Elämää ja alkuvuoden pettymyksiä – näitä mietin juuri nyt

Hei Waihi Beachiltä! Saavuimme eilen Uuteen-Seelantiin ja kirjoittelen tällä viikolla ensimmäisiä kuulumisia täältä. Tänään halusin avata hieman mieltä painaneita asioita viime viikoilta ja kuukausilta. Juttuja, joita olen pohtinut paljon ja joihin ehkä vielä reissun aikana toivon jonkinlaista selkeyttä. Viime viikkoina on mielen päällä ollut useampikin asia, jotka ovat aiheuttaneet murhetta ja päänvaivaa. Olen harmaan talven keskellä odottanut lomaa kuin kuuta nousevaa. Päivät ja viikot ovatkin tuntuneet menevän niin hitaasti aivan kuin loma olisi ollut vuosien, eikä viikkojen päässä. Päätin jo ennen lomaa, että haluan nyt ottaa hetken aikaa itselleni. Miettiä. Tai oikeastaan enimmäkseen olla miettimättä ainakaan liikaa. Vain olla. Antaa ajatusten jäsentyä ja kirkastua.

Alkuvuosi on kulunut vahvasti työstressin merkeissä. Tietynlainen epävarmuus tulevasta ja ajatukset siitä mitä oikeasti haluan tehdä, noin yleisesti ja elämäni kanssa ovat varjostaneet talvea. Kuten jo vuodenvaihteessa kirjoittelinkin, olen potenut jonkinlaista kolmenkympin kriisiä ja onnistunut samassa kyseenalaistamaan lähes kaiken muunkin lähinnä siltä kantilta, että sopivatko asiat x, y ja z omiin arvoihini. Tuo arvo-pohdinta onkin tässä ollut ehkä se suurin pähkinä. Monen asian suhteen voi listata sekä hyviä, että huonoja puolia, vaikka jokainen meistä ehkä mieluiten poimisi elämässä vain ne hyvät asiat omaan arkeensa. Vapauden, vakauden ja kaiken muunkin siltä väliltä. En silti liioittele ollenkaan todetessani, että muutamat viime kuukaudet ovat tuntuneet suorastaan siltä, että mikä tahansa mikä vain voi mennä pieleen – tottakai myös menee. Vaikka koenkin olevani monen asian suhteen onnekas, olen monesti lähiaikoina tuntenut itseni varsin epäonniseksi.

Sain tammikuussa pojalta sitkeän flunssan, joka lopulta äitiyi pitkittyneeksi poskiontelontulehdukseksi ja johti siihen, että painoin usean viikon ajan hommia pienessä kuumeessa ja pää juntturassa, koska ei oikein voinut muutakaan. Yrittäjänä ei paljoa saikutella, eikä minulla ole yksinkertaisesti taloudellisessa mielessä ollut mahdollisuutta sairastaa. Tämä onkin osoittautunut tässä reilun puolen vuoden aikana melkoiseksi haasteeksi kun teet ns. työntekijämäisesti hommia myös ulkoiselle taholle. Onhan se vähän perseestä ja ehdottomasti yrittäjyyden varjopuoli. Kun olet työsuhteessa, voit ilmoittaa olevasi kuumeessa ja levätä, mutta yrittäjänä ei homma ihan mene niin ja sovituista asioista on pidettävä kiinni. Homma on ollut melkoinen oravanpyörä. Stressaat siitä, että hommat täytyy hoitaa vaikka olisitkin sairaana, joka taas lisää stressiä ja kiirettä, johtaen siihen ettei paranemisprosessi oikein etene ollenkaan.

Tuon flunssakierteen ja levon puutteen myötä olen yksinkertaisesti ollut koko alkuvuoden todella väsynyt, jonka vuoksi kuukauden loma ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. On tuntunut siltä, että vaikka olisin kuinka kipeä, niin jossen kiri kiinni hommiani, osuu kaikki vain omaan nilkkaani uusien deadlinejen ja stressin pukatessa päälle. Ja juuri niinhän se onkin, eikä ihanneajatukseni yrittäjyydestä ole ollut tämä. Tästä samaisesta syystä on postaustahti blogissa ollut hieman hajanainen, koska en pienen flunssan kourissa ole yksinkertaisesti jaksanut uhrata ajatuksiani millekään muulle kuin niille akuuteille asioille, jotka ovat vaatineet jonkinlaista reagointia ja puntarointia siellä omassa arjessa. Ja jollain ihmeen tuurilla saankin sitten jonkun megaflunssan heti kun pääsen kauan odotetulle lomalle 😀 Yksi teistä laittoikin ihanan viestin, että voisiko flunssa voinut olla kehon reaktio pitkittyneelle stressille ja kiireelle? Kun stressikuorma hellitti yhtäkkiä, oli kehokin ehkä jotenkin erityisen haavoittuvassa tilassa – uskon ehkä itsekin tähän teoriaan!

