Epävarmuus, uhka vai mahdollisuus?

Vapusta selvitty! Oma vatsani on edelleen aivan pallo kaikista herkuista, joita tuli eilen ja toissapäivänä vedettyä. Munkkeja, tippaleipää, poppareita.. Olisikohan viikon herkkusaldo tällä kertaa tässä? Eilen hengailtiin omassa pihassa ja vietettiin vappubrunssia ystävien kanssa. Poika oli kaksi päivää kertakaikkisen takertuneena vappupalloonsa, eikä ollut kaukana, että olisi yrittänyt raahata sitä illalla sänkyynkin mukaan. Onko muuten muita taaperoita, jotka haluavat ehdottomasti ottaa aina sänkyyn unileluksi auton? Ei tulisi kuuloonkaan, että pehmolelu kelpaisi, koska oman lemppariauton (tai siis anteeksi kuorma-auton) on oltava vieressä ihan joka yö 😀

Toukokuu on kuukautena itseasiassa yksi suosikeistani. Kevään virallinen startti, se mitä on odottanut koko pitkän talven ajan. Minulle kevät merkitsee usein tietynlaista itsetutkiskelun ja pohdinnan aikaa. Keho ja mieli heräävät  pimeän talven jäljiltä, joka voi tuoda mukanaan myös ristiriitaisia tunteita. Kevät vuodenaikana symboloi kasvua, luovuutta ja uusia alkuja. Luodaan edellytykset tulevalle kaudelle ja kesälle. Vähän kuin perusta vuodelle niistä asioista ja ajatuksista, jotka ehkä ovat hautuneet mielen sopukoissa talven aikana.

Aikaisemmin olen ollut aina tarkasti päämäärien nainen. Tiedättekö kun aina odottaa vähintään sitä kesän lomaa, reissua tai jotain tapahtumaa. Sinänsä on tilanne tällä hetkellä erilainen, koska rehellisyyden nimissä en tiedä mitä kesällä tai syksyllä tapahtuu. Ei suunnitelmia, eikä mitään konkreettista päämäärää, jota odottaisi. En tiedä onko tilanne sen huonompi kuin se, jossa on ollut ne selkeät päämäärät, mutta ainakin erilainen.

Toki työ on yrittäjällekin tärkeä asia elämässä, ellei jopa aiempaa tärkeämpi, koska on eri tavalla vastuussa työsi tuloksista ja tulevasta, kuin tavallisena palkansaajana. Tällä hetkellä ei minulla esimerkiksi ole mitään kiinteää tuloa. Semmoista, jonka tietäisi rullaavan tilille kuukaudesta riippumatta. Palkkatyössä tämmöisiä asioita ei juurikaan edes ajattele. Sitä, kuinka itsestäänselvyytenä sitä piti palkkaa, verrattuna esimerkiksi yrittäjyyteen, kun joudut oikeasti tekemään paljon hommia jokaista euroa kohden.

Tilanne on se kun tiedät tulosi 2-3 kuukautta eteenpäin, jonka jälkeen voi olla täysin tyhjää. Viisi vuotta takaperin en olisi kuuna päivänä nähnyt itseäni tässä tilanteessa. Epävarmuus oli vihollinen. En kertakaikkiaan sietänyt sitä ollenkaan ja halusin pelata varman päälle kaikessa. Usein eniten kuitenkin pelkää niitä asioita, joita ei ole mahdollista hallita tai joista ei tiedä tarpeeksi. Mitä tässä välissä on tapahtunut? Epävarmuus tulevasta ei tietyllä tapaa enää pelota tai ahdista, vaikkakin tottakai ajoittain mietityttää esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Tunne siitä, että kaikki kyllä järjestyy ja tämä on oikea polku, on vahva. Ehkä suurin askel onkin ollut tämän vuoden aikana oppia luottamaan juuri siihen tunteeseen.

Ajatustyö tulevan suhteen onkin vienyt aivan valtavasti energiaa viime aikoina. Mihin suuntaan kehitän käsityöbisnestä? (Vai kehitänkö edes?) Jos, niin miten minulla edes olisi yksin siihen resursseja näin yhden naisen käsityötehtaana? Tunteeni ovat ristiriitaiset, mutta samalla toiveikkaat. Optimistiset, mutta silti vielä jollain tapaa ajoittain epävarmat. Tiedättekö kun on siinä elämäntilanteessa, jossa periaatteessa kaikki on mahdollista, mutta silti on vähän umpikujassa, koska joutuu tietyllä tavalla luomaan asioita tyhjästä.

Kuuntelin alkuviikosta ensimmäistä kertaa äänitteen viime syksyn kanavoinnista. Alunperin oli tarkoitus kirjoittaa kanavoinnista erillinen postaus, mutta loppupeleissä vaati tuo istunto melkoisesti prosessointia ja koin, että moni sen aikana kuultu asia olisi liian henkilökohtaista tänne. En edes tiedä miksi olin jännittänyt tuon äänitteen kuuntelua lähes puolen vuoden ajan? Maanantaina kuitenkin pistin nauhan pyörimään. Kanavoinnissa nousi esille esimerkiksi se, että kontrollin ja hallinnan tarve ovat asioita, jotka ovat vahvasti hallinneet elämää ja tunnistan tämän ehdottomasti. Kontrolli siitä, että arki sujuu tietynlaisella kaavalla, eikä epävarmuus pääse yllättämään. Samalla nuo kontrollin kahleet ovat kuitenkin esteenä asioille, joita kenties voisi tapahtua, mikäli niille antaa mahdollisuuden. Kun pyrkii välttämään epävarmuutta joka asian suhteen, pysyy helposti siellä helpolla mukavuusalueella, josta ei pahimmassa tapauksessa ole joustovaraa kehittymiseen tai uusiin mahdollisuuksiin.

