Eniten inspiroi: Elämä ja miksi kiire on ansa?

Kuluneina viikkoina ja kuukausina olen taas vaihteeksi pohtinut sitä, että mitä oikein haluan elämältä, noin pitkällä tähtäimellä? Jos aikaisemmin alkoi tämän kysymyksen kuultuaan latoa pitkää listaa asioista, joita haluaa saavuttaa tai omistaa, on tuo lista nykyään melko yksinkertainen: Olla onnellinen, tyytyväinen, terve ja elää mahdollisimman tasapainoista elämää. Mitä muuta sitä loppupeleissä tarvitsisi, noin oikeasti? Juuri tällä hetkellä arvostan eniten arjen joustavuutta, vapautta ja sitä ettei arki vie liikaa voimavaroja esimerkiksi äitiydeltä.

Itseasiassa nykyään jopa nolottaa ajatella olleeni aivan liian pitkään juuri se kiireeseen tuudittautuja, jopa sillä kehuskelija. Kiireessä ei nimittäin ole mitään kehuttavaa, jos minulta kysyy. Harmillista on, että usein tämän oivaltamiseen tarvitaan juuri se seinä, joka pitkässä juoksussa väistämättä tulee vastaan. Nykyään jos toisen vastaus kysymykseen ”mitä kuuluu?”, on pelkkää kiireestä jauhamista, tulee ainakin minulle automaattisesti fiilis siitä, etten edes halua kuulla enempää, koska kiireen toistelu on vuorovaikutuksessa ehkä suurin EVVK ikinä. Ketään ei oikeasti kiinnosta kuulla kiireestä, vaan siitä mitä ihan oikeasti kuuluu, siellä ainaisen kiireen takana? Nykyään voi aivan jokainen olla kiireinen (ja varmasti onkin), jos vain asennoituu niin.

Olen itse jo pitkään pyrkinyt siihen, että kun tekisi mieli vetää esiin kiire-kortti, yksinkertaisesti keksin jotain muuta. Jos pitäisi sanoa oma tiivistetty ajatukseni kiireestä juuri nyt, kuuluisi se näin: Kiire on yksi suurimmista uhista tulevaisuudelle, niin työelämän kuin terveydenkin suhteen. Jos työelämän riskit olivat ennen vanhaan fyysisiä, ovat ne nykyään enemmänkin psyykkisiä, joka näkyy myös tilastoissa listana oireista tai terveysongelmista, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän työelämän muutokseen. Multitasking, tehostaminen ja jatkuva kiire. Onko tässä enää mitään järkeä? Jollain tapaa on jopa sairas ajatus, kuinka yhteiskunta ja koko tämä nykypäivän ”nopea maailma” on luonut kiireestä sen tavoitellun tilan, jolloin olet jotain. Kun on kiire, teet varmasti tärkeitä asioita ja olet tärkeä. On suotavaa olla kiireinen, koska on luotu mielikuva, jossa kiire on hyvä asia. Paitsi hetkinen, kenen mittapuulla? Kuinka pitkään ihmiset edes voivat kilpailla tehokkuudellaan koneita tai tekoälyä vastaan? Mutta juttuhan on se, että niin kauan kun henkilöstöresursseja käyttäviä toimintoja ei voida automatisoida, viedään ne kyllä äärimmilleen. Ei ihmisiä ole luotu huipputehokkaaksi tietokoneeksi, joten miksi meiltä vaaditaan samanlaista suorityskykyä? Tehokkuus on korvannut inhimillisyyden ja loppupeleissä vain ROI merkkaa jotain. Mikä on reaktiosi kun olet käyttänyt koko elämäsi kiireelle ja ollaksesi yhä tehokkaampi vain herätäksesi huomisen todellisuuteen, jossa sinut korvataan koneella ja sanotaan heippa? Nykyään näen sen niin selvänä. Kiire on yksi suuri ansa ja sen koristelu upeana, tavoiteltavana tilana yksi suuri illuusio.

Olin pitkään itse pahimman sortin ”joojoo, mä hoidan”-tyyppi. Se, joka jää ylitöihin useana päivänä viikossa, koska on kivaa olla kiireinen ja se suorittajatyyppi, joka ei koskaan sano ei töille. Monissa työyhteisöissä ei katsota hyvällä sitä, että sanotaan ei tai kieltäydytään ylimääräisistä jutuista. Kun olet työurasi alkutaipaleella, voidaan ei helposti mieltää vastahakoisuudeksi tai laiskuudeksi, tottakai kieltäytyminen pelottaa. Liike-elämässä arvostetaan juuri sitä tehokkuutta ja ylin johto haluaa sen avulla lisää tuottoja, tottakai. Mitä olen itse nähnyt työurani aikana on, että pahimmassa tapauksessa ne kiireiset joojoo-tyypit jäävät junnaamaan paikallaan työkuormaa puurtaen, samalla kun ohi jyräävät juuri ne ei-kiireiset tyypit, jotka kyllä tuntevat oman arvonsa ja osaavat priorisoida. Ja tiedättekö, jokaisen tulisi tietää oman aikansa arvo ja olla sen suhteen juuri se, joka osaa tarvittaessa sanoa ei. Useimmiten ne ei-kiireiset tyypit ovat niitä, jotka jakavat juuri niitä lisähommia tyypeille, jotka eivät kieltäydy mistään. Ristiriitaista?

