Määritteleekö koulutustaso sen kuinka tärkeitä olemme?

Muutamia vuosia sitten pyörivät mielessäni mietteet siitä, että teinkö oikean valinnan koulutuksen suhteen. Vai olisiko pitänyt valita joku toinen? Nuoruudessa haaveilin monesta eri alasta, kielitieteistä, matkailualasta, media-alasta, kauppatieteistä ja viestinnästä. En varmasti ollut ainoa, jolle ”se oma juttu” oli hieman epäselvää ja opiskelujuttujen suhteen oli fokus ehkä siinä, mitä vanhemmat toivovat. Eli yliopistoon. Olen kuitenkin aina ollut ihminen, joka tekee oman mielensä mukaan ja vanhempien kauhuksi päädyinkin sitten mutkan kautta opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Ensin restonomiksi, josta vuoden opiskeluiden päästä hain uudelleen ja pääsinkin 2009 opiskelemaan Jyväskylän ammattikorkeakouluun tradenomiksi. Valmistuin töiden vuoksi hieman venähtäneen opparin valmistuessa 2013.

Monet ajattelevat, että tradenomin tutkinto on tyhjänpäiväinen yleiskoulutus, josta ei valmistu mihinkään konkreettiseen, vaan enemmänkin siihen valmistuneiden tradenomien massaan. Olen itse eri mieltä. Oman kokemukseni mukaan koulutus antaa kattavat eväät monenlaiselle urapolulle, sekä mahdollisuuden valita opinnot, jotka tukevat omaa urasuunnitelmaa. Tiimityöskentely ja työharjoittelu ovat lisäksi asioita, jotka ovat hyvin tulevaa työelämää tukevia. Toisaalta, olen aina ollut kirjatyyppiä ja itsenäinen työskentely, sekä tentteihin pänttääminen ovat olleet ehkä mieluisampia tapoja oppia, siksi koen, että joltain osin yliopisto-opiskelu olisi ajoittain voinut olla mieleisempää omalle oppimistyypilleni. Toki, enhän ole päivääkään yliopistossa opiskellut, joten en tietysti voi mennä sanomaan 😀

Koen, että liiketalouden ammattikorkeakoulututkinto on omalla kohdallani ollut erinomainen valinta. Työpaikoissani on arvostettu asennetta, persoona ja omaa intoa työhön, eikä niinkään papereita. Useammassa työpaikassani on ollut sekaisin tradenomeja ja KTM:iä samoissa tehtävissä, melkolailla samoin ylenemismahdollisuuksin. Toisaalta onkin paljon kiinni yrityksestä, itselläni on todella hyviä kokemuksia työnantajana esimerkiksi Nordeasta, jossa yksilölle ja persoonalle annetaan suuri rooli urapolulla, eikä niinkään koulutukselle. Paljon onkin ollut kiinni hakijasta itsestään, sekä asenteesta, vaikka moniin tehtäviin onkin minimivaatimuksena esimerkiksi alempi korkeakoulututkinto.

Työelämässä peräänkuulutetaan muutenkin nykyään enemmän asenteellisia valmiuksia ja motivaatiota, eikä niinkään sitä, oletko käynyt koulusi akateemisesti vai ei-akateemisesti ammattikorkeakoulussa. Toki, poikkeuksiakin löytyy ja on täysin luonnollista, että joihinkin tehtäviin toivotaan sitä spesifiä koulutustaustaa juuri tietystä alasta tai aineesta. Siinä tilanteessa missä olen nyt, koen että amk oli kohdallani hyvä valinta, enkä ole katunut amisopintoja. Toisaalta olen myös itse muuttunut, ennen arvostin enemmän ylempää korkeakoulua, mutta omalla kohdallani olen päässyt pitkälle tradenomina, enkä koe että nykyisten tulevaisuuden suunnitelmien suhteen olisi juurikaan väliä, onko ne maisterin paperit vai ei.

Myönnän itsekin joskus muinoin sortuneeni siihen, että tekee jonkinlaisia johtopäätöksiä ihmisestä koulutuksen perusteella. Nykyään tämä on yksi niistä asioista, joita en voi sietää. Miksi toisesta ihmisestä tekisi yhtään sen paremman se, että tämä on päntännyt kirjoja ja päässyt läpi tietyistä kursseista tietyin arvosanoin? Ikäänkuin se määrittelisi jotenkin arvosi ihmisenä. Eikö loppupeleissä pitäisi olla merkitystä sillä, että teet jotain missä olet hyvä ja josta nautit, eikä se että pyrit saamaan toisten silmissä statusarvoa koulutuksella, ammattinimikkeellä tai meriiteillä? En tietenkään tuomitse tain arvostele myöskään heitä, jotka tätä tavoittelevat. Olen itsekin ollut niissä tilanteissa, joissa olen ollut ainoa AMK:ilainen ja olo on tietynlailla ollut ”huonompi”. On ajatellut, että olenko minä nyt jollain tapaa tyhmempi tai yksinkertaisempi vain sen vuoksi, etten hakenut 10 vuotta sitten toiselle opintopolulle? Tässä(kin) maassa kuitenkin tarvitaan niitä kaikenlaisia osaajia ja tekijöitä. Mielestäni kaikkien tekemälle työlle ja koulutukselle pitäisi antaa arvoa, eikä arvostella opintotason perusteella, että oletko fiksu vai luuseri. Tietenkin monilla on kouluttautumisessa kyse oppimisen halusta, tiedonnälästä. Siinä missä joku toinen saa kiksejä ja sisältöä elämäänsä kehittymällä kuntosalitreenissä, saa joku toinen vastaavanlaista nautintoa siitä, että opiskelee tiettyä alaa perinpohjaisesti.

Tokihan itsellänikin on vielä mahdollisuus suorittaa ylempi korkeakoulututkinto, vaikka juuri nyt pienen lapsen äitinä en jaksaisi opintoihin keskittyä. Asia voi kuitenkin parin vuoden päästä olla täysin eri. Oppimisen ja kouluttautumisen into ei nimittäin ole kadonnut minnekään, vaikka onkin tässä perhearjen kiireissä vajonnut tällä erää tärkeysjärjestyksessä alemmas. Toistaiseksi. En kuitenkaan tiedä, olisiko koulutuksella tai tutkintopapereilla näin vuosia valmistumisen jälkeen sen suurempaa merkitystä, mikäli tutkintonimike olisi toinen, esimerkiksi KTM. En ehkä tässä tilanteessa usko.

