Kolmenkympin kriisi (?)

Tiedättekö mitä olen tässä lähiviikkoina tuumaillut? Tai no varmasti miljoonaa asiaa maan ja taivaan väliltä, mutta ennen kaikkea sitä, että olenko keskellä jonkinlaista kolmenkympin kriisiä. En ole maininnut asiasta kovinkaan monelle, mutta jostain syystä ajattelin, että tapa jäsennellä asia itselleni voisi olla kirjoittaa ajatukseni tästä puhtaaksi. Täyttäessäni 30 ja 31 tuumasin, että huit hait kolmenkympin kriiseille. Toisaalta, olin juuri edellisenä vuonna käynyt läpi todella massiivisen oivallustyön, vaihtanut alaa ja herännyt jopa täysin erilaisiin arvoihin elämässä. Jossain määrin ajattelin, että ehkäpä kriiseilyni on tältä erää kriiseilty. Vaikkakin, milloinka niiltä kriiseiltä tässä elämässä nyt pääsisi täysin välttymään..

Pitkin syksyä olen pyöritellyt mielessäni ties mitä, ollut muutenkin taas vaihteeksi melko stressaantunut, josta lääkärin mukaan myös kuukautishäiriöni johtuvat ja ollut yhtäkkiä jopa aivan epätoivoinen kaikesta. Mitä edes haluan tulevaisuudelta? Tiedän, että pitkä aika ilman kunnon lomaa ja yleisesti syksyn hämärä oireilivat loppuvuoden aikana, sekä ovat olleet osasyynä kaamosmasennukseenkin. Silti täytyy sanoa, että tämä taitaa olla ensimmäinen kerta elämässäni kun tunnen olevani jotenkin todella hukassa. Todella ankeina päivinä olen jopa miettinyt, että olenko oikeasti hyvä missään ja mikä olisi oikeasti minua varten. Kyllä, sanoinpa sen nyt ääneen. Aivan kuin osa itsevarmuudestani olisi jotain syystä murentunut loppuvuoden aikana, enkä ole koskaan aikaisemmin ollut samanlaisten ajatusten äärellä. Todella toivon, että tämä olisi jonkinlaista kaamos-melankoliaa, mutta entäs jos ei olekaan?

Ehkä radikaalein toimenpide, jota olen tässä tuumaillut on se, että haluanko enää jatkaa somessa tulevaisuudessa. Henkilökohtaisesti tai työn puolesta. Entäs jos tekisinkin jatkossa jotain aivan muuta? Oikeastaan koko ajatus on tullut itselleni aivan puskista tässä viimeisten parin kuukauden aikana. Vaikka rakastankin blogiani ja (teitä!), voin tässä yli kymmenen vuoden blogi- ja somekokemuksen perusteella todeta, etten voi sanoa tämän alan enää aina täysin vastaavan omia arvojani. Todellisuudesta vieraantuminen, analytiikka- ja algoritmikeskeisyys, sekä toki sitten ne somen huonot puolet, kuten oman elämänsä jakaminen tuhansille ja ajoittain ikävänkin kritiikin kohteeksi joutuminen. Olen kaikki nämä vuodet suhtautunut someen todella intohimoisesti ja kyllä, jopa uhrannut somelle reilun kymmenen vuoden aikana merkittävän palan elämästäni. Mutta toisaalta taas tietynlainen jatkuvasti jossain esillä oleminen on osaltaan todella kuormittavaa pitkässä juoksussa. Yhä useammin tuntuu siltä, että haluaisi vain olla ja elää rauhassa, ilman että jakaisin siitä mitään sosiaaliseen mediaan.

Ajatukset pohjautuvat varmasti ainakin osittain tietynlaiseen turhautumiseen. Haluaisin tehdä enemmän tietynlaista sisältöä, joka nyt ikävä kyllä ei juuri tällä hetkellä ole mahdollista. Lisäksi olen ehkä se tyyppi, joka haluaa panostaa tähän täysillä ja olen harmikseni kokenut, etten viime aikoina ole yksinkertaisesti ehtinyt uppoutua blogiin ja teksteihin aivan niin syvällisesti kuin haluaisin. Osittain tämä varmasti johtuu jonkinlaisesta someähkystä kun teet käytännössä työksesi pelkkää sosiaalista mediaa, jonka seurauksena tuntuu, että koko elämäsi pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä. Viime kuukausina olen alkanut kaivata sitä, että tekisit blogia harrastuksena, ilman paineita ja someähkyä. Itse blogin lopettaminen kokonaan tuntuu ainakin vielä tällä hetkellä kaukaiselta ajatukselta ja tuskin tulen sitä tekemään ainakaan aivan äkkiseltään. Silti kaipaan jonkinlaista suunnanmuutosta, uusia tuulia ja näkökulmia.