Kun mietin nyt jälkeenpäin 12 tunnin työpäiviä vuosien taakse, mietin vain, että mitä noista käytetyistä tunneista, viikoista tai kuukausista on jäänyt käteen? Tilille pompsahti ehkä muutama satanen lisää, mutta noin muuten: Ei kyllä mitään. Entäs jos olisin jatkanut samaa kymmenen vuotta putkeen, mitä elämässä olisikaan mennyt ohi vain sen vuoksi, että olin kiireinen? Nykyään nimittäin eniten inspiroi elämä, ei kiire. Ei kenenkään kuulu tehdä kymmenen tunnin työpäiviä, saati sitten jaksaa sitä. Lukea työsähköposteja vapaa-ajalla tai osallistua ammatilliseen keskusteluun työminällään omalla ajallaan. Työelämä on nimittäin yhä enemmän ujuttautunut myös työelämän ulkopuolelle, joka hetki pitäisi olla valmiina vetämään päälle työrooli. Less is more, mutta miten päästäisiin siihen mielentilaan? Kiirettä riittää tasan niin kauan kun jaksetaan olla kiireisiä.

Toki satunnainen kiire voi joltain osin olla myös hyvä asia ja pieni kiire jopa suorituskykyä nostava seikka. Myös kiirettä on erilaista, mutta ei ketään ole luotu olemaan kiireinen, jatkuvasti. Oma mielipiteeni on, ettei kiireessä ole mitään kehuttavaa. Aikaansaava voi myös olla muilla keinoilla ja mielestäni jatkuva kiire on automaattinen hälytysmerkki siitä, että jotain on pielessä. Liittyi se sitten ajanhallintaan, pelkoon sanoa ei tai yksinkertaisesti jonkin tyhjiön, kuten yksinäisyyden pakenemiseen. En itse ainakaan halua olla tunnettu siitä, että teen eniten delegoituja hommia, vaan ennemmin se, joka oikeasti saa asioita aikaan, kykenee ideoimaan, osaa priorisoida asioita terveellä järjellä ja ennen kaikkea; On tarpeeksi itsekäs pitääkseen itsestään huolta. Kun keskittyy kiireeseen, vilahtaa se oikea elämä helposti vauhdilla ohi, eikä hukattuja hetkiä tai menetettyä aikaa valitettavasti vielä nykytieteen puitteissa saa takaisin. Kuinka siis tahdot itse käyttää oman aikasi?

 

Haastan teidät sanomaan ei kiireelle, edes joskus. Seuraavan kerran kun ystäväsi kysyy kuulumisiasi ja tekisi mieli päivitellä kiireestä, kerro jotain muuta! Palkitsevimpia juttuja, joita olet viime viikkoina kokenut, uudesta harrastuksesta tai hitaista arkiaamuista. Keskustelun kulku voi yllättää 🙂

Ahdistaako teitä kiire tai paine riittävästä tehokkuudesta?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Epävarmuus, uhka vai mahdollisuus?

Vapusta selvitty! Oma vatsani on edelleen aivan pallo kaikista herkuista, joita tuli eilen ja toissapäivänä vedettyä. Munkkeja, tippaleipää, poppareita.. Olisikohan viikon herkkusaldo tällä kertaa tässä? Eilen hengailtiin omassa pihassa ja vietettiin vappubrunssia ystävien kanssa. Poika oli kaksi päivää kertakaikkisen takertuneena vappupalloonsa, eikä ollut kaukana, että olisi yrittänyt raahata sitä illalla sänkyynkin mukaan. Onko muuten muita taaperoita, jotka haluavat ehdottomasti ottaa aina sänkyyn unileluksi auton? Ei tulisi kuuloonkaan, että pehmolelu kelpaisi, koska oman lemppariauton (tai siis anteeksi kuorma-auton) on oltava vieressä ihan joka yö 😀

Toukokuu on kuukautena itseasiassa yksi suosikeistani. Kevään virallinen startti, se mitä on odottanut koko pitkän talven ajan. Minulle kevät merkitsee usein tietynlaista itsetutkiskelun ja pohdinnan aikaa. Keho ja mieli heräävät  pimeän talven jäljiltä, joka voi tuoda mukanaan myös ristiriitaisia tunteita. Kevät vuodenaikana symboloi kasvua, luovuutta ja uusia alkuja. Luodaan edellytykset tulevalle kaudelle ja kesälle. Vähän kuin perusta vuodelle niistä asioista ja ajatuksista, jotka ehkä ovat hautuneet mielen sopukoissa talven aikana.

Aikaisemmin olen ollut aina tarkasti päämäärien nainen. Tiedättekö kun aina odottaa vähintään sitä kesän lomaa, reissua tai jotain tapahtumaa. Sinänsä on tilanne tällä hetkellä erilainen, koska rehellisyyden nimissä en tiedä mitä kesällä tai syksyllä tapahtuu. Ei suunnitelmia, eikä mitään konkreettista päämäärää, jota odottaisi. En tiedä onko tilanne sen huonompi kuin se, jossa on ollut ne selkeät päämäärät, mutta ainakin erilainen.