Näppituntumalla voisin kuitenkin ehkä uskaltaa sanoa, että tradenomina voi joutua itse tekemään enemmän asioiden eteen. Hankkimaan niitä suhteita työelämässä, miettimään omaa juttuaan, erottautua persoonallaan juuri niistä kaikista muista tradenomeista, joista aina tykätään jauhaa. Oma-alotteisuutta siis tarvitaan. Loppupeleissä melkolailla kaikessa tässä elämässä ovat asiat kiinni sinusta itsestään, vaikka toki on aloja, joilla työllistyminen valmistautumisen korvilla tai heti sen jälkeen onkin yleisempää. Myös urakehitys on tietysti aina henkilön itsensä käsissä, eikä hyviin palkkoihin useimmissa tilanteissa pääse heti käsiksi, vaan juuri sen oman näytön, kokemuksen ja asenteen avulla. Enkä tarkoita, että kaikki välttämättä edes haluaisivat tätä. Jollekulle voi olla mieleinen tilanne se, että saat mieluisan paikan, jossa haluat pysyä ilman haaveita suuremmasta vastuusta tai sen myötä palkkapussista. Näitä tyyppejä varmasti löytyy kaikista koulukunnista.

Jos nyt pitäisi päättää uudestaan mitä menisin opiskelemaan, voisi olla että valitsisin kaupallisen alan sijaan esimerkiksi yliopiston viestinnän opinnot. Toisaalta, elämässä on turha haikailla menneeseen. Kaikki kokemukset, menneet valinnat ja työpaikat kuitenkin ovat muovanneet sen, mitä olet nyt. Mistä sen tietää jos omakin urapolkuni vielä joskus kokee täyskäännöksen ja kiinnostun jostain aivan uudesta jutusta? Koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä itsensä kehittämiselle 🙂

Tuo musta pipo on muuten tuoreimpia tekeleitä ja kyseistä mallia olen tekemässä myös muutamia teille myyntiin!! Asiasta enemmän elokuun puolella! 🙂

Shortsit / H&M (ostettu vuosia sitten)

Toppi/mekko / Afends

Flipflopit / Havaianas

Laukku / Balenciaga

Pipo / itse tehty

Sitten loppukevennyksenä. Jos saisin valita ihan minkä tahansa koulutuksen tai ammatin unohtaen koulumenestyksen, pääsykokeet ja kaiken muun paitsi oman kiinnostuksen, mikä olisin? Haluaisin olla esimerkiksi psykiatri, FBI-tutkija / profiloija tai sitten sosiologi, joka tutkisi esimerkiksi naisten asemaa ja naisiin kohdistuvia rikosilmiöitä maailmalla, tai sitten nuorten syrjäytymistä.

Minkä ammatin tai koulutusalan valitsisitte, jos saisi valkata ihan minkä tahansa?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 11 kommenttia.

Tienaako tunnollinen nainen vähemmän?

Kannatan itse vahvasti tasa-arvoa sukupuolten välillä. Tämä maailma kun on edelleen vuonna 2018 melko miesvaltainen, vaikka viime vuosina olemmekin nähneet tämän suhteen edistysaskelia. Vaikka asiat täällä Suomessa ovatkin melko mallikkaasti, on tilanne silti monissa maissa vielä täysin sama kuin useita sukupolvia taaksepäin. Nainen on edelleen sorrettu, ei saa kouluttautua tai edes olla mukana työelämässä. Naisen paikka on kotona, ei tekemässä uraa. Onneksi tilanne meillä Suomessa on hyvin erilainen, vaikka naiset (täälläkin) ovat niitä pienemmin palkattuja. Itse henkilökohtaisesti näen, että sukupuolten välinen tasa-arvo tai oikeastaan epätasa-arvo nousee Suomessa esiin juuri työelämässä.

Ylempien johtoportaiden pestit ovat miesvaltaisia, tottakai ja palkkojen suhteen on tutkittu fakta se, että naisen euro on 80senttiä. Tilastollisesti miehet siis tienaavat meitä naisia enemmän. Kuulun itse niihin, jotka viimeiseen asti liputtavat, että naiset kykenevät menestymään siinä missä miehetkin. Siihen, että meidän työpanoksemme on vähintään yhtä arvokas kuin miesten. Mutta usein tämä on melko sinisilmäistä ajattelua vielä tänäkin päivänä. Jostainhan se kuitenkin johtaa juurensa, että juuri ne naisvaltaiset alat ja naisten tekemät työt ovat niitä, joista maksetaan pientä palkkaa. Esimerkkinä nyt vaikka hoito- ja opetusala. Erinomainen terveydenhuolto ja koulutus ovat ne, joilla Suomi loistaa kansainvälisessä vertailussa, mutta silti nämä maamme ylpeydenaiheet ovat niitä aloja, joissa palkat ovat moneen miesvaltaiseen alaan verraten melko pieniä.

Mitä tulee työelämään, ei naisilla aina ole helppoa. Tässä täysin fiktiivinen asetelma: Kolmekymppinen lapseton nainen on loppuvaiheen työhaastattelussa, jossa toinen ehdokas on samanikäinen mieshenkilö. Jutussa käy lopulta niin, että mies saa paikan siksi, että omaa paremman työkokemuksen. Rekrytoijan pään sisällä päätökseen on kuitenkin saattanut vaikuttaa tietty pelko alitajunnasta siitä, että mitä voi seurata siitä, että palkkaa juuri lapsentekoiässä olevan naishenkilön. Eihän asia tietenkään saisi mennä näin, mutta voisin kuvitella, että kaikessa hiljaisuudessa tätä kuitenkin melko usein tapahtuu. Se tästä puuttuisikin, että meidän naisten pitäisi alkaa vastaamaan siihen työhaastatteluiden perinteiseen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua”-kysymykseen, että ”en ainakaan perheenäitinä”. Veikkaisin, että yksi kymmenestä muusta syystä palkkaeroihin selittyy tällä, vaikka syrjintä mm. iän tai sukupuolen perusteella onkin kielletty jo laissakin. Onneksi itselläni ei ole rekrytoinneista muita kuin positiivisia kokemuksia ja toki, varmasti valtaosassa tapauksista kaikki päättyy reilusti ja juuri siihen oikeasti tehtävään soveltuvimpaan hakijaan. Silti väittäisin, että naisten todella on vaikeampi edetä tietyn pisteen yli hierarkiassa ylöspäin, kuin miesten. Kun katsotaan suurten yritysten alempien organisaatiotasojen johtotehtäviä, löytyy usein vielä reippaasti meitä naisia, mutta mitä ylemmäs mennään, sitä miesvaltaisemmaksi sukupuolijakauma muuttuu. Itsellänikin on kokemusta muutamastakin työpaikasta siitä, että tekee käytännössä samaa hommaa miespuolisen kollegan kanssa, mutta palkkaero on huomattava. Reiluako? Eipä kyllä.