Päädyin siis vuodenvaihteessa siihen, että lopetan konsulttityöt yrittäjänä helmikuun loppuun juuri samaisen arjen haasteellisuuden vuoksi ja keskityn nyt toistaiseksi omiin kuvioihini. Ja oikeastaan on tilanne se, etten juurikaan tiedä tulevasta tai siitä, mitä seuraavaksi. Kieltämättä hieman ahdistaa ja pelottaa, ensimmäistä kertaa aikoihin. Hain kuukausi takaperin Norran lentoemäntäkoulutukseen, ensimmäistä kertaa itseasiassa koskaan, vaikka lentoemännän työ on aina ollut suunnilleen yksi kolmesta ammatista, joista ikinä olen haaveillut ja mistä edelleen ajattelen, että se olisi homma, johon sopisin erinomaisesti ja missä viihtyisin. Syynä tähän hakemattomuuteen on ollut lähinnä pituus (olen siis 158,5cm), jonka suhteen tosin ainakin Norra on tullut hakukriteereissä alaspäin (monilla lentoyhtiöillä on pituuskriteeri vähintään 160cm) ja aloin kirjaimellisesti itkeä bongattuani ilmoituksesta tuon seikan, joka on rassannut minua suunnilleen viimeiset 20 vuotta. Kuten nyt ehkä arvaattekin tästä tarinastani, en tosiaan päässyt haussa jatkoon ja seikkana ei varmasti auttanut se, että olin varannut kuukauden reissun juuri suunniteltujen haastatteluiden ajankohdalle. Kyllähän tuo pisti harmittamaan ja itkin koko hommaa täällä reissussa pariinkin otteeseen, vaikka nyt jokainen ehkä ymmärtää, ettei ole kyse mistään maailmanlopusta.

Silti harmittaa, koska olin jo ajatuksen ja käytännön tasolla ehtinyt järjestellä arkeani tuon mahdollisen rekryprosessin etenemisen kanssa yhteensopivaksi. En ole aikaisemmin tainnut avata mitään työnhakuun liittyvää seikkaa täällä näin yksityiskohtaisesti, mutta jostain syystä koin nyt, että halusin sen tehdä. Ehkä siksi, että tämä jotenkin kosketti minua pitkäaikaisena haaveena erityisen paljon ja koen tarpeelliseksi käsitellä seikkaa jollain tapaa. Rehellisesti olen työhistoriani aikana saanut useimmat paikat, joihin olen päässyt haastatteluun, jonka vuoksi tilanne ehkä harmittaa senkin vuoksi erityisen paljon, että homma tyssäsi jo alkuunsa, vaikkakin hakijoita olikin aivan ennätysmäärä tällä kertaa. Tällä hetkellä onkin fiilis lähinnä, että mitäs nyt sitten? Olen yhtäaikaa helpottunut siitä, että kevät on taloudellisessa mielessä mahdollista vain olla ja tuumailla näin yrittäjänä, mutta en kuitenkaan tunne, että edes haluaisin työn saralla haahuilla eteenpäin kuukausi kerrallaan, koska suhtaudun pohjimmiltani uraan kuitenkin melko systemaattisesti ja itselleni jo jonkun paikan hakeminen täytyy tarkoittaa sitä, että haluan tätä tosissani sen sijaan, että hakisin paikkoja aivan huvikseni. Hassua kyllä, nykyään tuntuu kuitenkin esimerkiksi palkkaus jopa aivan toissijaiselta asialta uraa pohtiessa, vaikka tietynlaista haastetta toki toivoisi, koska en koe pelkän bloggaamisen olevan työmielessä itselleni niin älyllisesti haastavaa, että jaksaisin tehdä vain sitä kovinkaan pitkään.

Hassua kyllä, olin aikalailla tasan vuosi takaperin hyvin samanlaisessa tilanteessa elämässä. Suurten kysymysten äärellä ja äimän käkenä yleisesti, että mitä nyt ja seuraavaksi. Olenkin huomannut, että oma elämäni noudattaa usein hyvin samanlaisia syklejä ja kausia. Niitä kun tuntuu, että oikeasti kaikki mahdollinen menee pieleen ja hetken päästä kaikki onkin yhtäkkiä aivan mainiosti. Hassua kyllä, usein nämä kaudet noudattavat juurikin samoja vuodenaikoja ja tuntuu, että olen usein samaan aikaan vuodesta aina niiden samojen elämää suurempien kysymysten äärellä. Kai se on elämää ja itse pyrin luottamaan siihen, että monesti (ainakin toivon mukaan) käy hyvin ja ajautuu viimeistään sattuman kaupalla juuri niiden sillä hetkellä oikeiden juttujen äärelle. Tai sitten vaan saa selkeyttä ajatuksiinsa ja hoksaa, että tämä on juuri sitä, mitä nyt haluan tehdä.

