Stressi vs tulotaso: Näin itse tienaan yrittäjänä

Raha-aiheet ovat pyörineet aktiivisesti blogeissa viime viikkoina. Olen läpi vuosien kirjoittanut ja kertonut melko avoimesti raha-asioista, sekä säästämisestä. Alkuun ajattelin, että en lähtisi mukaan tähän raha-haasteeseen, mutta se saikin ajatukseni lähinnä aiheeseen tämän ansioseikan ympärillä ja siihen, millaiseen tulotasoon itse pyrin juuri tällä hetkellä.

Irtisanouduin loppuvuodesta päivätyöstäni ja samalla sanoin heipat myös säännölliselle kuukausipalkalle. Täydet viikottaiset työtunnit, perhe-elämä ja samalla toinen lähes täysipäiväinen työ blogin parissa ovat pitkässä juoksussa aivan mahdoton yhtälö. Reilun vuoden jälkeen tätä rumbaa ja lähes kellon ympäri vierähtäneitä työpäiviä paloin kertakaikkisen loppuun. Enää ei vain jaksanut. Oikeastaan mitään. Ja siinä samassa oivalsi, ettei se oikeasti ole kaiken sen arvoista. Raha siis.

Tottakai haluan itsekin pitkässä juoksussa vaurastua. Säästän ja sijoitan säännöllisesti, meillä on kiinni rahaa omassa omistusasunnossa ja haaveenani on jossain vaiheessa ostaa sijoitusasunto, joka turvaisi joskus esimerkiksi toimeentulon eläkkeellä. Olen aikaisemmin kertonutkin, että käsite ”eläkesäästäminen” ahdistaa jo ajatuksenakin. Siksi olenkin säästänyt ihan muuten vain, lähinnä kuitenkin tähtäimenä pitkä aikaväli. Silti raha ei ole minulle kaikki kaikessa. Joskus nuorempana ehkä ajattelin tulotason jollain tavalla määrittelevän sen, kuinka menestynyt olet. Menestynyt missä? Ihmisenä? Omassa elämässäsi? Äitinä? Mitä väliä sillä loppupeleissä on? Totuus on kuitenkin se, ettei todellista onnea ja elintasoa mitata rahassa.

Olen maininnut, että yrittäjäksi ryhtyessäni on myös tulotaso kokenut melkoisen kolauksen. Tienaan tällä hetkellä noin kolmanneksen siitä, mitä tehdessäni ohessa kokopäivätöitä, mutta tiedättekö: Olen tyytyväisempi kuin ikinä ennen. Tuoreena yrittäjänä hain ja sain starttirahaa, jota saan käteen noin 500€ kuussa. Tämä on pohjalla tietynlaisena turvana, vaikka toki starttirahakin jossain vaiheessa toki loppuu. Tämän lisäksi saan yritykseni kautta blogituloja hieman kuukaudesta vaihdellen noin 1000-2000€/kk ja pienehköjä summia tilaustyönä tekemistäni käsitöistä. Eli loppupeleissä melko pienillä tuloilla mennään tällä hetkellä, mutta rehellisyyden nimissä se ei edes tunnu siltä. Vaikkakin tulot vaihtelevat kuukaudesta toiseen todella paljon ja viime viikkoina on kieltämättä reissun vuoksi tehnyt tiukkaa ja on jo tehnyt mieli kajota rahastosäästöihin. Teen töitä aikalailla sen verran kun koen mielekkääksi, vaikkakin nuo tulevat käsityöprojektit ovat kotiinpaluun jälkeen työllistäneet melkolailla, mutta kivalla tavalla. (Ja ei, tarkoitukseni ei ole vähätellä kenenkään tulotasoa tai sitä, että parin tonnin palkka olisi millään muotoa ”huono”, mutta ymmärrätte varmasti, että jos on vuosia ollut suuremmalla palkalla, tuntuu tonnien pudotus toki huomattavalta).

Kiinteitä menoja on tällä hetkellä melko vähän. Lainanlyhennys (noin 1000€, jonka maksamme puoliksi), vastike (90€), sähkö (100€), YEL, puhelin (20€), netti (30€), ruoka ja päivähoitomaksu, joista toki suurimman osan maksamme puolison kanssa puoliksi. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tilanteeseen, jossa voin elää elämää, jossa on varaa maksaa kaikki pakollinen, muttei silti joutua kituuttelemaan. Sanotaanko, että muutama vuosi sitten en olisi voinut uskoa, että kirjoitan julkisesti tuloistani. Minua jopa nolotti asiantuntijatason palkkani pankissa, joka oli bruttona vähän reilut 2800€ joskus vuosia taaksepäin. Tiedättekö, vaikka tällä hetkellä tienaan yrittäjänä useimmiten jopa paljon vähemmän, ei kyllä nolota ollenkaan. Miksi pitäisi? Rahani riittävät kaikkeen siihen, mihin haluan ja tämä on juuri oma valintani.