Mietitäänpä sitten sukupuolieroja. Onhan se selvää, että useammin naiset ovat juuri niitä tunnollisia. Naiset kun tienaavat (edelleen) miehiä vähemmän ja näin on ollut aina. Miksi naisen tekemä työ sitten olisi vähemmän arvokasta? Tottakai tietyt alat vetävät puoleensa erityisesti toista sukupuolta, mutta tuntuu että naisvaltaisillakin aloilla miehet usein ovat niitä, joiden palkka eroaa summaltaan muista. Ei tule myöskään unohtaa vanhempainvapaita, jotka omalta osaltaan heikentävät naisten palkkakehitystä. Mutta eivät nämäkään seikat silti kaikkea selitä. Ehkä miehillä kirjaimellisesti on enemmän munaa. Pokkaa pyytää enemmän ja vähemmän taas sitä emotionaalista tunnollisuutta, jolloin on helpompi ottaa urallaan semmoinen itsekkäämpi ”jyräysmoodi”. Usein naiset ovat niitä, jotka suhtautuvat työhönsä todella omistautuvasti, jopa tunteella ja ovat myös melko kriittisiä oman suoriutumisensa kanssa. Miehet taas ehkä huomattavasti vähemmän stressaavia ja menevät with the flow, osoittamatta työhönsä sen kummempaa tunnesidettä. Näppituntumalla voisin ehkä kuvitella, että miehille on myös ehkä helpompi irtaantua työmoodista päivän jälkeen ja jättää työasiat työpaikalle. Ainakin olen itse todennut, että naiset ovat ainakin niitä, jotka enemmän puhuvat ja murehtivat työhön liittyviä asioita vapaa-ajallaan.

Asia, josta bloggaajana olen erityisen ylpeä on se, mitä me naiset bloggaajina olemme saaneet aikaan. Monet upeat bloggaajat ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana luoneet oman menestyksensä, henkilöbrändejä, joiden avulla ovat mahdollistaneet oman toimeentulonsa. Mikä tässä on erityistä, on juuri se, että valtaosa meistä vaikuttajista on juurikin naisia. Sanoisinko, että some on tuonut positiivista tsemppiä myös naisten yrittäjyyteen. Menestystarinoita siitä, että me naiset pystymme mihin tahansa, jos tahdonvoimaa, uskoa itseensä ja siihen omaan juttuun vain löytyy. Mielestäni tämä on aivan valtava edistysaskel! Vaikken kliseiselle sanalle girl boss nyt valtavasti itse syty, kuvaa se erinomaisesti tätä viime vuosina esille noussutta ilmiötä. Esimerkkinä pari blogimaailman pitkän linjan supernaista Hanna Väyrynen ja Anna Pastak.

Olen miettinyt omaa työhistoriaani ja tullut siihen tulokseen, että olen ollut kaikkein tyytymättömin palkkaani silloin kun olen kokenut suhtautuvani työhön ”liian tunnollisesti”. Sanoisin, että jotenkin sen vain aistii silloin kun palkka ei (enää) vastaa työn vastuuta tai määrää. Olen tehnyt töitä, joissa palkka todellakin on ollut ok työtehtäviin ja haastavuuteen suhteutettuna. Ja sitten taas niitä, joissa nämä eivät kohtaa laisinkaan. Sen olen myös todennut, että palkkataso on ollut pienimmästä päästä juuri silloin kun työ on ollut oikeasti kuluttavaa. Jossain määrin on kyllä todettava, että vaikka hierarkiassa yletessä vastuut uuden tehtävän myötä tietyllä tavalla kasvavat, on ylemmissä hommissa huomattavasti enemmän vapauksia, joita esimerkiksi perus aspahommissa ei juurikaan tunneta. Siis tiedättekö niitä kun lounas- ja kahvitauot mitataan minuutin tarkkuudella, eikä ole tietoakaan käsitteestä ”ei työn määrä, vaan sen laatu”. Kyllä, myös omalla kohdallani palkkatason nousu ja työtehtävän vaihtaminen on tarkoittanut myös enemmän vapauksia, vähemmän kyttäämistä ja näin ollen mielekkäämpää suhtautumista itse työhön.

Koen (ja tiedän) olevani todella tunnollinen työntekijä. Varmaan valtaosaa naisista voisi kuvata adjektiivilla tunnollinen, juuri siis työasioissa. Tunnollinen työntekijä on liian arka vaatimaan asioita itselleen. Uusia haasteita, pienempää työkuormaa tai parempaa palkkaa. En nyt puhu seuraavassa itsestäni, mutta tunnollinen työntekijä on usein myös se, jolle ne työhönsä rennommin suhtautuvat helposti vierittävät extrahommia. Ihan vain siksi, että he tietävät tunnollisen kyllä hoitavan homman. Usein tunnollisen työntekijän on myös vaikea sanoa ”ei” niissä tilanteissa kun ehkä pitäisi. Jännähän se on, kuinka palkkatasoon tottuu, vaikka aika ajoin saisikin korotuksia. Toki olen myös omalla kohdallani huomannut ilmiön ”mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat menot”, mutta omalta osin pyrin kyllä taistelemaan tätä vastaan niin, etten käyttäisi rahaa sen enempää turhiin asioihin kuin olisin käyttänyt pienemmällä palkallakaan. Sen olen kuitenkin huomannut, että matkakassa kyllä korreloi palkan kanssa. Suurempi palkka – suurempi matkakassa, joten siltäosin kulut kyllä ovat itselläni kasvaneet yhdessä palkan kanssa. Tosin, tämä onkin juuri itselleni se mieleinen kuluerä.