 

Tulipas sekalaisia ajatuksia ja pitkästä aikaa tämmöistä hieman syvällisempää pohdintaa kaikesta 😀

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Vuosi yrittäjänä – 2019 tilinpäätös ja ajatuksiani työstä

Tällä viikolla olen käsitellyt blogissa paljon uraa ja yrittäjyyttä. Ja eihän siinä, aihe on vuosi toisensa jälkeen yksi suosituimmista. Viime viikot olen jännittänyt erästä asiaa, nimittäin yritykseni ensimmäistä tilinpäätöstä! Vuosi 2019 oli ensimmäinen kokonainen vuoteni yrittäjänä perustettuani toiminimeni loppusyksystä 2018 ja tällä tiellä ollaan edelleen. Omalla kohdallani toi yrittäjyys mukanaan uuden opettelua, enemmän vastuuta oman talouden hallinnasta ja verotusasioista, mutta toisaalta myös tietynlaisia vapauksia. Ensimmäinen tilikausi jännitti erityisesti verojen suhteen, joista jaksan aina panikoida. Palkkatöissä on tapanani ollut aina viilata veroprosentti mahdollisimman ylös, koska olen luonteeltani tyyppiä ”kaikkeen varautuja” ja olen aina pyrkinyt siihen, että verottaja muistaisi ainakin tonnin palautuksilla. Ilmaista lainaa valtiolle ja diipadaa, tiedetään, mutta itseäni ei ole jaksanut häiritä se, että olen vuoden mittaan säästänyt huomaamattani johonkin, jonka parhaimmassa tapauksessa jaksaa unohtaa.

Itseasiassa en ole koskaan jaksanut ymmärtää sitä tietynlaista kiukuttelua siitä, ettei veroja makseta yhtään sen enempää kuin pitäisi. Kukin tietysti tavallaan, mutta jos vertaa tilannetta vaikka tilisäästämiseen, ei ainakaan voida puhua mistään paremmista koroista pankkitilillä lojuvien rahojen suhteen. Omasta mielestäni siis parempi vaihtoehto lainata verottajalle rahaa ja säästää samalla parempituottoiseen vaihtoehtoon nettotuloista, kuin optimoida veroprosentti tismalleen ja pahimmassa tapauksessa elää kädestä suuhun unohtaen säästäminen kokonaan. Mutta niin, tämä vain oma mielipiteeni. Ajatus vähän lähti laukkaamaan verotuksen suhteen, mutta pointin piti olla se, kuinka olen stressannut vuoden aikana toiminimen verotusta tilanteen ollessa niin uusi, eikä ainuttakaan verovuotta yrittäjänä vielä takana.

Loppuvuoden elämänkriisini keskellä ehdin jo vakavasti harkita heittäväni hanskat tiskiin yrittäjyyden suhteen jo melko piankin, mutta pohdittuani ja punaroituani asiaa olen tullut siihen lopputulemaan, että tällä mennään nyt toistaiseksi. Vaikka yrittäjyys välillä ahdistaakin, tuottaa ajatus kokopäiväiseen toimistotyöhön ja TES:in mukaisiin lomapäiviin paluu aivan rehellisesti sanottuna enemmän ahdistusta. En jaksa juuri nyt pohtia tulevaisuuden suunnitelmia vuosien päähän ja kuten aikaisemmin mainitsinkin, voi olla etten enää vuoden -pari päästä elä yrittäjyydelle ja toivon paluuta kokopäiväisiin palkkatöihin, mutta tällä hetkellä koen sen sopivan elämäntilanteeseeni erinomaisesti. Tulevasta ei voi tietää, joten ennemmin keskityn siihen, joka tuntuu hyvältä juuri tässä hetkessä. Tietysti yrittäjyys tuo mukanaan myös erilaisia velvotteita ja ajoittain myös stressiä, mutta työssä on aina puolensa, olit sitten palkkatöissä tai yrittäjänä.

Jos täytyy nimetä asia, joka minulle tällä hetkellä on työn suhteen tärkeintä on se ehdottomasti vapaus. Se, että voin viettää kaksikin päivää viikossa pyjamatoimistolla tehden päiväni aikana juuri sitä mitä haluan. Tehdä aamulla herättyäni blogia, ottaa aamupäivällä kuvia, käydä lounaan jälkeen kävelyllä, tehdä lisää työjuttuja ja katsoa vaikka keskellä päivää YLE Areenasta dokkarin samalla pipotilauksia neuloen. Tai viettää etätyöviikon vaikkapa täältä Rukalta käsin. I know, saattaa kuulostaa jonkun korvaan utopialta, mutta täytyy muistaa, että vaakakupissa ovat myös ne yrittäjyyden kääntöpuolet. Teet työtä (ainakin pääasiassa) itsellesi, joten tietynlaista itsekuria ja vahvaa sisäistä motivaatiota kaivataan. Ja toki myös sitä, ettei työsi rajoitu niihin tiettyihin työtunteihin.

Vaikka ottaisin keskellä päivää pari tuntia rennosti, saatan tehdä saman ajan hommia esimerkiksi illalla tai lauantaina ja sunnuntaina, eikä kukaan tule muistuttamaan sinua hoidettavista asioista. Sometyön vitsaus onkin tunne siitä, että olet ”aina töissä”, joten juuri sitä työn ja vapaa-ajan tasapainottelua kaivataan. Hassua muuten huomata, kuinka tehokkaasti tässä reilun vuoden aikana on ehtinyt unohtaa esimerkiksi lakisääteisten lomapäivien kertymisen, nykyään on täysin itsestäänselvyys, että lomailen aina ”omaan piikkiin” ja työ kulkee mukana jossain määrin myös lomalle. Voisin kuitenkin todeta käsitteen downshiftaaminen kuvaavan parhaiten sitä tilaa, jota tällä hetkellä haluan tavoitella. Ennemmin elän pienen lapsen äitinä vähemmän stressaavaa, elämysrikkaampaa, vapaampaa, mutta rahallisesti kenties hieman heikompaa tai elämää, kuin teen ylipitkää päivää vain rahan tähden ja seuraavaa lomaa odotellen.

