Oletko sinäkin empaatikko?

Olen monesti kirjoittanut olevani todella empaattinen ihminen. Lapsesta saakka olen ollut todella herkkä huolestumaan kaikesta ikävästä ympärillä ja keräämään itseeni suurin piirtein kaikki maailman murheet. Tiedättekö, ihan kun olisin joku sieni, joka imee itseensä kaikki tunteet ja energiat ympäriltään, olivatpa sitten hyviä tai huonoja. Jos seurueessa tai tilassa on kireä ilmapiiri, tunnen sen todella nopeasti omassa fiiliksessäni. Vähän kun nappaisin mukaani kaikki ilmassa leijailevat asenteet ja tunteet itseeni. Välillä tunnen surua, pelkoa, ahdistusta tai sitten taas päinvastoin positiivisia tunteita, jotka ovat ympärillä olevien ihmisten. Monta vuotta ajattelin, että okei, välillä tulee ja menee outoja tunnetiloja, joille ei löydä mitään selitystä. Tyrkytettiin diagnooseja masennuksesta ahdistuneisuushäiriöön, mutta oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen oivaltanut, että okei, ehkä vain olen tämmöinen. Empaatikko nimittäin.

Tunneälyni on todella vahva, murehdin helposti muiden ihmisten huolia, pyrin jatkuvasti miettimään niihin ratkaisuja päässäni. Imen helposti itseeni muiden negatiiviset tunnetilat ja menen helposti tolaltani yleisestä ”maailman kurjuudesta”. Joku voisi kutsua sitä välinpitämättömyydeksi, mutta minulle tietynlaisen kuoren luominen kaikkea semmoista ikävää ja negatiivista vastaan, johon en itse (ainakaan sillä hetkellä) voi vaikuttaa, on ollut oman terveyteni kannalta paras ratkaisu. Pahimmassa tapauksessa empaattinen ihminen huolehtii kaikesta, turhasta ja tärkeästä, jopa voi jopa johtaa itsensä loppuun polttamiseen. Itselleni tunne siitä, että velvollisuuteni on yksinkertaisesti ratkaista kaikki ympärillä pyörivät ongelmat välillä A-Ö, olivat ne sitten omia tai eivät, on varsin tuttu. Helposti tämä onkin johtanut siihen, että on aivan liian kiltti ja tunnollinen. Vuosia sitten sain melkein allergisia reaktioita niistä somefeedillä vilisevistä ”nyt oivalsin, että olen erityisherkkä ja maailmani avartui”-jutuista, mutta okei, myönnettäköön, että ymmärrän nykyään ilmiötä huomattavasti paremmin. Vaikka erityisherkällä ja empaatikolla onkin useita samoja ominaispiirteitä, on kuitenkin kyse eri asioista. Empaatikko voi kuitenkin olla myös erityisherkkä ja päinvastoin.

Jos ”ei-normaalia herkempi ihminen” luontaisesti blokkaa tietyt ympäristön ärsykkeet, eli ei välttämättä alitajuisesti edes reagoi niihin, ei empaatikolla ole samanlaista suojamekanismia. Kaikki ympärillä olevat äänet, valot, ihmisten eleet ja energiat, eli käytännössä kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, rekisteröityvät tajuntaan sellaisenaan ilman suodatinta. Itselläni vaatii todella paljon, että pääsen niin keskittyneeseen tilaan, etten huomaisi kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Lapsen kanssa on tämä siinä mielessä vielä aivan huomattavasti ”pahentunut”, että ollessani lapsen kanssa on jokainen sekunti täysin vaistomaisestikin tietoinen siitä mitä lapsi tekee, missä hän menee ja mitä ympärillä tapahtuu. Tämä varmasti onkin merkittävin syy miksi olen parin vuoden aikana kiinnittänyt asiaan enemmän huomiota, koska välillä on asian kanssa toimiminen oikeasti todella haastavaa. Myös oman ajan merkitys on korostunut aivan huomattavasti. Siitä on tullut jopa välttämätöntä. Sanoisin jopa, että äitiys on kaivanut sisältäni esiin sen empaatikko-puolen.

Ja oikeasti, se on pitkässä juoksussa todella raskasta olla ihan jokaikinen hetki vastaanottavainen kaikelle mahdolliselle mitä ympäriltä tulee. Joskus ihan rehellisesti jopa esitän, etten kuule mitä ihmiset sanovat jos yritän keskittyä johonkin muuhun asiaan. Vaikka puoliso olisi lapsen kanssa minun tehdessä vaikkapa töitä, olen silti läsnä ihan kaikessa mitä ympärillä tapahtuu. Vähän kuin osallistuisin kaikkeen siihen, mutta samalla myös niihin omiin juttuihini. Tästä syystä suosin olla omissa oloissani varsinkin silloin kun haluan oikeasti saada jotain aikaiseksi, mietiskellä tai yleisesti ajatella.