Kolmenkympin kriisi tai ei, jonkinlaista murrosvaihetta tässä varmasti parhaillaan käydään läpi. Sanotaanko näin, että en ehkä ole aivan tyytyväinen kaikkiin reitteihin, joita olen valinnut ja viime vuoteen mahtui ajoittain liiankin paljon asioita, jotka mieluiten olisin jättänyt täysin kokematta. Se, mitä ihan oikeasti juuri nyt kaipaan, on pysähtyä hetkeksi paikalleen, priorisoida elämän tärkeimmät asiat ja hengittää syvään. Tuntuu kuin kaiken myllerryksen keskellä olisin yhtäkkiä täysin unohtanut itseni. Kuka olen, mitä haluan ja minne ihan oikeasti olen menossa?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 7 kommenttia.

Suhteeni rahaan: Raha ja ura vai vapaus?

Vuosi vuodelta huomaan suhtautuvani rahaan yhä enemmän ”raha on vain rahaa”-mentaliteetilla. Olen aikaisemmin kirjoittanut paljon rahasta, mutta totuushan on se, että raha kyllä puhuttaa aina. Monesti se tuottaa tavalla tai toisella myös ahdistusta ja stressiä. Varsinkin jos sitä on liian vähän. Kuten meistä varmasti jokainen työssäkäyvä tai pienyrittäjä voisi allekirjoittaa, ei rahaa koskaan ainakaan liikaa ole. Vuosi toisensa perään huomaan jollain tapaa lannistuvani yhä enemmän faktasta, että raha tosiaankin pyörittää oikeastaan kaikkea tässä maailmassa. Vaikka olenkin käsitellyt raha-asioita paljon esimerkiksi säästämisen ja sijoittamisen postauksissani, en silti koe itseäni kovin rahakeskeisenä ihmisenä. Se on selvää, että rahaa tulee mietittyä useinkin, mutta nykyään miettiessäni tulevaisuutta, en oikeastaan ensimmäisenä edes ajattele taloudellisia seikkoja tai rahaa, vaan ennemminkin kuinka voisin olla onnellinen ja elää perheeni kanssa stressitöntä, tasapainoista elämää ilman, että elämä pyörisi liikaa rahan ympärillä. No, toki siihenkin jossain määrin vaaditaan rahaa.


Mennäänpä ajassa taaksepäin vaikkapa reilut 10 vuotta. Parikymppisenä rakastin merkkivaatteita ja laukkuja. Olin todella tarkka sen suhteen minkä merkin farkut esimerkiksi ostan ja kyllä, käytin vaatteisiin, kenkiin ja asusteisiin aivan järkysti rahaa, enkä käytännössä säästänyt ollenkaan. Tilanne on varmasti monella nuorella vastaavanlainen, joskin nykypäivänä kulutukseen kiinnitetään aivan eri tavalla huomiota kuin tuolloin ”aikanaan” (:D), toki shoppailumaniaan saattoi tuolloin opiskeluaikoina vaikuttaa myös työpaikkani vaate- ja asustekaupoissa, joka osaltaan vaikutti ostamiseen. Ja niin, aika radikaalisti ovat kulutustottumukset tässä vuosien varrella muuttuneet.

Olen pienestä saakka ollut melko yrittelijäs. Osittain tämä varmasti johtuu siitä, etten lapsena ja nuorena lähes koskaan saanut rahaa, jolloin joutui itse keksimään keinoja sille, mistä saisi muutaman kolikon ostaakseen kerran viikossa kaupasta pari karkkia tai jäätelön. Alle kouluikäisenä saatoin joskus kaivaa säästöpossusta hyvällä lykyllä pari markkaa (yleensä vain 10- ja 20-pennisiä haha) ja miettiä, mitä saisin niillä ostettua. Alaluokilla aloin kehitellä erilaisia ”bisnesideoita”, Tukholmassa asuessamme teimme kaverini kanssa noin 8-vuotiaina kotona hajustettuja kirjepapereita, joita kiersimme myymässä pihapiirimme taloissa ovelta ovelle ja ne olivat menestys!

Ala-asteella teimme taas toisen kaverini kanssa semmoisia taiteltuja ”origameja” (tiedättekö ne mihin laitettiin sisälle numeroita tai nimiä, sitten sormet sinne origamiin ja ”arvottiin” joku luukku), joita monet meidän luokkalaiset halusivat ostaa ja tehtiin jopa semmoinen ”tilauslista”. Joskus 10-vuotiaana taas pidin usein kotona äitille ”ravintolaa”, tein ruokalistan johon listasin kaikkea simppeliä, jota osasin tehdä ja pyysin äitiä tilaamaan ruokaa, josta sitten laskutin rahaa 😀 Kyllä sitä keinot keksii! Ja oikeastaan tunnistan tavallaan tämän piirteen itsestäni edelleen siinä, että mietin jatkuvasti pieniä juttuja, jotka ehkä voisivat olla kivaa pientä puuhastelua yritystoimintani oheen. Konkreettisena esimerkkinä nyt vaikka pipomallistot. Ps. Ensi viikolla tulossa taas pieni erä pipoja <3

