Julkaistu

Minusta tulee opiskelija!

Huhheijaa! Viime viikot ovat olleet melkoista piinaa valintakokeen tuloksia odotellessa. Oikeastaan olin jo kehitellyt niistä jonkin sortin päänvaivan, vaikka alunperin pidin tätä koko hakuhommaa lähinnä ”kokeillaan nyt huvikseen”-juttuna. Sen jälkeen kun luet viikkotolkulla useampiin pääsykokeisiin (en muuten hevillä suosittele, ellei nyt aivan tietoisesti halua ajaa itseään äärimmilleen. Täytyy mainita, että olin kesäkuun alussa totaalisen poikki kaikesta pänttäämisestä :D) alkaa kuitenkin jännästi nousta pintaan jonkinlainen nythän en sitten enää anna periksi-asenne, jonka tuloksena päivitinkin nyt sitten viimeisen viikon ajan yliopiston sivuja suunnilleen kerran tunnissa julkaistujen tulosten toivossa. Hups.

Näiden viikkojen varrella olen käynyt mielessäni läpi kaikki skenaariot ja valmistautunut myös siihen, ettei opiskelupaikka välttämättä aukea. Kilpailu opiskelupaikoista on ollut tänä keväänä erityisen kova ja itse stressailin eniten juurikin sitä, että onko keväänä 2020 hakeva ei-ensikertalainen automaattisesti häviäjä? Pääsin kuitenkin yhdessä hakukohteessani jatkoon, eli toisen vaiheen valintakokeeseen, jonka jälkeen olikin sitten suuremmat todennäköisyydet opiskelupaikalle (hakijoista 15 otettiin vastaan valintakokeen kautta). Ja tämä oli itseasiassa valintakoe, jonka ensimmäinen vaihe tuntui kaikkein vaikeimmalta ja ainoa, jonka jälkeen mietin, että mitä tästäkin nyt tulee. Niistä kokeista, jotka taas mielestäni menivät hyvin, en päässyt jatkoon, mutta näissä olivat myös hakijamäärät huomattavasti suuremmat. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi ehkä ollut hyvä vaihtoehto rajata lukurumba pariin kohteeseen, jotka prorisoi vahvasti, mutta en yksinkertaisesti malttanut ja pyrin siihen, että saisin luettua kaikkiin suunnilleen yhtä paljon.

Ja uskokaa tai älkää, mutta täällä kirjoittelee tuleva opiskelija!! Hain tosiaankin (maantieteen lisäksi) maatalous- ja metsätieteelliseen tiedekuntaan, joka jostain syystä alkuvuodesta alkoi kiinnostaa sen verran, että päätin lähteä mukaan hakurumbaan. Viime vuosina olen todennut, että luonnontieteet ja yleisesti luonnonvara-ala on se, joka kiinnostaa ja josta myös haluaisin oppia enemmän, hyvällä lykyllä myös ohjautua tätä kautta vielä aivan uudelle urapolulle. Olen jo pitkään ollut jotenkin äärimmäisen ahdistunut luonnon ja lajien tulevaisuudesta, siispä yksi motivaationi on ollut myös se, että oppisin enemmän siitä, mitä voimme tehdä toisin.

Kuten maantieteen hausta aikaisemmin kirjoittaessani totesinkin, kiinnostavat luonnonjärjestelmät ja ihmisen suhde niihin suuressa mittakaavassa, mutta myös ruohonjuuritasolla, kuten esimerkiksi luonnon monimuotoisuus, ekosysteemipalvelut, luonnonsuojelu, viherala, sekä bio- ja kiertotalous. Ja se, kuinka ilmastonmuutos vaikuttaa näihin osa-alueisiin ja toimii kimmokkeena ilmastoystävällisiin innovaatioihin, joilla saadaan hyvällä lykyllä myös toivottua talouskasvua Suomeen. Ensisijainen kiinnostukseni kohde oli metsätieteet, mutta tutkittuani maataloustieteiden kandiohjelmaa, innostuin täysillä myös siitä. Ja juurikin tästä jälkimmäisestä sain tiedon hyväksymisestä! Näillä näkymin aloitan siis syksyllä maataloustieteen opinnot. (Ja huhhei, tuolla opintopolussa tapahtuu tällä hetkellä maantieteen osalta niin outoja juttuja, etten ehkä enää kestä uusia jännitysmomentteja tämän hakuasian osalta tänään :D)

Tutkin keväällä melkoisesti hakutilastoja ja vielä aikaisemmin on maatalous-metsätieteellisen ohjelmiin ollut melko helppo päästä, kunnes niiden suosio on hiljalleen noussut (varsinkin metsätieteiden kandiohjelma, jonka hakijamäärä kasvoi tänä keväänä yli 66%) ja sisäänpääsy vaikeutunut. Olin aluksi täysin varma, että pääsen maataloustieteisiin todistusvalinnalla (koska raja on ollut aikaisemmin todella matala), mutta tänä keväänä oli todistusvalinnan pisteraja sinne jopa alkuun korkeampi kuin esimerkiksi metsätieteisiin. Voi siis olla, että moni hakija on lätkäissyt sen mukaan hakuvalintoihin helpon varavaihtoehdon toivossa.

Kun olen kertonut hakuvaihtoehdosta ystäville ovat reaktiot olleet useimmiten, että tuleeko minusta sitten maatilan emäntä? Haha! (Ja ei sillä, että siinä olisi mitään vikaa, sehän olisi superduper coolia!) Alkuun ajattelin itsekin, että ohjelma keskittyisi vain ja ainoastaan maatalouteen ns. ”sen perinteisessä muodossa” (koska itseäni ei henkilökohtaisesti kiinnosta esimerkiksi karjatalous tai kotieläintiede ihan jo eettisistä syistä), mutta kun tutustuin kevään mittaan ohjelmaan syvemmin niin yllätyin kuinka monipuolisesti suuntautumisvaihtoehtoja loppupeleissä löytyy. Itseäni kiinnostaa erityisesti kasvintuotantotieteet, sekä maaperä ja ympäristötiede. Esimerkiksi siis puutarhatuotanto, palkokasvit (ja talousnäkökulmasta vientipotentiaali kestäville ruokainnovaatioille) ja yleisesti ympäristöasiat luontokulmasta. Saa nähdä siis mitä tästä seuraa!