Tulisin hulluksi, jossen saisi viettää niitä omia hetkiäni, jolloin vain olen yksinäni ajatusteni kanssa. Tuolloin tunnen ”latautuvanani”. Vaikka olenkin melko sosiaalinen, olen kuitenkin viime vuosina oivaltanut, että loppupeleissä olen melko introvertti. Tämän oivaltaminen on sinänsä ollut omituista, koska olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina. Ehkä kyse onkin ollut enemmän siitä, että olen yrittänyt kieltää ja sulkea pois niitä introvertin piirteitä ajattelemalla esimerkiksi, että minussa on jotain vikaa, jossen aina jaksa riekkua viikonloppuisin jossain tai ettei se ole ok, että välillä vietät aikaa ihan vain itsesi kanssa, tehden niin-en-mitään. Usein introverttius ja ekstroverttius kärjistetään ääripäiksi olettaen, että ekstrovertti on aina äänessä ja introvertti hiljainen vetäytyjä. Ihmisessä voi kuitenkin olla paljon piirteitä ja ominaisuuksia näistä molemmista, vaikka olisikin introvertti. Itse tasapainoitan introverttia puoltani juuri vapaalla, jolloin mielelläni vietän aikaa pienen lähipiirin kesken. Rakastan viettää aikaa ihan vain kotona perheen kanssa. Tai yksin viikonlopun juoksulenkillä. Silloin kun ei tarvitse käyttää ihan kamalasti energiaa siihen sosialisointiin, joka taas voi toisenlaiselle ihmisille olla päinvastoin energiaa tuova asia vaikka kokoajan. Mutta kyllä, nautin ilman muuta myös siitä sosialisoinnista, mutta vastapainona niille rauhallisille hetkille.

Myös empaattisuuden voi kääntää voimavaraksi. Kun tunteet oppii tiedostamaan ja erottamaan sen, milloin tunne on omaa ja milloin jonkun toisen henkilön, on niistä myös helpompi päästää irti. Itselläni on auttanut se, että olen pyrkinyt ottamaan tiettyihin asioihin jonkinlaisen hälläväliä-asenteen. Siis semmoisiin, joista ehkä aikaisemmin on juurikin stressannut turhaan ja joihin et voi juuri nyt vaikuttaa. Kuten Facebook-ryhmässä kotoa karanneen kissan kohtaloon tai juuri ne kaikki suuren maailman murheet. Sinänsä hassua, koska eihän kukaan vaikkapa murheistaan kertova ystävä tietenkään ajattele, että minun tulisi jollain tapaa ratkaista noita ongelmia, vaan kyse on vain omasta tuntemuksestani. Jos ystävä on surullinen, tunnen tavallaan tuon surun omana tunteenani. Mietin useinkin muiden ihmisten murheita ja asioita, vaikkeivat ne nyt minun harteillani olisikaan.

Puoliso on esimerkiksi joskus ihmetellyt, miten pystyn ignooraamaan tietyt ikävät asiat, kuten olla katsomatta tai välittämättä surullisista eläinvideoista tai tarinoista. Vastaus on yksinkertaisesti siksi, koska ahdistun niistä niin paljon, että välillä on ihan itsensäkin kannalta pakko yrittää olla tiedostamatta tiettyjä asioita. Ei ole kyse siitä, että en välittäisi, vaan siitä, että jos sallin itseni välittää, välitän aivan liikaa ja tulen surulliseksi asioista, joille en välttämättä itse siinä hetkessä voi tehdä mitään. Tietynlainen suojakeino ikäänkuin. Nyt taannoin ahdistuin valtavasti tuotantoeläinten kohtelusta maidontuotannossa  erästä kirjaa lukiessa ja päätin, että vähennän kotona maitotuotteiden määrää radikaalisti!

Joku siellä varmasti nyt miettii, että ei hittolainen, taas yksi höpömääritelmä ihmisille, jotka haluavat uskotella olevansa erilaisia ja uniikkeja. Mutta niin, emmehän me kaikki ole samanlaisia tai saati sitten suhtaudu asioihin tai ympäristön ärsykkeisiin samalla tavalla. Enkä nyt myöskään missään nimessä väitä, että kaikkien herkkien ihmisten masennus- tai ahdistuneisuusdiagnoosit olisivat vääriä, mutta joissain tapauksissa varmasti. Jos kyse on yksilön ominaispiirteestä, tunteiden käsittelykyvystä ja yleisesti suhtautumisesta emotionaalisiin seikkoihin, ei ratkaisu ole turruttaa niitä lääkkeillä, vaan oppia hallitsemaan omia suojautumiskeinojaan ja blokkaamaan itsensä turhilta ärsykkeiltä. Onko ihmisessä jotain lääkkeillä korjattavaa vikaa vain sen vuoksi, että tämän biokemia on ehkä jo synnynnäisesti erilainen kuin toisella? Aivan! Emme me ole toistemme klooneja, miksi pitäisikään olla? En itse myöskään häpeile näyttää tunteitani. Itkeä tai nauraa aina kun siltä tuntuu. Mielestäni tunteiden näyttäminen on äärimmäisen tärkeää, eikä minua nolota lainkaan itkeä työpaikalla, jos joku ärsyttää aivan suunnattomasti. Tai sitten taas revetä ääneen huonolle vitsille. Monelle suomalaiselle tunteiden näyttäminen voi olla epämukavaa ja maailmassa useissa kulttuureissa jopa todella epäkohteliasta.

Empaatikot ovat usein myös vahvasti intuitiivisia ja tämän allekirjoitan. Parin viime vuoden aikana olen harjoittanut intuitiotani ja se on ehdottomasti mahdollista! Kun oppii tunnistamaan erilaiset tunteet ja niiden erot esimerkiksi päätöksenteossa, voi omaa intuitiotaan käyttää tehokkaasti hyväksi erityisesti juuri suurten kysymysten äärellä. Harvemmin sitä tekee intuition saattelemalla kovin vääriä päätöksiä.

