mutta pääjuttu onkin se, että teet jotain, joka on oikeasti intohimosi. Kirjoittaminen, vuorovaikutus jne. Ei silloin haittaa herätä kuudelta vastailemaan kommentteihin tai käydä sähköposteja läpi illan tunteina. Mutta sitten taas, vaatii tämmöinen homma kuitenkin tietynlaista vastapainoa elämään, jolloin olet oikeasti ”offline”.

 

Semmoista tänään. Samoja ajatuksia? Kriiseileekö joku kenties sen ”oman juttunsa” löytämisen kanssa?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.