Voisiko sitä, ettei naisia löydy yhtä paljoa esimerkiksi ylemmistä johtotehtävistä, selittää ainakin osittain niillä sukupuolten välisillä eroilla? Naiset ovat useammin empaattisia, tunteellisia ja niitä, joille kova bisnesmaailma ehkä on rankka paikka. Enkä missään nimessä yleistä, mutta itse näkisin, että miehet osaavat ehkä useammin suhtautua työhön työnä, eikä tunteella. Toki luonne-eroja löytyy, mehän olemme kaikki erilaisia yksilöitä. Tarkoitukseni ei millään muotoa ollut mollata kumpaakaan sukupuolta, vaan lähinnä miettiä, että olemmeko me miehet ja naiset tosiaan niin erilaisia vai onko kaikessa kyse vain luonne-eroista?

Mitäs sitten jos meistä naisistakin tulisi niitä vähemmän tunnollisia, vähemmän empaattisia, ”työ on vain työtä”-ajattelijoita, joilla on pokkaa sanoa tiukemmin vastaan, sanoa sitä ”ei-sanaa” ja suhtautua asioihin rennommin. Nousisiko palkkamme? Mitä niille aloille kävisi, joilla nimenomaan tarvitaan niitä tunnollisia ja empaattisia naisia?

Oletteko te kokeneet rekrytoinnissa tai palkkauksessa sukupuolten välistä epätasa-arvoa?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Näin hinnoittelen yhteistyöni

Yhteistöiden hinnoittelu on paljon puhuttava aihe, myös ihan meidän bloggaajien keskuudessa. Mikä on oikea taktiikka oman työnsä hinnoittelulle ja mistä tietää, osaako pyytää mahdolliselta asiakkaaltaan tarpeeksi kohtuullista palkkiota työstään? Monesti ainakin mietin itse, että onko pyytämäni palkkiosumma liikaa. Vai kenties jopa aivan liian vähän? Monikaan ei halua kailottaa palkkioitaan tai palkkojaan julkisesti, sehän on täysin ymmärrettävää. Monelle raha-asiat ovat todella henkilökohtaisia, enkä ainakaan itse vaadi keltään toiselta minkäänlaista tilintekoa omista tuloistaan. Toki, jos haluaa kertoa niin ilman muuta palkkakeskustelu on aina tervetullutta!

Vaikuttajamarkkinoinnissa parhaimpia juttuja on todella kohdennettu yleisö, siis silloin kun yhteistyökumppani ja kanava on valittu oikein. Silloin kohdennetaan oikeita asioita juuri oikealle yleisölle ja markkinointi voi olla huomattavasti tehokkaampaa kuin reippaasti kalliimmissa kanavissa, joissa tavoittavuus on ehkä laajempi, mutta hajanaisempi.

Kuten olen aiemmin täällä kirjoittanutkin, teen blogini mediamyyntiä pääasiassa itse. Jos aihe yleisesti kiinnostaa lisää, kannattaa lukaista myös postaukseni Kuinka tehdä blogista työ? Määrittelen siis itse, paljonko pyydän blogini sisällöstä ja yhteistyöstä palkkiota, keiden kanssa teen yhteistyötä ja niin edelleen. Yritykset lähestyvät minua ehdottamalla yhteistyötä, mutta lähestyn itse myös yrityksiä, jotka kiinnostavat minua ja joiden ajattelen kiinnostavan myös teitä lukijoita. Pääasiallinen elantoni on palkka, jota saan päivätyöstäni, mutta myös blogini on minulle rakkaan harrastuksen lisäksi myös elanto ja työ, kaiken tämän muun arkihärdellin ohella. Silti, vaikka en tienaisi blogillani senttiäkään, tekisin tätä varmasti samalla intohimolla. Työtunteja kertyy viikossa varmasti reippaasti yli 50, mutta toki tämä on oma valintani ja semmoinen valinta, joka on itselleni mieleinen.

Oma blogini tavoittaa kuukaudessa noin 20 000 yksittäistä lukijaa ja oma lukijajoukkoni on melko sitouttunutta. Useat teistä ovat pysyneet blogini matkassa useita vuosia ja koen, että arvot, joihin itse uskon ja aiheet, joista kirjoitan, ovat pääasiassa myös niitä, jotka teitä kiinnostavat. Siksi pyrinkin valitsemaan myös yhteistyöt tämän mukaan. Jokunen teistä saattaisi hieraista silmiään jos blogiini ilmestyisi maksettu postaus kissanruoasta, pikavipeistä tai moottoriurheilusta. Eihän näissä asioina ole tietty mitään vikaa, mutta eivät vain kosketa millään tavalla omaa elämääni tai arvojani.

Olen pyrkinyt siihen, etten halua tehdä blogistani liian kaupallista. Toisaalta, minulla ei juuri nyt ole siihen edes tarvetta. En myöskään ole niin rahanahne, että kokisin tarpeelliseksi ottaa vastaan jokaisen yhteistyön, koska pahimmassa tapauksessa vääränlaiset yhteistyökumppanit voivat olla kohtalokas isku bloggaajan imagolle ja uskottavuudelle, joka taas pitkässä juoksussa vaikuttaisi moniin asioihin uskottavuusasioiden lisäksi. Lukijamäärät, tulevat yhteistyöt ja se, voiko sanaani enää luottaa? Tämän vuoksi punnitsen aina yhteistyöhön lähtiessä, että onko tämä oikeasti tuote tai asia, jonka takana voin seistä tai aihe, josta minulla on jotain kerrottavaa? Toki, jos toimeentuloni riippuisi ainoastaan blogista, saattaisin suhtautua tähän eri tavoin ja asenteella, että mainos on mainos. Kyllähän bloggaajienkin tulee saada palkkionsa tehdystä työstä ja tässä tapauksessa onkin sisältömarkkinointi se juttu. Onneksi valtaosa lukijoistakin ymmärtää pointin, että maksetut yhteistyöt ovat niitä, jotka mahdollistavat heille muun ilmaiseksi tuotetun sisällön, johon nähdään tuntitolkulla aikaa. Eihän se ole aivan itsestäänselvyys. Ja aina voi skipata, jossei yhteistyö tai mikä tahansa muukaan postaus kiinnosta. Silloin kun yhteistyö on merkitty ”kaupallinen yhteistyö”, maksetaan minulle toteutuksesta rahaa. Muulloin on kyse esimerkiksi saaduista tuotteista tai palveluista, joista ei välttämättä ole erikseen sovittu, mutta joille asiakas on toivonut näkyvyyttä. Tällöin merkitsen tuotteen saaduksi tai ”yhteistyössä yritys X”. Tällöin en saa yhteistyöstä senttiäkään.