Jee! 🌞✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Julkaistu

Toukokuun ristiriitaisia fiiliksiä ja opiskeluhaaveita

Hei pitkästä aikaa! Kuten joku on ehkä saattanut huomata, on blogin postaustahti ollut viime viikkoina hieman hajanainen ja normaalia harvempi. Kuten tänään avaudin instafeedissäni, olen potenut pientä kriisiä tämän vallitsevan tilanteen tiimoilta ja tulevaisuuden epävarmuudesta. Toki nämä samaiset ajatukset ovat olleet matkassa jo parin kuukauden aikana, mutta nyt pian kolmen perheen kanssa intensiivisesti vietetyn kuukauden ja kotiympyröissä hengailun jälkeen on kieltämättä alkanut iskeä pieni lamaantuminen ja kaipuu normaaliin arkeen. Kun päivät pyörivät samojen juttujen ympärillä täällä kotona, on monesti tuntunut siltä, ettei tänne blogiin ole ollut juurikaan mitään tähdellistä kirjoitettavaa, inspiraatio nollissa ja kuvaaminen mahdotonta kotona, joka on päivästä toiseen pommin jäljiltä, vaikka kuinka ahkerasti siivoilisi. Tällä hetkellä tympii kotona olo ja kotitöiden rumba melkoisesti, kuinka luksusta olisikaan päästä lähtemään töihin kodin ulkopuolelle ja näkemään muita ihmisiä! Vaikka noin yleisesti viihdynkin hyvin kotona, perheen kanssa ja myös itsekseni, on sosiaalisten suhteiden kaipuu iskenyt pahimman kerran. Ja juuri niin, että kaipaisi ihmisten näkemistä kasvotusten tylsien Whatsapp-viestien sijaan. Onhan tässä vierähtänyt jo kolme kuukautta siitä kun olen nähnyt ystäviä tai (suomalaisia) aikuisia kasvotusten.

Ajattelin ensin, että kirjoittelenko tästä aiheesta vasta myöhemmin kesällä (vai ollenkaan), mutta päädyin kuitenkin alustavasti avaamaan ajatuksiani opiskeluhaaveista jo nyt. Eniten ehkä siksi, että aihe on pyörinyt mielessäni kuluneiden viikkojen aikana suurimman osan ajasta ja keskittyminen mihinkään muuhun on osoittautunut todella vaikeaksi. Tässäpä siis yksi syy siihen, miksi postaustahti blogissa on ollut lähiaikoina hieman harvempi. Toinen syy on tietysti myös ollut tuo ylempänä mainitsemani, että meidän lähes identtisistä päivistä alkaa olla hyvin vaikeaa ammentaa uusia ideoita, mutta ehkäpä niitäkin taas tulee mieleen kun tilanne tästä (sitten joskus) normalisoituu.

Päädyin siis maaliskuussa osittain hetken mielijohteesta hakemaan opiskelemaan ja olenkin nyt pian parin kuukauden ajan lukenut pääsykokeisiin, lähiviikkoina enemmissä määrin kun parin muunkin hakemani koulutusohjelman valintakoemateriaalit julkaistiin. Päivittäin olenkin käyttänyt lukemiseen ja muistiinpanojen tekemiseen useita tunteja, joten välillä onkin tuntunut, ettei kodin- ja lastenhoidon ohella oikein muuhun aikaa riitäkään ja luetut aiheet ovat tulleet ihan yöuniin asti. Edessä onkin vielä reilun viikon lukurutistus ennen etä-valintakokeita.

Sinänsä hassua, koska opiskelu ei ole jostain syystä kiinnostanut minua vuosiin. Varsinkaan kaupalliset maisteriohjelmat, kunnes sitten aivan lähikuukausina olen löytänyt hurjasti motivaatiota mahdollisiin opiskeluihin oivallettuani talven reissussa, että mikä minua oikeasti kiinnostaisi opiskelumielessä. En muista mainitsinko aikanaan edes blogissa kun hain muistaakseni keväällä 2015 LUT:in kauppatieteiden maisteriohjelmaan, johon en siis tuolloin päässyt. En muista harkitsinko tuolloin hakevani uudestaan, mutta hakemattomuudesta voi päätellä, ettei jostain syystä yksinkertaisesti kiinnostanut. Jossain vaiheessa tutkin aktiivisemmin eri maisteriohjelmia, mutta nuo kauppatieteiden maisterit eivät jostain syystä ole kiinnostaneet ollenkaan, vaan fiilis on enemmänkin nyt ollut se, että haluaisi opiskella jotain aivan muuta ja uutta alaa. Oikeastaan taisin joskus viime vuoden puolella ensimmäisen kerran puolittain vitsillä miettiä, että olisipa hauska opiskella jotain aivan uutta.

En vielä tässä vaiheessa halua avata hakukohteitani tai muutakaan tähän liittyvää sen koommin, koska olen kriiseillyt melkoisesti asiaa mm. koronatilanteen vuoksi muuttuneiden valintakoekäytänteiden suhteen ja sitä, onko esimerkiksi todistusvalinta omalla kohdallani uhka vai mahdollisuus. En voi enää tulla valituksi ensikertalaisten kiintiöstä koska olen jo aiemmin suorittanut kotimaisen korkeakoulututkinnon ja ensikertalaiskiintiö pitää sisällään kuitenkin enemmän aloituspaikkoja kuin ei-ensikertalaiskiintiö. Tässä viikkojen varrella on kuitenkin tullut plärättyä tilastoja läpi melko perusteellisesti ja onneni on toisaalta juuri siinä, että ensikertalaiskiintiön ulkopuolella on usein myös huomattavasti pienempi määrä hakijoita, vaikkakin hakijamäärät ovat tänä vuonna olleet aiempia vuosia suuremmat. Todistusvalinnan kohtalo siis jännittää tällä hetkellä valtavasti, varsinkin siitä syystä, että tämän vuoden ”korona-haussa” on (ainakin näissä opinto-ohjelmissa joihin itse hain) todella minimaaliset mahdollisuudet tulla valituksi valintakokeen kautta ja toki kokonaisuus riippuu aina siitä, millaisilla todistuksilla muut hakijat ovat liikkeellä. Tietysti harmittaa, jossei valinta osu kohdalleni, mutta olen yrittänyt asennoitua tulevaan mahdollisimman neutraalisti. Tai siltä osin kun se tässä tilanteessa ja avoimen tulevaisuuden tiimoilta nyt on mahdollista 😀 Mutta kerron asiasta varmasti vielä myöhemmin kun olen saanut luku-urakan pakettiin tai uutisia tältä rintamalta!

