Julkaistu

Haaveena pako autiolle saarelle

Minun piti alunperin kirjoittaa tänään aivan muista jutuista, mutta kun mieltä painaa tai jokin asia vaivaa, auttaa asian käsittely näin kirjoittamalla usein ainakin omalla kohdallani. En tiedä miksi, mutta viimeaikoina olen kokenut jotain ihme ahdistusta ja epävarmuutta blogini kanssa. Yli kymmenen vuotta blogia kirjoittaneena tiedän ehdottomasti, että näitä tulee ja menee säännöllisin väliajoin. Ainakin oman blogini historiassa on tullut usein kausia, jolloin olen miettinyt, että miksi teen tätä? Kiinnostaako ketään? Pölisenkö täällä vain itsekseni? Vaikka koen kirjoittamisen itselleni terapeuttisena harrastuksena, on vuorovaikutus kuitenkin itselleni se kaikkein tärkein asia tässä hommassa.

Ja kuten on monen bloggaajan suusta useaan otteeseen kuultu, on kommenointi vuosi vuodelta totisesti vähentynyt hurjasti. Itsekin ymmärrän tämän täysin. Olen myös henkilökohtaisesti todella laiska kommentoimaan blogialustoilla, mutta samalla tiedostan faktan siitä, että kommentit totisesti ovat se kirjoittajan suola. Ilman teitä ei ole myöskään blogia tai vuorovaikutusta. Olen paasannut sen perään, että uskon blogien tulevaisuuteen ja ilmiöiden kiertoon, siihen että kirjoitettu sisältö tekee kyllä paluun ihmisten turhautuessa pintapuoliseen, nopeaan sisältöön. Silti tunsin eilen ja tänään outoa epävarmuutta tästäkin, enkä itse edes tiedä miksi. Syyskuussa blogissani vieraili 27 000 yksittäistä kävijää, eli 27 000 erillistä ihmistä ja omalta kohdaltani täytyy todeta, ettei kävijämäärien perusteella ole missään nimessä ollut sen kummempaa laskua nähtävissä, mutta jokin silti ahdistaa. Ehkä turhautumisen tunne siihen, että kirjoitat tekstiä useamman tunnin saadaksesi vain yhden tai pari kommenttia, vaikka itse tekstin lukisikin suuri joukko ihmisiä. Oliko teksti huono vai eikö ketään vain kiinnostanut?Tiedän, etten ole yksin ajatusteni kanssa. Moni bloggaaja tai vaikuttaja varmasti käy läpi täysin samoja ajatuksia. Ja tottakai tiedän myös, että teitä on siellä ruudun toisella puolella iso joukko ihania ja pitkäaikaisia lukijoitani.

Katsoimme eilen uudelleen sen storiesissa hehkuttamani dokkarin ”Syrjäisen saaren lumo” YLE Areenasta, jossa ranskalainen perhe lähtee surffaamaan pienelle, täysin muusta maailmasta eristyksissä olevalle saarelle Tyynelle Valtamerelle. Tommi ei ollut vielä dokkaria nähnyt siitä huolimatta, että muistuttelin asiasta tälle lähtiessäni Lappiin, mutta loppupeleissä Tommikin oli aivan intona dokumentista (ja ehkä aikalailla myös niistä saaren täydellisistä surffiaalloista). Ja kyllä, aloin eilen tutkia miten saarelle pääsisi. Hieman huvittuneena luimme, että saarelta löytyy satelliittipuhelin, mutta oikeastaan mitään muita yhteyksiä, kuten nettiyhteyttä ei saarelta löyty ulkomaailmaan (ainakaan tuon jutun kirjoitushetkellä).

Ja tiedättekö, kun tänään aamulla herätessäni mietin asiaa, kuulostaa tuo oikeastaan aivan täydelliseltä. Ihan rehellisesti, vaikka vähintäänkin työni puolesta paljon somea käytänkin, netistä puhumattakaan ihan jo arjen tavallisten askareiden vuoksi, valehtelisin jos väittäisin ettei se ahdista ollenkaan. En ole vielä kertaakaan sanonut tätä ääneen, mutta jo parin vuoden ajan olen aivan rehellisesti välillä haaveillut siitä, että yksinkertaisesti vain katoaisin jonnekin somen ulottumattomiin ja eläisin niin yksinkertaista elämää kuin vain mahdollista. Kyllähän tämä varmasti monen nykyihmisen korvaan kuulostaa melko hullulta, mutta ihan totta. Jos olisin juuri nyt perheetön ja työni sallisi, lähtisin aivan varmasti sinne autiolle saarelle ihmettelemään, vaikka jo heti huomenna.

Toki tiedostan ristiriidan siinä, että kannustan lukijoitani kommentoimaan enemmän, mutta samalla jauhan omasta someahdistuksestani. Ei minua itsessään blogini ja sen kirjoitus ahdista, vaan juuri vuorovaikutuksen vähentyminen ja alan yleinen mentaliteetti sen suhteen, että vain seuraajamäärillä ja luvuilla on väliä. Pidän Instagramista päivä päivältä vähemmän juuri sen vuoksi, että siellä käytävä kilpailu suosiosta ja seuraajamääristä oikeasti ahdistaa. Mikäli IG ei olisi kanavana työni vuoksi oleellinen ja samalla tärkeä tukikanava blogilleni, olisin luultavasti häippässyt sieltä jo aikapäiviä sitten. Mutta eihän se oikein käy päinsä. Se ahdistaa, että pitäisi olla lisäämässä kuvia omasta pärstästään vain siksi, että ne tilastollisesti keräävät eniten tykkäyksiä. WTF.