Palatakseni opiskeluaikoihin, olin todella rahaorientoitunut. Varsinkin tulevaisuuden suhteen. Mietin kaiken harjoitteluhausta lähtien sen mukaan, mikä yritys todennäköisesti takaisi myöhemmin parhaimman palkan. Ja kuten olen aikaisemminkin todennut, ei rahoitusala kyllä ole oikea paikka, jos haluaa tuntuville ansioille, ainakaan siis uransa alkuvaiheessa. Opiskeluaikoina kurkkailinkin vähän väliä työpaikkoja pienistä investointipankeista ja yhteen johon olimme työstäneet erästä projektia olin jo menossa harjoitteluun, kunnes heillä tulikin budjetti vastaan. Saatuani lopulta palkallisen harkkapaikan Mandatumilta ja kimmokkeen muuttaa Helsinkiin, olin about NÄIN onnessani! Edelleen muuten yksi lempparityöpaikoistani ikinä! Ajattelin melko samalla tavalla vielä pankkivuosinani ja äitiys olikin itselläni melkoinen herätys tämän suhteen. Ettei elämä ole pelkkää vakavasti otettavaa uraa ja fokus jatkuvasti vain yhä suuremmassa palkkapussissa. Välillä hämmästelen itsekin, kuinka paljon olen muuttunut tämän suhteen. Koskaan ei voi sanoa ei koskaan ja kuka tietää, ehkä vielä joskus haluankin palata entiseen vain kokeillakseni, että voisiko se sittenkin olla minua varten? Jossain määrin houkuttelee finanssiala nimittäin edelleen.


Nykyään tuloni ovat todella epätasaiset ja tuleva aina jossain määrin epävakaa. Mutta vaikka alkuvuonna 2019 tienasin useana kuukautena vähemmän kuin aikoihin, olin tuolloin onnellisempi ja vähemmän stressaantuneempi kuin koskaan. Ja juuri tämä onkin saanut minut miettimään rahaa jälleen aivan uudesta näkökulmasta. Kun nykyään tunnen olevani stressaantunut, alkavat hälytyskelloni heti soimaan ja muistuttavat siitä, ettei elämän täydy olla tämmöistä. Ei raha ole sen arvioista, että joutuisit olevaan viikkoja, jopa vuosia stressaantunut vain saadaksesi hyvää tiliä. Ihmisiäkin toki löytyy erilaisia, joku toinen saattaa nauttia ja elää stressistä tai haastavasta työstä, toki pieni stressi voi joskus olla myös hyvä asia, mutta pitkässä juoksussa harvemmin. Kirjoittelen lähiviikkoina enemmän ajatuksiani ulkomaille muutosta, jotka ovat tässä viime kuukausina hautuneet mielessä yhä enemmän. Palo ulkomaille on kova, mutta muuttaminen myös tietysti haastavaa varsinkin EU:n ulkopuolelle. Kuitenkin se, mikä on yhä enemmän alkanut ahdistaa on se tietynlainen suomalainen oravanpyörä, jossa elämä monissa tapauksissa uhrataan työlle ja yrittäjyydelle. Entä jos haluaakin kaikkea muuta kuin sitä?


Täytyy hieman nolona mielipiteenä todeta, että olen välillä myös suhtautunut rahaan ehkä hieman itsestäänselvyytenä. Tiedättekö, että ”kyllä rahaa aina jostain saa kasaan”. Uskon, että tähän myös vaikuttaa se, että olen aina ollut aktiivinen työnhaun ja projektien keksimisessä, jolloin ne usein ovat sitten jossain välissä tuottaneet tulosta. Eipä sitä rahaa ole tähänkään päivään mennessä mistään tupsahtanut syliin tekemättä mitään, saati sitten vanhemmilta, mutta olen silti jollain ihmeen tavalla aina onnistunut säästämisprojekteissani. Johtuen ehkä myös siitä, että olen aina ollut säästämiseen todella sitoutunut ja myös alitajuisesti vähentänyt ostelua, sekä turhaa kuluttamista säästöprojektin tähden.

Nuorena haaveillessani omaan asuntoon muutosta, torppasi äiti haaveet täysin väittämällä, etten ikinä pärjäisi rahallisesti yksin. Olin juuri täyttänyt muutama kuukausi aikaisemmin 18 vuotta ja kuulin lukiokaveriltani eräästä meidän koulua vastapäätä vapautuvasta heidän tuttavansa asunnosta. Kävin katsomassa asuntoa salaa, kuljin virastot läpi kyselemässä kaiken maailman tuista, tein laskelmia ja kävin jopa sosiaalitoimistossa (:D) kysymässä, että maksavatko he takuuvuokrani jos muutan ja vanhempani eivät suostu. Ja kyllä maksoivat. Selvittelyn jälkeen allekirjoitin vuokrasopparin ja ilmoitin kotona muuttavani, joka oli toki järkytys. Mutta kertaakaan en joutunut muutettuani tilanteeseen, jossa olisin joutunut ruinaamaan vanhemmilta rahaa. Yleensä olenkin luottanut siihen, että asiat ja (raha) kyllä järjestyy kun ottaa asioista selvää, sekä tekee niiden eteen töitä. Tämmöinen tarina tähän loppuun, heh.