Sinänsä hassua, että juuri tämän puolen vuoden aikana olen enemmän pyrkinyt tästä eroon alitajuisesti, vaikken edes muistanut, että asia oli noussut kanavoinnissa ilmi. Olen kehittäjä, jonka tulisi työssään pyrkiä kehittämään juuri sitä ”omaa juttuani”, eikä jumittua pisteeseen, josta ei ole mahdollista laajentaa omaa osaamistaan ja kehittyä. Tässä maailmassa ei ole valmiina odottamassa mitään minulle tarkoitettua, vaan se pitäisi luoda itse. Tämä onkin saattanut aiheuttaa tunnetta ulkopuolisuudesta tai siitä, etten aina tule ymmärretyksi. Yhteiskunnan byrokratia, kriittisyys itseään kohtaan ja täydellisyyteen pyrkiminen ovat taakkoja ja hidasteita, joka aiheuttavat turhautumista kun haluaisi tehdä ja luoda asioita, mutta jokin hidastaa etenemistä. Oma ihannemaailmani olisi se, jossa ihmiset olisivat aina oma itsensä, ilman peliä tai valheita. Se juuri ahdistaakin valtavasti, koska naiivisti haaveilen siitä utopistisesta haavemaailmasta, jossa ihmisillä ei ole taka-ajatuksia tai intressejä toisten loukkaamiseksi. Miksi kaikki ei voisi olla niin yksinkertaista?

Uskon itse vahvasti siihen, että hyviä asioita tapahtuu kun antaa niille mahdollisuuden ja on valmis ottamaan riskejä. Kuinka koskaan voisikaan tietää, mitä matkan varrella voi tulla eteen, ellei edes anna asioille mahdollisuutta? Myös niille mahdottomille ideoille. Mikä on loppupeleissä pahin, mitä voisi tapahtua? Palatakseni postauksen alkuperäiseen pointtiin, täytyy todeta epävarmuuden olevan ennen kaikkea mahdollisuus. Haluankin uskoa siihen, että kaikella on tarkoitus ja myös menneisyydessä tehdyt valinnat ovat olleet osana muokkaamassa sitä kokonaisuutta, jota elämme tässä hetkessä. Silti, jos voisin mennä ajassa taaksepäin ja kertoa jotain nuoremmalle minulle esimerkiksi kymmenen vuoden taakse, yrittäisin rohkaista sietämään paremmin epävarmuuden tunteita ja päästämään irti turhasta kontrollista.

Tulipas ajatuspläjäys näin aamutuimaan. Mukavaa alkanutta toukokuuta teille 🙂

Ja hei, onko epävarmuus teille vihollinen vai mahdollistaja? ✨

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Kun luovuin jatkuvasta kiireestä

Olen aikaisemmin kirjoittanut ajatuksia kiireestä ja siitä, että onko ilmiö vain meidän itse luomamme yhtälö? Nykyään kaikki ovat kiireisiä. Kun kysytään kuulumisia, on yleisin vastaus: ”Kiirettä pitää.” Näin oli myös itselläni, kun taas nykyään pyrin parhaani mukaan keksimään jotain muuta tilalle silloin kun tekisi mieli vastata kuulumisten kysymiseen kiireellä.

Ennen tätä hetkeä olen ollut kiireinen about aina. Tai ainakin viimeiset yli 10 vuotta aina siitä lähtien kun aloitin opiskelut, tein ohella osa-aikatöitä ja päivitin blogia lähestulkoon päivittäin. Nuorempana sitä ajatteli, että kiire on cool. Opiskeluaikoina menivät päiväni suunnilleen näin: Herään klo 6, juon kahvin, teen blogihommia, lähden aamun ensimmäiselle luennolle klo 8. Koulusta usein töihin klo 14, jossa vietin iltakahdeksaan. Siitä kotiin, tekemään kouluhommia, lukemaan tentteihin ja tekemään lisää blogijuttuja. Näin elin muutaman vuoden. Kun muutin Helsinkiin, täyttyivät päivät lähinnä blogilla ja kokopäivätöillä. Ah, aina oli niin kiire ja jollain tapaa jopa nautin siitä.


”Olen niin kiireinen, etten ehdi kotiin kun suurin piirtein nukkumaan” oli opiskeluvuosina melko tuttu lausahdus. Vaikka silloin ehkä niin ajatteli, ei jatkuvassa kiireessä ole mitään coolia, päinvastoin. Onhan se pitkässä juoksussa todella kuluttavaa ja nykyään jopa todellinen ongelma. Toki, monella ovat opiskeluvuodet samanlainen yhtälö, mutta olen itse elänyt vastaavanlaista kiirettä myös vuosia tuon jälkeen. Nykyään en halua olla kiireinen. Liiallinen suorituskeskeisyys jopa ahdistaa. En buukkaa kalenteriini kissanristiäisiä tai hömpötyksiä, jotka eivät oikeasti kiinnosta. En halua tuhlata aikaani turhalle ja asioille, jotka tuottavat millään tapaa stressiä, päänvaivaa tai juuri sitä kiirettä.