Juuri tämä on pahasti pielessä ja asian ydin. Pitäisi jatkuvasti olla stressaamassa sitä, että sitouttaako tämä ihan tavallisesta kupillisesta teestä postaamani kuva yhtä hyvin kuin kuva, jossa keikistelen itse. Kyllähän se näin sisällöntuottajankin näkökulmasta harmittaa, ettei pienet arjen jutut saa aikaan läheskään yhtä paljoa tykkäyksiä kuin se, että laittaisin oman naamani näytille Instassa päivittäin. Toivottavasti ymmärrätte pointtini. En arvosta pinnallisuutta ja se on juuri sitä, mitä some on täynnä. Kilpailua täydellisistä kuvista, seuraajista ja sitoutumisesta. Eniten turhauttaa se millaiseksi homma on mennyt ja kuinka se on vaikuttanut meihin moneen, sekä arvoihimme kokonaisvaltaisesti.

Suurin unelma, joka minulla on ollut blogini suhteen aivan alusta asti on ollut, että voisin matkustaa vaikka niillä autioilla saarilla ja kirjoittaa maailmalta käsin matkapäiväkirjaa. En haluaisi jossitella, mutta välillä olen lyhyen aikaa harmitellut sitä, miksen tähdännyt siihen kymmenen vuotta sitten? Ja sitten taas, en haluaisi koskaan miettiä sitä, että olisin tehnyt joskus niin tai näin, koska ilman sattuneita syitä ja seurauksia en olisi tässä ja nyt. Todennäköisesti tulen kuitenkin aina olemaan juuri tämmöinen haahuileva haaveilija ja levoton sielu. Voisin kiteyttää ajatukseni niin, että tunnen käyväni läpi tietynlaista murrosvaihetta. Jollain tapaa on takaraivossa pieni tunne siitä, että jotain muutoksia on edessä suuressa tai pienessä skaalassa. Samalla taas tunnen ristiriitaisia tunteita monen asian suhteen.

 

Siinä, sainpas sen sanottua. T. Iines, joka tykkäsi aikanaan lisäillä blogiin kuvia mikrossa räjähtäneestä kaurapuurosta

 

Löytyykö muita some-ahdistuneita?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 28 kommenttia.

Julkaistu

Tulot ja menot: Mikä on tavoitepalkkani?

Viime kuukausina olen pohtinut sitä mikä on tulotaso, johon tähtään tai mihin koen olevani tyytyväinen. Siitä huolimatta, että olen aikaisemmin painottanut paljon sitä, ettei ”rahalla ole loppupeleissä väliä” ja alkuvuoden olen yrittäjänä tullut toimeen huomattavasti pienemmällä tulotasoilla kuin aikaisemmin, sekä tietysti myös vähemmällä stressillä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten pyrkisi tiettyyn tulotasoon ja tottakai hinnoittelen tekemäni työn osaamiseni perusteella ja somekanavissani yleisön koon lisäksi myös muiden asioiden, kuten asiantuntemuksen ja SEO-hyödyn pohjalta.

En suostu tekemään työtä liian halvalla ja nykyään kiinnitän yhä enemmän huomiota siihen millaista työtä teen. Sen on oltava mielekästä, inspiroivaa ja hyvä johtaminen on mielestäni hyvän työyhteisön perusjuttu. En sanoisi itseäni rahanahneeksi tai ihmiseksi, jolle merkitsee kaikessa vain raha. Se on ahdistavaa ja muutenkin, ahneus on asia, joka ei istu omiin arvoihini ollenkaan. On eri asia hinnoitella osaamisensa oikein, kuin ajatella työtä vain rahankiilto silmissä. Vaikka raha ei olekaan kaikki kaikessa, kyllähän se motivoi tekemisessä. Ajatus siitä, että vaikka arki joskus on haastavaa, saan tehdä vapaa-ajalla asioita, joista pidän ja työtä, jossa minua arvostetaan myös niin, että siitä maksetaan kohtuullinen summa. Raha on itselleni välineellinen mahdollistaja niille asioille, joita elämässäni tavoittelen. Ei niinkään se itseisarvo, johon pyrin. You know, ei se raha tuo onnea. Mutta toki tekee mahdolliseksi niitä upeita juttuja ja elämyksiä.