Yritykseni ensimmäisen tilikauden liikevaihto oli 45 000€ ja vaikka nyt ei mistään suurista bisneksistä puhuta, ilahduttaa minua ajatus siitä, että kykenen työllistämään itseni yrittäjänä. Lähden siis positiivisin mielin kohti uutta tilivuotta ja toista kokonaista vuottani yrittäjänä. Ajoittain kannan huolta siitä, mitä tapahtuu kolmen kuukauden tai puolen vuoden päästä, mutta tietynlaiseen epävarmuuteen näköjään tottuu. Ottaen huomioon, että elämme maailmassa, jossa kaikki tuntuu nykyään olevan enemmän tai vähemmän epävarmaa. Työelämä on murrosvaiheessa ja asia, johon itse haluan kannustaa muita on rohkeus tavoitella työn(kin) saralla niitä asioita, joista on kenties haaveillut jo kauan. Jossei kokeile siipiään tai tee toimenpiteitä tavoitteiden eteen, ei niitä ainakaan täydellä varmuudella saavuta. Yrittäjyys ei välttämättä ole kaikkia varten, mutta itselleni ehkä tärkein yrittäjyyden myötä oivaltamani asia on ollut se, että jos on mahdollisuus tehdä elämästään mielekästä työnkin suhteen, niin miksi ei sitä tekisi?

 

Kumpi on teille työssä tärkeämpää: Vakaus vai vapaus? 💰

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Nämä 7 x uravinkkiä laadin itselleni vuodelle 2020

Tuumailin viime viikolla muutamia uravinkkejä itselleni, joita parhaani mukaan haluaisin noudattaa vuonna 2020. Mihin pyrin tänä vuonna uran suhteen, mihin haluan käyttää enemmän aikaani ja mistä taas luopua? Ennen kaikkea toivon, että tämä vuosi olisi oikeiden valintojen ja mielekkäiden projektien täyteinen, sekä vähemmän stressaava ja kiireinen. Tässäpä siis oma reseptini onnistuneeseen työvuoteen ja muutamia itselleni laadittuja uravinkkejä! Ehkäpä joku teistäkin innostuu jotain vinkeistäni noudattamaan?

Entäs sitten ne intressini vuodelle 2020? Toki, kehittää yritystoimintaani ja ideoida uusia juttuja, mutta valehtelisin jos väittäisin, että haluan tehdä enemmän töitä. Tavoitteeni on päinvastoin vähentää työmäärää ja olenkin tehnyt päätöksen vähentää tuntejani konsulttina ainakin kolmanneksella. Tammikuu onkin alkanut pienemmällä työmäärällä ja rehellisesti, tuntuu kuin olisin lähiviikkoina ollut aivan eri ihminen kuin loppuvuodesta! Koska yrittäjänä vastaat itse myös omasta kehittämisestä ja kouluttautumisesta, on se myös itselläni tämän kevään fokuksessa; oppia uusia juttuja ja syventää osaamistani. Pari viikkoa takaperin perehdyin esimerkiksi vinkkeihin Facebook Liven pitämisestä ja taltioin ensimmäisen livetallenteen matkamessuilta, en tosin omaan kanavaani, mutta jokatapauksessa. Vaikka esimerkissä olikin kyse vain pienestä jutusta (ja tajusin muutenkin, etten ollut koskaan tehnyt minkään sortin live-tallennetta), sain hurjasti inspistä siitä, että opin jonkun uuden asian, oli se sitten pieni tai iso. Tavoitteeni onkin opetella ainakin kerran kuukaudessa jokin uusi taito työhön liittyen.

Sitten niihin omiin uravinkkeihini 2020 👩‍💻

 

Haluan hahmottaa selkeämmin omat parhaimmat vahvuuteni ja panostaa niihin. Sen sijaan, että yrittäisin olla jotain, mitä muut minulta toivovat tai tehdä asioita, joita muut toivoisivat minun tekevän. Välillä on toki hyväksikin hypätä epämukavuusalueelle, mutta itse en halua koko elämän olevan epämukavuusalueella kieriskelyä, vaan mukavaa tekemistä ainakin siinä määrin kun se on mahdollista. Itselleni tarkoittaa tämä sitä, että pyrin tekemään enemmän asioita, joissa olen hyvä ja jotka itseäni kiinnostavat. Yksi tavoitteeni onkin hahmoittaa konkreettisesti omaa ydinosaamistani ja keskittyä kehittymään sen sisällä tietyillä osa-alueilla. Muutama ydinseikka, joihin haluaisin panostaa enemmän: Kirjoittaminen, luova ideointi ja kuvaaminen.