Olisi mielenkiintoista kuulla millainen teidän suhteenne rahaan on?

 

Ahdistaako raha vai tunnistatteko itsenne tuosta ”vanhasta minästä”, joka eli uralle? 💰

 

Ps. Kuvien nahkahame on lempparilöytöni UFF:ilta viime kesänä ja neulepaita omatekoinen, sen helppo ohje löytyypi täältä 🙂

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Haaveena pako autiolle saarelle

Minun piti alunperin kirjoittaa tänään aivan muista jutuista, mutta kun mieltä painaa tai jokin asia vaivaa, auttaa asian käsittely näin kirjoittamalla usein ainakin omalla kohdallani. En tiedä miksi, mutta viimeaikoina olen kokenut jotain ihme ahdistusta ja epävarmuutta blogini kanssa. Yli kymmenen vuotta blogia kirjoittaneena tiedän ehdottomasti, että näitä tulee ja menee säännöllisin väliajoin. Ainakin oman blogini historiassa on tullut usein kausia, jolloin olen miettinyt, että miksi teen tätä? Kiinnostaako ketään? Pölisenkö täällä vain itsekseni? Vaikka koen kirjoittamisen itselleni terapeuttisena harrastuksena, on vuorovaikutus kuitenkin itselleni se kaikkein tärkein asia tässä hommassa.

Ja kuten on monen bloggaajan suusta useaan otteeseen kuultu, on kommenointi vuosi vuodelta totisesti vähentynyt hurjasti. Itsekin ymmärrän tämän täysin. Olen myös henkilökohtaisesti todella laiska kommentoimaan blogialustoilla, mutta samalla tiedostan faktan siitä, että kommentit totisesti ovat se kirjoittajan suola. Ilman teitä ei ole myöskään blogia tai vuorovaikutusta. Olen paasannut sen perään, että uskon blogien tulevaisuuteen ja ilmiöiden kiertoon, siihen että kirjoitettu sisältö tekee kyllä paluun ihmisten turhautuessa pintapuoliseen, nopeaan sisältöön. Silti tunsin eilen ja tänään outoa epävarmuutta tästäkin, enkä itse edes tiedä miksi. Syyskuussa blogissani vieraili 27 000 yksittäistä kävijää, eli 27 000 erillistä ihmistä ja omalta kohdaltani täytyy todeta, ettei kävijämäärien perusteella ole missään nimessä ollut sen kummempaa laskua nähtävissä, mutta jokin silti ahdistaa. Ehkä turhautumisen tunne siihen, että kirjoitat tekstiä useamman tunnin saadaksesi vain yhden tai pari kommenttia, vaikka itse tekstin lukisikin suuri joukko ihmisiä. Oliko teksti huono vai eikö ketään vain kiinnostanut?Tiedän, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Moni bloggaaja tai vaikuttaja varmasti käy läpi täysin samoja ajatuksia. Ja tottakai tiedän myös, että teitä on siellä ruudun toisella puolella iso joukko ihania ja pitkäaikaisia lukijoitani.

Katsoimme eilen uudelleen sen storiesissa hehkuttamani dokkarin ”Syrjäisen saaren lumo” YLE Areenasta, jossa ranskalainen perhe lähtee surffaamaan pienelle, täysin muusta maailmasta eristyksissä olevalle saarelle Tyynelle Valtamerelle. Tommi ei ollut vielä dokkaria nähnyt siitä huolimatta, että muistuttelin asiasta tälle lähtiessäni Lappiin, mutta loppupeleissä Tommikin oli aivan intona dokumentista (ja ehkä aikalailla myös niistä saaren täydellisistä surffiaalloista). Ja kyllä, aloin eilen tutkia miten saarelle pääsisi. Hieman huvittuneena luimme, että saarelta löytyy satelliittipuhelin, mutta oikeastaan mitään muita yhteyksiä, kuten nettiyhteyttä ei saarelta löyty ulkomaailmaan (ainakaan tuon jutun kirjoitushetkellä).

Ja tiedättekö, kun tänään aamulla herätessäni mietin asiaa, kuulostaa tuo oikeastaan aivan täydelliseltä. Ihan rehellisesti, vaikka vähintäänkin työni puolesta paljon somea käytänkin, netistä puhumattakaan ihan jo arjen tavallisten askareiden vuoksi, valehtelisin jos väittäisin ettei se ahdista ollenkaan. En ole vielä kertaakaan sanonut tätä ääneen, mutta jo parin vuoden ajan olen aivan rehellisesti välillä haaveillut siitä, että yksinkertaisesti vain katoaisin jonnekin somen ulottumattomiin ja eläisin niin yksinkertaista elämää kuin vain mahdollista. Kyllähän tämä varmasti monen nykyihmisen korvaan kuulostaa melko hullulta, mutta ihan totta. Jos olisin juuri nyt perheetön ja työni sallisi, lähtisin aivan varmasti sinne autiolle saarelle ihmettelemään, vaikka jo heti huomenna.