Empatiaa pitäisi mielestäni korostaa erityisesti työelämässä, koska varsinkin liike-elämässä on empaattisuudella ollut varsin vähän jalansijaa. Näen itse tämän kuitenkin ehdottomasti asiana, jolla on tulevaisuudessa potentiaalia. Esimerkiksi empaattinen johtaminen on asia, joka voi vaikuttaa merkittävästi työhyvinvointiin. Sitä, että ymmärretään ihminen ja tämän tunteet kokonaisuutena, eikä käsitellä työntekijää sokeasti tämän tuottaman datan pohjalta. Ottaa siis enemmän huomioon ihmisiä, ei asioita. Empaatikoilla on suuri sydän ja he antavat usein asioille tai hankkeille kaikkensa, valitettavasti saatetaan tätä myös käyttää hyväksi. Tämän vuoksi onkin tärkeää tiedostaa omat resurssinsa ja juuri löytää omat toimintatavat, jotka sopivat juuri itselleen 🙂

 

Onko ruudun toisella puolella muita empaatikkoja?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Ärsyttävät olettamukset bloggaamisesta x 4

Kivaa alkavaa viikonloppua Gold Coastilta! Kirjoitan viikonloppuna tarkemmin ajatuksiani lähenevästä kotiinpaluusta, mutta tänään listasin muutaman enemmän tai vähemmän ärsyttävän yleisen olettamuksen bloggaajista tai bloggaamisesta, jotka ovat tulleet vastaan myös itselläni tämän kymmenvuotisen bloggaamisen varrella. Olen kirjoittanut useita postauksia työstä somen parissa, ilmiöstä yleisesti ja valitettavasti myös siitä, millaisia olettamuksia monella edelleen tänä päivänä on tästä hommasta.

Oletus, että bloggaaja suostuu sovittuun yhteistyöhön tuotepalkkiolla, tai jopa sillä verukkeella, että voisi itse ostaa tuotteet alennuskoodia vastaan. Huoh. Blaah. Argh! Kyllä, joillain yrityksillä on edelleen pokkaa ehdottaa näitä tämmöisiä, eikä tunnuta aina oikein ymmärrettävän, ettei niillä shampoopurkeilla nyt ihan oikeasti makseta asuntolainan lyhennystä tai ruokaostoksia kaupassa.  Eri asia, että tästä tekemästään työstä pitäisi vielä itse maksaa! Vaihtotalous oli ja meni tuhansia vuosia sitten, tiedoksi vaan. Tottakai on eri juttu suositella omasta vapaasta tahdosta loistaviksi koettuja tuotteita ja sitä tekee mielellään, oli tuote sitten saatu tai omilla rahoilla ostettu. Tehdystä työstä, jolle asetetaan vaatimukset ja tavoitteet, tulee kuitenkin aina maksaa palkkio. Tuskinpa moni muukaan suostuisi tekemään töitä ilmaiseksi, miksi bloggaajien sitten pitäisi?

Tästäpä pääsemme seuraavaan kohtaan, eli olettamukseen siitä, että bloggaaja mainostaa kyllä ihan mitä tahansa, kunhan palkkion määrästä sovitaan. Jokainen edes vähän omaa mainettaan, brändiään ja yleisesti bloggaajauransa jatkoa ajatteleva osaa kyllä puntaroida yhteistyökumppanit sen mukaan, sopivatko ne blogin imagoon, vai eivät. Mitäs jos minä alkaisin postailla yhteistöitä pikavippifirmojen ja nettikasinoiden kanssa? Tai tahojen, joita vastaan olen aikaisemmin ollut jyrkästi? Entäpä jos vegaanibloggaaja postaisi eines-nugeteista vain sen tähden, että saa siitä rahaa? Olisivatko mielipiteet minkään suhteen enää sen jälkeen uskottavia? Ei, itse en myisi omaa uskottavuuttani ja kasvojani mistään hinnasta. Tai no ”mistään hinnasta”, jos joku olisi valmis maksamaan parisataatuhatta ja voisin sen turvin kaivautua maan alle häpeämään ja kadota kuin sumuun, olen valmis harkitsemaan 😀 Mutta noin pointtina, kuka tätä edes osittain työkseen tekevä olisi valmis omilla kasvoillaan riskeeraamaan tulevan kertaluontoisen helpon rahan toivossa? Tämä on kuitenkin yksi olettamuksista, jotka ärsyttävät kaikkein eniten. Että vaikuttajat ja bloggaajat olisivat rahanahneita ja lahjottavissa olevia mainoskanavia, jotka esittelevät mitä tahansa, jopa ilmaiseksi. Juuri tuossa olettamuksessa unohdetaan koko vaikuttajamarkkinoinnin ydin: Tuotteen ja vaikuttajan yhteensopivuus niin brändin, kuin arvojenkin suhteen.