Toki työ on yrittäjällekin tärkeä asia elämässä, ellei jopa aiempaa tärkeämpi, koska on eri tavalla vastuussa työsi tuloksista ja tulevasta, kuin tavallisena palkansaajana. Tällä hetkellä ei minulla esimerkiksi ole mitään kiinteää tuloa. Semmoista, jonka tietäisi rullaavan tilille kuukaudesta riippumatta. Palkkatyössä tämmöisiä asioita ei juurikaan edes ajattele. Sitä, kuinka itsestäänselvyytenä sitä piti palkkaa, verrattuna esimerkiksi yrittäjyyteen, kun joudut oikeasti tekemään paljon hommia jokaista euroa kohden.

Tilanne on se kun tiedät tulosi 2-3 kuukautta eteenpäin, jonka jälkeen voi olla täysin tyhjää. Viisi vuotta takaperin en olisi kuuna päivänä nähnyt itseäni tässä tilanteessa. Epävarmuus oli vihollinen. En kertakaikkiaan sietänyt sitä ollenkaan ja halusin pelata varman päälle kaikessa. Usein eniten kuitenkin pelkää niitä asioita, joita ei ole mahdollista hallita tai joista ei tiedä tarpeeksi. Mitä tässä välissä on tapahtunut? Epävarmuus tulevasta ei tietyllä tapaa enää pelota tai ahdista, vaikkakin tottakai ajoittain mietityttää esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Tunne siitä, että kaikki kyllä järjestyy ja tämä on oikea polku, on vahva. Ehkä suurin askel onkin ollut tämän vuoden aikana oppia luottamaan juuri siihen tunteeseen.

Ajatustyö tulevan suhteen onkin vienyt aivan valtavasti energiaa viime aikoina. Mihin suuntaan kehitän käsityöbisnestä? (Vai kehitänkö edes?) Jos, niin miten minulla edes olisi yksin siihen resursseja näin yhden naisen käsityötehtaana? Tunteeni ovat ristiriitaiset, mutta samalla toiveikkaat. Optimistiset, mutta silti vielä jollain tapaa ajoittain epävarmat. Tiedättekö kun on siinä elämäntilanteessa, jossa periaatteessa kaikki on mahdollista, mutta silti on vähän umpikujassa, koska joutuu tietyllä tavalla luomaan asioita tyhjästä.

Kuuntelin alkuviikosta ensimmäistä kertaa äänitteen viime syksyn kanavoinnista. Alunperin oli tarkoitus kirjoittaa kanavoinnista erillinen postaus, mutta loppupeleissä vaati tuo istunto melkoisesti prosessointia ja koin, että moni sen aikana kuultu asia olisi liian henkilökohtaista tänne. En edes tiedä miksi olin jännittänyt tuon äänitteen kuuntelua lähes puolen vuoden ajan? Maanantaina kuitenkin pistin nauhan pyörimään. Kanavoinnissa nousi esille esimerkiksi se, että kontrollin ja hallinnan tarve ovat asioita, jotka ovat vahvasti hallinneet elämää ja tunnistan tämän ehdottomasti. Kontrolli siitä, että arki sujuu tietynlaisella kaavalla, eikä epävarmuus pääse yllättämään. Samalla nuo kontrollin kahleet ovat kuitenkin esteenä asioille, joita kenties voisi tapahtua, mikäli niille antaa mahdollisuuden. Kun pyrkii välttämään epävarmuutta joka asian suhteen, pysyy helposti siellä helpolla mukavuusalueella, josta ei pahimmassa tapauksessa ole joustovaraa kehittymiseen tai uusiin mahdollisuuksiin.

Sinänsä hassua, että juuri tämän puolen vuoden aikana olen enemmän pyrkinyt tästä eroon alitajuisesti, vaikken edes muistanut, että asia oli noussut kanavoinnissa ilmi. Olen kehittäjä, jonka tulisi työssään pyrkiä kehittämään juuri sitä ”omaa juttuani”, eikä jumittua pisteeseen, josta ei ole mahdollista laajentaa omaa osaamistaan ja kehittyä. Tässä maailmassa ei ole valmiina odottamassa mitään minulle tarkoitettua, vaan se pitäisi luoda itse. Tämä onkin saattanut aiheuttaa tunnetta ulkopuolisuudesta tai siitä, etten aina tule ymmärretyksi. Yhteiskunnan byrokratia, kriittisyys itseään kohtaan ja täydellisyyteen pyrkiminen ovat taakkoja ja hidasteita, joka aiheuttavat turhautumista kun haluaisi tehdä ja luoda asioita, mutta jokin hidastaa etenemistä. Oma ihannemaailmani olisi se, jossa ihmiset olisivat aina oma itsensä, ilman peliä tai valheita. Se juuri ahdistaakin valtavasti, koska naiivisti haaveilen siitä utopistisesta haavemaailmasta, jossa ihmisillä ei ole taka-ajatuksia tai intressejä toisten loukkaamiseksi. Miksi kaikki ei voisi olla niin yksinkertaista?