Avoimuus palkka-asioissa on mielestäni asia, josta edelleen pitäisi keskustella enemmän. Olen ollut turhauttavassa tilanteessa työpaikan ainoana naisena, joka toki tienasi myös tonnin vähemmän kuussa. Monesti tuntuu, että juuri naiset ovat niitä, jotka helposti tyytyvät tiettyyn palkkatasoon, kun taas miehet vaativat röyhkeämmin parempaa liksaa ja arvottelevat oman työ-pääomansa eri tavalla. Usein vedotaan siihen perinteiseen ”kokemukseen” tai ”vastuuseen”, vaikkei työtehtävissä nyt loppupeleissä ihan kamalasti olisikaan eroa. Nuorempana sinnittelin vuosia palkalla, johon en ollut laisinkaan tyytyväinen, saati sitten tuntunut edes kohtuulliselta tehtävään työhön nähden. Nyt mietinkin, että miksei palkkakeskustelu ollut tuolloin yhtä avointa? Sen jälkeen olen onneksi oivaltanut, että työ voi myös olla huomattavasti mielekkäämpää suuremmalla palkalla, kunhan vain tietää minne suuntaa ja uskaltaa esittää palkkatoiveen sille tasolle, johon olisi tyytyväinen. Osa suuristakaan yrityksistä ei esimerkiksi kilpaile lainkaan palkoilla (joka on mielestäni outoa, koska valtaosalle työntekijöistä palkka on suurin tai ainakin yksi merkittävimmistä motivaattoreista työssä)  ja itsellenikin tuli aikanaan melkoisena yllärinä, että saman alan palkat voivat samoissa tehtävissä vaihdella huomattavasti kilpailevien yritysten välillä.

Tällä hetkellä on tavoitetulotasoni (brutto) noin 5000€ /kk. Tämä on summa, johon parhaani mukaan pyrin silloin kun teen muutakin työtä kuin omia kanaviani, joka toki ajallisesti työllistää vähemmän. Ja noin yleisesti taso, jolle olen arvottanut oman tekemiseni ja osaamiseni hinnan. Viime vuonna pyrin tähän tulotasoon, mutta tilannetta toki vääristi silloin työhön käytetyt tunnit, joita kertyi usein jopa 60h viikkoon. Ja voin kertoa, ettei kenenkään, ikinä, koskaan tule lähteä moisiin tuntimääriin, aivan jo oman terveytensäkin kannalta. Työtuntien suhteen eivät ne perinteiset 38h viikossa aivan riitä, mutta pyrin ehdottomasti siihen, etten tee kovin paljoa yli 40-45 työtuntia viikossa. Jos taas miettii tulotasoa, jolla kyllä tulisin toimeen ja eläisin ihan perusarkea ilman suurta säästämistä tai törsäilyä, olisi se varmasti noin 2000€/kk. Alkuvuoden aikana oli tämä aikalailla se yleisin tulotasoni minulle aloittelevana yrittäjänä, vaikkakin melkoinen pudotus verrattuna siihen, mitä tienasin aikaisemmin täysiaikaisessa päivätyössä.

Monestihan sanotaan, että ei ne suuret tulot, vaan menot. Ja toki, usein kulut ehdottomasti myös kasvavat tulotason myötä, mutta olen jo muutaman vuoden ajan pyrkinyt kiinnittämään asiaan huomiota. Omat kiinteät kuluni kuukaudessa ovat tällä hetkellä noin vajaat 1200€, sisältäen asunto- ja opintolainan lyhennyksen, vastikkeen, sekä muut kuukausittaiset kulut, kuten puhelin, sähkö, netti, blogin palvelinmaksu, YEL-vakuutus ja päivähoitomaksu. Itseasiassa yllätyin nyt itsekin tuosta summasta, koska olen aina pitänyt kulujani pieninä, sanoisinko alle tuhannen euron. Ruoasta emme ihan kamalasti pihistelle ja ketodietin myötä ovat ruokakulut myös jonkin verran kasvaneet, koska ostan nykyään useammin ruokaa, jota kokkaan vain itselleni. Sanoisinko, että ruokaan menee kuussa keskimäärin ehkä noin 500€ kuukaudessa.


Näin ollen ovat noin vajaan parin tonnin nettotulot siinä luokassa, että tulisin toimeen ja hyvällä lykyllä saisin vielä rahaa säästöönkin. (Toki täytyy huomioida, että YEL:in suuruus on suhteellisen suuri näissä kuluissa ja työntekijöistä poiketen maksu, jonka maksan itse. Ilman sitä laskisivat kulut toki jonkin verran). Mutta mikä eniten yllätti oli ajatus siitä, kuinka olin kuvitellut tulevani helposti toimeen reilulla tuhannella eurolla ”pahimmassa tapauksessa”, mutta eihän se tietysti näin ole. Vaikka kyllä sanonkin suoraan, että kesäkuussa kituuttelin juurikin reilun tonnin tuloilla. Jos vertaan tilannetta hoitovapaaseen, oli asuntolainanlyhennys tuolloin minimissään ja elin myös osittain säästöillä, jolloin hoitovapaalla sinnitteli helposti.

Semmoista tänään. Kiinnostaako palkkakeskustelu teitä? Ja hei! Oletteko te tyytyväisiä tulotasoonne?

 

Entä oletteko kokeneet eriarvoisuutta palkan suhteen?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Perustulolla potkua työllisyyteen?