Some on helppoa hommaa. Tätä sivusinkin jo aikaisemmin ”Bloggaajan työpäivä”-postauksessa. Bloggaajan työ on todella kokonaisvaltaista ja 95% ajasta teet juttuja, joista ei makseta sinulle mitään. Kuten ymmärrätte, täytyy tähän juttuun olla oikeasti tietynlainen intohimo ja rakastaa sitä mitä tekee. Kaikessa työssä on puolensa, kun tein töitä rahoitusalan asiantuntijana, istuin toimistolla 8h ja kun lähdin töistä kotiin, en miettinyt työjuttuja ennen seuraavaa työpäivää. Eipä joutunut koskaan stressaamaan työjutuista työajan ulkopuolella. Tässä hommassa onkin vähän eri, koska ”työ” seuraa sinua käytännössä kaikkialle, ainakin ajatuksen tasolla. Mutta sitten taas tuo tietynlaisia vapauksia, kuten mahdollisuuden organisoida hommat oman mielen mukaan tai työskennellä juuri silloin kun se sinulle parhaiten sopii. Välillä tuntuu, että kaikki, mikä ei liity ihmishenkien pelastamiseen tai rankkaan fyysiseen tekemiseen, ei ole lainkaan rinnastettavissa työhön. Automekaanikko joutuu käyttämään lihastyötä, mutta harvemmin työ on varmasti henkisesti todella kuormittavaa. Juristi joutuu käyttämään ratkaisu- ja päättelykykyään, mutta harvemmin on työ fyysisesti vaativaa. Onko näistä jompi kumpi vähemmän arvokasta työtä? Miksi siis bloggaajan tai yleisesti markkinointiviestintää tekevän työ olisi yhtään sen vähemmän tärkeää tai saati sitten ei ”oikeaa työtä”? Kuten olen jossain postauksessa aiemmin maininnutkin, löytyy jokaisessa työssä hyvät ja huonot puolensa, toisen työn vähättely kertoo kuitenkin ennen kaikkea vain henkilön omasta tietämättömyydestä asiaan. Kuka tahansa esimerkiksi bloggaajan työtä parjaava tai vähättelevä voi ryhtyä samaan ja näyttää sen, kuinka helppoa homma on. Tähänpä kun ei nimittäin edes koulutusta vaadita 🙂

Bloggaajat ovat pinnallisia. Toki monet bloggaajat pyrkivät (varsinkin nykyään) pitämään selvän pesäeron blogin ja henkilökohtaisen elämänsä välillä. Itse kirjoitan melko avoimesti ajatuksistani ja elämästäni, mutta totuus on kuitenkin se, että myös omalla kohdallani on blogiin näkyvä sisältö vain pintaraapaisu siitä oikeasta elämästä. Harvemmin ne perusarjessa tapahtuvat käänteet kuitenkaan päätyvät blogiin asti. Yksityisyys on kuitenkin henkilökohtaisin asia, joka yksilöllä on ja kukapa nyt haluaisi paljastaa julkisesti puolia itsestään ja seikkoja elämästään, jotka voitaisiin pahimmassa tapauksessa vetää arvostelun ja julkisen keskustelun kohteeksi? No tuskin kovin moni! Siksi pyrkii moni bloggaajakin pitämään tietynlaisen rajan ulospäin näkyvän ja henkilökohtaisen elämänsä välillä. Ehkä on kuitenkin aihepiiristä ja sisällön tyylistä riippuvaista kuinka ”pinnallinen” kuva ulospäin viestittyy. Jos tarkoituksena on tuottaa visuaalisesti kaunista sisältöä ja keskittyä tiettyihin aihepiireihin, voi tämä toki vaikuttaa pinnalliselta verrattuna bloggaajaan, joka keskittyy vähemmän visuaaliseen kuvasisältöön ja kirjoittaa esimerkiksi ajankohtaisista aiheista, koska ei ole sitä yhtä oikeaa tapaa bloggata. Toinen valitsee olla enemmän ”inspiraatiokanava”, toinen taas ottaa kantaa puheenaiheisiin ja ilmiöihin. Kuten kaikissa ammateissa, toki myös bloggaajien joukosta löytyy ihmisiä laidasta laitaan ja tuntuu jotenkin mustavalkoiselta leimata henkilö pinnalliseksi vain pintapuolisen blogin perusteella. Vähän kun yleistäisi, että kaikki ammatin x edustajat ovat tosikkoja, nörttejä tai mitä ikinä.

Onko teillä ajatuksia aiheesta? 🦄

 

Ps. Kuvan toppeja on nyt tosiaan minulla työn alla pieni mallisto!!! 🙂 Tarkoitus olisi tehdä muutama eri malli, eka valmistui juuri pari päivää sitten! Jee, en malta odottaa 🙂

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Somen pinnallisuus ahdistaa

Pohdiskelin aikaisemmin tänään hetken mielijohteesta IG Storiesissa erästä aihetta, joka on aiheuttanut enemmän tai vähemmän pientä ahdistusta viime aikoina. Olen pariin otteeseen harkinnut täällä reissussa parin päivän sometaukoa, ihan vain päästäkseni hetkeksi huilimaan koko hommasta. Enkä edes tiedä, mistä tämmöinen someahdistus on hiipinyt esiin juuri nyt? Mutta kyllä, jotenkin se on lähiaikoina ahdistanut. Ja olen kuitenkin pyörittänyt eri somekanavia yli 10 vuotta, päivittäin. Se, kuinka koko homma tuntuu nykyään pyörivän vain ja ainoastaan suosion saavuttamisen, sekä lukujen ympärillä.