Vähemmän stressiä ja kiirettä – enemmän ideoita! Varsinkin luovan tekemisen suhteen olen huomannut, että mitä enemmän kiirettä ja stressiä, sitä vähemmän jaksat ideoida uutta tai miettiä tulevaa. Parin viime vuoden aikana olen tiedostanut itsessäni tiettyjä piirteitä, kuten taipumuksen olla välillä liian optimistinen oman ajankäytön tai jaksamisen suhteen. Tämä onkin monesti johtanut siihen, että olen haalinut liikaa hommaa tai lupautunut mukaan useampaan juttuun, kuin mitä ehkä oikeasti ehtisin tai jaksaisin tehdä. Tilanne johtaa helposti liialliseen työtaakkaan ja turhaan stressiin. Oma haasteeni onkin ollut löytää tietynlainen tasapaino esimerkiksi työmäärän suhteen. Yksi asia on kuitenkin selvää: Kun vähennät kiirettä ja pyrit välttämään stressiä, olet huomattavasti tehokkaampi siinä mitä teet ja uusia ideoita syntyy kuin itsestään. Vähemmän voi siis pitkässä juoksussa olla ehdottomasti enemmän!

Enemmän aikaa ”ei minkään tekemiselle”. Kaiken ei todellakaan tarvitse (tai pidäkään) olla suorittamista. Huomasin loppuvuoden aikana menneeni siihen, että pyrin lenkeilläkin optimoimaan ajankäytön niin, että kuuntelin esimerkiksi hyödyllisiä äänikirjoja ja käytännössä keskityin tuolloinkin johonkin. Alkuvuonna olen pyrkinyt tekemään yli tunnin lenkkejä, jolloin laitan musiikin soimaan ja yritän olla keskittymättä liikaa mihinkään – menen fiiliksen mukaan sinne minne huvittaa ja olen huomannut saavani taas yhä enemmän ideoita ja oivalluksia tai uppoutuneeni jonnekin vanhojen muistojen maailmaan, joka on ollut rentouttavaa. Haahuilu on siis parasta vastapainoa työlle- myös liikunnassa!

Uusien asioiden oppiminen. Nykymaailmassa tarkoittaa paikalleen pysähtyminen monesti huonoa, vaikka ajatuksena varsin ihanalta kuulostaakin. Ja tarkoitan tällä lähinnä työhön liittyvää kehitystä. Työelämässä arvostetaan nykyään ennen kaikkea oma-aloitteisuutta ja varsinkin oma-alotteista itsensä kehittämistä, joka toki vahvistaa myös markkina-arvoa työelämässä. Tarkoitan sitä, että pysyy kärryillä oman alansa kehityksestä; Mitä osaamista alalla kaivataan ja ideoita siitä, mihin voisin itse syventyä tai mistä hankkia erityisosaamista? Uuden oppiminen onkin aina plussaa, oli sitten kyse työelämästä tai vapaa-ajan harrastuksista. Parhaimmillaan voit saada uusien kykyjen tai harrastusten myötä lisäosaamista työelämään, uusia näkökulmia tai kykyjä, joka voi viedä jopa aivan uudelle urapolulle. Oma tavoitteeni on tänä vuonna oppia uusia juttuja niin työn saralla kuin harrastustenkin puolella, panostaa selkeisiin pohjiin, etsiä verkkokursseja aiheista, joista en vielä tiedä tarpeeksi ja kokeilla rohkeasti aivan uusiakin juttuja.

Haaveiden ja tavoitteiden määritteleminen konkretiassa. Mitä haluan, mitä se minulta vaatii ja kuinka päästä sinne saakka? Rakastan ajatella asioita prosessinomaisesti (haha). Panostaa vaiheisiin ja tuumailla keinoja päästä tavoitteeseen. Tietysti kaikkein tärkeimpänä on saada selkoa siihen, mitä ne suurimmat uraan liittyvät haaveet ovat? Kun selvä tavoite on määritelty, on realististen prosessien, resurssien ja polun hahmottaminen huomattavasti helpompaa. Ja haaveilu noin yleisesti motivoivaa kun tietää selvästi tavoitteen, jota kohti pyritään. Oli lopullinen tavoite sitten taloudellinen riippumattomuus tai työ, jota voit tehdä mistä päin maailmaa tahansa, lähtee kaikki itse tavoitteesta, jonka ympärille on helppo lähteä ideoimaan keinoja, joilla haaveet ja unelmat toteutetaan.

Bonus: Tehdä joka viikko yllättäviä juttuja ja asioita hetken mielijohteesta. Vain, koska extemporejutut johtavat usein niihin arjen parhaimpiin elämyksiin. Ainiin ja tietty toteuttaa mielekkäitä asioita, jotka ovat roikkuneet liian pitkään haave- tai to-do-listalla.

 

Mitä uraan liittyviä tavoitteita tai vinkkejä olette laatineet vuodelle 2020? Lähteekö joku vinkeistäni korvan taakse? ✨

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Kolmenkympin kriisi (?)