Itse hinnoittelen yhteistyöt pääasiassa sen mukaan, kauanko ne arviolta vievät minulta aikaa. Ja nyt puhutaan siis niistä rahallisista korvauksista. Periaate on, että silloin kun asiakkaan kanssa erikseen sovitaan, että kirjoitat tuotteesta tai palvelusta X, sekä mahdollisesti esittää sisällön suhteen erityisiä toiveita, en ainakaan itse lähde toteuttamaan tuntien työtä pelkällä tuotepalkkiolla. Eipä niillä laskuja tai ruokaostoksia nimittäin niillä tai pyhällä hengellä makseta. Tässä saattaa olla tietty niitä poikkeuksia kun postaan ihan muuten vain hyviksi koetuista tuotteista, esimerkiksi kosmetiikasta jota olen saanut blogini kautta ja tuotteisiin tykästynyt. Mielestäni tämä on täysin ok, mutta erona onkin se, että tällöin minun ei ole velvollisuutta postata näistä tuotteista, mutta asiakas tietysti varmasti ilahtuu, mikäli tuotteisiin ihastun ja ne saavat näkyvyyttä, vaikkei siitä nyt olisikaan maksettu.

Tällöin en kuitenkaan ikinä a) lupaa saaduille tuotteille näkyvyyttä, koska eihän asiakaskaan toivo minun postaavan tuotteesta, josta en ole pitänyt, saati sitten että valehtelisin, että se on ollut mieleinen b) lupaa brändidominanssia, eli jos postaan tuotteesta ilman sovittua rahallista yhteistyötä, voi postauksessa olla myös muiden brändien tai kilpailevien yritysten tuotteita. Omasta mielestäni olisi suorastaan noloa pyytää rahaa kaikesta mitä blogissa näkyy. Kuka haluaisi lukea blogia, jossa sisällöstä 99% on maksettua mainontaa? Toki itsekin postailen usein tuotteista joita olen saanut tai pyytänyt PR-lahjoina, mutta nämä ovat ehdottomasti niitä, mitä suosittelisin teille vaikka olisin ne omilla rahoillani ostanut. Jos mietin millaista sisältöä itse tykkään lukea, sanoisin että blogin sisällöstä ainakin 70-80% tulee olla ”ei-kaupallista sisältöä”. Kuulumisia, mielipiteitä ja kannanottoja eri aiheisiin. Tottakai näitäkin voi toteuttaa yhteistyön muodossa, mutta tiedätte varmasti mitä ajan takaa.

Itse palkkion määrän suhteen luulisin ainakin, että jokaisella bloggaajalla on jonkinlainen näppituntuma siitä, kuinka arvokkaaksi kokee oman työnsä, siis rahallisesti. Jos kyse on pelkästä näkyvyydestä ja pintapuolisesta postauksesta, voi hintalappu olla pienempi kuin silloin kun yhteistyö vaatii kuvien lisäksi myös perehtymistä johonkin tiettyyn aihealueeseen tai asiaan tekstin muodossa. Tällöin menee työhön huomattavasti enemmän aikaa perehtymisen ja tekstintuotannon suhteen, joten on perusteltavaa myös laskuttaa enemmän. Tottakai myös yleisön koolla on vaikutusta siihen, millaisia hintoja on yleisesti kohtuullista pyytää. (Ja tietysti myös asiakasyrityksen koolla. Ymmärrettävästi pienellä toimijalla ei ole samanlaisia markkinointibudjetteja kuin kansainvälisellä konsernilla, tällöin kannattaa punaroida hinnoittelua myös tältä kantilta.)

Oma hintalappuni yhteistyölle liikkuu usein 700-900 eurossa, hieman yhteistyön laajuudesta riippuen ja mielestäni hinnat ovat aina neuvoteltavissa. Myyn yhteistyöt usein ”pakettina”, jolloin se sisältää itse blogipostauksen lisäksi jaon Facebook-sivullani ja kuvajulkaisun Instagramissa, sekä asiakkaalle oikeuden käyttää näitä materiaaleja omissa somekanavissaan. Esimerkiksi IG-yhteistyöt hinnoittelen luonnollisesti eri hintalapulla, koska omalla kohdallani blogi on yleisön koon kannalta se ”suurempi kanava”. Monet kun usein elävät harhaluulossa, että IG-seuraajien määrä on sama kuin blogin lukijat, joka useinkaan ei pidä paikkaansa. Joillain IG on se suurempi ”pääkanava”, toisella taas blogi tai YouTube-kanava.

Nämä ovat siis hintoja, joilla olen itse toteuttanut valtaosan kaupallisista yhteistöistäni. Sitten taas, jos joku erittäin kiinnostava pienemmän skaalan yhteistyökumppani on liikkeellä pienellä budjetilla, tottakai joustan myös hinnoista. Jos hypoteettisesti teen kuukaudessa esimerkiksi yksi-kaksi yhteistyötä, joista vähennetään verot ja muut maksut, voin todeta etteivät nämä tulot ole verrattavissa saamaani kuukausipalkkaan, mutta kohtuullinen korvaus kuitenkin blogista, jonka eteen näen töitä melkeinpä jokaikinen päivä vuodessa. Ja mitä tulee itse palkkioiden suuruuteen, vaihtelevat ne tietysti ääripäästä toiseen. Silti, verrattuna muihin Pohjoismaihin ovat bloggaajien tulot meillä Suomessa aivan pohjamudissa. Samoin ehkä monien yritysten suhtautuminen vaikuttajamarkkinointiin, jolloin sen suhteen saatetaan skitsastella, vaikka samalla saatetaan pistää moninkertainen summa esimerkisi lehtimainontaan, huomattavasti tehottomammin.