Uskon itse vahvasti siihen, että hyviä asioita tapahtuu kun antaa niille mahdollisuuden ja on valmis ottamaan riskejä. Kuinka koskaan voisikaan tietää, mitä matkan varrella voi tulla eteen, ellei edes anna asioille mahdollisuutta? Myös niille mahdottomille ideoille. Mikä on loppupeleissä pahin, mitä voisi tapahtua? Palatakseni postauksen alkuperäiseen pointtiin, täytyy todeta epävarmuuden olevan ennen kaikkea mahdollisuus. Haluankin uskoa siihen, että kaikella on tarkoitus ja myös menneisyydessä tehdyt valinnat ovat olleet osana muokkaamassa sitä kokonaisuutta, jota elämme tässä hetkessä. Silti, jos voisin mennä ajassa taaksepäin ja kertoa jotain nuoremmalle minulle esimerkiksi kymmenen vuoden taakse, yrittäisin rohkaista sietämään paremmin epävarmuuden tunteita ja päästämään irti turhasta kontrollista.

Tulipas ajatuspläjäys näin aamutuimaan. Mukavaa alkanutta toukokuuta teille 🙂

Ja hei, onko epävarmuus teille vihollinen vai mahdollistaja? ✨

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Kun luovuin jatkuvasta kiireestä

Olen aikaisemmin kirjoittanut ajatuksia kiireestä ja siitä, että onko ilmiö vain meidän itse luomamme yhtälö? Nykyään kaikki ovat kiireisiä. Kun kysytään kuulumisia, on yleisin vastaus: ”Kiirettä pitää.” Näin oli myös itselläni, kun taas nykyään pyrin parhaani mukaan keksimään jotain muuta tilalle silloin kun tekisi mieli vastata kuulumisten kysymiseen kiireellä.

Ennen tätä hetkeä olen ollut kiireinen about aina. Tai ainakin viimeiset yli 10 vuotta aina siitä lähtien kun aloitin opiskelut, tein ohella osa-aikatöitä ja päivitin blogia lähestulkoon päivittäin. Nuorempana sitä ajatteli, että kiire on cool. Opiskeluaikoina menivät päiväni suunnilleen näin: Herään klo 6, juon kahvin, teen blogihommia, lähden aamun ensimmäiselle luennolle klo 8. Koulusta usein töihin klo 14, jossa vietin iltakahdeksaan. Siitä kotiin, tekemään kouluhommia, lukemaan tentteihin ja tekemään lisää blogijuttuja. Näin elin muutaman vuoden. Kun muutin Helsinkiin, täyttyivät päivät lähinnä blogilla ja kokopäivätöillä. Ah, aina oli niin kiire ja jollain tapaa jopa nautin siitä.


”Olen niin kiireinen, etten ehdi kotiin kun suurin piirtein nukkumaan” oli opiskeluvuosina melko tuttu lausahdus. Vaikka silloin ehkä niin ajatteli, ei jatkuvassa kiireessä ole mitään coolia, päinvastoin. Onhan se pitkässä juoksussa todella kuluttavaa ja nykyään jopa todellinen ongelma. Toki, monella ovat opiskeluvuodet samanlainen yhtälö, mutta olen itse elänyt vastaavanlaista kiirettä myös vuosia tuon jälkeen. Nykyään en halua olla kiireinen. Liiallinen suorituskeskeisyys jopa ahdistaa. En buukkaa kalenteriini kissanristiäisiä tai hömpötyksiä, jotka eivät oikeasti kiinnosta. En halua tuhlata aikaani turhalle ja asioille, jotka tuottavat millään tapaa stressiä, päänvaivaa tai juuri sitä kiirettä.

Tänä päivänä saattaa kiireeni olla sitä, että blogipostauksen julkaisun jälkeen istun sohvalla sylissäni kaksi keskeneräistä pipoa, kaksi virkkuutyötä ja mietin, että mitä äänikirjaa kuuntelisin tai mitä dokkaria katsoisin sen lomassa kun yritän vuorotellen työstää kaikkia valmistuvia käsitöitä. Haha! Tämä on juuri sitä ihanaa ”kiirettä”, josta nautin juuri nyt. Tietysti tiedostan sen, ettei tämmöiset päivät tosiaankaan ole kaikille itsestään selviä, saati edes mahdollisia, mutta ei tämä ole itsellenikään vain sormia napsauttamalla ole tullut. Olen nimittäin myös todennut, että ulkopuolisen silmin yrittäjyys saattaa ehkä vaikuttaa siltä, ettei tee mitään. Varsinkin jos vietän kotipäiviä, jolloin käyn lenkillä tai kaupassa, mutta noin muuten chillailen kotona ehkä ihan pyjama päällä kirjoittaen, kuvaten, vastaten sähköposteihin, tehden kotitöitä ja väkertäessä käsitöitä. Mutta niin, ei se aina tarkoita, että ainut tapa tehdä töitä olisi se, että lähdet fyysisesti jonnekin. Tykkään itse siitä, että saan viettää arkena ainakin pari päivää kotona tehden hommia ilman, että tarvitsee miettiä mitä sitä pukisi päälle, fiksata hiuksia tai meikata.