Toki tiedostan ristiriidan siinä, että kannustan lukijoitani kommentoimaan enemmän, mutta samalla jauhan omasta someahdistuksestani. Ei minua itsessään blogini ja sen kirjoitus ahdista, vaan juuri vuorovaikutuksen vähentyminen ja alan yleinen mentaliteetti sen suhteen, että vain seuraajamäärillä ja luvuilla on väliä. Pidän Instagramista päivä päivältä vähemmän juuri sen vuoksi, että siellä käytävä kilpailu suosiosta ja seuraajamääristä oikeasti ahdistaa. Mikäli IG ei olisi kanavana työni vuoksi oleellinen ja samalla tärkeä tukikanava blogilleni, olisin luultavasti häippässyt sieltä jo aikapäiviä sitten. Mutta eihän se oikein käy päinsä. Se ahdistaa, että pitäisi olla lisäämässä kuvia omasta pärstästään vain siksi, että ne tilastollisesti keräävät eniten tykkäyksiä. WTF.

Juuri tämä on pahasti pielessä ja asian ydin. Pitäisi jatkuvasti olla stressaamassa sitä, että sitouttaako tämä ihan tavallisesta kupillisesta teestä postaamani kuva yhtä hyvin kuin kuva, jossa keikistelen itse. Kyllähän se näin sisällöntuottajankin näkökulmasta harmittaa, ettei pienet arjen jutut saa aikaan läheskään yhtä paljoa tykkäyksiä kuin se, että laittaisin oman naamani näytille Instassa päivittäin. Toivottavasti ymmärrätte pointtini. En arvosta pinnallisuutta ja se on juuri sitä, mitä some on täynnä. Kilpailua täydellisistä kuvista, seuraajista ja sitoutumisesta. Eniten turhauttaa se millaiseksi homma on mennyt ja kuinka se on vaikuttanut meihin moneen, sekä arvoihimme kokonaisvaltaisesti.

Suurin unelma, joka minulla on ollut blogini suhteen aivan alusta asti on ollut, että voisin matkustaa vaikka niillä autioilla saarilla ja kirjoittaa maailmalta käsin matkapäiväkirjaa. En haluaisi jossitella, mutta välillä olen lyhyen aikaa harmitellut sitä, miksen tähdännyt siihen kymmenen vuotta sitten? Ja sitten taas, en haluaisi koskaan miettiä sitä, että olisin tehnyt joskus niin tai näin, koska ilman sattuneita syitä ja seurauksia en olisi tässä ja nyt. Todennäköisesti tulen kuitenkin aina olemaan juuri tämmöinen haahuileva haaveilija ja levoton sielu. Voisin kiteyttää ajatukseni niin, että tunnen käyväni läpi tietynlaista murrosvaihetta. Jollain tapaa on takaraivossa pieni tunne siitä, että jotain muutoksia on edessä suuressa tai pienessä skaalassa. Samalla taas tunnen ristiriitaisia tunteita monen asian suhteen.

 

Siinä, sainpas sen sanottua. T. Iines, joka tykkäsi aikanaan lisäillä blogiin kuvia mikrossa räjähtäneestä kaurapuurosta

 

Löytyykö muita some-ahdistuneita?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 28 kommenttia.

Tulot ja menot: Mikä on tavoitepalkkani?

Viime kuukausina olen pohtinut sitä mikä on tulotaso, johon tähtään tai mihin koen olevani tyytyväinen. Siitä huolimatta, että olen aikaisemmin painottanut paljon sitä, ettei ”rahalla ole loppupeleissä väliä” ja alkuvuoden olen yrittäjänä tullut toimeen huomattavasti pienemmällä tulotasoilla kuin aikaisemmin, sekä tietysti myös vähemmällä stressillä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten pyrkisi tiettyyn tulotasoon ja tottakai hinnoittelen tekemäni työn osaamiseni perusteella ja somekanavissani yleisön koon lisäksi myös muiden asioiden, kuten asiantuntemuksen ja SEO-hyödyn pohjalta.

En suostu tekemään työtä liian halvalla ja nykyään kiinnitän yhä enemmän huomiota siihen millaista työtä teen. Sen on oltava mielekästä, inspiroivaa ja hyvä johtaminen on mielestäni hyvän työyhteisön perusjuttu. En sanoisi itseäni rahanahneeksi tai ihmiseksi, jolle merkitsee kaikessa vain raha. Se on ahdistavaa ja muutenkin, ahneus on asia, joka ei istu omiin arvoihini ollenkaan. On eri asia hinnoitella osaamisensa oikein, kuin ajatella työtä vain rahankiilto silmissä. Vaikka raha ei olekaan kaikki kaikessa, kyllähän se motivoi tekemisessä. Ajatus siitä, että vaikka arki joskus on haastavaa, saan tehdä vapaa-ajalla asioita, joista pidän ja työtä, jossa minua arvostetaan myös niin, että siitä maksetaan kohtuullinen summa. Raha on itselleni välineellinen mahdollistaja niille asioille, joita elämässäni tavoittelen. Ei niinkään se itseisarvo, johon pyrin. You know, ei se raha tuo onnea. Mutta toki tekee mahdolliseksi niitä upeita juttuja ja elämyksiä.