Varovaisesti uskaltaisin sanoa, että saattaisin onnistua tekemään blogista työn, joka elättää minua täysin, mikäli tekisin sitä päätyökseni. Tällä hetkellä aika blogin suhteen on rajallista ja pyrin siihen, ettei blogiin panostettu aika vie sitä, jonka voisin viettää perheeni kanssa. Viikonloppuisin työstän blogia maksimissaan muutamia tunteja, päivitän somea usein työmatkoilla ja tänäänkin heräsin 6.05 viimeistelemään postausta. Usein muokkaan kuvat esimerkiksi iltaisin sohvalla samalla kun katselemme telkkaria ja napero leikkii vieressä. Soveltaminen ja kekseliäisyys onkin ajanhallinnan avain.

Camotakki / kirppikseltä

T-paita / Gina Tricot

Nahkahame / vintage kirppikseltä

Tennarit / Toms

Ranneketju kullattua hopeaa / Glitter (saatu)

Se mitä itse toivoisin tulevaisuudessa olisi, että useammat yrityksetkin hyppäisivät nykypäivään tämän suhteen ja heivaisivat sen vanhat jo kuluneet ”Postaisitko näistä terveyspohjallisista, ei tarvitse muuten edes palauttaa meille” – ehdotukset. Maailma muuttuu ja siinä samassa myös markkinointi.

Mitä ajatuksia vaikuttajien palkkiot sinussa herättää?

 

Ps. Instagramini puolella @iines lähti tänään käyntiin arvonta Desenion lahjakortista!

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Downshifting ja miksi sinunkin pitäisi aloittaa?

Varmasti moni varsinkin vanhempi lukija tietää, että olen melko uraorientoitunut tyyppi ja suhtaudun intohimolla asioihin, joita teen. Työ on ollut minulle aina suuri asia elämässä, jo lapsena haaveilin työelämästä ja paljon siitä, mikä haluaisin olla isona. Ensin tulivat haaveet lentoemäntänä ja muotisuunnittelijana, pitkään haaveilin urasta muodin parissa, mutta jotenkin se sitten jäi unholaan. Lukion jälkeen olen opiskellut pariakin eri alaa, kunnes koin tradenomiopinnot eniten omaksi jutukseni. Tuolloin koulun penkillä haaveilin urasta suuressa finanssikonsernissa. Ajatus vakuutus- ja rahoitustuotteiden parissa työskentelystä vaikutti maailman kiinnostavimmalta jutulta, enkä edes tiedä miksi? Tuolloinhan pidin jo blogiakin ja kirjoittelin ahkerasti paljon myös opiskelujuttuja. AMK-opintojen aloituksesta alkaa pian olla jo 10 vuotta (hui!!) ja tietysti moni asia on muuttunut siinä ajassa.

Sinänsä hassua ja harmi, että vaikka blogini puolesta olinkin mukana somessa sen nousukautena enemmän kuin moni muu, en minäkään osannut aavistaa sen potentiaalia esimerkiksi juuri työnäkökulmasta. Sitä, kuinka paljon vaikuttajamarkkinointi ja some loisi yrittäjiä, työntekijöitä, ihan siis uuden segmentin markkinointiin. Hullunkurista, että jopa itse vielä 7v taaksepäin ajattelin, että koko somevillitys ja blogit ovat täysin ohimenevä juttu. Silti ollaan tässä edelleen, toki ehkä enemmän pro-meiningillä kun silloin vuosia sitten, mutta silti. Tottakai asiat ovat muuttuneet ja kehittyneet matkan varrella, eikä se varmasti tule loppumaan koskaan. Tietysti myös yritykset ovat vuosien varrella heränneet tähän hommaan ja onhan se totta, että sosiaalinen media on mitä parhain markkinointiväylä, ainakin monissa tapauksissa.

Rehellisyyden nimissä minua harmittaa suunnattomasti, etten uskonut itseeni ja omiin haaveisiini somen suhteen jo silloin vuosia sitten. Ihminen toki muuttuu, eikä nuorena valittu ammatti välttämättä ole se ”oma juttu” enää viidentoista vuoden kuluttua. Minäkin halusin tehdä virallista työtä, olla jäsen isossa konsernissa, puhua asiakkaille juuri niistä tylsistä virallisista asioista ja pyöritellä numeroita. Toki alussa rakastinkin sitä ja ette usko kuinka onnellinen olin muuttaessani Helsinkiin kun sain harjoittelupaikaksi määräaikaisen äitiysloman sijaisuuden Mandatumilta Bulevardilta. Näin työpisteeltäni Hietsun torille ja pidin hurjasti työstäni.

Vuosia kului ja siinä samassa vaihtuivat myös työtehtävät, sekä pariin otteeseen myös yritys. Sanoisinko, että viimeiset pari vuotta ennen äitiyslomalle jäämistäni mietin, että onko tämä nyt oikeasti sitä mitä haluan tehdä? Teenkö työtä, joka on oikeasti arvojeni mukaista ja josta nautin? Iso vakaa konserni ja varma työ versus hyppy tuntemattomaan. Kyllähän se pelottaa. Sanon suoraan, että varsinkin rahoitusalalla numerot puhuvat ja määrittelevät sen, millainen olet ihmisenä. Jos et tee tulosta, olet huono. Ihan kamalasti ei ole väliä sillä kuinka tunnollinen, ahkera tai hyvä asiakaspalvelija olisit, koska numerot puhuvat puolestaan. Mikäli et yllä asetettuihin (epärealistisiin) tavoitteisiin, saat varmasti kuulla, että nyt täytyy tapahtua jotain parannusta. Asia, jota itse en voi sietää on syynääminen ja kyttääminen, varsinkin silloin kun tekee parhaansa. ”Mikään ei riitä”-mentaliteetti ei luo ”positiivista pöhinää” (vihaan muuten tuota sanontaa yli kaiken, yäk!), kivaa kiirettä tai motivaatiota varmasti kellekään, päinvastoin ahdistusta ja riittämättömyyden tunnetta.