Tänä päivänä saattaa kiireeni olla sitä, että blogipostauksen julkaisun jälkeen istun sohvalla sylissäni kaksi keskeneräistä pipoa, kaksi virkkuutyötä ja mietin, että mitä äänikirjaa kuuntelisin tai mitä dokkaria katsoisin sen lomassa kun yritän vuorotellen työstää kaikkia valmistuvia käsitöitä. Haha! Tämä on juuri sitä ihanaa ”kiirettä”, josta nautin juuri nyt. Tietysti tiedostan sen, ettei tämmöiset päivät tosiaankaan ole kaikille itsestään selviä, saati edes mahdollisia, mutta ei tämä ole itsellenikään vain sormia napsauttamalla ole tullut. Olen nimittäin myös todennut, että ulkopuolisen silmin yrittäjyys saattaa ehkä vaikuttaa siltä, ettei tee mitään. Varsinkin jos vietän kotipäiviä, jolloin käyn lenkillä tai kaupassa, mutta noin muuten chillailen kotona ehkä ihan pyjama päällä kirjoittaen, kuvaten, vastaten sähköposteihin, tehden kotitöitä ja väkertäessä käsitöitä. Mutta niin, ei se aina tarkoita, että ainut tapa tehdä töitä olisi se, että lähdet fyysisesti jonnekin. Tykkään itse siitä, että saan viettää arkena ainakin pari päivää kotona tehden hommia ilman, että tarvitsee miettiä mitä sitä pukisi päälle, fiksata hiuksia tai meikata.

Voisin todeta, että kiireen määritelmä on minulle seuraavanlainen: Hommaa riittää, mutta priorisoin ja jaan asiat niin, että aikaa riittää niille asioille, joita oikeasti haluan tehdä ja jotka ovat tärkeitä. Lenkkeily, aika perheen kesken, rentoutuminen ja riittävät yöunet ovat asioita, joista en suostu nykyään tinkimään. Ja tiedättekö, elämä on täydellistä kun oivaltaa oikean tasapainon arjen askareiden keskellä. Teen viikottain itselleni tietyt tavoitteet, jotka kategorisoin myös päivätasolla. Aamupäivän käytän esimerkiksi sähköposteihin vastaamiseen ja iltapäivän kuvaushommiin, näiden välissä saatan käydä lenkillä tai yksinkertaisesti rentoutua vaikka lukien. Tehokkuus ja priorisointi ovat juttuja, joilla pääsee pitkälle. Ja parhaimmassa tapauksessa eroon siitä kiireen illuusiosta ja ehkä oivaltaa, että loppupeleissä kyse on usein vain ajatusmallien ja rutiinien muokkaamisesta omaan arkeen sopivimmiksi.

Jos elämä tuntuu pyörivän pelkän kiireen ympärillä, käytä hetki kartoittaaksesi mihin kaikkeen aikaa oikeasti kuluu? Turhaan piipeertämiseen aivan huomaamattaan? Töihin? Kotihommiin? Voisiko työtunneista karsia edes muutamia tunteja viikossa ja kalenteroida tilalle jotain mielekästä, jos tuntuu ettei arjessa ole ylimääräistä aikaa? Jos taloustilanne sallii, voisiko omaa arkeaan helpottaa ostamalla ajoittain esimerkiksi siivousapua? Tehostaa omaa tekemistään ja puuttua esimerkiksi työntekoa katkoviin häiriötekijöihin, jotka saavat keskittymisen katkeamaan? Tai ottaa yksinkertaisesti tavoitteeksi kalenteroida päivään aina vaikkapa tunnin ”en tee mitään”-hetki. Loppupeleissä sitä aikaa kyllä usein löytyy kun vain päättää tehdä asian eteen jotain. Oli se sitten oman ajan kalenteroiminen, turhasta tekemisestä eroon pyrkiminen tai työnteon tehostaminen.

Vuosien varrella olen itse oppinut multitaskingin mestariksi, koska joskus on yksinkertaisesti ollut ”pakko” tehostaa, saada hommat tehtyä ja aika riittämään. Ei se aina helppoa ole. Esimerkiksi moni työssäkäyvä pienen lapsen äiti osaa varmasti samaistua, varsinkin jos tavoitteena on myös jaksaa tai ehtiä pitää itsestään huolta. Loppupeleissä meillä jokaisella on samat 24 tuntia vuorokaudessa käytettävissään. Jutun juju onkin ajanhallinta ja se, mitä asioita priorisoi?

 

Mitä asioita te priorisoitte arjessa?

Onko kiire jatkuva piina vai oletteko oppineet siitä eroon? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Stressi vs tulotaso: Näin itse tienaan yrittäjänä

Raha-aiheet ovat pyörineet aktiivisesti blogeissa viime viikkoina. Olen läpi vuosien kirjoittanut ja kertonut melko avoimesti raha-asioista, sekä säästämisestä. Alkuun ajattelin, että en lähtisi mukaan tähän raha-haasteeseen, mutta se saikin ajatukseni lähinnä aiheeseen tämän ansioseikan ympärillä ja siihen, millaiseen tulotasoon itse pyrin juuri tällä hetkellä.

Irtisanouduin loppuvuodesta päivätyöstäni ja samalla sanoin heipat myös säännölliselle kuukausipalkalle. Täydet viikottaiset työtunnit, perhe-elämä ja samalla toinen lähes täysipäiväinen työ blogin parissa ovat pitkässä juoksussa aivan mahdoton yhtälö. Reilun vuoden jälkeen tätä rumbaa ja lähes kellon ympäri vierähtäneitä työpäiviä paloin kertakaikkisen loppuun. Enää ei vain jaksanut. Oikeastaan mitään. Ja siinä samassa oivalsi, ettei se oikeasti ole kaiken sen arvoista. Raha siis.