Mitataan sitä ja tätä, oikeastaan se mitä Instagram ja somettaminen joskus oli, on jäänyt nykyään aivan jonnekin taka-alalle. Ainoa asia, jolla tuntuu olevan merkitystä on tykkäysten, seuraajien ja sitoutumisten määrä. Ja tottakai, onhan tämä ilmiselvää ilmiön ympärillä, joka työllistää jatkuvasti yhä enemmän ihmisiä, mutta onko muulla enää väliä, kuin numeroilla? Olen yrittänyt suhtautua tähän asenteella, että keskityn omiin hommiini, viis välitän mitä muut tekevät ja käytän energiani oman toiminnan ideoimiseen ja kehittämiseen. Mutta sitten havahdut siihen, että jonkun toisen tykkäämiset tai seuraajamäärät kasvavat kovaa vauhtia kuin itestään. Mietit, että okei, teenkö itse kenties yhtäkkiä jotain väärin?

Olette saattaneet kuulla esimerkiksi IG:n algoritmeistä, matemaattisista prosesseista, joita hyödynnetään nykyään monilla interaktiivisilla alustoilla. Suositellaan relevanttia tai suosittua sisältöä, suurta joukkoa kiinnostava sisältö saa enemmän näkyvyyttä kohdeyleisölle, kuin vähemmän suosittu. Ja enemmän kiinnostava sisältö tarkoittaa paljon tykättyä ja kommentoitua sisältöä. Nykyään esimerkiksi Instagram suosii myös luonnollisten henkilöiden tuottavaa sisältöä, jonka olen itsekin huomannut käytännössä. Oma profiilini on jo pitkään ollut (itseasiassa juuri statistiikka-syistä) yritystili ja kappas, olenpa tämän vuoksi huomannut suuren laskun myös omissa tykkäysmäärissäni, koska algoritmi ei enää suosi yritystilejä. Esimerkkinä käsityötilini @iinesdiy, jonka julkaisut saattavat kerätä saman verran tykkäyksiä kuin päätilini, vaikka seuraajia on kymmenesosa. Olen itseasiassa joskus jopa harkinnut tilin vaihtamista takaisin ”normaaliksi”, good old times, kunnes algoritmeja muutetaan taas. Haha. Kirjoitin aikaisemmin syksyllä postauksen seuraajien ostoilmiöstä (postaus täällä) ja sivusin tuossa samaisessa postauksessa myös sitä, ettei nykypäivänä oikeasti ole kovin helppoa kasvattaa seuraajamääriään somessa – ainakaan rehellisin keinoin.

Erilaiset kommentointiringit ovat parin vuoden aikana yleistyneet ja toisaalta kyllä ymmärrän tämän, koska kyllähän algoritmi-viidakko ärsyttää pidemmän päälle, varsinkin jos teet hommaa jollain tapaa työksesi. En silti ole itse lähtenyt kommentointihommaan mukaan. Tykkäilyt ja kommentoinnit tehostavat julkaisusi suosiota, joka johtaa siihen, että sisältöäsi suositellaan suuremmalle joukolle. You know, ”saattaisit pitää tästä sisällöstä”. Siksi kommentoivat monet systemaattisesti toistensa kuvia vastavuoroisesti, autetaan kaveria hädässä tavallaan ja autetaan kuvia nousemaan enemmän näkyville. Kun saat enemmän näkyvyyttä toistavasti, löytävät ihmiset myös helpommin profiiliisi ja -tadaa, seuraajamäärät kasvavat kivaa tahtia. Näin se vain toimii. Eri juttu oli viisi vuotta takaperin kun seuraajamäärien kasvattaminen oli aivan eri hommaa, nyt se on yhtälöitä vastaan taistelua ja no, karua bisnestä. Jos haluat näkyvyyttä, täytyy ostaa mainostilaa alustoilta. Eihän sitä nyt ilmaiseksi haluta antaa.

No, pointti ei ollut jupista siitä, etteivät seuraajamäärät tai tykkäykset kasva. Lähinnä ahdistuksesta siihen, että kasvaaksesi  ja ollaksesi ”somen silmissä” jotain, pitäisi pelata häikäilemättömillä säännöillä, olla feikki ja taistella algoritmeja vastaan. Häh! Minne katosi se, että oltiin vain oma itsensä, eikä yritetty liikaa? Ettei arvoa ja statustasi arvioitu IG-seuraajien perusteella? (Ja arghh, kuinka monesti muuten olen kuullut lauseen ”Eihän se ole kun ihan pieni bloggaaja” silloin kuin IG:n seuraajamäärät ovat vain muutamissa tuhansissa. Monet luulevat niiden korreloivan esimerkiksi blogin lukijamääriä, jotka voivat olla aivan päinvastaisia. Käyttäjällä voi olla IG:ssä 20K seuraajaa ja blogissa vain muutama tuhat yksittäistä lukijaa kuukaudessa ja sitten päinvastoin. Näistä ei tosiaan voi tehdä johtopäätöksiä!)