Tehostamiskeinoja on käytössä nykyään lähes kaikissa suurissa yrityksissä. Kaikki manuaalinen työ, mikä on vain mahdollista automatisoida, laitetaan tietokoneiden työstettäväksi ja se työ mitä jää jäljelle, jaetaan entistäkin pienemmän ihmisjoukon harteille. Enemmän työtä, suurempi vastuu, korkeammat tavoitteet sillä samalla työajalla ja tietysti palkalla. Itse en usko siihen, että kiristyskeinot ja painostaminen toimivat johtamisessa, päinvastoin. Se, että laaditaan epärealistisia tavoitteita, imetään työntekijät kuiviin kuin pesusienet, on jotain mitä en itse voi kertakaikkiaan hyväksyä tai ymmärtää. Ja silti se on ihan arkipäivää työelämässä. Täällä Suomessa vielä varmasti huomattavasti pienemmässä mittakaavassa kuin esimerkiksi USA:ssa tai monissa muissa maissa. Niitä iltoja on kuitenkin ollut kymmeniä ja kymmeniä kun olen istunut töissä aivot juntturassa vetämässä 10-12h työpäiviä samaa hommaa naputtaen. Voin kertoa, että never again. Ei ole sen arvoista.

Itse haluan tehdä työtä, jossa minua ja vahvuuksiani arvostetaan juuri sellaisenaan. Jossa yritän joka päivä parhaani, mutta niin, että siitä myös saa kiitosta ja arvostusta. Työssä on myös tärkeää nähdä työn tulos. Tiedätte sanonnan ”tee työtä jolla on tarkoitus”. Itse en ainakaan jaksaisi kovin pitkään tehdä työtä, jos en näe konkreettisia tuloksia tai saati ole selvillä se miksi tätä edes teen? Tietynlainen kapina tätä nykypäivän työmaailmaa vastaan on downshiftaus, joka on ilmiönä yhä yleisempi. Vastalause oravanpyörää ja puhki puurtamista vastaan. Ja kyllä, näen itsenikin jonkinlaisena downshiftaajana. Käsite downshifting on varmasti monelle tuttu ja tarkoittaa ”kapinaa nykypäivän työelämän paineisiin”. Työtaakan kohtuullistamista, stressitason laskemista ja sitä, että järjestää asiat niin, että työ on mielekkäämpää esimerkiksi a) vähentämällä töitä b) vaihtamalla alaa c) muuttamalla asennetta työntekoon.

Vinkkini työn kanssa jahkaileville: Mieti plan B. Jos työsi tympii, kyllästyttää tai mielessä pyörii tuo perinteinen ”onko tämä sittenkään minua varten”-ajatus, pohdi mitä haluaisit tehdä ja mikä oikeasti tekisi työminäsi onnelliseksi? En väitä tietenkään, että isossa korporaatiossa työskentely olisi millään tapaa väärää tai kaikille huono. Päinvastoin! Sehän se jutun juuri onkin, että jokaiselle löytyy oma mieleinen juttu, mielipiteet muuttuvat ja se vanha uravalinta ei välttämättä enää jonain päivänä tunnukaan oikealta. Siksi on hyvä miettiä jo valmiiksi edes unelmoinnin tasolla, mikä se varasuunnitelma voisi olla.

Itse viihdyn nykyisessä työssäni hurjan hyvin, enkä näe vaihtavani työpaikkaa. Koskaan ei kuitenkaan voi tietää mitä tässä maailmassa tapahtuu ja olen ihminen, joka aina tekee varasuunnitelmia, oli sitten tilanne mikä. Tälläkin hetkellä minulla on useampi urahaave, joista yksi (ja tuorein) olisi perustaa oma pieni putiikki erääseen kaupunkiin. Putiikki myisi esimerkiksi tekemiäni käsitöitä ja ei varmaan yllätä, että kristalleja ja kiviä! Haha! Hullunkurinen haave, mutta usein suuret haaveet ja niiden toteutus lähteekin juuri niistä pienistä ajatuksista 🙂 Tämä hassu ajatus koskaan tuskin toteutuu, mutta pääasia on, että haaveilee, edes niistä ihan hassuilta kuulostavista jutuista.

Ja ei, en millään muotoa hauku edellisiä työpaikkojani, niitä joissa olen oppinut hurjasti ja juuri semmoiseksi työntekijäksi, joka olen tänään. Jokainen työtehtäväni on opettanut minulle paljon ja olen aina ollut ylpeä työstäni. Silti olen todennut, että oma ajatusmaailmani ei enää yksinkertaisesti mene yhteen siihen mikä yrityskulttuuri ja ylempi johtamismalli on monissa suurissa konserneissa. Voin kertoa, että jos tulevaisuudessa kuulisin työssäni lauseen ”No, ihan hyvin meni, mutta ensi kerralla sitten entistäkin paremmin” tai ”Pystyisit kyllä parempaankin” niin luultavasti otan lopputilin. Vaikka työ on vain työtä, on se kuitenkin sinun elämääsi. Miksi viettäisit puolet elämästäsi tehden jotain, mikä tekee sinut onnettomaksi, ahdistuneksi, luo sinulle riittämättömyyden tunnetta tai pahimmassa tapauksessa jopa sairastuttaa sinut? Siinäpä ajateltavaa.

 

Oletteko downshiftanneet tai harkinneet asiaa? Pitäisikö mielestänne useamman ryhtyä downshiftaajaksi? (Oma vastaukseni: KYLLÄ!)

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

3 toimivaa vinkkiäni tehokkaampaan työskentelyyn

Minulta monesti kysytään, että kuinka aikani riittää arjessa kaikkeen. On päivätyöt, blogi, perhe ja harrastukset. Vastaus tähän on oikeastaan a) asioiden priorisointi ja b) tehokkuus. Kun opettelee tekemään hommat tehokkaasti, jää yllättävän paljon aikaa muille asioille. Stressin keskellä olen ajoittain havahtunut siitä tilanteesta, että kun hommaa on paljon, menee tekeminen helposti semmoiseksi häsläämiseksi. Tiedättekö sen kun laitat ruokaa, peset pyykkejä, maksat laskuja ja vielä viihdytät lasta, silti saamatta oikeastaan mitään tehtyä. Kun tekee liikaa ja paljon samaan aikaan, saa harvemmin oikeasti kunnolla tehtyä mitään. Kun taas tekee paljon, mutta tehokkaasti yhteen asiaan keskittyen, hoituu taas paljonkin! Olen nyt pyrkinytkin siihen, että hoidan aina asiat kerrallaan ja noudatan tiettyjä pieniä vinkkejä. Johan on eroa! Seuraavat vinkit koskevat pääasiassa työelämää, mutta itse sovellan näitä kaikkeen arjessa.