Se miksi halusin avata asiaa täällä on, että samaisista syistä voi olla, ettei blogi vielä päivity aivan päivittäin, mutta toivottavasti päästään pian taas aktiivisempaan tahtiin olosuhteiden muututtua. Näillä näkymin palaan blogin pariin aktiivisemmin viimeistään parin viikon kuluttua! 🙂

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Kannattaako yrittäjän enää edes yrittää?

Miten voisin parhaiten pukea sanoiksi viime viikkojen tuntemukseni? Siis koronasta, elämästä ja maailmasta noin yleisesti. Avauduin eilen instan puolella turhautumisestani tilanteeseen yrittäjänä ja valtion tukien epäjohdonmukaisuudesta, joka on suututtanut jo päiviä. Fiilikset ovat muutenkin menneet tässä viikkojen varrella laidasta laitaan. Suoraan sanottuna olen välillä ollut aivan masiksissa tilanteen vuoksi. Välillä kaikki on hyvin ja usko tilanteen paranemiseen kannattelee kun taas viikon päästä turhauttaa kaikki, elämän epävarmuus ahdistaa ja pää on lähellä räjähtää täällä 24/7 kotiympyröissä sotkuja siivoillessa. Sitten masistelen hetken ja hoksaan, ettei tämä korona-arki nyt loppupeleissä ihan kamalasti eroa meidän tavanomaisista viikonlopuista. Paitsi kun sitä tavanomaista arkea ja ihmisten näkemistäkin alkaa näin introverttinakin kaipaamaan jossain vaiheessa. Luulisin, että näitä samoja fiiliksiä on liikkeellä paljon. Aika näyttää, eikä nyt kai auta muu kuin odotella ja pyrkiä ns. normaaliin elämään, siis niissä puitteissa kun se on mahdollista.

Itse koen olevani tässä tilanteessa ehkä  jonkinlainen väliinputoaja. Tähän asti on mennyt taloudellisesti ihan ok, mutta tiedostin jo maaliskuussa, että tilanne tulee kevään mittaan vaikuttamaan omaan työtilanteeseeni radikaalisti. Varsinkin kun olin jo vuodenvaihteessa irtisanonut konsulttihommani sillä ajatuksella, että jalostaisin omia ideoitani ja liiketoimintaani kevään, sekä kesän aikana, vähentäen samalla työtuntejani ollakseni enemmän läsnä perheelle (jos jotain hyvää, niin se on ainakin toteutunut <3). Jo sovittuja töitä on peruttu jonkin verran, mutta yritysten tilanteen vuoksi ovat muut neuvottelun alla olleet työkuviot (joista monet juurikin kotimaan matkailuun liittyviä) loppuvuodelle menneet pahasti jäihin tai kuopattu kokonaan. Olen pyrkinyt elämään päivä kerrallaan, mitään hengenhätää kun en kuitenkaan pode. Meillä on katto pään päällä, olemme terveitä, en esimerkiksi jatkuvasti velkaannu yritystoimintani vuoksi, eikä maailma nyt varmasti kaadu tähän, tilanne kun on mikä on.

Kesä toki mietityttää, koska mahdollisen työmarkkinatuen kera ei paljoa näitä omankaan yritystoiminnan kuluja maksella, muista perheen ja asumisen kuluista puhumattakaan. Varsinkin kun puolisokin on lomautettuna. Että niin, kyllähän tilanne hieman mietityttää. Ja varsinkin näiden yritystukien näkökulmasta siksi, ettei esimerkiksi itseni kaltaiselle yrittäjälle ole tällä hetkellä myöntökriteerien nojalla olemassa lainkaan ns. täsmätukea tai etuutta, työmarkkinatukea nyt lukuunottamatta, jossa siinäkin ehtonsa. Kiinteät kuluni ovat muutamien satasten luokkaa (ilman ennakkoveroja ja YEL:iä) ja erään viime viikolla kuulemani TEM:in asiantuntijan mukaan esimerkiksi 2000€ kerta-avustus ei olisi tarkoitettu minun kaltaiselleni yrittäjälle, jolla kiinteät kulut ovat melko alhaiset, verrattuna siis moneen muuhun. Hain sitä kuitenkin eilen, saa nähdä mikä tilanne ja menetänkö uskoni koko systeemiin 😀

Haluan täsmentää, etten itse esimerkiksi edes harkinnut tai saati sitten kokenut, että esimerkiksi Business Finlandin kehittämisrahat olisivat tarkoitettu minun tilanteessani, jossa hätä ei ole ns. ”kriittinen”, mutta hullunkurista on kuitenkin se, etten yritystoimintaan liittyvien ehtojen nojassa olisi edes ollut oikeutettu sitä hakemaan, koska toiminimi-yrittäjille ei nykyisellään ole olemassa etuutta, vaikka liiketoiminta olisi täysin identtinen jonkin saman alan osakeyhtiön kanssa. Näin jälkeenpäin olen pohtinut asiaa ja miettinyt esimerkiksi jo pari vuotta mielessäni pyörinyttä käsityöjuttujen kehittämistä ja jalostamista oppi- ja ohjemateriaaleihin, kyllähän näitä ideoita keksisi itse jos kukin. Viime vuoden puolella mietinkin itseasiassa apurahan hakemista juuri tähän samaisen idean jalostamiseen.