Tottakai haluan itsekin pitkässä juoksussa vaurastua. Säästän ja sijoitan säännöllisesti, meillä on kiinni rahaa omassa omistusasunnossa ja haaveenani on jossain vaiheessa ostaa sijoitusasunto, joka turvaisi joskus esimerkiksi toimeentulon eläkkeellä. Olen aikaisemmin kertonutkin, että käsite ”eläkesäästäminen” ahdistaa jo ajatuksenakin. Siksi olenkin säästänyt ihan muuten vain, lähinnä kuitenkin tähtäimenä pitkä aikaväli. Silti raha ei ole minulle kaikki kaikessa. Joskus nuorempana ehkä ajattelin tulotason jollain tavalla määrittelevän sen, kuinka menestynyt olet. Menestynyt missä? Ihmisenä? Omassa elämässäsi? Äitinä? Mitä väliä sillä loppupeleissä on? Totuus on kuitenkin se, ettei todellista onnea ja elintasoa mitata rahassa.

Olen maininnut, että yrittäjäksi ryhtyessäni on myös tulotaso kokenut melkoisen kolauksen. Tienaan tällä hetkellä noin kolmanneksen siitä, mitä tehdessäni ohessa kokopäivätöitä, mutta tiedättekö: Olen tyytyväisempi kuin ikinä ennen. Tuoreena yrittäjänä hain ja sain starttirahaa, jota saan käteen noin 500€ kuussa. Tämä on pohjalla tietynlaisena turvana, vaikka toki starttirahakin jossain vaiheessa toki loppuu. Tämän lisäksi saan yritykseni kautta blogituloja hieman kuukaudesta vaihdellen noin 1000-2000€/kk ja pienehköjä summia tilaustyönä tekemistäni käsitöistä. Eli loppupeleissä melko pienillä tuloilla mennään tällä hetkellä, mutta rehellisyyden nimissä se ei edes tunnu siltä. Vaikkakin tulot vaihtelevat kuukaudesta toiseen todella paljon ja viime viikkoina on kieltämättä reissun vuoksi tehnyt tiukkaa ja on jo tehnyt mieli kajota rahastosäästöihin. Teen töitä aikalailla sen verran kun koen mielekkääksi, vaikkakin nuo tulevat käsityöprojektit ovat kotiinpaluun jälkeen työllistäneet melkolailla, mutta kivalla tavalla. (Ja ei, tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään tulotasoa tai sitä, että parin tonnin palkka olisi millään muotoa ”huono”, mutta ymmärrätte varmasti, että jos on vuosia ollut suuremmalla palkalla, tuntuu tonnien pudotus toki huomattavalta).

Kiinteitä menoja on tällä hetkellä melko vähän. Lainanlyhennys (noin 1000€, jonka maksamme puoliksi), vastike (90€), sähkö (100€), YEL, puhelin (20€), netti (30€), ruoka ja päivähoitomaksu, joista toki suurimman osan maksamme puolison kanssa puoliksi. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tilanteeseen, jossa voin elää elämää, jossa on varaa maksaa kaikki pakollinen, muttei silti joutua kituuttelemaan. Sanotaanko, että muutama vuosi sitten en olisi voinut uskoa, että kirjoitan julkisesti tuloistani. Minua jopa nolotti asiantuntijatason palkkani pankissa, joka oli bruttona vähän reilut 2800€ joskus vuosia taaksepäin. Tiedättekö, vaikka tällä hetkellä tienaan yrittäjänä useimmiten jopa paljon vähemmän, ei kyllä nolota ollenkaan. Miksi pitäisi? Rahani riittävät kaikkeen siihen, mihin haluan ja tämä on juuri oma valintani.

Voi olla, että aloitan jossain vaiheessa ohessa osa-aikatyöt yritykseni lukuun, mutta juuri tällä hetkellä en halua ryhtyä hakemaan aktiivisesti kokopäivätöitä, koska en yksinkertaisesti näe siihen syytä. Ellei nyt tule mitään maailmanluokan jymyä vastaan. Haluan olla vähemmän stressaantunut ja tilanteessa, jossa minulla on aikaa, sekä psyykkisiä ja fyysisiä resursseja niihin asioihin, joita rakastan ja haluan tehdä. Tilanteessa, jossa työllistän itse itseni ja teen hommia sen verran kun mitä itse haluan. Asia, jota kuitenkin kaipaan melko yksinäisen yrittäjyyden ohella on se tietty yhteisöllisyys, jonka vuoksi työpaikkaa vähän ikävöi. Että olet osana tiettyä organisaatiota. Tämän vuoksi pidän ovet avoinna osa-aikatyölle, jota voisin tehdä osan viikosta.

Muistatte ehkä, että luovuin viiden vuoden suunnitelmista (jotka olivat ennen jopa pakkomielle) jo ajat sitten ja tiedättekö? On ihanaa olla näin, tehdä asioita juuri tässä ja nyt, miettiä tulevaa kuukausien, ei vuosien päähän, koska tulevaa ei valitettavasti voi ennustaa. Siksi pitäisikin ottaa kaikki irti juuri tästä päivästä. Ja koska en jaksa miettiä sitä, mitä haluan tehdä vuosien päästä, en myöskään sulje vaihtoehtoja pois. Ehkä jatkan yrittäjänä ikuisesti, kehitän omia juttujani tai sitten koen ensi vuonna intoa palata palkansaajaksi kokopäivätöihin. You never know. Eikä sitä tarvitse edes stressata tässä hetkessä.

Haluan itse painottaa myös sitä, ettei uupuminen ole leikin asia ja sen ensimmäisiin merkkeihin tulisi osata reagoida ja herätä ajoissa. Uniongelmat, rauhattomuus ja vaikeus rentoutua. Itselläni olivat nämä ensimmäisiä merkkejä pikkuhiljaa pahenevasta työuupumuksesta jo kauan ennenkö tilanne äityi pahaksi. Valitettavasti on jaksamis-asia ollut muutenkin kovin pinnalla lähipiirissäni viimeaikoina. Itselleni on yhä vahvemmin konkretisoitunut se, ettei näillä asioilla ole syytä leikkiä. Aikainen reagointi on kaiken perusta silloin kun keho alkaa oireilla.