Miksi pitäisi olla jotain, mitä ei ole? Somessa voit nimittäin olla ihan mitä tahansa. Ja se vähän pelottaakin. Pientä vastapainoa on ollut havaittavissa palaavan ilmiön suhteen kun monet ovat palanneet arkisempaan ja ei-niin-harkittuun sisältöön. Semmoiseen, johon voi jollain tapaa samaistua. Mutta itse ainakin niin kovasti toivon, että palattaisiin edes jossain määrin takaisin siihen, kun some ei ollut kilpailu, eivätkä numerot määritelleet ”arvoasi”. Ja tottakai, bisnestähän tämä on. Jokaisen yrityksen ja yritystoimintaa harjoittavan on menestyäkseen oltava perillä avainluvuista, sitoutumisesta ja siitä, mikä kuluttajia kiinnostaa. Mutta homma menee jotenkin karuksi siinä vaiheessa, kun näitä samoja lukuja rinnastetaan oikeisiin ihmisiin ja instafeimiksi pyritään millä hinnalla hyvänsä. Eniten kuitenkin harmittaa se, että ne, jotka toimivat rehdisti, ovat niitä jotka joutuvat muiden jalkoihin.

 

Mitäs te tuumaatte ilmiöstä tai aiheesta yleisesti?

Ahdistaako feikkiys ja liika yrittäminen?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Tarot-taikoja ja urapohdintoja

Olen viime viikkoina harjoitellut tarot-korttien kanssa. Tehnyt pienimuotoisia tulkintoja, erilaisia spreadeja, kysynyt kysymyksiä, poiminut päivän kortteja ja muuta tuommoista pientä, joilla saa helposti tuntumaa kortteihin ja niiden symboliikkaan.

Mikä taroteissa on oikeasti tosi jännä, on se kuinka ne merkitykselliset kortit ja symbolit tulevat aina jotain kautta luoksesi. Tiedättekö, pudotat esimerkiksi pakasta yhden ainoan kortin, joka on juuri samainen, jota olet aikasemmin samana päivänä ihmetellyt. Tai sitten poimit moneen kertaan sekoitetusta pakasta kaksi kertaa peräkkäin tismalleen saman kortin samantyylisen kysymyksen yhteydessä. Omalla kohdallani nousevat tietyt kortit aina välillä esille ja nyt itseasiassa kävi mystinen sattuma juuri tämän kolikoiden kaksi-kortin kanssa, jonka poimin viikon sisällä kahtena eri päivänä kysyessäni lähestulkoon samaa työelämään liittyvää kysymystä. Mikä minusta tulee ”isona”? Palkkatyö vai oma yritys? No, kortin vastaus on selkeä. Toisaalta pallottelua kahden asian (eli juuri tämän kysymyksen äärellä) ja sitten kuitenkin  viesti mennä fiiliksen mukaan, go with the flow ja pitää kivaa.

En ole koskaan ikinä aikaisemmin ollut se tyyppi, joka menee työhön liittyen fiiliksen mukaan. Siksi nämä tulevat kuukaudet kieltämättä hieman jännittävätkin, mutta toisaalta, jos uskaltaa heittäytyä, ottaa riskejä ja katsoa uusien mahdollisuuksien taakse, voi saavuttaa niin paljon enemmän kuin toimimalla pelkästään rationaalisuuden johdattamana. Ehkä joskus on hyvä pysähtyä hetkeen ja katsoa mitä elämä tuo eteen?

Olen ehkä tullut siihen lopputulokseen, että en välttämättä tule ikinä löytämään työn ja uran suhteen ratkaisua, joka olisi itselleni lopullinen. Siis lopullinen siltä kantilta, että se olisi koko loppuelämän juttu. Toisaalta sitten, miksi edes pitäisi? Ei minusta ole tekemään samaa asiaa hautaan asti. Miksi ei siis voisi tehdä eri asioita? Eri urajaksoja, jolloin keskityt erilaisiin projekteihin, eri aihekokonaisuuksiin, ilman että se olisi välttämättä lopullista. Olla yrittäjä, mutta tehdä joskus myös toisen nimiin töitä. Eihän mikään tässä maailmassa ole ennakkoon määriteltyä, vaan maailma ympärilläkin muuttuu jatkuvasti. Mikseivät myös työelämä ja ura siinä sivussa?

Olen itse tehnyt työurani aikana juttuja laidasta laitaan. Silti sitä usein ajatellaan, että kaikki muu on turhaa, paitsi ”sen oikean” työn tai alan löytäminen. Kuin kaikki vanha ja koettu pitäisi unohtaa ja keskittyä siihen, mikä on nyt. Mutta työminähän kehittyy jatkuvasti ja on ihan loputon prosessi, mikäli vain annat itsellesi luvan oppia ja kehittyä. Kaikki mitä olet tehnyt, oppinut, oivaltanut ja minkä eteen olet ehkä raatanutkin, ovat muovanneet sinusta sen, joka olet tänä päivänä. Ilman niitä virhevalintoja tai hyppyjä tuntemattomaan, et olisi sama tyyppi kuin tänä päivänä. Jonkun toisen korvaan voisi tämmöinen itse toteuttamani ”perustanpa yrityksen, otan loparit ja lähden maailmanympärysmatkalle”-kortti kuulostaa jopa sopimattomalta työuraa ajatellen. Mutta mitäs sitten jossei koskaan kokeile?