Voisin todeta, että kiireen määritelmä on minulle seuraavanlainen: Hommaa riittää, mutta priorisoin ja jaan asiat niin, että aikaa riittää niille asioille, joita oikeasti haluan tehdä ja jotka ovat tärkeitä. Lenkkeily, aika perheen kesken, rentoutuminen ja riittävät yöunet ovat asioita, joista en suostu nykyään tinkimään. Ja tiedättekö, elämä on täydellistä kun oivaltaa oikean tasapainon arjen askareiden keskellä. Teen viikottain itselleni tietyt tavoitteet, jotka kategorisoin myös päivätasolla. Aamupäivän käytän esimerkiksi sähköposteihin vastaamiseen ja iltapäivän kuvaushommiin, näiden välissä saatan käydä lenkillä tai yksinkertaisesti rentoutua vaikka lukien. Tehokkuus ja priorisointi ovat juttuja, joilla pääsee pitkälle. Ja parhaimmassa tapauksessa eroon siitä kiireen illuusiosta ja ehkä oivaltaa, että loppupeleissä kyse on usein vain ajatusmallien ja rutiinien muokkaamisesta omaan arkeen sopivimmiksi.

Jos elämä tuntuu pyörivän pelkän kiireen ympärillä, käytä hetki kartoittaaksesi mihin kaikkeen aikaa oikeasti kuluu? Turhaan piipeertämiseen aivan huomaamattaan? Töihin? Kotihommiin? Voisiko työtunneista karsia edes muutamia tunteja viikossa ja kalenteroida tilalle jotain mielekästä, jos tuntuu ettei arjessa ole ylimääräistä aikaa? Jos taloustilanne sallii, voisiko omaa arkeaan helpottaa ostamalla ajoittain esimerkiksi siivousapua? Tehostaa omaa tekemistään ja puuttua esimerkiksi työntekoa katkoviin häiriötekijöihin, jotka saavat keskittymisen katkeamaan? Tai ottaa yksinkertaisesti tavoitteeksi kalenteroida päivään aina vaikkapa tunnin ”en tee mitään”-hetki. Loppupeleissä sitä aikaa kyllä usein löytyy kun vain päättää tehdä asian eteen jotain. Oli se sitten oman ajan kalenteroiminen, turhasta tekemisestä eroon pyrkiminen tai työnteon tehostaminen.

Vuosien varrella olen itse oppinut multitaskingin mestariksi, koska joskus on yksinkertaisesti ollut ”pakko” tehostaa, saada hommat tehtyä ja aika riittämään. Ei se aina helppoa ole. Esimerkiksi moni työssäkäyvä pienen lapsen äiti osaa varmasti samaistua, varsinkin jos tavoitteena on myös jaksaa tai ehtiä pitää itsestään huolta. Loppupeleissä meillä jokaisella on samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävissään. Jutun juju onkin ajanhallinta ja se, mitä asioita priorisoi?

 

Mitä asioita te priorisoitte arjessa?

Onko kiire jatkuva piina vai oletteko oppineet siitä eroon? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Stressi vs tulotaso: Näin itse tienaan yrittäjänä

Raha-aiheet ovat pyörineet aktiivisesti blogeissa viime viikkoina. Olen läpi vuosien kirjoittanut ja kertonut melko avoimesti raha-asioista, sekä säästämisestä. Alkuun ajattelin, että en lähtisi mukaan tähän raha-haasteeseen, mutta se saikin ajatukseni lähinnä aiheeseen tämän ansioseikan ympärillä ja siihen, millaiseen tulotasoon itse pyrin juuri tällä hetkellä.

Irtisanouduin loppuvuodesta päivätyöstäni ja samalla sanoin heipat myös säännölliselle kuukausipalkalle. Täydet viikottaiset työtunnit, perhe-elämä ja samalla toinen lähes täysipäiväinen työ blogin parissa ovat pitkässä juoksussa aivan mahdoton yhtälö. Reilun vuoden jälkeen tätä rumbaa ja lähes kellon ympäri vierähtäneitä työpäiviä paloin kertakaikkisen loppuun. Enää ei vain jaksanut. Oikeastaan mitään. Ja siinä samassa oivalsi, ettei se oikeasti ole kaiken sen arvoista. Raha siis.

Tottakai haluan itsekin pitkässä juoksussa vaurastua. Säästän ja sijoitan säännöllisesti, meillä on kiinni rahaa omassa omistusasunnossa ja haaveenani on jossain vaiheessa ostaa sijoitusasunto, joka turvaisi joskus esimerkiksi toimeentulon eläkkeellä. Olen aikaisemmin kertonutkin, että käsite ”eläkesäästäminen” ahdistaa jo ajatuksenakin. Siksi olenkin säästänyt ihan muuten vain, lähinnä kuitenkin tähtäimenä pitkä aikaväli. Silti raha ei ole minulle kaikki kaikessa. Joskus nuorempana ehkä ajattelin tulotason jollain tavalla määrittelevän sen, kuinka menestynyt olet. Menestynyt missä? Ihmisenä? Omassa elämässäsi? Äitinä? Mitä väliä sillä loppupeleissä on? Totuus on kuitenkin se, ettei todellista onnea ja elintasoa mitata rahassa.