 

Kumman valitsette: Stressittömyyden vai rahan? 🧘‍♀️💰

Vai onko tämä kohdallanne edes valinta?

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Onko blogeilla tulevaisuutta?

Sosiaalinen media, nettikäyttäytyminen ja näihin liittyvät trendit muuttavat muotoaan jatkuvasti. Olen monesti törmännyt eri paikoissa olettamukseen, että blogien aikakausi tulee pian olemaan ohi muiden alustojen vallatessa alaa. Toki aihe on pyörinyt myös omassa mielessäni ja on itselleni tottakai bloggaajana todella relevantti kysymys. No, mitäs sitten itse ajattelen tästä?

Jos tutkii asiaa esimerkiksi blogin(i) kävijämäärien perusteella, voisi todeta, että kyllä, osittain totta. Lukijamäärät ovat tosisesti notkahtaneet siitä, mitä ne olivat ennen Instagramin aikakautta, sanotaan vuosina 2009-2011. Tuolloin blogit (ja yleisesti some) olivat vielä aivan uusi ja ihmeellinen juttu, jota ei täysin edes ymmärretty. Omaan blogiini eksyi kuukausittain keskimäärin noin 40 000 yksittäistä lukijaa, kun näitä on nykypäivänä tästä noin vajaat puolet. Toki, omalla kohdallani vaikuttaa varmasti välissä myös parin vuoden mittainen hiljaisempi ajanjakso, jolloin useaan otteeseen jopa harkitsin blogin lopettamista. Onneksi tulin toisiin aatoksiin ja löysin raskausaikana intoni bloggaamiseen aivan uudella tavalla. Jos katsoo esimerkiksi omaa statistiikkaani nyt vaikkapa parin vuoden ajalta, ei käyrä ole laskusuhdanteinen, vaan päinvastoin. Ovatko ihmiset siis muka unohtaneet blogit? Ehkä jotkut somekäyttäytymisen muuttuessa, mutta tässä ajassa ovat monet uudet myös innostuneet blogien lukemisesta tai jopa löytäneet blogit pitkän tauon jälkeen uudelleen.

Itse olen monen asian suhteen melko ”old school”, kuten nyt tämän kirjoittamisen. Uskon henkilökohtaisesti vankasti siihen, että vaikka maailma muuttuisi ja tekniikka kehittyisi, ei ihmisten kiinnostus tarinoita kohtaan koskaan katoa. Pyöriihän tämä maailma muutenkin vahvasti kiertävien trendien ja palaavien asioiden suhteen, uskon tämän pätevän myös blogeihin. Kirjoitin jo pari vuotta takaperin eräässä someaiheisessa postauksessa, etten usko blogien tai somen missään nimessä kuolevan. Se vain uudistuu, muuttaa muotoaan, kehittää sivuun uusia ilmiöitä (kuten IG:lle on käynyt) ja ehkä jossain vaiheessa palaa ihan niihin alkutekijöihinsä kaiken tämän pinnallisemman ja nopeasti selattavan sisällön muuttuessa liian kuormittavaksi arkeemme. Toki, onhan totuus se, että nykyään on vain erilaisia vaihtoehtoja erilaisille ihmisille. Kun ennen oli vain ne blogit, löytyy nyt Instagram, YouTube, podcastit ja varmasti monia muita, joista voit itse valita juuri sinulle sopivan kanavan.

Itse näen tämän rikkautena, mutta siltä kantilta, että esimerkiksi bloggaajat ja vloggaajat tekevät täysin eri asioita. Ei näiden kahden väliltä voi verrata, että kumpi on parempi, koska kyse on varsin subjektiivisista näkökulmista. En itse katso vlogeja, vaan luen blogeja ja monella on homma varmasti päinvastoin. Ei kuitenkaan tule unohtaa sitä, mikä esimerkiksi blogin aihepiiri tai erikoisala on. Jos tarkoitus on pelkän kuvamateriaalin tuottaminen, voi IG kiilata helposti ohi, mutta en näe sitä varteenotettavana kilpailijana asiapitoisen sisällön ja tarinoiden kertomisen rinnalla. Se mihin itse näen syytä panostaa tänä päivänä, on juuri henkilöbrändäys ja aihepiirin rakentaminen sen ympärille. Sitoutunut, juuri sinun aihepiiristäsi ja arvoistasi kiinnostunut lukijakunta on kuitenkin kaiken perusta. Juuri tämän vuoksi näen tärkeänä erikoistua juuri niihin omiin vahvoihin osaamisalueisiin bloggajaana, oli sitten kyseessä persoonallinen tyylisi, erityinen osaamisala, tietyt näkökulmat tai vaikka vegaaniset reseptit. Tehdä sitä omaa juttuaan, josta kokee tietävänsä ja itselleen mieluisaksi. Teennäisyys paistaa nimittäin läpi kilometrien päähän. Itselläni tämä aihepiirin skaala on melko laaja, mutta kuitenkin painottunut urakeskeiseen sisältöön, hyvinvointiin ja matkailuun. Itse ainakin pyrin omalla esimerkilläni kannustamaan muita tavoittelemaan unelmiaan ja toteuttamaan itseään eri tavoin. Minulle tämä on jopa ihan sydämen asia.

idnostokuva

Entäs sitten blogit vs Instagram markkinointimielessä?