Kirjoitin lyhyesti ajatuksiani perustulosta viime kevään eduskuntavaalien yhteydessä. Lähinnä näkölkulmasta, kuinka perusturva voisi olla tehokas apu kannustamaan suomalaisia yrittäjyyteen. Kuten varmasti moni muukin, oli oma suhtautuminen perustuloon vuosia takaperin todella jyrkkä ja hämmästynyt. Mitä, rahaa kaikille tekemättä mitään. Miksi? Ja mitä hyötyä siitä muka voisi olla? Noh, tällöin en juurikaan ollut perehtynyt aiheeseen (tai siis ollenkaan) ja vuosien varrella on suhtautumiseni perustuloon ehdottomasti muuttunut. Ja kyllä, nykyään kannatan ehdottomasti perustuloa.

Luin pari viikkoa takaperin Johann Harin kirjan Mielen yhteydet- Masennuksen todelliset syyt– kirjan, josta mainitsin täälläkin. Ja jos täytyy mainita joku kirja, jota suosittelen aivan kaikille, niin ehdottomasti tuo! Kirja käsitteli aiheena mielialahäiriöiden lisäksi myös monialaisesti työelämää, sekä sivuttiin myös perustuloa. Ajatukset olivat todella samankaltaisia sen kanssa, mitä itse olen päässäni pyöritellyt. Kuten, että varmasti monessa tapauksessa työ on vahvasti taustalla monen masennuksessa tai ahdistuneisuudessa. Siispä päätin tehdä aiheesta ihan oman postauksensa, koska työhyvinvointi on tärkeä aihe, joka on aina kiinnostanut minua valtavasti.


Kuinka monelle seuraava kuulostaa tutulta? Tehdään työtä, joka ei haasta, palkitse tai tunnu ehkä edes miltään kantilta ”tärkeältä”. Kiireen ohella on boreout nykyään yleinen ilmiö. Tehdään työtä, joka itsessään tuottaa ahdistusta tai nimenomaan ei tuota elämässä niitä ilon ja onnistuneisuuden tunteita, joita työn pitäisi tuottaa silloin kun teet mielekkäitä asioita, joilla on jokin tarkoitus. Olen itsekin aikanaan tehnyt todella prosessinomaista työtä, jota tehdessä monesti mietin työpäivän aikana, että miksi edes teen tätä samaa päivästä toiseen? Tuntuu, että nykyään on enemmän sääntö, kuin poikkeus, ettei työn ole tarkoituskaan olla kivaa ja inspiroivaa, vaan tasapaksua puurtamista. Sunnuntaina tunnetaan ahdistusta maanantaista ja maanantaina odotetaan jo epätoivoisesti perjantaita. Useimmat meistä viettävät suuren osan elämästään tehden töitä, joten eikö se aika (ja elämä!) pitäisi käyttää asioihin, jotka tuovat enemmän, kuin ottavat? Ei arjen pitäisi olla viikonloppujen ja lomien odottamista.

Alanvaihto saattaa pelottaa, koska kilpailu työpaikoista on kovaa ja no, koska raha. Eipä sitä tyhjästäkään nyhväistä rahaa elämiseen. Myös omalla kohdallani oli kynnys ryhtyä yrittäjäksi todella korkea,  mutta näin vajaan vuoden jälkeen täytyy sanoa, että yksi parhaimmista päätöksistä elämässäni. Olen itse saanut viime joulukuusta lähtien starttirahaa ja omalla kohdallani se oli ehdottomasti yksi niistä syistä, jonka vuoksi uskalsin lähteä päätoimiseksi yrittäjäksi. Starttirahan hakeminen tai saaminen ei kyllä todellakaan ole mikään helppo homma. Byrokratiaa riittää ja monesti mietin, että onko tämä tarkoituksella tehty näin perkeleen hankalaksi? No, loppupeleissä siis sain myönteisen päätöksen ja siitä saakka olenkin joka kuukausi tehnyt netissä maksatushakemuksen ja saanut tililleni 500€. Tuo summa onkin ollut tänä vuonna ”turvani”, joka on lievittänyt paljon huolta taloudellisten seikkojen suhteen. Vaikkei muutamilla satasilla kovin leveästi elä, on summa kuitenkin jotain ja varsinkin psykologisesti asia, joka on tuonut turvan tunnetta ja kannustanut, koska starttirahassa ei ole tulorajaa. Olisinko koskaan uskaltanut ryhtyä yrittäjäksi ilman starttirahaa? EN välttämättä.

Heh, näin ollen olen tehnyt itselleni tämmöisen melko suppean empiirisen tutkimuksen perustulosta, tavallaanhan starttiraha on kovin samanlainen systeemi, joskin vain aloittaville yrittäjille suunnattu. Mitä tästä on seurannut? Olen luonut itselleni työpaikan, jota vieläpä rakastan. Vaikka yrittäjyys onkin aikaavievää, on se silti mahdollistanut enemmän aikaa mielekkäille asioille, perheelle ja ennen kaikkea ei ole tuntunut merkityksettömältä puurtamiselta. Tärkeintä työssä on ehdottomasti se, että pidät siitä mitä teet, koska työ säteilee niin moneen muuhun elämän osa-alueeseen. Kuinka moni muu uskaltaisi toteuttaa itseään, tavoitella mielekkäitä juttuja jos sama olisi mahdollista kaikille? Tunnetusti motivoituneet työntekijät saavat enemmän aikaan ja uskon, että ihmisryhmä, jotka mielummin olisivat loputtomiin ”tekemättä mitään”, kuin tekisivät töitä, on melko marginaalinen, varsinkin siis jos jokaiselle annettaisiin mahdollisuus tehdä itselleen mielekkäitä asioita tai yrittää, ilman rangaistuksia tai karensseja.