Tiedättekö mitä olen tässä lähiviikkoina tuumaillut? Tai no varmasti miljoonaa asiaa maan ja taivaan väliltä, mutta ennen kaikkea sitä, että olenko keskellä jonkinlaista kolmenkympin kriisiä. En ole maininnut asiasta kovinkaan monelle, mutta jostain syystä ajattelin, että tapa jäsennellä asia itselleni voisi olla kirjoittaa ajatukseni tästä puhtaaksi. Täyttäessäni 30 ja 31 tuumasin, että huit hait kolmenkympin kriiseille. Toisaalta, olin juuri edellisenä vuonna käynyt läpi todella massiivisen oivallustyön, vaihtanut alaa ja herännyt jopa täysin erilaisiin arvoihin elämässä. Jossain määrin ajattelin, että ehkäpä kriiseilyni on tältä erää kriiseilty. Vaikkakin, milloinka niiltä kriiseiltä tässä elämässä nyt pääsisi täysin välttymään..

Pitkin syksyä olen pyöritellyt mielessäni ties mitä, ollut muutenkin taas vaihteeksi melko stressaantunut, josta lääkärin mukaan myös kuukautishäiriöni johtuvat ja ollut yhtäkkiä jopa aivan epätoivoinen kaikesta. Mitä edes haluan tulevaisuudelta? Tiedän, että pitkä aika ilman kunnon lomaa ja yleisesti syksyn hämärä oireilivat loppuvuoden aikana, sekä ovat olleet osasyynä kaamosmasennukseenkin. Silti täytyy sanoa, että tämä taitaa olla ensimmäinen kerta elämässäni kun tunnen olevani jotenkin todella hukassa. Todella ankeina päivinä olen jopa miettinyt, että olenko oikeasti hyvä missään ja mikä olisi oikeasti minua varten. Kyllä, sanoinpa sen nyt ääneen. Aivan kuin osa itsevarmuudestani olisi jotain syystä murentunut loppuvuoden aikana, enkä ole koskaan aikaisemmin ollut samanlaisten ajatusten äärellä. Todella toivon, että tämä olisi jonkinlaista kaamos-melankoliaa, mutta entäs jos ei olekaan?

Ehkä radikaalein toimenpide, jota olen tässä tuumaillut on se, että haluanko enää jatkaa somessa tulevaisuudessa. Henkilökohtaisesti tai työn puolesta. Entäs jos tekisinkin jatkossa jotain aivan muuta? Oikeastaan koko ajatus on tullut itselleni aivan puskista tässä viimeisten parin kuukauden aikana. Vaikka rakastankin blogiani ja (teitä!), voin tässä yli kymmenen vuoden blogi- ja somekokemuksen perusteella todeta, etten voi sanoa tämän alan enää aina täysin vastaavan omia arvojani. Todellisuudesta vieraantuminen, analytiikka- ja algoritmikeskeisyys, sekä toki sitten ne somen huonot puolet, kuten oman elämänsä jakaminen tuhansille ja ajoittain ikävänkin kritiikin kohteeksi joutuminen. Olen kaikki nämä vuodet suhtautunut someen todella intohimoisesti ja kyllä, jopa uhrannut somelle reilun kymmenen vuoden aikana merkittävän palan elämästäni. Mutta toisaalta taas tietynlainen jatkuvasti jossain esillä oleminen on osaltaan todella kuormittavaa pitkässä juoksussa. Yhä useammin tuntuu siltä, että haluaisi vain olla ja elää rauhassa, ilman että jakaisin siitä mitään sosiaaliseen mediaan.

Ajatukset pohjautuvat varmasti ainakin osittain tietynlaiseen turhautumiseen. Haluaisin tehdä enemmän tietynlaista sisältöä, joka nyt ikävä kyllä ei juuri tällä hetkellä ole mahdollista. Lisäksi olen ehkä se tyyppi, joka haluaa panostaa tähän täysillä ja olen harmikseni kokenut, etten viime aikoina ole yksinkertaisesti ehtinyt uppoutua blogiin ja teksteihin aivan niin syvällisesti kuin haluaisin. Osittain tämä varmasti johtuu jonkinlaisesta someähkystä kun teet käytännössä työksesi pelkkää sosiaalista mediaa, jonka seurauksena tuntuu, että koko elämäsi pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä. Viime kuukausina olen alkanut kaivata sitä, että tekisit blogia harrastuksena, ilman paineita ja someähkyä. Itse blogin lopettaminen kokonaan tuntuu ainakin vielä tällä hetkellä kaukaiselta ajatukselta ja tuskin tulen sitä tekemään ainakaan aivan äkkiseltään. Silti kaipaan jonkinlaista suunnanmuutosta, uusia tuulia ja näkökulmia.

Kolmenkympin kriisi tai ei, jonkinlaista murrosvaihetta tässä varmasti parhaillaan käydään läpi. Sanotaanko näin, että en ehkä ole aivan tyytyväinen kaikkiin reitteihin, joita olen valinnut ja viime vuoteen mahtui ajoittain liiankin paljon asioita, jotka mieluiten olisin jättänyt täysin kokematta. Se, mitä ihan oikeasti juuri nyt kaipaan, on pysähtyä hetkeksi paikalleen, priorisoida elämän tärkeimmät asiat ja hengittää syvään. Tuntuu kuin kaiken myllerryksen keskellä olisin yhtäkkiä täysin unohtanut itseni. Kuka olen, mitä haluan ja minne ihan oikeasti olen menossa?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 7 kommenttia.