Ja taas kerran, älkää ymmärtäkö väärin. En ole katkera tai saati sitten kateellinen muiden saamista avustuksista, vaan enemmänkin vihainen koko systeemille siitä. Ymmärrän täysin näiden eri instanssien myöntämien avustusten erot ja käyttötarkoitukset. Tällä hetkellä verorahoja sysätään miljoonittain (mahdollisesti jopa) keksimällä keksittyihin kehittämisprojekteihin sen sijaan, että niitä kohdennettaisiin kipeimmin apua tarvitseville yrityksille, joiden liiketoiminta on kannattavaa (tai oli ennen tätä), mutta mahdollisesti tilanteen vuoksi taloudellisesti niin huonossa samassa esimerkiksi lomautusten tai suuren velkaantumisen vuoksi, etteivät he ole oikeutettuja kehittämistukeen. Siis samalla kun hyvin menestyvä ja vakavarainen yritys saa kymmeniä tuhansia kivaa puuhastelurahaa, jonka mahdollistaminen olisi varmasti ollut mahdollista myös omasta kassasta, eikä kehittämismielessä välttämättä edes yritykselle välttämätöntä koronatilanteen huomioon ottaen. Onhan tässä ristiriitaa. Onko nyt tosiaan oikea hetki edistää yritystoiminnan kehitystä valtion rahoilla, mikäli yrityksen taloudellinen tilanne ei sitä kriittisesti vaadi? Tottakai ymmärrän pitkän tähtäimen logiikan kannattavan yritystoiminnan tukemisessa, mutta samalla voivat pienempien yritysten konkurssiaallot koitua valtiolle hyvin kalliiksi. Täytyy myös muistaa, etteivät kaikki näistä rahoitetuista kehityshankkeista varmasti loppupeleissä ole niitä, jotka tuovat sitä talouskasvua, jota investoiduilla summilla ehkä odotettaisiin. Just saying.

Esimerkki: Erään verkkokauppamyyntiin keskittyvän nykyään globaalistikin toimivan ja satojen tuhansien voittoa tekevän vaatetusalan yrityksen saama 100k kehittämisraha mm. ”verkkokaupan kehittämiseen”. Jo verkossa toimiva, voittoa tekevä yrityskö ei kykenisi tuottamaan esimerkiksi tätä kehitystyötään esimerkiksi tilikauden voitoilla, jotka lähtökohtaisesti investoidaan juurikin yrityksen kehitykseen? Tarvitaanko tähän oikeasti veronmaksajien kautta 100 000€ avustus, joka ehkä muiden tukijärjestelmien kautta olisi voitu summana ohjata suurelle joukolle pienempiä yrittäjiä, jotka kipeästi tarvitsisivat juuri akuuttia apua.

Ja jos väkisinkin sitten peilaan tilannetta esimerkiksi omaani ja mahdollisuuteen, etten välttämättä saa esimerkiksi tuota eilen aamulla hakemaani 2000€ avustusta kattamaan pahimman yli kiinteitä kulujani työmarkkinatuen ohella. Koska tässä aamun hiljaisuudessa kerrankin ehdin, päätin mielenkiinnosta huvikseni laskea huvikseni yhteen kuukausittaisia yritystoimintani kuluja, joita ovat mm. YEL-vakuutus, verkkosivun palvelin- ja domainmaksut, kirjanpito, tietoliikennekulut, ennakkoverot, sekä sairauskulu- ja tapaturmavakuutus. Nämä tekevät yhteensä noin 810€ kuussa, ilman mitään asumiseen tai päivittäiseen elämiseen liittyviä menoja. Maksan YEL:iä vajaat 250€ kuussa, joka on minimisumma, jotta on oikeutettu sairauspäivärahaan, ihan kamalasti kun ei huvittaisi tilanteen huomioon ottaen senkään piiristä heittäytyä pois. Oikeastaan ainoa kulu, josta periaatteessa voisin tällä hetkellä vähentää ovat ennakkoverot (esimerkiksi 100€ kuussa), joita olen toistaiseksi himo-veronmaksajana halunnut maksaa ennemmin liikaa kuin liian vähän. Sairauskuluvakuutus on tällä hetkellä ns. ”työterveyshuoltoni” ja siitä en näin vuosien jälkeen tinkisi muutenkaan. Avataan sitten kriteereitä työmarkkinatuen saamiselle. Kela voi myöntää yrittäjälle työmarkkinatukea a) jos yritystoiminta tai päätoiminen työskentely yrityksessä on päättynyt b) päätulo on epidempian vuoksi vähemmän kuin 1089,67€ /kk. Lähde: Kela.fi

Itselleni on edelleen hieman epäselvää, mikä päätulon tarkka määritelmä on. Esimerkiksi: Laskutan tässä tilanteessa asiakkaaltani vaikkapa 700€+500€ (alvit ei otettu huomioon) = 1200€, joista vähennän yritystoiminnan kuluja vaikkapa tuon mainitsemani 810€, jolloin tilille jää 390€, joka on jopa vähemmän kuin mitä tukisummasta mahdollisesti jäisi verojen jälkeen. Onko päätulo siis 390€ vai laskutettu alviton summa 1200€? Kaiken järjen mukaan ei tässä esimerkkitilanteessa ole oikeutettu työmarkkinatukeen, koska yritys on kuitenkin saanut kuukauden aikana tuloja. Ja pääsemme taas keskusteluun siitä, että kannustaako systeemi siis esimerkiksi pienyrittäjien kohdalla ennemmin antamaan periksi ja ”työttömäksi” kuin jatkamaan tällä hetkellä vaikeutunutta yritystoimintaa? En itse ole millään muotoa tukien varassa elämisen kannattaja, mutta tässä tilanteessa ymmärrän kieltämättä hyvin sen, miksi tämä ”työnteon kannattamattomuus” on ollut Suomessa jo pitkään paljon väitelty aihe. On myös selvää, että työmarkkinatuella ei paljoa yrityksen menoja maksella.