Tietysti toimeentulo mietityttää aina, eikä aina ole yksinkertaisesti rahan puolestakaan mahdollisuutta vain haahuilla, tehdä ainoastaan kivoja juttuja ja sitä, mihin on fiilistä. Mutta silloin kun se mahdollisuus on edes tilapäisesti, pitäisi se ehdottomasti käyttää. Tottakai ovat yrittäjyys ja päivätyön lopettaminen tuoneet myös omalla kohdallani tietynlaista epävarmuutta toimeentulon suhteen, sekä muutenkin omasta valinnastani laskenut ansiotasoa. Sinänsä hassua, että juuri tällä hetkellä tuntuu niin paljon paremmalta olla juuri näin, vaikka tienaisikin vähemmän rahaa. Mitä väliä palkan suuruudella loppupeleissä on? Pääasiahan on kuitenkin se, että on tyytyväinen ja onnellinen. Sekä se, että on varaa ja mahdollisuus tehdä niitä asioita, jotka itse kokee mielekkäiksi. Vaikka nytkään ei tekemistä ja hommaa puutu, arvostan juuri tällä hetkellä paljon esimerkiksi tietynlaista joustavuutta. Että voin suunnitella työt ja jutut perheen mukaan, sekä toimia missä ja milloin haluan.

No, loppupeleissä oli tuon kortin symboliikka melko samaa tämän tekstin kanssa. Palloilua, eri vaihtoehtojen puntarointia, tasapainottelua eri asioiden kanssa, priotisointia, sekä ehkä myös kiertokulkua uuden ja vanhan välillä. Sanoinhan, nämä osuvat aina kohdilleen!

 

Näettekö te työuran erilaisina kehittävinä jaksoina vai yhtenä kokonaisuutena? 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 9 kommenttia.

Bloggaajan työpäivä

Kaikkien palmukuvien ja matkajuttujen välissä olisi vuorossa pitkästä aikaa ”normaali postaus”, joka piti itseasiassa kirjoittaa jo ennen reissua, mutten ehtinyt. Tänään aiheena bloggaajan työpäivä ja mitä kaikkea se pitää sisällään? Ensimmäisten yrittäjä-kuukausien jälkeen voin todeta, että hommaa kyllä riittää. Ja nimenomaan semmoista, mistä kukaan ei maksa sinulle mitään. Kuittirumbaa, laskujen maksamista ja arkistointia, myyntiä, tulevien kuukausien taloudellisten laskelmien laatimista, yleisten juoksevien asioiden hoitamista sun muuta. Myös kuvaaminen ja kuvankäsittely ovat asioita, joihin saa uppoamaan melkolailla aikaa. Eipä siis helpolla pääse, mutta aivan parasta!

Päivät vaihtelevat paljon. Välillä olen päivät kotona tehden töitä, välillä teemme ystävien kanssa työtreffejä tai käyn PR-tapahtumissa, joihin menee matkoineen usein muutama tunti. Matkat käytän usein hyväksi käymällä läpi IG-tapahtumat tai käymällä läpi kuvia yms. Tai no joo, joskus kuuntelen ihan vain äänikirjoja, koska ei aina jaksa olla tekemässä jotain.

Tässä yksi esimerkki bloggaajan työpäivästä ennen reissuamme:

 

Aamu, klo 6-7. Herään kotona usein 6-7 aikoihin. Olen ladannut kahvinkeittimen valmiiksi, laitan kahvin tippumaan ja pesen sillä aikaa kasvot. Avaan läppärin, katson mailin, julkaisen kommentteja, käyn läpi postausluonnokset, to-do-listan ja saatan selailla muutaman minuutin jotain randomjuttuja, herätäkseni. Tähän menee yleensä noin tunti. Aamiaisen syön aina hommien ohella.

Aamu, klo 8. Kun olen herännyt kunnolla, aloitan varsinaisen päivän postauksen työstämisen tai viimeistelyn, mikäli olen tehnyt hommat illalla hyvälle mallille. Yleensä tähän hurahtaa semmoiset 2-3h. Yleensä olen klo 11 sillä mallilla, että olen saanut postauksen valmiiksi, aikaisemmin olen vienyt lapsen tarhaan ja käyttänyt koirat ulkona. Kävin tänä esimerkkipäivänä myös lähikaupassa ostamassa meille akuutit jutut, ainekset kreikkalaiseen salaattiin ja samalla juttuja, joita tarvitsin kuviin.

Puoliltapäivin syön lounaan ja hoidan usein juoksevia juttuja. Selvittelen kuitteja, laskuja sun muuta kirjanpitoa varten, hoidan pankkiasioita ja yleensä julkaisen kuvan IG-feediin. (Kyllä, tämäkin on rutiininomaista puuhaa :D)

Klo 12-16. Jos olen koko päivän kotona, käytän iltapäivän tunnit usein kuvaushommiin, myyntiin tai tulevien postausten ideointiin tai luonnosteluun. Ei ehkä uskoisi, mutta esimerkiksi tuotekuvaus vaatii melkoista organisoimista ja on yllättävän aikaavievää. Toki ensin suunnittelen sen, mitkä kuvat otan tähän, millaiset niistä tulee ja mitä tarvitsen rekvisiitaksi. Tänä kyseisenä päivänä kuvailin mm. DLuxin vitamiinisuihkeet ja hiustuotteita. Ryhdyin hommiin heti kun näin pilkahduksen auringosta! Täytyy toimia heti kun tulee mahdollisuus näin talvisin 😀

Klo 16-20. Jompi kumpi meistä hakee pojan tarhasta viimeistään klo 16 ja vietämme aikaa yhdessä. Dinnerit, leikkejä ja sen sellaista. Perus perhejuttuja. Neulon, katsomme telkkaria tai Netflixiä tai käymme yhteisillä asioilla..