Avoimuus palkka-asioissa on mielestäni asia, josta edelleen pitäisi keskustella enemmän. Olen ollut turhauttavassa tilanteessa työpaikan ainoana naisena, joka toki tienasi myös tonnin vähemmän kuussa. Monesti tuntuu, että juuri naiset ovat niitä, jotka helposti tyytyvät tiettyyn palkkatasoon, kun taas miehet vaativat röyhkeämmin parempaa liksaa ja arvottelevat oman työ-pääomansa eri tavalla. Usein vedotaan siihen perinteiseen ”kokemukseen” tai ”vastuuseen”, vaikkei työtehtävissä nyt loppupeleissä ihan kamalasti olisikaan eroa. Nuorempana sinnittelin vuosia palkalla, johon en ollut laisinkaan tyytyväinen, saati sitten tuntunut edes kohtuulliselta tehtävään työhön nähden. Nyt mietinkin, että miksei palkkakeskustelu ollut tuolloin yhtä avointa? Sen jälkeen olen onneksi oivaltanut, että työ voi myös olla huomattavasti mielekkäämpää suuremmalla palkalla, kunhan vain tietää minne suuntaa ja uskaltaa esittää palkkatoiveen sille tasolle, johon olisi tyytyväinen. Osa suuristakaan yrityksistä ei esimerkiksi kilpaile lainkaan palkoilla (joka on mielestäni outoa, koska valtaosalle työntekijöistä palkka on suurin tai ainakin yksi merkittävimmistä motivaattoreista työssä)  ja itsellenikin tuli aikanaan melkoisena yllärinä, että saman alan palkat voivat samoissa tehtävissä vaihdella huomattavasti kilpailevien yritysten välillä.

Tällä hetkellä on tavoitetulotasoni (brutto) noin 5000€ /kk. Tämä on summa, johon parhaani mukaan pyrin silloin kun teen muutakin työtä kuin omia kanaviani, joka toki ajallisesti työllistää vähemmän. Ja noin yleisesti taso, jolle olen arvottanut oman tekemiseni ja osaamiseni hinnan. Viime vuonna pyrin tähän tulotasoon, mutta tilannetta toki vääristi silloin työhön käytetyt tunnit, joita kertyi usein jopa 60h viikkoon. Ja voin kertoa, ettei kenenkään, ikinä, koskaan tule lähteä moisiin tuntimääriin, aivan jo oman terveytensäkin kannalta. Työtuntien suhteen eivät ne perinteiset 38h viikossa aivan riitä, mutta pyrin ehdottomasti siihen, etten tee kovin paljoa yli 40-45 työtuntia viikossa. Jos taas miettii tulotasoa, jolla kyllä tulisin toimeen ja eläisin ihan perusarkea ilman suurta säästämistä tai törsäilyä, olisi se varmasti noin 2000€/kk. Alkuvuoden aikana oli tämä aikalailla se yleisin tulotasoni minulle aloittelevana yrittäjänä, vaikkakin melkoinen pudotus verrattuna siihen, mitä tienasin aikaisemmin täysiaikaisessa päivätyössä.

Monestihan sanotaan, että ei ne suuret tulot, vaan menot. Ja toki, usein kulut ehdottomasti myös kasvavat tulotason myötä, mutta olen jo muutaman vuoden ajan pyrkinyt kiinnittämään asiaan huomiota. Omat kiinteät kuluni kuukaudessa ovat tällä hetkellä noin vajaat 1200€, sisältäen asunto- ja opintolainan lyhennyksen, vastikkeen, sekä muut kuukausittaiset kulut, kuten puhelin, sähkö, netti, blogin palvelinmaksu, YEL-vakuutus ja päivähoitomaksu. Itseasiassa yllätyin nyt itsekin tuosta summasta, koska olen aina pitänyt kulujani pieninä, sanoisinko alle tuhannen euron. Ruoasta emme ihan kamalasti pihistelle ja ketodietin myötä ovat ruokakulut myös jonkin verran kasvaneet, koska ostan nykyään useammin ruokaa, jota kokkaan vain itselleni. Sanoisinko, että ruokaan menee kuussa keskimäärin ehkä noin 500€ kuukaudessa.


Näin ollen ovat noin vajaan parin tonnin nettotulot siinä luokassa, että tulisin toimeen ja hyvällä lykyllä saisin vielä rahaa säästöönkin. (Toki täytyy huomioida, että YEL:in suuruus on suhteellisen suuri näissä kuluissa ja työntekijöistä poiketen maksu, jonka maksan itse. Ilman sitä laskisivat kulut toki jonkin verran). Mutta mikä eniten yllätti oli ajatus siitä, kuinka olin kuvitellut tulevani helposti toimeen reilulla tuhannella eurolla ”pahimmassa tapauksessa”, mutta eihän se tietysti näin ole. Vaikka kyllä sanonkin suoraan, että kesäkuussa kituuttelin juurikin reilun tonnin tuloilla. Jos vertaan tilannetta hoitovapaaseen, oli asuntolainanlyhennys tuolloin minimissään ja elin myös osittain säästöillä, jolloin hoitovapaalla sinnitteli helposti.