Nimittäin tottakai myös tekemättömyys lamaa ja aiheuttaa erinäisiä ongelmia yksilötasolla. Jokaisen pitäisi saada kuulua yhteisöön, jossa kokee itsensä arvostetuksi ja osaksi joukkoa. Päihde- ja mielenterveysongelmat ovat monissa tapauksissa seurausta työhön liittyvistä seikoista. Työuupumuksesta, stressistä, epäinspiroivasta työstä tai työttömyydestä. En edes halua miettiä, paljon verorahoja käytetään hoitamaan sairauksia ja oireita, jotka voitaisiin edes osittain ennaltaehkäistä sillä, että edistettäisiin työn mielekkyyttä, toimivaa johtajuutta, säännöllistä palautteenantoa ja realistisia tavoitteita. En nyt ehtinyt kaivella mitään statistiikkaa suomalaisten työikäisten sairauspoissaolojen syistä, mutta omalla näppituntumalla veikkaisin, että jollain tavalla stressiperäiset syyt tulevat tilastoissa melko pian akuuttien flunssatautien perässä.

Itseäni on yhä enemmän alkanut risoa terveydenhuollon suhteen se, ettei meitä monestikaan (ehditä tai osata) ajatella kokonaisuutena, vaan pyritään hoitamaan oiretta. En väitä, että toimintatapa aina olisi näin, mutta monissa tapauksissa varmasti. Sen sijaan, että mentäisiin oireen syihin tai henkilön elämäntilanteeseen tai elämäntapoihin, on helpompi määrätä lääkeresepti ja toivoa, että tilanne paranee sillä, vaikka todellisuudessa esimerkiksi kuormittava elämäntilanne harvemmin hellittää, ellei itse kuormituksen aiheuttaja poistu. Ja jos puhutaan vaikkapa työssä uupuneista tai masentuneista, kuinka monessa tapauksessa pitkät sairauslomajaksot ovat parempi vaihtoehto kuin se, että tilanteen aiheuttajiin pyrittäisiin vaikuttamaan? Sosiaalisesta työyhteisöstä erottaminen voi olla monelle jopa pahempi vaihtoehto.

Oma näkemykseni on, että kannustamalla ja antamalla yksilölle enemmän mahdollisuuksia itsensä kehittämiseen ja mielekkään työn tekemiseen, johtaisi uusiin innovaatioihin, kannustaisi yrittäjyyteen ja toisi juuri sitä talouskasvua, jota meillä Suomessa kaivataan. Näen, että tämä voisi erityisesti edistää naisten työllistymistä yrittäjinä, esimerkiksi pitkien hoitovapaiden aikana tai jälkeen. Ja tottakai pitkässä juoksussa varmasti säästää suuren siivun terveydenhuollossa. Jos yksilöllä olisi mahdollisuus tehdä enemmän valintoja ja kieltäytyä työstä, joka tekee onnettomaksi, olisi myös työnantajien pakko puuttua tilanteeseen muokkaamalla työolosuhteita ja puuttumalla epäkohtiin. Nykyään kun pelataan paljolti työnantajien korteilla peliä, jossa heikoimmat ja eri mieltä olevat pelataan ulos.

 

Tässäpä omia mielipiteitäni aiheesta. Kiinnostaisi kuulla mitä mieltä te olette aiheesta? Kyllä vai ei perustulolle?

 

 

Ja ennen kaikkea: Mitä te tekisitte, mikäli saisitte kuukausittain vastikkeetonta perustuloa esimerkiksi 600 euroa? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

Uusia tuulia ja pohdintaa työnhausta

Viimeisten viikkojen on ollut hieman jännät paikat, enkä ole hiiskunut täällä asiasta mitään. Tänä vuonna en ole hakenut aktiivisesti töitä, koska en ensinnäkään ole kokenut sitä taloudellisesti pakollisen tarpeelliseksi juuri nyt, enkä muutenkaan tässä tilanteessa näe  järkevänä hakea paikkoja ”vain huvikseen”, koska haluaa  jonnekin, ihan sama minne. Alkukesästä eksyin pari kertaa huvikseni Oikotielle ja totesin, että huhheijaa. Luin muutaman ilmoituksen läpi silkasta mielenkiinnosta. Työnhaku, henkilöstöjohtaminen ja HR-jutut ovat kiinnostaneet minua aina hurjasti aiheina, joten senkin vuoksi koen kiinnostavana perehtyä ajoittain siihen, mitä työmarkkinoilla tapahtuu ja millaisia osaajia työnantajat etsivät.