 

Äänitämme erään ystäväni kanssa lähes päivittäin ääniviestejä ja pohdimme esimerkiksi ajankohtaisia ilmiöitä. Juuri viime viikolla purin ajatuksiani siitä, kuinka kaksipiippuinen juttu blogit vs Instagram on esimerkiksi markkinoinnin näkökulmasta. Loppupeleissä ajavat kummatkin hieman eri asioita. Siinä missä Instagram toimii loistavana työkaluna brändäykseen tai mielikuvien herättämiseen, on se markkinointikanavana kuitenkin todella pinnallinen. Itse ahdistun ajatuksesta, että pitäisi kirjoittaa päivisin iPhonen näppiksellä Instagramiin syvällisiä jorinoita blogin sijaan. Ei siitä vain tulisi mitään. Sen vuoksi koen blogin omalla kohdallani mitä oivalliseksi alustaksi toteuttaa itseäni. Pidän henkilökohtaisesti arvossa sisältöä, joka antaa jotain syvällisempää lisäarvoa. Olivatpa ne sitten sijoitusvinkkejä, omia ura-ajatuksia tai käsityöniksejä. Siinä missä Instagram panostaa kuvasisältöön, nopeasti reagoitavaan ja erityisesti juuri mielikuvien luomiseen, ovat blogit tapa päästä tietyllä tapaa pintaa syvemmälle. Itse ainakin nautin enemmän siitä, että uppoudun tekstiin minuuteiksi samalla unohtaen kaiken muun, kuin sekunnin aistireaktioon nähdessäni kuvia toisensa perään IG-feedillä. Ja kyllä, nykyihmiset ovat juuri niitä kiireisiä tai ehkä vain kiireeseen oppineita, jotka hakevat juuri sitä nopeaa reagointia. Kuvan tykkääminen Instagramissa on tavallaan korvannut vanhanaikaisen onnitteluviestin ja sitä rataa. Onhan se tietysti vähän hassua. Ja surullista. Mutta voiko tilanne edetä näin muka loputtomiin? Kuinka laiskaksi ja nopeasti reagoitavaksi maailma voi muka mennä?

Nykypäivänä on Googlen haku yrityksille kaiken perusta. Ihan tosi, et ole nykyään ”mitään”, josset löydy Googlen hakukoneen tuloksissa. Monet kuluttajat tekevät ostopäätöksiä vahvasti muiden kokemusten perusteella, eli tietysti googlaamalla.. Syy, miksi yrityksen tulisi panostaa monipuolisesti itsensä markkinointiin, on juurikin se, kuinka eri kanavat tavoittavat eri tavalla yleisöä. Blogisisältö mahdollistaa syvemmän matkan käsiteltävään aiheeseen ja hakukonehyödyn, kun taas Instagram tarjoaa pääasiassa brändäysnäkökulmaa, mielukuvia ja näkyvyyttä. Kun IG-sisältö on tehty ja nähty, ei sitä muista kovin moni, varsinkaan hakukoneet. Toki on tärkeää, että markkinoinnissa panostetaan monipuolisuuteen, mutta olen itsekin törmännyt asenteisiin siitä, ettei blogeissa mainostaminen muka (enää) kannattaisi, koska Instagram on tänä päivänä ”se juttu”. Noh, olen hieman eri mieltä tästä, mutta toki on väliä silläkin, mikä yritys tai tuote on kyseessä ja mikä markkinoinnin tarkoitus on. Tuoda yritystä tai brändiä tunnetuksi? Vain lisätä myyntiä nopeasti? Luoda tietynlaista imagoa? Vai kertoa syvempää tarinaa aiheen ympärillä, saada ja asiakaskunta yleisö sitoutumaan? Vaikka blogien kävijämäärät olisivatkin laskeneet huippuvuosista, koen silti kohdeyleisön skaalautuneen huomattavasti. Ennen luettiin vähän sitä sun tätä, mutta nykyään uhrataan se aika vain niille teksteille tai blogeille, jotka kiinnostavat itseään tai omia arvoja. Tästä syystä koen, että kohderyhmän arvo on myös markkinointimielessä nykyään huomattavasti arvokkaampaa, koska se on oikeasti kohdennettua, silloin kun sisältö toteutetaan bloggaajan tyylin ja arvojen mukaisesti.

Kuten sinnikkäästi kannatan esimerkiksi käsitöitä, haluan tehdä itse kaikkeni myös blogien puolesta. Että seuraajat säilyttäisivät arvostuksensa myös kirjoitettua ja syvällisempää sisältöä kohtaan. Ja hei, me olemme erilaisia. Voi olla, että moni kokee IG:n arjessa nopeampana keinona pysyä perillä kuulumisista, mutta se ei tarkoita, että kaikki tekisivät niin. Jo nyt on ilmassa pientä ahdistusta online-ilmiöstä ja olen itsekin ottanut aiheeseen kantaa. Kuinka paljon nopeammaksi tämä enää voi mennä?

 

Ajatuksia aiheesta? Oletteko uskollisia blogien lukijoita vai koetteko Instagramin mielekkäämpänä kanavana?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Oletko sinäkin empaatikko?

Olen monesti kirjoittanut olevani todella empaattinen ihminen. Lapsesta saakka olen ollut todella herkkä huolestumaan kaikesta ikävästä ympärillä ja keräämään itseeni suurin piirtein kaikki maailman murheet. Tiedättekö, ihan kun olisin joku sieni, joka imee itseensä kaikki tunteet ja energiat ympäriltään, olivatpa sitten hyviä tai huonoja. Jos seurueessa tai tilassa on kireä ilmapiiri, tunnen sen todella nopeasti omassa fiiliksessäni. Vähän kun nappaisin mukaani kaikki ilmassa leijailevat asenteet ja tunteet itseeni. Välillä tunnen surua, pelkoa, ahdistusta tai sitten taas päinvastoin positiivisia tunteita, jotka ovat ympärillä olevien ihmisten. Monta vuotta ajattelin, että okei, välillä tulee ja menee outoja tunnetiloja, joille ei löydä mitään selitystä. Tyrkytettiin diagnooseja masennuksesta ahdistuneisuushäiriöön, mutta oikeastaan vasta viimeisen parin vuoden aikana olen oivaltanut, että okei, ehkä vain olen tämmöinen. Empaatikko nimittäin.