Olen maininnut, että yrittäjäksi ryhtyessäni on myös tulotaso kokenut melkoisen kolauksen. Tienaan tällä hetkellä noin kolmanneksen siitä, mitä tehdessäni ohessa kokopäivätöitä, mutta tiedättekö: Olen tyytyväisempi kuin ikinä ennen. Tuoreena yrittäjänä hain ja sain starttirahaa, jota saan käteen noin 500€ kuussa. Tämä on pohjalla tietynlaisena turvana, vaikka toki starttirahakin jossain vaiheessa toki loppuu. Tämän lisäksi saan yritykseni kautta blogituloja hieman kuukaudesta vaihdellen noin 1000-2000€/kk ja pienehköjä summia tilaustyönä tekemistäni käsitöistä. Eli loppupeleissä melko pienillä tuloilla mennään tällä hetkellä, mutta rehellisyyden nimissä se ei edes tunnu siltä. Vaikkakin tulot vaihtelevat kuukaudesta toiseen todella paljon ja viime viikkoina on kieltämättä reissun vuoksi tehnyt tiukkaa ja on jo tehnyt mieli kajota rahastosäästöihin. Teen töitä aikalailla sen verran kun koen mielekkääksi, vaikkakin nuo tulevat käsityöprojektit ovat kotiinpaluun jälkeen työllistäneet melkolailla, mutta kivalla tavalla. (Ja ei, tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään tulotasoa tai sitä, että parin tonnin palkka olisi millään muotoa ”huono”, mutta ymmärrätte varmasti, että jos on vuosia ollut suuremmalla palkalla, tuntuu tonnien pudotus toki huomattavalta).

Kiinteitä menoja on tällä hetkellä melko vähän. Lainanlyhennys (noin 1000€, jonka maksamme puoliksi), vastike (90€), sähkö (100€), YEL, puhelin (20€), netti (30€), ruoka ja päivähoitomaksu, joista toki suurimman osan maksamme puolison kanssa puoliksi. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tilanteeseen, jossa voin elää elämää, jossa on varaa maksaa kaikki pakollinen, muttei silti joutua kituuttelemaan. Sanotaanko, että muutama vuosi sitten en olisi voinut uskoa, että kirjoitan julkisesti tuloistani. Minua jopa nolotti asiantuntijatason palkkani pankissa, joka oli bruttona vähän reilut 2800€ joskus vuosia taaksepäin. Tiedättekö, vaikka tällä hetkellä tienaan yrittäjänä useimmiten jopa paljon vähemmän, ei kyllä nolota ollenkaan. Miksi pitäisi? Rahani riittävät kaikkeen siihen, mihin haluan ja tämä on juuri oma valintani.

Voi olla, että aloitan jossain vaiheessa ohessa osa-aikatyöt yritykseni lukuun, mutta juuri tällä hetkellä en halua ryhtyä hakemaan aktiivisesti kokopäivätöitä, koska en yksinkertaisesti näe siihen syytä. Ellei nyt tule mitään maailmanluokan jymyä vastaan. Haluan olla vähemmän stressaantunut ja tilanteessa, jossa minulla on aikaa, sekä psyykkisiä ja fyysisiä resursseja niihin asioihin, joita rakastan ja haluan tehdä. Tilanteessa, jossa työllistän itse itseni ja teen hommia sen verran kun mitä itse haluan. Asia, jota kuitenkin kaipaan melko yksinäisen yrittäjyyden ohella on se tietty yhteisöllisyys, jonka vuoksi työpaikkaa vähän ikävöi. Että olet osana tiettyä organisaatiota. Tämän vuoksi pidän ovet avoinna osa-aikatyölle, jota voisin tehdä osan viikosta.

Muistatte ehkä, että luovuin viiden vuoden suunnitelmista (jotka olivat ennen jopa pakkomielle) jo ajat sitten ja tiedättekö? On ihanaa olla näin, tehdä asioita juuri tässä ja nyt, miettiä tulevaa kuukausien, ei vuosien päähän, koska tulevaa ei valitettavasti voi ennustaa. Siksi pitäisikin ottaa kaikki irti juuri tästä päivästä. Ja koska en jaksa miettiä sitä, mitä haluan tehdä vuosien päästä, en myöskään sulje vaihtoehtoja pois. Ehkä jatkan yrittäjänä ikuisesti, kehitän omia juttujani tai sitten koen ensi vuonna intoa palata palkansaajaksi kokopäivätöihin. You never know. Eikä sitä tarvitse edes stressata tässä hetkessä.

Haluan itse painottaa myös sitä, ettei uupuminen ole leikin asia ja sen ensimmäisiin merkkeihin tulisi osata reagoida ja herätä ajoissa. Uniongelmat, rauhattomuus ja vaikeus rentoutua. Itselläni olivat nämä ensimmäisiä merkkejä pikkuhiljaa pahenevasta työuupumuksesta jo kauan ennenkö tilanne äityi pahaksi. Valitettavasti on jaksamis-asia ollut muutenkin kovin pinnalla lähipiirissäni viimeaikoina. Itselleni on yhä vahvemmin konkretisoitunut se, ettei näillä asioilla ole syytä leikkiä. Aikainen reagointi on kaiken perusta silloin kun keho alkaa oireilla.