Voi olla, että aloitan jossain vaiheessa ohessa osa-aikatyöt yritykseni lukuun, mutta juuri tällä hetkellä en halua ryhtyä hakemaan aktiivisesti kokopäivätöitä, koska en yksinkertaisesti näe siihen syytä. Ellei nyt tule mitään maailmanluokan jymyä vastaan. Haluan olla vähemmän stressaantunut ja tilanteessa, jossa minulla on aikaa, sekä psyykkisiä ja fyysisiä resursseja niihin asioihin, joita rakastan ja haluan tehdä. Tilanteessa, jossa työllistän itse itseni ja teen hommia sen verran kun mitä itse haluan. Asia, jota kuitenkin kaipaan melko yksinäisen yrittäjyyden ohella on se tietty yhteisöllisyys, jonka vuoksi työpaikkaa vähän ikävöi. Että olet osana tiettyä organisaatiota. Tämän vuoksi pidän ovet avoinna osa-aikatyölle, jota voisin tehdä osan viikosta.

Muistatte ehkä, että luovuin viiden vuoden suunnitelmista (jotka olivat ennen jopa pakkomielle) jo ajat sitten ja tiedättekö? On ihanaa olla näin, tehdä asioita juuri tässä ja nyt, miettiä tulevaa kuukausien, ei vuosien päähän, koska tulevaa ei valitettavasti voi ennustaa. Siksi pitäisikin ottaa kaikki irti juuri tästä päivästä. Ja koska en jaksa miettiä sitä, mitä haluan tehdä vuosien päästä, en myöskään sulje vaihtoehtoja pois. Ehkä jatkan yrittäjänä ikuisesti, kehitän omia juttujani tai sitten koen ensi vuonna intoa palata palkansaajaksi kokopäivätöihin. You never know. Eikä sitä tarvitse edes stressata tässä hetkessä.

Haluan itse painottaa myös sitä, ettei uupuminen ole leikin asia ja sen ensimmäisiin merkkeihin tulisi osata reagoida ja herätä ajoissa. Uniongelmat, rauhattomuus ja vaikeus rentoutua. Itselläni olivat nämä ensimmäisiä merkkejä pikkuhiljaa pahenevasta työuupumuksesta jo kauan ennenkö tilanne äityi pahaksi. Valitettavasti on jaksamis-asia ollut muutenkin kovin pinnalla lähipiirissäni viimeaikoina. Itselleni on yhä vahvemmin konkretisoitunut se, ettei näillä asioilla ole syytä leikkiä. Aikainen reagointi on kaiken perusta silloin kun keho alkaa oireilla.

 

Kumman valitsette: Stressittömyyden vai rahan? 🧘‍♀️💰

Vai onko tämä kohdallanne edes valinta?

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Shhh, älä puhu mielenterveysongelmista!

Ah, jo pelkästään sana ”mielenterveys” tuntuu olevan monelle tietynlainen punainen vaate. Asia, joka valitettavasti edelleenkin yhdistetään jollain tapaa epäonnistumiseen tai ”noloihin” asiayhteyksiin. Semmoisiin, joista ei mielellään puhuta tai joita kenties hävetäänkin. En itse ole blogissani juurikaan salaillut mielenterveysongelmista puhumista. Parin vuoden sisällä olen omakohtaisesti joutunut vastakkain erinäisten psyykkisten juttujen kanssa. Vuosi vauvan kanssa kotona alkoi hajottaa päätä pahasti ja tänä syksynä kerroin sairastuneeni työuupumukseen pitkään jatkuneen stressin vuoksi. Itselleni on vertaistuella ollut aivan valtava merkitys näitä asioita käsitellessä ja se onkin syy, miksi olen halunnut puhua asioista suoraan.

idkuva

Ei se ole heikko, joka avaa suunsa, vaan ennemminkin se, joka ei välttämättä uskalla tuoda asioita julki, vaan saattaa itsensä pahimmassa tapauksessa entistäkin huonompaan jamaan jättäytymällä yksin murheidensa kanssa. Eikä nyt ihmekään, että nämä ovat edelleen monille tietyllä tavalla ”noloja” juttuja. Eihän kenellekään ole mukava tilanne myöntää ääneen, että nyt vain kävi näin. Mutta sepäs siinä juuri onkin, että jos asioista keskusteltaisiin avoimemmin, ei sitä nolostelua enää jonain kauniina päivänä olisi. Ja oikeasti, en tiedä tunnenko itse ketään, joka ei olisi jossain elämänvaiheessaan kärsinyt edes jonkinasteisista mielenterveyden ongelmista. Loppupeleissä ne ovat todella yleisiä.

Vasta ihan viime aikoina on asioista kuitenkin vihdoinkin alettu puhumaan niiden oikeilla nimillä. Ainakin enemmän kuin ennen. Näen aiheesta keskustelun ja ongelmien myöntämisen ennen kaikkea yksilön vahvuutena. Kun uskaltaa avata ikäviäkin asioita, mennään ensinnäkin yhteiskunnallisella tasolla taas askel eteenpäin ja hommia eteenpäin. Lisää resursseja mielenterveystyöhön, ennaltaehkäisevää toimintaa ja varhaista puuttumista. Usein myös asioiden sanominen ääneen edistää toipumisprosessia ja kuinka suuri apu siitä voikaan olla jollekulle, joka on paininut esimerkiksi pitkään masennuksen kanssa, ehkä jopa syyttänyt siitä itseään.