Tunneälyni on todella vahva, murehdin helposti muiden ihmisten huolia, pyrin jatkuvasti miettimään niihin ratkaisuja päässäni. Imen helposti itseeni muiden negatiiviset tunnetilat ja menen helposti tolaltani yleisestä ”maailman kurjuudesta”. Joku voisi kutsua sitä välinpitämättömyydeksi, mutta minulle tietynlaisen kuoren luominen kaikkea semmoista ikävää ja negatiivista vastaan, johon en itse (ainakaan sillä hetkellä) voi vaikuttaa, on ollut oman terveyteni kannalta paras ratkaisu. Pahimmassa tapauksessa empaattinen ihminen huolehtii kaikesta, turhasta ja tärkeästä, jopa voi jopa johtaa itsensä loppuun polttamiseen. Itselleni tunne siitä, että velvollisuuteni on yksinkertaisesti ratkaista kaikki ympärillä pyörivät ongelmat välillä A-Ö, olivat ne sitten omia tai eivät, on varsin tuttu. Helposti tämä onkin johtanut siihen, että on aivan liian kiltti ja tunnollinen. Vuosia sitten sain melkein allergisia reaktioita niistä somefeedillä vilisevistä ”nyt oivalsin, että olen erityisherkkä ja maailmani avartui”-jutuista, mutta okei, myönnettäköön, että ymmärrän nykyään ilmiötä huomattavasti paremmin. Vaikka erityisherkällä ja empaatikolla onkin useita samoja ominaispiirteitä, on kuitenkin kyse eri asioista. Empaatikko voi kuitenkin olla myös erityisherkkä ja päinvastoin.

Jos ”ei-normaalia herkempi ihminen” luontaisesti blokkaa tietyt ympäristön ärsykkeet, eli ei välttämättä alitajuisesti edes reagoi niihin, ei empaatikolla ole samanlaista suojamekanismia. Kaikki ympärillä olevat äänet, valot, ihmisten eleet ja energiat, eli käytännössä kaikki, mitä ympärillä tapahtuu, rekisteröityvät tajuntaan sellaisenaan ilman suodatinta. Itselläni vaatii todella paljon, että pääsen niin keskittyneeseen tilaan, etten huomaisi kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Lapsen kanssa on tämä siinä mielessä vielä aivan huomattavasti ”pahentunut”, että ollessani lapsen kanssa on jokainen sekunti täysin vaistomaisestikin tietoinen siitä mitä lapsi tekee, missä hän menee ja mitä ympärillä tapahtuu. Tämä varmasti onkin merkittävin syy miksi olen parin vuoden aikana kiinnittänyt asiaan enemmän huomiota, koska välillä on asian kanssa toimiminen oikeasti todella haastavaa. Myös oman ajan merkitys on korostunut aivan huomattavasti. Siitä on tullut jopa välttämätöntä. Sanoisin jopa, että äitiys on kaivanut sisältäni esiin sen empaatikko-puolen.

Ja oikeasti, se on pitkässä juoksussa todella raskasta olla ihan jokaikinen hetki vastaanottavainen kaikelle mahdolliselle mitä ympäriltä tulee. Joskus ihan rehellisesti jopa esitän, etten kuule mitä ihmiset sanovat jos yritän keskittyä johonkin muuhun asiaan. Vaikka puoliso olisi lapsen kanssa minun tehdessä vaikkapa töitä, olen silti läsnä ihan kaikessa mitä ympärillä tapahtuu. Vähän kuin osallistuisin kaikkeen siihen, mutta samalla myös niihin omiin juttuihini. Tästä syystä suosin olla omissa oloissani varsinkin silloin kun haluan oikeasti saada jotain aikaiseksi, mietiskellä tai yleisesti ajatella.

Tulisin hulluksi, jossen saisi viettää niitä omia hetkiäni, jolloin vain olen yksinäni ajatusteni kanssa. Tuolloin tunnen ”latautuvanani”. Vaikka olenkin melko sosiaalinen, olen kuitenkin viime vuosina oivaltanut, että loppupeleissä olen melko introvertti. Tämän oivaltaminen on sinänsä ollut omituista, koska olen aina pitänyt itseäni ekstroverttina. Ehkä kyse onkin ollut enemmän siitä, että olen yrittänyt kieltää ja sulkea pois niitä introvertin piirteitä ajattelemalla esimerkiksi, että minussa on jotain vikaa, jossen aina jaksa riekkua viikonloppuisin jossain tai ettei se ole ok, että välillä vietät aikaa ihan vain itsesi kanssa, tehden niin-en-mitään. Usein introverttius ja ekstroverttius kärjistetään ääripäiksi olettaen, että ekstrovertti on aina äänessä ja introvertti hiljainen vetäytyjä. Ihmisessä voi kuitenkin olla paljon piirteitä ja ominaisuuksia näistä molemmista, vaikka olisikin introvertti. Itse tasapainoitan introverttia puoltani juuri vapaalla, jolloin mielelläni vietän aikaa pienen lähipiirin kesken. Rakastan viettää aikaa ihan vain kotona perheen kanssa. Tai yksin viikonlopun juoksulenkillä. Silloin kun ei tarvitse käyttää ihan kamalasti energiaa siihen sosialisointiin, joka taas voi toisenlaiselle ihmisille olla päinvastoin energiaa tuova asia vaikka kokoajan. Mutta kyllä, nautin ilman muuta myös siitä sosialisoinnista, mutta vastapainona niille rauhallisille hetkille.