 

Kumman valitsette: Stressittömyyden vai rahan? 🧘‍♀️💰

Vai onko tämä kohdallanne edes valinta?

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Onko blogeilla tulevaisuutta?

Sosiaalinen media, nettikäyttäytyminen ja näihin liittyvät trendit muuttavat muotoaan jatkuvasti. Olen monesti törmännyt eri paikoissa olettamukseen, että blogien aikakausi tulee pian olemaan ohi muiden alustojen vallatessa alaa. Toki aihe on pyörinyt myös omassa mielessäni ja on itselleni tottakai bloggaajana todella relevantti kysymys. No, mitäs sitten itse ajattelen tästä?

Jos tutkii asiaa esimerkiksi blogin(i) kävijämäärien perusteella, voisi todeta, että kyllä, osittain totta. Lukijamäärät ovat tosisesti notkahtaneet siitä, mitä ne olivat ennen Instagramin aikakautta, sanotaan vuosina 2009-2011. Tuolloin blogit (ja yleisesti some) olivat vielä aivan uusi ja ihmeellinen juttu, jota ei täysin edes ymmärretty. Omaan blogiini eksyi kuukausittain keskimäärin noin 40 000 yksittäistä lukijaa, kun näitä on nykypäivänä tästä noin vajaat puolet. Toki, omalla kohdallani vaikuttaa varmasti välissä myös parin vuoden mittainen hiljaisempi ajanjakso, jolloin useaan otteeseen jopa harkitsin blogin lopettamista. Onneksi tulin toisiin aatoksiin ja löysin raskausaikana intoni bloggaamiseen aivan uudella tavalla. Jos katsoo esimerkiksi omaa statistiikkaani nyt vaikkapa parin vuoden ajalta, ei käyrä ole laskusuhdanteinen, vaan päinvastoin. Ovatko ihmiset siis muka unohtaneet blogit? Ehkä jotkut somekäyttäytymisen muuttuessa, mutta tässä ajassa ovat monet uudet myös innostuneet blogien lukemisesta tai jopa löytäneet blogit pitkän tauon jälkeen uudelleen.

Itse olen monen asian suhteen melko ”old school”, kuten nyt tämän kirjoittamisen. Uskon henkilökohtaisesti vankasti siihen, että vaikka maailma muuttuisi ja tekniikka kehittyisi, ei ihmisten kiinnostus tarinoita kohtaan koskaan katoa. Pyöriihän tämä maailma muutenkin vahvasti kiertävien trendien ja palaavien asioiden suhteen, uskon tämän pätevän myös blogeihin. Kirjoitin jo pari vuotta takaperin eräässä someaiheisessa postauksessa, etten usko blogien tai somen missään nimessä kuolevan. Se vain uudistuu, muuttaa muotoaan, kehittää sivuun uusia ilmiöitä (kuten IG:lle on käynyt) ja ehkä jossain vaiheessa palaa ihan niihin alkutekijöihinsä kaiken tämän pinnallisemman ja nopeasti selattavan sisällön muuttuessa liian kuormittavaksi arkeemme. Toki, onhan totuus se, että nykyään on vain erilaisia vaihtoehtoja erilaisille ihmisille. Kun ennen oli vain ne blogit, löytyy nyt Instagram, YouTube, podcastit ja varmasti monia muita, joista voit itse valita juuri sinulle sopivan kanavan.

Itse näen tämän rikkautena, mutta siltä kantilta, että esimerkiksi bloggaajat ja vloggaajat tekevät täysin eri asioita. Ei näiden kahden väliltä voi verrata, että kumpi on parempi, koska kyse on varsin subjektiivisista näkökulmista. En itse katso vlogeja, vaan luen blogeja ja monella on homma varmasti päinvastoin. Ei kuitenkaan tule unohtaa sitä, mikä esimerkiksi blogin aihepiiri tai erikoisala on. Jos tarkoitus on pelkän kuvamateriaalin tuottaminen, voi IG kiilata helposti ohi, mutta en näe sitä varteenotettavana kilpailijana asiapitoisen sisällön ja tarinoiden kertomisen rinnalla. Se mihin itse näen syytä panostaa tänä päivänä, on juuri henkilöbrändäys ja aihepiirin rakentaminen sen ympärille. Sitoutunut, juuri sinun aihepiiristäsi ja arvoistasi kiinnostunut lukijakunta on kuitenkin kaiken perusta. Juuri tämän vuoksi näen tärkeänä erikoistua juuri niihin omiin vahvoihin osaamisalueisiin bloggajaana, oli sitten kyseessä persoonallinen tyylisi, erityinen osaamisala, tietyt näkökulmat tai vaikka vegaaniset reseptit. Tehdä sitä omaa juttuaan, josta kokee tietävänsä ja itselleen mieluisaksi. Teennäisyys paistaa nimittäin läpi kilometrien päähän. Itselläni tämä aihepiirin skaala on melko laaja, mutta kuitenkin painottunut urakeskeiseen sisältöön, hyvinvointiin ja matkailuun. Itse ainakin pyrin omalla esimerkilläni kannustamaan muita tavoittelemaan unelmiaan ja toteuttamaan itseään eri tavoin. Minulle tämä on jopa ihan sydämen asia.

idnostokuva

Entäs sitten blogit vs Instagram markkinointimielessä?