 Esimerkiksi erääseen pankkiin haettiin someviestinnän osaajaa ja hetken ajan mietin jo, että voisiko tämä kiinnostaa, kunnes palasin taas järkiini sen suhteen, että olisinko oikeasti valmis hyppäämään täysillä takaisin pankkimaailmaan? No, rehellisyyden nimissä en. En nimittäin koe, että olisin juuri nyt valmis sitoutumaan kokoaikaiseen työhön blogijuttujen ohella ja niitä kiinnostavia osa-aikaisia onkin sitten melkoisen harvassa.. Toisaalta myös parissa suuressa konsernissa työskennelleenä täytyy mainita, että vaikka olenkin kaivannut sitä tiettyä yhteisöllisyyttä, on suurten organisaatioiden byrokratia ja jähmeä tapa toimia juuri se, mitä en ole kaivannut.

Mielestäni työpaikan täytyy oikeasti inspiroida ja innostaa sinua, kuten se yksi sattumalta bongaamani paikka jota päätin viime tammikuussa ulkomailla ollessamme todella randomisti hakea yrityksestä, joka oli ollut haaveenani todella pitkään. Olin pari päivää aivan hajalla siitä, etten päässyt haussa eteenpäin, koska jotenkin sinisilmäisesti koin, että tottakai pääsen edes haastatteluun, koska koin vastaavani hakijana juuri sitä, mitä tuolta tehtävältä haettiin. Mutta semmoista se on ja uskon, että homma oli tarkoitettukin näin. Samalla iski jotenkin päin kasvoja, kuinka paljon hakijoita hyviin paikkoihin on. Siis jopa satoja! Huh, eipä ole työnhaku tänä päivänä ainakaan helppoa.

Vaikka olenkin viihtynyt hyvin näinkin, on kaipuu edes osittain ajasta johonkin yhteisöön ja ennen kaikkea ihmisten ilmoille ollut kova. Olen kokenut välillä tuhlaavani tietyllä tavalla osaamistani ja kapasiteettiani sillä, että kökötän useimpina päivinä viikossa vain ja ainoastaan näitä omia juttuja puuhastellen. Ei sillä, että ajatukseni esimerkiksi yrittäjyyden tai tärkeiden juttujen tekemisen suhteen olisivat muuttuneet – päinvastoin. Loppupeleissä sekin voi nimittäin lamaannuttaa, ettei ole pitkään aikaan osallisena minkäänlaiseen työyhteisöön tai organisaatioon ja tietynlaiseen putkiajatteluunkin tottuu kun pyörittelee ajatuksia ja ideoita lähinnä omassa päässään. Olenkin kevään aikana maininnut muutamaan otteeseen täällä blogissa, että tavoitteissa olisi syksylle jonkinlainen osa-aikatyö tasapainoittamaan arkea.

Bongasin kesäkuussa haun osa-aikaisesta oman alani työstä mailini kautta tulleesta uutiskirjeestä, jonka kuvaus oli juuri sitä, mitä työltä odotankin. Ajattelin, että vitsi, kokeilenpa onneani ja laitoin jopa ystävälleni viestiä, että tämä voisi olla niin juttuni! Muutama viikko, pari onnistunutta ja mukavaa haastattelua myöhemmin sain viime viikolla aivan ihanan puhelun uudelta esimieheltäni, että hänellä on ilo valita minut pestiin. Jee! Aloitan siis kesän jälkeen osa-aikatyöt kolmena päivänä viikossa, enkä voisi olla enemmän innoissani.

Sinänsä hassua, että käydessäni viime lokakuussa ennustajalla Loseissa (postaus täällä) kertoi tämä, että saan tämän vuoden aikana työtarjouksen, johon kannattaa suostua. Kuulemma paikka jollain tapaa löytää minun luokseni, paikka jossa on hyvä energia ja tavallaanhan se löysikin. Ennustajahan myös näki, että tulen irtisanoutumaan sekä sen, että taloudellinen tilanteeni tulee jonkin aikaa olemaan tuon aikaista tasoa epätasaisempi, kunnes tasoittuu tämän vuoden syksyllä (!!). Aika jännä juttu!

Tämän vuoden aikana olen elänyt noin puolella siitä tulotasosta, joka minulla oli käydessäni kokopäivätöissä ja tehdessäni blogijuttuja. En ole missään nimessä kokenut asiaa minään maailmanloppuna, mutta tulojen epäsäännöllisyys on se, joka ajoittain stressaa. Et tiedä, saatko jonain kuukautena 1000e vai 4000e ja tottakai asuntolainat sun muut maksut rullaavat aina kuukaudesta huolimatta. Lisäksi tulevia kuukausia on aina vaikea ennakoida. Tästä huolimatta täytyy todeta ja yrittää olla himpun verran ylpeä omista suorituksistaan, että koen pärjänneeni tähän asti yrittäjänä varsin hyvin! Silti olen todennut, että en ehkä pitkässä juoksussa ole se tyyppi, joka inspiroituu uudesta työskentelemällä yksinäisenä sutena, vaikkakin oma rauha välillä on täysin tervetullutta.