Moni teistä tietääkin, että nostin viime vuonna anomaani starttirahaa, joka oli paras juttu ikinä! Olen edelleen superkiitollinen mahdollisuudesta starttirahaan ja sen tuomasta taloudellisesta turvasta aloittelevalle yrittäjälle. Starttirahaa maksettiin tililleni vuoden ajan noin 500€/kk, huolimatta siitä tienasinko yrittäjänä kuussa 400€ vai 3000€, koska epävarmuutta ja heittelyä tosiaankin aloittelevana yrittäjänä oli. Itselleni suurin juttu starttirahan suhteen oli henkinen turva siitä, että vaikka mitä kävisi, niin tiedän saavani edes tuon summan, joka taas osaltaan kannusti paiskimaan hommia ja edistämään liiketoimintaa, koska edes joku perusturva x ajaksi eteenpäin oli turvattu. Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheesta esimerkiksi tässä postauksessani ”Perustulolla potkua työllisyyteen?”, jossa otan kantaa myös ajatukseeni perustulosta.

Perustulosta voi olla montaa mieltä ja vaikken itse vielä vuosia takaperin kuulunut sen kannattajiin, on mieleni yrittäjänä ja työelämän muuttuessa yhä vain enemmän ”yrittäjämäiseen” suuntaan alkanut vahvasti kääntyä sen puoleen. Esimerkiksi nykytilanteessa olisi perusturva tuonut taloudellista turvaa ensisijaisesti juuri meille kaikille yrittäjille. Kuten tuossa postauksessakin olen maininnut, näen itse perustulon ehdottomasti esimerkiksi kannustimena nuorten yrittäjyyteen ja innovaatioihin, joita meillä Suomessa tällä hetkellä kipeästi kaivataan, sekä ohella parantamaan työn mielekkyyttä sillä, että yhä useampi voisi luoda itselleen työn, josta oikeasti nauttii. Voisiko esimerkiksi perustulo olla ratkaisu tilanteeseen? Tai miksei satojen miljoonien kehitysapujen sijaan (tai edes osaa tuosta potista) käytetty esimerkiksi yrittäjien tukemiseen starttirahaa vastaavalla etuudella, jota olisi voinut hakea perustellen sitä, miksi tarvitsee vallitsevassa tilanteessa taloudellista tukea?

Ahhh, asiaan liittymättömästi en ehkä kertonutkaan mikä kämmi kävi työttömyyskassan suhteen. Selvittelin jo Uudessa-Seelannissa, että saisinko mahdollisesti työttömyyskassastani (JATTK) ansiosidonnaista, koska olin edelleen ns. ”suoja-ajalla” erottuani palkansaajajäsenenä 2018 lopussa. Palkkatuloni olivat 2018 todella hyvät, joten tilanteessa ansiosidonnainen olisi ollut todellinen pelastaja. Noh, olisin mahdollisesti ollut oikeutettu, mutta sitten selvisi, että olin viime syksynä erään suoramarkkinoijan soitolla päätynyt liittymään yrittäjäkassan jäseneksi. Asiasta tietysti kaikkea tietämättä ja soittajan vakuutellessa esimerkiksi, ettei yritystoimintaa tarvitse päättää nostaakseen yrittäjän ansiosidonnaista ja muuta tämmöistä, jotka nyt jälkeenpäin ehtoja lukiessani selvisivät perättömiksi ja myös se, että tämä SYT:hen liittyminen oli este esimerkiksi tuolle suoja-ajan ansiosidonnaiselle, vaikken kuitenkaan ole oikeutettu myöskään etuuteen yrittäjäkassasta. Että semmoista sitten 😀 En ikinä osta suoramarkkinoijilta MITÄÄN, mutta tämä sai jäädä ensimmäisen kerran lisäksi myös viimeiseksi. T. Työttömyyskassa 4life ja sen ainoan kerran kun maksetut jäseenmaksut olisivat tulleet tarpeeseen, käy sitten näin. Noh, semmoista sattuu ja turha asiaa on enää harmitella. Ero SYT:stä on kyllä edessä.

Loppuun haluaisin hieman kiteyttää näitä sekavia ajatuksiani. Onhan se nimittäin hassua, että vaikka ollaan kuinka puhuttu juuri pien- ja yksinyrittäjien tukemisesta, ovat juuri nämä ehkä tilanteesta eniten kärsivät jääneet eniten kaiken avun ulkopuolelle. Oli kyse sitten siitä, että selviytyisi päivittäisistä menoista, saati sitten mahdollisuudesta kehittämisapua vastaaviin etuuksiin. Toivonkin niin kovasti, että juuri pienyrittäjien tilanne otettaisiin vielä uuteen tarkasteluun ja asiaan saataisiin jonkinlainen ratkaisu, joka auttaisi eniten kärsineitä myös niissä akuuteissa menoissa hädän yli.

Ja kuten kaikessa, löytyy varmasti myös tässä asiassa erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä. Nämä nyt olivat vain ajatuksia vain omasta näkökulmastani 🙂

 

Huhhei! Kylläpä helpotti päästää tämä kaikki ulos!

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Mielen päällä juuri nyt: Kokeilisinko downshiftaamista?

Ajatuksenani oli jo alkuvuodesta ennen tätä kaikkea koronahärdelliä kirjoittaa ajatuksiani downshiftaamisesta. Mitä mieltä ja voisinko kokeilla sitä? Kieltämättä ajatus tästä on hautonut mielessäni jo pidemmän aikaa ja varmasti ainakin jossain määrin tullut rivien välistä esille myös teille muista postauksistani. Toisaalta olen jo pidempään noudattanutkin joitakin downshiftaamisen oppeja näin yrittäjämielessä, joten käsite noin yleisesti on itselleni tuttu jo pidemmältä ajalta. Tänään siis pitkästä aikaa vuorossa työelämään ja uraan liittyviä mietteitä.