Oletko sinäkin elämyshakuinen introvertti?

Alkuviikosta tuli oikeastaan aivan vahingossa pientä hiljaiseloa tänne blogiin. Olin viikonloppuna jotenkin niin chillausmoodissa kotona, että olin vielä maanantainakin jossain viikonloppumeiningeissä ja tajusin yhtäkkiä maanantain härdelleissä, että olin unohtanut koko blogin. Ups! Alkuviikko oli töissä myös hektistä ja päätin maanantaina kerrankin jättää blogijutut sikseen ja olla stressaamatta siitä, etten julkaise postausta maanantaina, vaikka yleensä teen niin aina. Noh, välillä käy näköjään näin ihan vahingossa.

Järjestimme eilen aamulla töissä erään vaikuttajamarkkinoinnin tapahtuman ja olin rutinoituneena aamuchillailijana totaalisesti epämukavuusalueella joutuessani lähteä viemään aamu-unista naperoa hoitoon jo seitsemältä. Voin kertoa, etteivät todella aikaiset aamut lapsen kanssa tosiaan ole juttuni. Kiire ja kiukku on taattua todella aikaisina aamuina, onneksi niitä kuitenkin on harvemmin. Ja ehkä eniten ahdistun kiireesta ja fiiliksestä, että nyt myöhästyn. Olen tottunut siihen, että olen yleensä aina kaikkialla etuajassa ja panikoin yleensä jopa turhaan myöhästymistä kun loppupeleissä myöhästyn todella harvoin oikeasti. Ja btw, en ole ennen ollut todellakaan mikään tapahtuma-ekspertti, mutta työn puolesta on ollut ihan huippua päästä järjestämään kivoja tapahtumia ja oppimaan uutta niihin liittyen 🙂

Nyt kun mietin taaksepäin menneitä vuosia vakuutus- ja pankkihommissa kun menin töihin vuosia joko seitsemään tai kahdeksaan, täytyy todeta, että pitkässä juoksussa tuo yhtälö olisi kyllä pienen lapsen kanssa aivan mahdottomuus. Ainakin siis minulle, joka ei tosiaan nouse sängystä ja ole vartin päästä valmiina lähtemään ovesta ulos. Siis ikinä. Itseasiassa olen huomannut, että myös meidän napero on rauhallisten aamujen tyyppi. Olemme siis aina aamuisin kotona kaksin Tommin lähdettyä töihin ja pienen herättyä vietämme parin minuutin pötköttelyhetken yhdessä. Pieni pyytää minua aina laittamaan pään tyynyyn ja kyselen unista sun muusta. Nykyään napero myös haluaa katsoa telkkarista piirrettyjä ihan jokainen aamu ja painaa kaukosäätimestä aina Netflixin päälle, haha.

Täytyy todeta, että olen viime viikkoina potenut pientä luovuuskriisiä. En nyt varsinaisesti blogin kanssa, vaan noin muuten. En ymmärrä miten juuri minun elämään mahtuu säännöllisesti ties mitä draamaa omien tai läheisten kautta ja nytkin on erään seikan selvittely vienyt aivan liikaa energiaani. Minua inspiroi ja motivoi uusien juttujen ideointi, mutta nyt tuntuu, että inspishanat ovat jonkin aikaa olleet tukossa ja se harmittaa. Haluaisin keksiä ja kehitellä uusia, kivoja juttuja, mutten vielä toistaiseksi ole keksinyt mitä se voisi olla. Mietin jo keväällä pitkään, että pitäisin seuraajilleni jonkinlaisen neulomis-workshopin. Muutama viikko takaperin juttelin tästä erään käsityötilini seuraajan kanssa, jonka tapasin kaupungilla pipon sovituksen tiimoilta ja kertoi olevansa ainakin ehdottomasti mukana workshopissa, jos semmoisen päätän järjestää. Ehdin jo tiedustella alustavasti kumppaneita, tuumailla tiloja ja muuta, mutta rehellisyyden nimissä en ole ehtinyt viedä koko hommaa eteenpäin. Mutta eilen palasi mieleeni jälleen idea siitä aikaisemminkin mainitsemastani keramiikkakurssista- tai illasta, jonne voisin kutsua myös teitä lukijoita mukaan! Täytyykin tutkailla tätä. Kiinnostaisiko teitä miitti esimerkiksi keramiikkakurssin tiimoilta? Jotain kivoja ja uudenlaisia juttuja kaipaisin tähän pimeään syksyyn.

Törmäsin loppukesästä itseasiassa aivan sattumalta käsitteeseen elämyshakuisesta erityisherkästä ja ajatuksissani oli jo ajat sitten kirjoittaa tästä blogiin, oivalsin nimittäin tuolloin käsitteen kuvaavan minua täydellisesti. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, olen ennen ollut jossain määrin jopa allerginen käsitteelle eritysherkkä, mutta lähivuosina oppinut ymmärtämään tätäkin käsitettä paremmin. Olen sivunnut aihetta esimerkiksi tässä empaatikko-postauksessani. Näen itseni empaatikkona, mutta jossain määrin myös erityisherkkänä. Ehkäpä elämyshakuinen introvertti kuitenkin kuvaa minua parhaiten.