Se, että olet edes parina-kolmena päivänä viikossa aivan uudessa ympäristössä, toisten ihmisten kanssa ja muiden aiheiden äärellä, tuo ainakin omalla kohdallani paljon inspiraatiota myös niihin omiin juttuihin. Ja juuri sitä olen kaivannutkin. Ainakin toistaiseksi laskutan tekemäni työn yritykseni nimiin, joten päätoimisena yrittäjänä rullataan edelleen uusista tuulista huolimatta! Kirjoittelen työstä varmasti vielä myöhemmin lisää. Koen, että paluu osittain muihin töihin tekee hyvää blogillekin ja saan tännekin enemmän ura-ja business-aiheista sisältöä, jotka ovatkin olleet suosituimpia aiheita blogissa 🙂

 

Tänään on ohjelmassa pakkausta ja huomenna Santorini! Palailen siis luultavasti seuraavan kerran sieltä 🌈✨

 

Kuvat minusta Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 18 kommenttia.

Julkaistu

Pala amerikkalaista unelmaa?

Meillä alkaa ensi viikolla pojan kanssa kesäloma ja yritänkin vielä ennen sitä tehdä intensiivisesti rästihommia tämän viikon. Blogi tulee toki päivittymään normaalisti, mutta aikomus on heräillä tarpeeksi ajoissa aamulle tekemään kirjoitusjuttuja. Olen pari viime viikkoa kärsinyt ajoittain kamalasta kirjoitusblokista. Ehkä ahdistavimpia ovat bloggaajana ne päivät kun istut koneen äärellä tyhjä tekstikenttä edessäsi, etkä yksinkertaisesti saa sanoja ja lauseita syntymään.

Kieltämättä olen lähiviikkoina ollut melko poikki, koska meneillään on ollut useampi projekti, jotka ovat vieneet hurjasti aikaa. Yksi omista luonteenpiirteistäni (ja välillä juuri yksi niistä haastavimmista) on nimittäin, että aina kun saan yhden asian päätökseen ja olisi saumaa ottaa hetki rauhallisemmin, keksin heti kaksi uutta ideaa ja ajattelen, että nämä vielä. Toisaalta auttaa tuo piirre eteenpäin ja kehittymään, mutta toisaalta taas uuvuttaa pidemmän päälle. Kieltämättä olen myös ehkä hieman huono olemaan oikeasti ylpeä tekemistäni jutuista ja monesti saatan ajatella asioista vähän liiankin vaatimattomasti. Vaikka kymmenen muuta kehuisivat jotakin asiaa upeaksi, saattaa omassa päässäni pyöriä lähinnä se, että mitä olisin voinut tehdä vieläkin paremmin? Itsekriittisyys ja vaativuus itseään kohtaan ovat ehkä niitä heikkouksia, joita pitäisi parantaa. Olenkin tässä haaveillut pienestä lomasta, siis oikeasta semmoisesta. En edes muista milloin olisin oikeasti lomaillut yli kolme päivää? Siis niin, ettei vaikkapa blogi, käsityöt ja sähköpostittelu olisi olleet jollain tapaa kuvioissa.

Viime aikoina olen pohtinut menestystä ja, että tuleeko se koskaan helpolla? Mitä siihen oikeastaan vaaditaan? Toki menestys merkitsee eri ihmisille täysin eri asioita ja on muutenkin käsitteenä varsin laaja-alainen. Minulle menestys on sitä, että pääsen toteuttamaan itselleni tärkeitä, mielekkäitä asioita, tunnen iloa tekemistäni asioista ja olen tyytyväinen valintoihini, joita elämässäni teen. Toiselle voi menestys merkitä ”amerikkalaisen unelman” tyyliin suuren skaalan menestystä, joka usein yhdistetään taloudelliseen menestykseen. Kuten vaikkapa Yhdysvalloissa tai monissa Aasian maissa, on meillä Suomessa huomattavasti vaatimattomampi suhtautuminen menestykseen. Toki kannustetaan kouluttautumaan korkealle ja tavoitellaan mukavaa elämää, mutta kuitenkin ehkä siinä määrin, että elämä on mielekästä ilman, että joutuisi luopumaan täysin vapaudestaan tai omasta ajastaan. Myönnän itsekin joskus haaveilleeni siitä kuuluisasta ”amerikkalaisesta unelmasta”, mutta sitten taas ajattelen asiaa toiselta kantilta. Olisinko valmis vain rahan vuoksi puurtamaan pitkiä päiviä vuodesta toiseen ilman lomaa? Ei kiitos. Monessa maassa ovat viikkojen palkalliset lomat – asia joka on meille täysin itsestäänselvää,  jopa täysin utopistinen unelma.

En nyt tiedä näenkö itseäni minään supermenestyjänä, mutta omalla skaalallani on menestystä se, että kykenen itse elättämään itseni yritykseni kautta niin, että tulen toimeen ja on mahdollisuus tehdä juuri niitä asioita, joista itse nautin. Ja tottakai koen itseni menestyjänä myös äitinä, jos nyt hypätään ura-asioiden ulkopuolelle. Mielestäni jokaisen pitäisi asennoitua niin, että kokee itsensä oman elämänsä menestyjäksi. Itse en (tällä hetkellä) mittaa menestystä rahassa, mutta onhan raha tottakai merkittävä mittari tietynlaisen menestyksen määrittämiseen. Tarkoitan tällä sitä, että voin kokea menestyneeni asiassa x, vaikkei siihen käytetyt tunnit välttämättä näkyisikään samassa suhteessa pankkitilillä. Lisää rahaa korreloi lisää menestystä ja monelle rikastuminen onkin se perinteisin merkki menestyksestä. Mutta onko se kaikki kaikessa?