Teille, joille downshiftaamisen mielenkiintoinen käsite ei ole tuttu, tarkoittaa tämä viime vuosina (aivan syystäkin, heh) yhä vain yleistynyt käsite kiteytettynä elämänlaadun parantamista työntekoa ja siinä samassa myös kulutusta vähentämällä. Ideologia downshiftaamisen takana on pyrkimys mielekkääseen elämään myös työn saralla ja uskomus siitä, että työn ja vapaa-ajan tasapaino heijastuvat hyvinvoinnin myötä oman elämän lisäksi myös yhteiskuntaan asenteen levitessä. Itse näen käsitteen downshiftaamisesta itse työmäärän vähentämisen lisäksi  ehdottomasti myös työhön liittyvän kiireen tai stressitason vähentämisenä, kukapa nyt ei nykypäivänä kokisi ajatusta edes vähän houkuttelevaksi? Aatteen vastustajia löytyy varmasti myös sankoin joukoin ja tottahan se on, että maailma varmasti pysähtyisi kaikkien ryhtyessä downshiftaamaan, mutta kuitenkin.

Kuluneen puolen vuoden aikana olen suhtautunut hieman ristiriitaisin fiiliksin yrittäjyyteen ja työelämään noin muutenkin. Mielessä on pyörinyt vahvasti kysymys siitä, että mitä oikeasti haluan tehdä ja millainen työ on se, johon haluan käyttää valtaosan hereilläoloajastani? Viimeistään tämä poikkeustila on saanut luultavasti yhä useamman meistä heräämään ajatukseen siitä, että elämme maailmassa, jossa kaikki on mahdollista ja huomista on mahdoton ennustaa. Uskon ja toivon myös, että tilanne on saanut yhä useamman miettimään myös arjen prioriteetteja, hölläämään kiirettä ja herättelemään ajatusta siitä, mikä elämässä oikeasti on tärkeää tai tärkeintä. Kiire, epämieluisa työ, jatkuva henkinen ”poissaolo” ja yleisesti tämä ”stressiyhteiskunta”. Onko raha ja iso palkkapussi tosissaan pitkässä juoksussa kaiken tämän arvoista?

Hassua sinänsä, että vaikka itse aikanaan olin juuri se palkkapussi edellä-ajattelija, huomaan nykyään toteavani yhä useammin, että ihminen pärjää loppupeleissä melko pienellä jos vain niin haluaa. Oikeastaan, ajatus pienemmästä palkasta, mutta vähemmän stressaavasta työstä on pyörinyt viimeisten parin vuoden aikana mielessäni yhä vain kiihtyvään tahtiin. Olen myös todennut, että ala ratkaisee tässä paljon. Sen jälkeen kun siirryin rahoitusalalta markkinoinnin pariin, olen huomannut selkeän eron työstressin määrässä ja siinä, kuinka työ helposti hiipii yöuniin saakka.

Täytyy tehdä tähän väliin pieni välihuomio, jonka tein tässä alkuvuodesta: Viimeisen vajaan vuoden aikana en ole oikeastaan arjen pakollisten menojen, kuten ruoan, asumisen ja muiden kiinteiden kulujen lisäksi käyttänyt rahaa oikeastaan mihinkään muuhun, kuin matkusteluun ja matkakassan säästämiseen. Havahduin reissussa siihen, etten ostanut reissusta yhtään mitään uusien flip flopien lisäksi (okei ja tuon kuvien Raglan-hupparin lapselle!), jotka nekin ostin pakon edestä Aitutakilla hajonneen, vuodesta 2011 uskollisesti palvelleiden Havaianasien tilalle. Selvästi tietynlainen menojen orientoiminen niihin itselleen tärkeisiin kohteisiin ajatustasolla siis toimii!

Oikeastaan juuri säästäminen on ollut se asia, joka on saanut myös turhat menot minimiin. Joinain kuukausina olen saanut laitettua jopa vajaat pari tonnia sivuun matkakassaan, joka on toiminut samalla myös jonkinlaisena ”pakottimena” miettiä menojaan entistä tarkempaan ja samassa on jotenkin myös unohtanut kaikki ne enemmän tai vähemmän turhat kohteet, joihin rahaa voisi käyttää. Ja mitäs tuumaan kaiken tämän ”vähäisen kulutuksen” ajan jälkeen? En ainakaan koe, että olisin ainakaan jäänyt mistään paitsi. Oikeastaan, voisin kiteyttää asian ehkä niin, että nykyään haaveilen 99% ajasta elämyksistä, en aineellisista asioista. Tottakai monet elämykset, kuten matkailu, vaativat suuriakin summia rahaa, mutta ymmärrätte ehkä mitä ajan takaa. Itse henkilökohtaisesti säästän nykyään ennemmin siihen, että pääsen haaveilun jälkeen näkemään niitä Tyynenmeren saaria tai Suomen Lappia, kuin että ostaisin joka kuukausi uutta tavaraa, joka tuottaa onnen tunteita noin minuutiksi.

Harmittelin maaliskuun alussa sivusuun mennyttä lentoemäntä-hakua, mutta seurattuani koko tätä tilannetta on ollut tietysti myöhemmin selvää, etten tosiaan ole ollut ainoa, joka tilannetta on harmitellut, koska koko ilmailuala on parhaillaan todellisessa kriisissä. Se mitä olen jo pidemmän aikaa miettinyt on ollut paluu työhön, joka tuottaisi mahdollisimman vähän stressiä, eikä veisi yöunia. Työ, joka tehtäisiin työpaikalla ja joka jäisi sinne. Ehkä tämä avaa myös sitä, miksi koin lentoemäntä-haaveen erityisen houkuttelevana juuri tässä hetkessä, vaikkei työ toki vähiten kuormittavasta päästä olekaan. Eniten haaveilen tällä hetkellä siis kenties jostain aivan tavallisesta työstä ilman megalomaanisia vastuita tai ylitöitä. Semmoisesta, joka olisi toki kivaa, takaisi peruskivan toimeentulon, muttei mitään leveää luksuselämää. Työstä, joka ei liittyisi mahdollisesti millään tapaa someen. Jotain suhteellisen ”tavallista” toimistohommaa noin esimerkiksi. Kuulostaako tämä hullulta?