Semmoista tänään. Kiinnostaako palkkakeskustelu teitä? Ja hei! Oletteko te tyytyväisiä tulotasoonne?

 

Entä oletteko kokeneet eriarvoisuutta palkan suhteen?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Perustulolla potkua työllisyyteen?

Kirjoitin lyhyesti ajatuksiani perustulosta viime kevään eduskuntavaalien yhteydessä. Lähinnä näkölkulmasta, kuinka perusturva voisi olla tehokas apu kannustamaan suomalaisia yrittäjyyteen. Kuten varmasti moni muukin, oli oma suhtautuminen perustuloon vuosia takaperin todella jyrkkä ja hämmästynyt. Mitä, rahaa kaikille tekemättä mitään. Miksi? Ja mitä hyötyä siitä muka voisi olla? Noh, tällöin en juurikaan ollut perehtynyt aiheeseen (tai siis ollenkaan) ja vuosien varrella on suhtautumiseni perustuloon ehdottomasti muuttunut. Ja kyllä, nykyään kannatan ehdottomasti perustuloa.

Luin pari viikkoa takaperin Johann Harin kirjan Mielen yhteydet- Masennuksen todelliset syyt– kirjan, josta mainitsin täälläkin. Ja jos täytyy mainita joku kirja, jota suosittelen aivan kaikille, niin ehdottomasti tuo! Kirja käsitteli aiheena mielialahäiriöiden lisäksi myös monialaisesti työelämää, sekä sivuttiin myös perustuloa. Ajatukset olivat todella samankaltaisia sen kanssa, mitä itse olen päässäni pyöritellyt. Kuten, että varmasti monessa tapauksessa työ on vahvasti taustalla monen masennuksessa tai ahdistuneisuudessa. Siispä päätin tehdä aiheesta ihan oman postauksensa, koska työhyvinvointi on tärkeä aihe, joka on aina kiinnostanut minua valtavasti.


Kuinka monelle seuraava kuulostaa tutulta? Tehdään työtä, joka ei haasta, palkitse tai tunnu ehkä edes miltään kantilta ”tärkeältä”. Kiireen ohella on boreout nykyään yleinen ilmiö. Tehdään työtä, joka itsessään tuottaa ahdistusta tai nimenomaan ei tuota elämässä niitä ilon ja onnistuneisuuden tunteita, joita työn pitäisi tuottaa silloin kun teet mielekkäitä asioita, joilla on jokin tarkoitus. Olen itsekin aikanaan tehnyt todella prosessinomaista työtä, jota tehdessä monesti mietin työpäivän aikana, että miksi edes teen tätä samaa päivästä toiseen? Tuntuu, että nykyään on enemmän sääntö, kuin poikkeus, ettei työn ole tarkoituskaan olla kivaa ja inspiroivaa, vaan tasapaksua puurtamista. Sunnuntaina tunnetaan ahdistusta maanantaista ja maanantaina odotetaan jo epätoivoisesti perjantaita. Useimmat meistä viettävät suuren osan elämästään tehden töitä, joten eikö se aika (ja elämä!) pitäisi käyttää asioihin, jotka tuovat enemmän, kuin ottavat? Ei arjen pitäisi olla viikonloppujen ja lomien odottamista.

Alanvaihto saattaa pelottaa, koska kilpailu työpaikoista on kovaa ja no, koska raha. Eipä sitä tyhjästäkään nyhväistä rahaa elämiseen. Myös omalla kohdallani oli kynnys ryhtyä yrittäjäksi todella korkea,  mutta näin vajaan vuoden jälkeen täytyy sanoa, että yksi parhaimmista päätöksistä elämässäni. Olen itse saanut viime joulukuusta lähtien starttirahaa ja omalla kohdallani se oli ehdottomasti yksi niistä syistä, jonka vuoksi uskalsin lähteä päätoimiseksi yrittäjäksi. Starttirahan hakeminen tai saaminen ei kyllä todellakaan ole mikään helppo homma. Byrokratiaa riittää ja monesti mietin, että onko tämä tarkoituksella tehty näin perkeleen hankalaksi? No, loppupeleissä siis sain myönteisen päätöksen ja siitä saakka olenkin joka kuukausi tehnyt netissä maksatushakemuksen ja saanut tililleni 500€. Tuo summa onkin ollut tänä vuonna ”turvani”, joka on lievittänyt paljon huolta taloudellisten seikkojen suhteen. Vaikkei muutamilla satasilla kovin leveästi elä, on summa kuitenkin jotain ja varsinkin psykologisesti asia, joka on tuonut turvan tunnetta ja kannustanut, koska starttirahassa ei ole tulorajaa. Olisinko koskaan uskaltanut ryhtyä yrittäjäksi ilman starttirahaa? EN välttämättä.