Itsekin toimin pienyrittäjänä ja jos toisaalta olen yllättynyt siitä, kuinka helppoa Suomessa loppupeleissä on yrittää tai perustaa yritys. Silti valehtelisin jos väittäisin, että yrittäminen on aina helppoa, saati sitten oikeasti rikastuminen yrittämällä Suomessa. Hoidettavia juttuja riittää aina, vaikkei niistä saisikaan rahaa pankkitilille. Kyllä, sinänsä pääsee palkkatöissä huomattavasti helpommalla, koska ei juurikaan tarvitse stressata toimeentulosta. Useimmiten riittää, että menet paikalle ja hoidat työsi hyvin.


Olen itse monesti törmännyt siihen, että jos henkilö X menestyy elämässään tai omalla alallaan, on perusolettama se, että on syntynyt kultalusikka suussa tai että ne hyvät edellytykset ovat olleet valmiina esimerkiksi perhetaustan vuoksi. Unohdetaan se, että onnistumisten ja menestyksen eteen vaaditaan usein paljon työtä, uhrauksia ja jopa ensin useita epäonnistumisia. Melko harvassa ovat ne menestystarinat, joissa noustaan huipulle tekemättä mitään. Asia, joka täytyy todeta näin oman näkemykseni perusteella ja mitä olen aiheesta muiden ihmisten kanssa keskustellut, on motivaatio ja kunnianhimo menestyä tai pärjätä usein jopa vahvempi silloin, kun sosiaalisesta tai yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen ei omata valmiiksi niitä edellytyksiä tai tukijoukkoja elämään.

Ainakin minua todella risoo ajatus siitä, että pitäisi saada kaikki, mutta asioiden eteen ei olla valmiita tekemään kertakaikkiaan mitään. Kaikki pitäisi saada valmiiksi kannettuna nenän eteen. Ei maailma vain toimi niin. Ehkä tämä johtaa juurensa juuri siitä faktasta, että me suomalaiset olemme ehkä ajan mittaan tottuneet ajatukseen siitä, että kaikki on niin hyvin. Ilmainen koulutus, laadukas terveydenhuolto ja sosiaalietuudet. Mihin siis tarvitaan amerikkalaisia unelmia kun on mahdollista elää ihan ok-mukavaa elämää helpollakin? Keskiverto-koulumenestyksellä riittää, että päätät itse mitä haluat opiskella ja tehdä elämälläsi. Kaikille ei sama ole yhtä itsestäänselvyys. Jollain tapaa voisi siitä vaatimattomuudesta pois opettelu ja pienissä määrin tietynlaisen ”dream big”-asenteen omaksuminen jopa tehdä hyvää meille suomalaisille, jotka tunnetusti olemme melko kilttiä, vaatimatonta ja jossain määrin jopa vähään tyytyvää, mutta hurjan innovatiivista kansaa. Voisiko se johtaa lukuisiin uusiin Nokian tai Rovion kaltaisiin maailmanluokan menestystarinoihin?

En ole muuten tainnut muistaa mainita mitään uudesta tukastani? No, pidennykset tekivät pienen paussin jälkeen paluun ja olen ollut todella tyytyväinen tukkaan! Nyt on jo reilu vuosi edellisestä raidoituksesta ja sen jälkeen olenkin ollut ”omillani”, mitä nyt on tullut pientä luontoäidin aurinkoraitaa ulkona 😀 Nyt kun huonokuntoista vaalennettua latvaa on siistitty (ja mainitsinkin, että se on varissut pois ihan itsestäänkin) niin aletaan oikeastaan olla omassa luonnollisessa sävyssä, vihdoinkin 🙂 Ja kaikkien näiden blondaus-vuosien jälkeen täytyy todeta: Tämähän on aika kiva! Viimeksi käytin reilut puoli vuotta BP Hairin Slavic-pidennyshiusta, josta tykkäsin hurjasti, mutta nyt halusin käyttää vanhoja jemmapaketteja kaapista ja päähän päätyi pitkästä aikaa Rapunzelin Premium-hiusta. Meniköhän päähäni noin 2 pakettia, sävyinä tämä ja tämä. Kampaajani Qhairin Maria leikkaa sinetit aina pienemmiksi ja napsi noista raidallisista sineteistä niin, etteivät kaikkein vaaleimmat osiot päätyneet tukkaan.

Tulipas hieman sekava postaus, toivottavasti saitte jollain tapaa tästä kiinni 😀 Ainiin ja tuo leo-kuosinen hame on yksi kirppislöydöistäni Jyväskylän Uffilta!

Kuinka te ajattelette menestyksestä?

 

Entä mitä tuumaatte tukasta?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.