Ajatuksella on myös tietysti kääntöpuolensa, joka itseänikin mietityttää. Naisten ollessa jo nyt työmarkkinoilla pienimuotoisessa alakynnessä esimerkiksi palkkojen suhteen, voisiko naisten downshiftaamisen aalto olla vain karhunpalvelus naisten työmarkkinoille ja vahvistaa olettamusta siitä, että naiset tyytyvät pienempään tulotasoon ja alemman vaatimustason töihin? Voiko downshiftaus siis pysäyttää uraputken lopullisesti ja olla pitkässä juoksussa vain haitaksi, sekä yksilölle, että meille kaikille? Yksilöllä on tietysti vapaus tehdä elämänsä ja uransa suhteen. Vaikka jokaisen tulisi ensisijaisesti ajatella sitä juuri itselleen parasta polkua, mietityttää muiden suhtautuminen toki vähän. Kuka nyt vapaaehtoisesti muka downgreidaisi työtään tai ”elämäänsä”? Ja juuri se ehkä onkin ainakin omassa mielessäni koko homman ydin. Kysymys kun ei ole ”elämänsä” downgreidaamisesta, vaan oikeastaan aivan päinvastoin. Suomessa uraan keskittyminen ja sillä eteneminen ovat perusolettamuksia, joista poikkeavia pidetään edelleen vähintään outoina. Kuka nyt muka ei haluaisi edetä ylöspäin vaativampiin tehtäviin niin korkealle kuin se on mahdollista? Noh, täytyy myöntää, etten juuri tällä hetkellä en minä ainakaan.

Tavoitteeni tälle vuodelle onkin miettiä itselleni uutta urasuunnitelmaa. Jotenkin olen kokenut juuri tämän hetken ja oikeastaan hieman hullunkurisesti myös koko koronahärdellin varsin oivalliseksi ajankohdaksi kaikelle tälle. Ajatus kokoaikaiseen vakkarityöhön paluusta hieman mietityttää juuri tässä hetkessä ja olenkin ensimmäisiä kertoja ikinä kokenut, että jokin määräaikainen tehtävä voisi olla täydellinen vaihtoehto tähän hetkeen ja tulevan tuumailuun, koska se jättäisi jollain tapaa jatkon optioksi 🙂 Olen jonkin aikaa miettinyt myös paluuta opiskelemaan ja itseasiassa saanut jopa varmuuden siitä, mitä haluaisin opiskella ja mahdollisesti jatkossa edetä urapolulla. En kuitenkaan vielä tässä hetkessä halua asettaa liikoja odotuksia asialle, joten saapi nähdä. 

 

Mitä ajatuksia downshiftaaminen herättää teissä?

 

Onko joku teistä harkinnut kokeilevansa?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Elämää ja alkuvuoden pettymyksiä – näitä mietin juuri nyt

Hei Waihi Beachiltä! Saavuimme eilen Uuteen-Seelantiin ja kirjoittelen tällä viikolla ensimmäisiä kuulumisia täältä. Tänään halusin avata hieman mieltä painaneita asioita viime viikoilta ja kuukausilta. Juttuja, joita olen pohtinut paljon ja joihin ehkä vielä reissun aikana toivon jonkinlaista selkeyttä. Viime viikkoina on mielen päällä ollut useampikin asia, jotka ovat aiheuttaneet murhetta ja päänvaivaa. Olen harmaan talven keskellä odottanut lomaa kuin kuuta nousevaa. Päivät ja viikot ovatkin tuntuneet menevän niin hitaasti aivan kuin loma olisi ollut vuosien, eikä viikkojen päässä. Päätin jo ennen lomaa, että haluan nyt ottaa hetken aikaa itselleni. Miettiä. Tai oikeastaan enimmäkseen olla miettimättä ainakaan liikaa. Vain olla. Antaa ajatusten jäsentyä ja kirkastua.

Alkuvuosi on kulunut vahvasti työstressin merkeissä. Tietynlainen epävarmuus tulevasta ja ajatukset siitä mitä oikeasti haluan tehdä, noin yleisesti ja elämäni kanssa ovat varjostaneet talvea. Kuten jo vuodenvaihteessa kirjoittelinkin, olen potenut jonkinlaista kolmenkympin kriisiä ja onnistunut samassa kyseenalaistamaan lähes kaiken muunkin lähinnä siltä kantilta, että sopivatko asiat x, y ja z omiin arvoihini. Tuo arvo-pohdinta onkin tässä ollut ehkä se suurin pähkinä. Monen asian suhteen voi listata sekä hyviä, että huonoja puolia, vaikka jokainen meistä ehkä mieluiten poimisi elämässä vain ne hyvät asiat omaan arkeensa. Vapauden, vakauden ja kaiken muunkin siltä väliltä. En silti liioittele ollenkaan todetessani, että muutamat viime kuukaudet ovat tuntuneet suorastaan siltä, että mikä tahansa mikä vain voi mennä pieleen – tottakai myös menee. Vaikka koenkin olevani monen asian suhteen onnekas, olen monesti lähiaikoina tuntenut itseni varsin epäonniseksi.

Sain tammikuussa pojalta sitkeän flunssan, joka lopulta äitiyi pitkittyneeksi poskiontelontulehdukseksi ja johti siihen, että painoin usean viikon ajan hommia pienessä kuumeessa ja pää juntturassa, koska ei oikein voinut muutakaan. Yrittäjänä ei paljoa saikutella, eikä minulla ole yksinkertaisesti taloudellisessa mielessä ollut mahdollisuutta sairastaa. Tämä onkin osoittautunut tässä reilun puolen vuoden aikana melkoiseksi haasteeksi kun teet ns. työntekijämäisesti hommia myös ulkoiselle taholle. Onhan se vähän perseestä ja ehdottomasti yrittäjyyden varjopuoli. Kun olet työsuhteessa, voit ilmoittaa olevasi kuumeessa ja levätä, mutta yrittäjänä ei homma ihan mene niin ja sovituista asioista on pidettävä kiinni. Homma on ollut melkoinen oravanpyörä. Stressaat siitä, että hommat täytyy hoitaa vaikka olisitkin sairaana, joka taas lisää stressiä ja kiirettä, johtaen siihen ettei paranemisprosessi oikein etene ollenkaan.