Mikä siinä onkin, että on täysin normaalia keskustella fyysistä sairauksista? Tiedättekö, flunssasta, selkäkivuista tai murtuneesta varpaasta. Mutta on noloa sanoa ääneen, että on surullinen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, josta ei ole mahdollista repiä irti sitä psyykkistä tai fyysistä osaa. Monesti tämä jotenkin unohdetaan ja ajatellaan, että nyt kun panostetaan tähän yhteen osa-alueeseen, niin hyvä tulee. Mutta eihän se mene niin, vaan ihminen täytyy ottaa huomioon juurikin kokonaisuutena. Myös niiden asioiden kohdalla, jotka eivät välttämättä näy ulospäin.

Eräs läheiseni kauhisteli työuupumuksesta kirjoittamaani postausta. Lähinnä siltä kantilta, että voiko sillä olla vaikutusta minun hakiessani kenties taas jossain vaiheessa palkkatöihin. No, ensinnäkin… Uupumuksen syyt ovat usein monipiippuisia. Ilmapiiri töissä, työnkuva ja tietysti yksilön luonne, sekä muut ominaispiirteet. Itsekin ehkä jossain vaiheessa syyllistin itseäni uupumuksesta, kunnes nyt olen tietyllä tapaa oivaltanut, ettei syy ollut minussa, vaan aivan muissa seikoissa. Suurin ongelma oli kuitenkin, etten ottanut asiaa tarpeeksi ajoissa esille.

Miksi ei sitten saisi sanoa ääneen, että väsyttää, uuvuttaa tai on masentunut? Sehän on normaalia. Tai siltä kantilta ”normaalia”, että olemme ihmisiä, emme koneita.  Modernissa maailmassa ei edes ole mikään ihme, ettei aina jaksa. Ei sen silti pitäisi olla perusoletus, että ”kaikki ovat stressaantuneita”. Kaikki tuntuu olevan nykyään niin kokonaisvaltaista. Teknologia, tavoitettavuus, elämä. Olet jatkuvasti läsnä jossain ja voit olla yhden päivän aikana virtuaalisesti vaikka kaikilla maapallon mantereilla. Asioilla ei kertakaikkiaan ole enää minkään valtakunnan rajoja. Olet kaikkialla, joka hetki.


Ja samalla tulisi olla superihminen, tehdä sataa asiaa samaan aikaan ja silti olla mukisematta mistään negatiivisesta, koska on cool olla kiireinen ja stressaantunut. Eh. Tai eipä sittenkään. Itselleni stressi ja kiire ovat nykyään jopa inhottava pahe. Nolottaa sanoa ääneen, että olen ollut kiireinen ja olen parhaani mukaan pyrkinyt siitä pois. Ei se todellakaan ole cool, vaan enemmänkin merkki siitä, että jotain on enemmän tai vähemmän pielessä. Oli kyse sitten omasta ajanhallinnasta tai organisaatiotason ongelmasta. Mikään ei kuitenkaan muutu niin kauan kun asioille ei tehdä mitään, niistä ei puhuta tai epäkohtia pyritä käsittelemään asianmukaisesti.

Voiko se sitten vaikuttaa esimerkiksi työnhakuun tai ”henkilön maineeseen” jos minä tai joku muu somepersoona myöntää, että aina ei ole mennyt ihan niin nappiin? Oikeastaan voisin todeta, että jos joku joskus jättäisi minut palkkaamatta sen vuoksi, että olen avannut tiettyjä vaikkapa työelämään liittyviä tabuja, kokisin menetyksen olevan enemmän tämän rekryhenkilön ja kyseisen yrityksen puolella, kuin omani. Miksi edes haluaisin työskennellä yritykselle, jolle tärkeät asiat ovat täysin yhdentekeviä? Mikäli  henkilöstöhallinnossa pelätään ottaa ikäviä asioita puheeksi tai niiltä suljetaan silmät ja korvat, mennään melkoisella vauhdilla kohti ongelmia, jotka ennemmin tai myöhemmin osuvat yrityksessä omaan nilkkaan. Kaikkein vähiten tulisi tämän luokan ongelmia lakaista sinne maton alle.

Nämä asiat, joista ei useinkaan ainakaan kovin mielellään puhuta ääneen, eivät koskaan muutu ”normaaleiksi”, niin kauan kun niistä vaietaan tai asioita hävetään. Eniten kuitenkin huolestuttaa se, mihin tämä kaikki johtaa pidemmällä aikavälillä. Tiedättekö kun tuntuu, että elämä on jo viidessa vuodessa muuttunut niin paljon kaoottisemmaksi ja tietysti kiireisemmäksi (tottakai). Mikä on seuraava askel? Vastaisku tälle kaikelle? Tässä eräs aihe, joka vaatisi yhä enemmän niitä ”esiin astumisia” ja  avointa keskustelua.

 

Mitäs tuumaatte? Hävettääkö tai pelottaako teitä keskustella mielenterveyteen liittyvistä kokemuksista?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.