Heh, näin ollen olen tehnyt itselleni tämmöisen melko suppean empiirisen tutkimuksen perustulosta, tavallaanhan starttiraha on kovin samanlainen systeemi, joskin vain aloittaville yrittäjille suunnattu. Mitä tästä on seurannut? Olen luonut itselleni työpaikan, jota vieläpä rakastan. Vaikka yrittäjyys onkin aikaavievää, on se silti mahdollistanut enemmän aikaa mielekkäille asioille, perheelle ja ennen kaikkea ei ole tuntunut merkityksettömältä puurtamiselta. Tärkeintä työssä on ehdottomasti se, että pidät siitä mitä teet, koska työ säteilee niin moneen muuhun elämän osa-alueeseen. Kuinka moni muu uskaltaisi toteuttaa itseään, tavoitella mielekkäitä juttuja jos sama olisi mahdollista kaikille? Tunnetusti motivoituneet työntekijät saavat enemmän aikaan ja uskon, että ihmisryhmä, jotka mielummin olisivat loputtomiin ”tekemättä mitään”, kuin tekisivät töitä, on melko marginaalinen, varsinkin siis jos jokaiselle annettaisiin mahdollisuus tehdä itselleen mielekkäitä asioita tai yrittää, ilman rangaistuksia tai karensseja.

Nimittäin tottakai myös tekemättömyys lamaa ja aiheuttaa erinäisiä ongelmia yksilötasolla. Jokaisen pitäisi saada kuulua yhteisöön, jossa kokee itsensä arvostetuksi ja osaksi joukkoa. Päihde- ja mielenterveysongelmat ovat monissa tapauksissa seurausta työhön liittyvistä seikoista. Työuupumuksesta, stressistä, epäinspiroivasta työstä tai työttömyydestä. En edes halua miettiä, paljon verorahoja käytetään hoitamaan sairauksia ja oireita, jotka voitaisiin edes osittain ennaltaehkäistä sillä, että edistettäisiin työn mielekkyyttä, toimivaa johtajuutta, säännöllistä palautteenantoa ja realistisia tavoitteita. En nyt ehtinyt kaivella mitään statistiikkaa suomalaisten työikäisten sairauspoissaolojen syistä, mutta omalla näppituntumalla veikkaisin, että jollain tavalla stressiperäiset syyt tulevat tilastoissa melko pian akuuttien flunssatautien perässä.

Itseäni on yhä enemmän alkanut risoa terveydenhuollon suhteen se, ettei meitä monestikaan (ehditä tai osata) ajatella kokonaisuutena, vaan pyritään hoitamaan oiretta. En väitä, että toimintatapa aina olisi näin, mutta monissa tapauksissa varmasti. Sen sijaan, että mentäisiin oireen syihin tai henkilön elämäntilanteeseen tai elämäntapoihin, on helpompi määrätä lääkeresepti ja toivoa, että tilanne paranee sillä, vaikka todellisuudessa esimerkiksi kuormittava elämäntilanne harvemmin hellittää, ellei itse kuormituksen aiheuttaja poistu. Ja jos puhutaan vaikkapa työssä uupuneista tai masentuneista, kuinka monessa tapauksessa pitkät sairauslomajaksot ovat parempi vaihtoehto kuin se, että tilanteen aiheuttajiin pyrittäisiin vaikuttamaan? Sosiaalisesta työyhteisöstä erottaminen voi olla monelle jopa pahempi vaihtoehto.

Oma näkemykseni on, että kannustamalla ja antamalla yksilölle enemmän mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen ja mielekkään työn tekemiseen, johtaisi uusiin innovaatioihin, kannustaisi yrittäjyyteen ja toisi juuri sitä talouskasvua, jota meillä Suomessa kaivataan. Näen, että tämä voisi erityisesti edistää naisten työllistymistä yrittäjinä, esimerkiksi pitkien hoitovapaiden aikana tai jälkeen. Ja tottakai pitkässä juoksussa varmasti säästää suuren siivun terveydenhuollossa. Jos yksilöllä olisi mahdollisuus tehdä enemmän valintoja ja kieltäytyä työstä, joka tekee onnettomaksi, olisi myös työnantajien pakko puuttua tilanteeseen muokkaamalla työolosuhteita ja puuttumalla epäkohtiin. Nykyään kun pelataan paljolti työnantajien korteilla peliä, jossa heikoimmat ja eri mieltä olevat pelataan ulos.

 

Tässäpä omia mielipiteitäni aiheesta. Kiinnostaisi kuulla mitä mieltä te olette aiheesta? Kyllä vai ei perustulolle?

 

 

Ja ennen kaikkea: Mitä te tekisitte, mikäli saisitte kuukausittain vastikkeetonta perustuloa esimerkiksi 600 euroa? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 7 kommenttia.