Tuon flunssakierteen ja levon puutteen myötä olen yksinkertaisesti ollut koko alkuvuoden todella väsynyt, jonka vuoksi kuukauden loma ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. On tuntunut siltä, että vaikka olisin kuinka kipeä, niin jossen kiri kiinni hommiani, osuu kaikki vain omaan nilkkaani uusien deadlinejen ja stressin pukatessa päälle. Ja juuri niinhän se onkin, eikä ihanneajatukseni yrittäjyydestä ole ollut tämä. Tästä samaisesta syystä on postaustahti blogissa ollut hieman hajanainen, koska en pienen flunssan kourissa ole yksinkertaisesti jaksanut uhrata ajatuksiani millekään muulle kuin niille akuuteille asioille, jotka ovat vaatineet jonkinlaista reagointia ja puntarointia siellä omassa arjessa. Ja jollain ihmeen tuurilla saankin sitten jonkun megaflunssan heti kun pääsen kauan odotetulle lomalle 😀 Yksi teistä laittoikin ihanan viestin, että voisiko flunssa voinut olla kehon reaktio pitkittyneelle stressille ja kiireelle? Kun stressikuorma hellitti yhtäkkiä, oli kehokin ehkä jotenkin erityisen haavoittuvassa tilassa – uskon ehkä itsekin tähän teoriaan!

Päädyin siis vuodenvaihteessa siihen, että lopetan konsulttityöt yrittäjänä helmikuun loppuun juuri samaisen arjen haasteellisuuden vuoksi ja keskityn nyt toistaiseksi omiin kuvioihini. Ja oikeastaan on tilanne se, etten juurikaan tiedä tulevasta tai siitä, mitä seuraavaksi. Kieltämättä hieman ahdistaa ja pelottaa, ensimmäistä kertaa aikoihin. Hain kuukausi takaperin Norran lentoemäntäkoulutukseen, ensimmäistä kertaa itseasiassa koskaan, vaikka lentoemännän työ on aina ollut suunnilleen yksi kolmesta ammatista, joista ikinä olen haaveillut ja mistä edelleen ajattelen, että se olisi homma, johon sopisin erinomaisesti ja missä viihtyisin. Syynä tähän hakemattomuuteen on ollut lähinnä pituus (olen siis 158,5cm), jonka suhteen tosin ainakin Norra on tullut hakukriteereissä alaspäin (monilla lentoyhtiöillä on pituuskriteeri vähintään 160cm) ja aloin kirjaimellisesti itkeä bongattuani ilmoituksesta tuon seikan, joka on rassannut minua suunnilleen viimeiset 20 vuotta. Kuten nyt ehkä arvaattekin tästä tarinastani, en tosiaan päässyt haussa jatkoon ja seikkana ei varmasti auttanut se, että olin varannut kuukauden reissun juuri suunniteltujen haastatteluiden ajankohdalle. Kyllähän tuo pisti harmittamaan ja itkin koko hommaa täällä reissussa pariinkin otteeseen, vaikka nyt jokainen ehkä ymmärtää, ettei ole kyse mistään maailmanlopusta.

Silti harmittaa, koska olin jo ajatuksen ja käytännön tasolla ehtinyt järjestellä arkeani tuon mahdollisen rekryprosessin etenemisen kanssa yhteensopivaksi. En ole aikaisemmin tainnut avata mitään työnhakuun liittyvää seikkaa täällä näin yksityiskohtaisesti, mutta jostain syystä koin nyt, että halusin sen tehdä. Ehkä siksi, että tämä jotenkin kosketti minua pitkäaikaisena haaveena erityisen paljon ja koen tarpeelliseksi käsitellä seikkaa jollain tapaa. Rehellisesti olen työhistoriani aikana saanut useimmat paikat, joihin olen päässyt haastatteluun, jonka vuoksi tilanne ehkä harmittaa senkin vuoksi erityisen paljon, että homma tyssäsi jo alkuunsa, vaikkakin hakijoita olikin aivan ennätysmäärä tällä kertaa. Tällä hetkellä onkin fiilis lähinnä, että mitäs nyt sitten? Olen yhtäaikaa helpottunut siitä, että kevät on taloudellisessa mielessä mahdollista vain olla ja tuumailla näin yrittäjänä, mutta en kuitenkaan tunne, että edes haluaisin työn saralla haahuilla eteenpäin kuukausi kerrallaan, koska suhtaudun pohjimmiltani uraan kuitenkin melko systemaattisesti ja itselleni jo jonkun paikan hakeminen täytyy tarkoittaa sitä, että haluan tätä tosissani sen sijaan, että hakisin paikkoja aivan huvikseni. Hassua kyllä, nykyään tuntuu kuitenkin esimerkiksi palkkaus jopa aivan toissijaiselta asialta uraa pohtiessa, vaikka tietynlaista haastetta toki toivoisi, koska en koe pelkän bloggaamisen olevan työmielessä itselleni niin älyllisesti haastavaa, että jaksaisin tehdä vain sitä kovinkaan pitkään.

Hassua kyllä, olin aikalailla tasan vuosi takaperin hyvin samanlaisessa tilanteessa elämässä. Suurten kysymysten äärellä ja äimän käkenä yleisesti, että mitä nyt ja seuraavaksi. Olenkin huomannut, että oma elämäni noudattaa usein hyvin samanlaisia syklejä ja kausia. Niitä kun tuntuu, että oikeasti kaikki mahdollinen menee pieleen ja hetken päästä kaikki onkin yhtäkkiä aivan mainiosti. Hassua kyllä, usein nämä kaudet noudattavat juurikin samoja vuodenaikoja ja tuntuu, että olen usein samaan aikaan vuodesta aina niiden samojen elämää suurempien kysymysten äärellä. Kai se on elämää ja itse pyrin luottamaan siihen, että monesti (ainakin toivon mukaan) käy hyvin ja ajautuu viimeistään sattuman kaupalla juuri niiden sillä hetkellä oikeiden juttujen äärelle. Tai sitten vaan saa selkeyttä ajatuksiinsa ja hoksaa, että tämä on juuri sitä, mitä nyt haluan tehdä.

 

Tulipas sekalaisia ajatuksia ja pitkästä aikaa tämmöistä hieman syvällisempää pohdintaa kaikesta 😀

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.