Selkeät tehtävät ja to-do-listat

Priorisoi hommat sen mukaan, mitkä ovat tärkeimpiä ja muodosta niistä selkeitä kokonaisuuksia. Listaa esimerkiksi asiat, joita haluat kyseisenä päivänä saada aikaan, tai vaihtoehtoisesti viikolla, mieluiten tärkeysjärjestykseen. Teen itse läppärin noteseihin aina sekä päivä-, että viikkotason listan tehtävistän ja hoidettavista asioista, joita poistan sitä mittaan kun saan hommat tehtyä. Jos päivän lista ammottaa tyhjyydellään sen jälkeen kun olen saanut tehtyä juttuja pois, poimin tilalle jotain ”viikkolistalta”, jolloin saan jotain poimittua pois joltain toiselta päivältä. Loppuviikkoa kohden käyn listaa läpi ja katson, että onko kaikki akuutit hommat hoidettu ja viestit lähetetty. Ennen lomaa saatan usein tehdä myös valmiiksi listaa loman jälkeen tehtäville hommille. Lomalla pää usein nollaantuu, joten kun asiat on merkitty ylös, ovat ne helposti valmiina odottamassa. Toimii myös perjantaisin, kun haluaa tehdä listaa valmiiksi seuraavalle viikolle.

Tee aina yksi asia tai kokonaisuus kerrallaan, esimerkiksi 30min pätkissä

Työnteko on hidasta ja katkonaista jos teet muita asioita samaan aikaan ja ajatus katkeilee jatkuvasti. Keskity siis täysillä yhteen asiaan kerrallaan, jolloin saat kaiken tehon hommasta ja ajatukset tehtävässä hommassa. Päätä kauanko tai paljonko teet yhtä tehtävää ennen taukoa. Voit laittaa vaikka herätyskellon hälyttämään 30minuutin päähän. Pyrin aina siihen, että vastaan esimerkiksi yhteen (tai pariin) aikaa vievään mailiin kerralla, jolloin ajatus pysyy helpommin kasassa ja homma hoituu tehokkaammin. Kuten edellisessä kohdassa mainitsin kokonaisuuksista, toimii aina jos teet yhden tietyn asiakokonaisuuden kerralla. Tsekkaat rapsat, vastaat maileihin tai jotain muuta.

Kun vastaat yhteen mailiin, jonka jälkeen katsot yhden jutun, sen jälkeen soitat puhelun ja lähdet lounaalle, on homma hajanaista ja vaikea kunnolla keskittyä yhteen asiaan. Työstä saa täyden tehon irti kun teet yhden asian rauhassa ja kunnolla, mieluiten ilman häiriöitä. Tämän vuoksi tykkään esimerkiksi itse paljon etäpäivistä. Saan paljon hommia aikaan kun on yksin, omissa ajatuksissaan, eikä ole epäkohteliasta kyhnyttää hiljaa yksikseen keskittyen. Blogia kirjoittaessa saatan joskus luonnostella kahta tekstiä samaan aikaan, mutta tällöin en käytännössä tee muuta kuin kirjoitustyötä. Kirjoitan esimerkiksi yhtä tekstiä puoli tuntia, jonka jälkeen hyppään toiseen ja taas vaihdan. Siinä vaiheessa on saattanut saada lisää idiksiä siihen toiseen tekstin tynkään!

Tauota!!

Aivojen lepo ja tauotus on hyvin tärkeää, ihan jo luovuuden ja oman jaksamisenkin kannalta. Pieni paussi auttaa käsittelemään sisäistettyä asiaa, aivoja palautumaan ja tuo mieleen uusia ideoita. Ilman taukoja puurtaessa aivot menevät helposti juntturaan ja käyvät ylikierroksilla. Siksi on hyvä tehdä välillä työhommien välissä jotain ihan muuta. Keittää teetä, venytellä tai vaikka haaveilla tulevista lomamatkoista (haha). Virkeillä aivoilla on taas hyvä jatkaa. Viimeiset puoli vuotta aiemmassa työssäni en pitänyt käytännössä lainkaan kahvitaukoja. Yleinen fiilis osastolla oli jotenkin hieman, noh ankea ja ennemmin uppouduin työn touhuun omassa työnurkassani kuin olisin lörpötellyt kahvikupposen äärellä. Ja pitkällä tähtäimellä sen kyllä huomaa, että tauottomuus vaikuttaa tuottavuuteen ja tehokkuuteen. Saman olen huomannut silloin kun työ on yksitoikkoista, eikä vaihtelua juuri tule. Aivot ikäänkuin kyllästyvät. Siksi on välillä hyvä tehdä välissä muuta.

Aivot toimivat liukuhihnalla, eivätkä pitkän työrupeaman jälkeen enää kykene samalla tavoin ratkaisemaan ongelmia tai näkemään kokonaisuuksia kuin ”levänneet aivot”. Työpäivän päätteeksi on huomattavasti väsyneempi, kuin että olisi pitänyt kunnon taukoja. Olen itse huomannut joskus, että kun on kiireisiä viikkoja ja joutuu töissä suunnittelemaan, ideoimaan ja miettimään kokonaisuuksia paljon ilman ”luovia taukoja”, kärsii se luovuus ihan tosissaan. Kun yrittää jatkuvasti keksiä jotain uutta, ei sitä yhtäkkiä enää keksikään mitään. Ennen jotenkin nauratti koko käsite luova tauko, mutta nyt olen ihan tosissaan hoksannut mitä se meinaa, eikä muuten ole ollenkaan höpöhöpöä 😀 Luovassa työssä tauottomuus helposti johtaa siihen, että luovuus ja ideat kärsivät, kun taas rutiininomaisessa tai prosessityössä taas itse työn ja tehokkuuden hidastumiseen. Ei niitä taukoja siis ihan turhasta ole keksitty!

Onko joku näistä vinkeistä teille jo ennestään tuttu tai onko teillä jotain muita hyviä arjen ”tehokeinoja”?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.