Myös empaattisuuden voi kääntää voimavaraksi. Kun tunteet oppii tiedostamaan ja erottamaan sen, milloin tunne on omaa ja milloin jonkun toisen henkilön, on niistä myös helpompi päästää irti. Itselläni on auttanut se, että olen pyrkinyt ottamaan tiettyihin asioihin jonkinlaisen hälläväliä-asenteen. Siis semmoisiin, joista ehkä aikaisemmin on juurikin stressannut turhaan ja joihin et voi juuri nyt vaikuttaa. Kuten Facebook-ryhmässä kotoa karanneen kissan kohtaloon tai juuri ne kaikki suuren maailman murheet. Sinänsä hassua, koska eihän kukaan vaikkapa murheistaan kertova ystävä tietenkään ajattele, että minun tulisi jollain tapaa ratkaista noita ongelmia, vaan kyse on vain omasta tuntemuksestani. Jos ystävä on surullinen, tunnen tavallaan tuon surun omana tunteenani. Mietin useinkin muiden ihmisten murheita ja asioita, vaikkeivat ne nyt minun harteillani olisikaan.

Puoliso on esimerkiksi joskus ihmetellyt, miten pystyn ignooraamaan tietyt ikävät asiat, kuten olla katsomatta tai välittämättä surullisista eläinvideoista tai tarinoista. Vastaus on yksinkertaisesti siksi, koska ahdistun niistä niin paljon, että välillä on ihan itsensäkin kannalta pakko yrittää olla tiedostamatta tiettyjä asioita. Ei ole kyse siitä, että en välittäisi, vaan siitä, että jos sallin itseni välittää, välitän aivan liikaa ja tulen surulliseksi asioista, joille en välttämättä itse siinä hetkessä voi tehdä mitään. Tietynlainen suojakeino ikäänkuin. Nyt taannoin ahdistuin valtavasti tuotantoeläinten kohtelusta maidontuotannossa  erästä kirjaa lukiessa ja päätin, että vähennän kotona maitotuotteiden määrää radikaalisti!

Joku siellä varmasti nyt miettii, että ei hittolainen, taas yksi höpömääritelmä ihmisille, jotka haluavat uskotella olevansa erilaisia ja uniikkeja. Mutta niin, emmehän me kaikki ole samanlaisia tai saati sitten suhtaudu asioihin tai ympäristön ärsykkeisiin samalla tavalla. Enkä nyt myöskään missään nimessä väitä, että kaikkien herkkien ihmisten masennus- tai ahdistuneisuusdiagnoosit olisivat vääriä, mutta joissain tapauksissa varmasti. Jos kyse on yksilön ominaispiirteestä, tunteiden käsittelykyvystä ja yleisesti suhtautumisesta emotionaalisiin seikkoihin, ei ratkaisu ole turruttaa niitä lääkkeillä, vaan oppia hallitsemaan omia suojautumiskeinojaan ja blokkaamaan itsensä turhilta ärsykkeiltä. Onko ihmisessä jotain lääkkeillä korjattavaa vikaa vain sen vuoksi, että tämän biokemia on ehkä jo synnynnäisesti erilainen kuin toisella? Aivan! Emme me ole toistemme klooneja, miksi pitäisikään olla? En itse myöskään häpeile näyttää tunteitani. Itkeä tai nauraa aina kun siltä tuntuu. Mielestäni tunteiden näyttäminen on äärimmäisen tärkeää, eikä minua nolota lainkaan itkeä työpaikalla, jos joku ärsyttää aivan suunnattomasti. Tai sitten taas revetä ääneen huonolle vitsille. Monelle suomalaiselle tunteiden näyttäminen voi olla epämukavaa ja maailmassa useissa kulttuureissa jopa todella epäkohteliasta.

Empaatikot ovat usein myös vahvasti intuitiivisia ja tämän allekirjoitan. Parin viime vuoden aikana olen harjoittanut intuitiotani ja se on ehdottomasti mahdollista! Kun oppii tunnistamaan erilaiset tunteet ja niiden erot esimerkiksi päätöksenteossa, voi omaa intuitiotaan käyttää tehokkaasti hyväksi erityisesti juuri suurten kysymysten äärellä. Harvemmin sitä tekee intuition saattelemalla kovin vääriä päätöksiä.

Empatiaa pitäisi mielestäni korostaa erityisesti työelämässä, koska varsinkin liike-elämässä on empaattisuudella ollut varsin vähän jalansijaa. Näen itse tämän kuitenkin ehdottomasti asiana, jolla on tulevaisuudessa potentiaalia. Esimerkiksi empaattinen johtaminen on asia, joka voi vaikuttaa merkittävästi työhyvinvointiin. Sitä, että ymmärretään ihminen ja tämän tunteet kokonaisuutena, eikä käsitellä työntekijää sokeasti tämän tuottaman datan pohjalta. Ottaa siis enemmän huomioon ihmisiä, ei asioita. Empaatikoilla on suuri sydän ja he antavat usein asioille tai hankkeille kaikkensa, valitettavasti saatetaan tätä myös käyttää hyväksi. Tämän vuoksi onkin tärkeää tiedostaa omat resurssinsa ja juuri löytää omat toimintatavat, jotka sopivat juuri itselleen 🙂

 

Onko ruudun toisella puolella muita empaatikkoja?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.