 

Äänitämme erään ystäväni kanssa lähes päivittäin ääniviestejä ja pohdimme esimerkiksi ajankohtaisia ilmiöitä. Juuri viime viikolla purin ajatuksiani siitä, kuinka kaksipiippuinen juttu blogit vs Instagram on esimerkiksi markkinoinnin näkökulmasta. Loppupeleissä ajavat kummatkin hieman eri asioita. Siinä missä Instagram toimii loistavana työkaluna brändäykseen tai mielikuvien herättämiseen, on se markkinointikanavana kuitenkin todella pinnallinen. Itse ahdistun ajatuksesta, että pitäisi kirjoittaa päivisin iPhonen näppiksellä Instagramiin syvällisiä jorinoita blogin sijaan. Ei siitä vain tulisi mitään. Sen vuoksi koen blogin omalla kohdallani mitä oivalliseksi alustaksi toteuttaa itseäni. Pidän henkilökohtaisesti arvossa sisältöä, joka antaa jotain syvällisempää lisäarvoa. Olivatpa ne sitten sijoitusvinkkejä, omia ura-ajatuksia tai käsityöniksejä. Siinä missä Instagram panostaa kuvasisältöön, nopeasti reagoitavaan ja erityisesti juuri mielikuvien luomiseen, ovat blogit tapa päästä tietyllä tapaa pintaa syvemmälle. Itse ainakin nautin enemmän siitä, että uppoudun tekstiin minuuteiksi samalla unohtaen kaiken muun, kuin sekunnin aistireaktioon nähdessäni kuvia toisensa perään IG-feedillä. Ja kyllä, nykyihmiset ovat juuri niitä kiireisiä tai ehkä vain kiireeseen oppineita, jotka hakevat juuri sitä nopeaa reagointia. Kuvan tykkääminen Instagramissa on tavallaan korvannut vanhanaikaisen onnitteluviestin ja sitä rataa. Onhan se tietysti vähän hassua. Ja surullista. Mutta voiko tilanne edetä näin muka loputtomiin? Kuinka laiskaksi ja nopeasti reagoitavaksi maailma voi muka mennä?

Nykypäivänä on Googlen haku yrityksille kaiken perusta. Ihan tosi, et ole nykyään ”mitään”, josset löydy Googlen hakukoneen tuloksissa. Monet kuluttajat tekevät ostopäätöksiä vahvasti muiden kokemusten perusteella, eli tietysti googlaamalla.. Syy, miksi yrityksen tulisi panostaa monipuolisesti itsensä markkinointiin, on juurikin se, kuinka eri kanavat tavoittavat eri tavalla yleisöä. Blogisisältö mahdollistaa syvemmän matkan käsiteltävään aiheeseen ja hakukonehyödyn, kun taas Instagram tarjoaa pääasiassa brändäysnäkökulmaa, mielukuvia ja näkyvyyttä. Kun IG-sisältö on tehty ja nähty, ei sitä muista kovin moni, varsinkaan hakukoneet. Toki on tärkeää, että markkinoinnissa panostetaan monipuolisuuteen, mutta olen itsekin törmännyt asenteisiin siitä, ettei blogeissa mainostaminen muka (enää) kannattaisi, koska Instagram on tänä päivänä ”se juttu”. Noh, olen hieman eri mieltä tästä, mutta toki on väliä silläkin, mikä yritys tai tuote on kyseessä ja mikä markkinoinnin tarkoitus on. Tuoda yritystä tai brändiä tunnetuksi? Vain lisätä myyntiä nopeasti? Luoda tietynlaista imagoa? Vai kertoa syvempää tarinaa aiheen ympärillä, saada ja asiakaskunta yleisö sitoutumaan? Vaikka blogien kävijämäärät olisivatkin laskeneet huippuvuosista, koen silti kohdeyleisön skaalautuneen huomattavasti. Ennen luettiin vähän sitä sun tätä, mutta nykyään uhrataan se aika vain niille teksteille tai blogeille, jotka kiinnostavat itseään tai omia arvoja. Tästä syystä koen, että kohderyhmän arvo on myös markkinointimielessä nykyään huomattavasti arvokkaampaa, koska se on oikeasti kohdennettua, silloin kun sisältö toteutetaan bloggaajan tyylin ja arvojen mukaisesti.

Kuten sinnikkäästi kannatan esimerkiksi käsitöitä, haluan tehdä itse kaikkeni myös blogien puolesta. Että seuraajat säilyttäisivät arvostuksensa myös kirjoitettua ja syvällisempää sisältöä kohtaan. Ja hei, me olemme erilaisia. Voi olla, että moni kokee IG:n arjessa nopeampana keinona pysyä perillä kuulumisista, mutta se ei tarkoita, että kaikki tekisivät niin. Jo nyt on ilmassa pientä ahdistusta online-ilmiöstä ja olen itsekin ottanut aiheeseen kantaa. Kuinka paljon nopeammaksi tämä enää voi mennä?

 

Ajatuksia aiheesta? Oletteko uskollisia blogien lukijoita vai koetteko Instagramin mielekkäämpänä kanavana?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.