Klo 20-22. Teen useimmiten vielä iltaisin työhommia, jotka helpottavat seuraavaa aamua. Esimerkiksi siirrän usein iltaisin kuvia koneelle, käyn ne läpi, editoin ja lataan luonnoksiin. Tähän menee usein noin tunti-pari. Samalla saatan vastailla kommentteihin, katsoa läpi mailit ja selata, mitä Instassa tapahtuu. Vähän mitä milloinkin täytyy hoitaa.

Meidän kotia vielä melko suhteellisen siistissä kunnossa, hahha 😀

Työtunteja tälle päivälle: About 10-12h. Kyllä, tämä on melko kokonaisvaltaista hommaa. Voitte uskoa, että päiväni olivat vielä huomattavasti pidempiä silloin kun tein vielä päivätöitä, jolloin ne pienetkin hetket bussissa tai junassa täytyi keskittää hommien tekemiselle. Tosin, silloin en ollut vielä yrittäjä, joten osa hallinnollisista hommista eivät vielä työllistäneet niin paljoa. Asia, jonka kanssa joudun kuitenkin näkemään yllättävän paljon vaivaa (ja satunnaisia mini-hermoromahduksia) on tämä oma sivusto, jonka kanssa on aina tasaisin väliajoin kaikkea äärimmäisen rasittavaa säätöä ja johon joudun aina palkkaamaan jonkun it-tyypin hoitamaan hommat kuntoon. Tämmöisten asioiden hoitamiseen voi mennä päivästä jopa pari tuntia, joka on ihan silkkaa rahanmenoa. Täytyy myös todeta, etteivät kaikki päivät ole samanlaisia. Joillekin päiville voi kertyä työskentelytunteja vaikkapa vain 6h, osa niistä kun on semmoista ”huomaamatonta”. Tiedättekö kun kurkkaat ihan vain nopeasti mailit ja vastaat silloin tällöin yhteen. Tai käyt läpi kuvia illalla.

Pienistä jutuista kertyy huomaamattaan tietynlaisia ”piilotunteja”, mutta kaikki semmoisia, jotka yksinkertaisesti ovat ”pakollisia” tässä hommassa. Se blogitekstin kirjoittaminen ja julkaisu kun on vain yksi pieni osa koko juttua. Pyrinkin usein siihen, että niinä päivinä kun koen saavani enemmän aikaan, pistän tuulemaan ja saatan saada 10h päiväpanoksella aikaan niin paljon, että voin nipistää tulevien päivien tunneista huomattavasti. Tätä taktiikkaa käytinkin usein iltaisin ja viikonloppuisin silloin kun pallottelin kahden työn välillä. Onhan se tottakai suuri plussapuoli, että voi itse suunnitella oman työnsä. Nykyään olen myös kotona pyrkinyt siihen, että teen viikolla hommat sille mallille, ettei läppäriä tarvitse viikonloppuisin avata kun ihan 2-3 tunnin ajaksi päivässä. Toki täällä reissussa on hommaa jakautunut kaikille päiville kun en halua viettää Tahitin lomaa siihen, että istuisin päivällä 5h koneella.

Toki niitä ”huonojakin” puolia löytyy, kuten kaikessa muussakin työssä (ainakin luultavammin). Vaikka työ bloggaajana tai someammattilaisena ei ehkä aiheesta tietämättömän korvaan saata kuulostaa kovin monimutkaiselta tai haastavalta, on se kuitenkin useimmiten läsnä elämässäsi melkeinpä kokoajan. Aina riittää hommaa. Jossei ole rästissä kuvaushommia, täytyy tutkailla mitä alalla tapahtuu, miettiä tulevaa ja ideoida aiheita, sekä tehdä tietysti sitä myyntiä ja kampanjoiden suunnittelua, koska kaupalliset yhteistyöt ovat juuri se, mikä mahdollistaa sen, että voi päivittäin käyttää tuntikaupalla aikaa tuottaakseni lukijoille ilmaista sisältöä luettavaksi. Eikä niitä yhteistöitä aina ovista ja ikkunoista tule, vaan niiden eteen täytyy oikeasti tehdä paljon töitä.


Bloggaajana on tietysti jatkuvasti myös tietynlaisen paineen alla. Täytyy jatkuvasti olla keksimässä jotain uutta ja kiinnostavaa, mutta silti pysyä myös ajan hermoilla. Tiedätkö, vaikka ”olet vapaalla”, tutkit silti sillä silmällä maailman ja alan menoa ihan jatkuvasti. Haet inspiraatiota, ideoita ja kyllähän sekin on kuormittavaa, olla jatkuvasti tavallaan läsnä ja työmoodissa. Voin tehdä myöhemmin vastaavanlaisen postauksen myös ehkä hieman kiinnostavammasta bloggaajan työpäivästä, jos teitä siis semmoinen kiinnostaa. Tai siis heh, eipä tämä tosiaan mitään ihan kamalan hohdokasta loppupeleissä ole, kuten näkyy. Paitsi toki juuri nyt kun istun täällä Tahitilla terassilla kirjoittamassa ja vilkuilen samalla lähestyviä sadepilviä 😉

Huomenna postausta seuraavasta kohteesta!

Kivaa viikonloppua 🌴🌎🌈

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.