Elämyshakuinen (High Sensation Seeker / HSS ja HSP ) herkkä kaipaa elämäänsä seikkailua, vaihtelua ja nimenomaan niitä elämyksiä, koska kyllästyy helposti tasapaksuun arkeen ja rutiineihin. Usein luovuus on vahvasti läsnä elämässä. Elämyshakuinen persoona hakee uusia elämyksiä ja tunteita esimerkiksi matkustelun kautta, mutta karttaa fyysisiä riskejä. Ja juuri siksi tämä kuvaa minua niin täydellisesti, koska ahdistavimmaksi asiaksi koen arjessa juuri sen oravanpyörämäisen tasapaksun elämän, joka pyörii päivästä toiseen samojen rutiinien, loman odottelun ja jossain määrin vaihtelemattoman arjen ympärillä. Kuten viime viikolla kirjoitinkin, koen rutiinit tietyllä tavalla turvana ja tärkeänä, mutta rajansa silläkin. Rutiinit ovat jossain määrin pysyvyyttä ja turvaa tuovia seikkoja, mutta itselleni pahin mahdollinen tilanne on tasapaksu, vain rutiinien ohjaama elämä ilman niitä seikkailuja. Jotenkin tätä on hieman hankala pukea sanoiksi, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä yritän ajaa takaa.

Saan itse hurjasti energiaa uusista ideoista ja innostun todella paljon asioista, joiden parissa puuhastelen. Oli se sitten pipomallisto, maailmanympärysmtaka tai yrittäjäksi ryhtyminen. Ja sitten taas kyllästyn helposti asioihin, jotka junnaavat paikallaan, työhön joka ei enää anna haasteita ja juuri niiden elämysten puuttumiseen. Nuoresta saakka olen ajoittain painunut ”Onko elämä nyt sitten tätä?”-tyyppisten ajatusten kanssa ja ajoittain se on ollut todella turhauttavaa. Tunne siitä, että elämä on tasapaksua puurtamista ja uusien seikkailuiden odottamista. Väittäisin, että juuri elämyshakuinen puoleni on syy siihen, miksi olen todella motivoitunut tavoittelemaan asioita, jotka minulle ovat elämässä tärkeitä. Koska juuri tämä on elämyshakuisen ja sitten taas ei-elämyshakuisen henkilön ero: Kaikki eivät edes kaipaa elämyksiä tai seikkailua elämäänsä, vaan yksinkertaisesti nauttivat ja ovat tyytyväisiä juuri siihen mitä on nyt.

Oli se sitten juuri se tavallinen arki ja toisten mieltämä oravanpyörä. Eikä siinäkään ole mitään väärää. Välillä toivoisin olevani enemmän sen tyyppinen, mutta toisaalta silloin en ehkä tavoittelisi yhtä kunnianhimoisesti tiettyjä asioita. Koska elämyshakuinen innostuessaan jostain todella innostuu ja antaa projektille kaikkensa, menevät myös energiatasot aaltoilevina ja he saattavat ajoittain kokea olonsa uupuneiksi käytettyään energiansa uppoutumalla intohimon kohteisiinsa. Tämän vuoksi on erityisesti elämyshakuisille introverteille tärkeää varata aikaa lepoon ja latautumiseen. Itselleni esimerkiksi viikonloput ovat aina buukattu juuri tämmöiseen.

Nyt olenkin pohtinut, että voiko elämyshakuisuus olla yhteydessä siihen juurettomuuden tunteeseen, jota olen käsitellyt täälläkin? Onko paikalleen asettuminen ja tasainen arki elämyshakuisen ihmisen pahin vihollinen? Vai vaatiiko se vain totuttelua? Nuorempana ajattelin aina, että sitten kun olen vanhempi / valmistunut / töissä / muunlaisessa elämäntilanteessa, elän juuri sitä omannäköistä elämääni, koska elämän pitäisi ennen kaikkea olla seikkailu. Viimeiset pari vuotta olenkin ottanut suuria harppauksia tätä kohti, mutta jokin silti mietityttää. Ehkä juuri pelko siitä, että entäs jos jämähtää paikoilleen ja katuu asioita myöhemmin? Ja kyllä, pahimpia pelkojani on juuri se, että jämähtäisin paikalleen odottaen jotain parempaa vain siksi, etten uskalla edetä oikeiden unelmien tai rohkeiden tekojen kanssa. Tämä on myös yksi niistä teemoista, joka tuntuu vuosi toisen perään nousevan esille juuri näin syksyisin. Ehkäpä se suurin unelmani juuri nyt (ja on jo nuoresta asti ollut) olisi jonain päivänä elää jonkinlaista digital nomad-elämää paikassa (tai paikoissa), jonka tuntee sataprosenttisesti kodikseen.

Ja nyt kun pääsin sisään tähän aiheeseen, olen pohtinut lähinnä sitä, että millainen elämä sitten sopii elämyshakuiselle luonteelle? Voiko koko elämä olla jatkuvia elämyksiä ja seikkailua? Aihe on todella mielenkiintoinen ja uskon, että myös teidän joukosta löytyy näitä elämyshakuisia tyyppejä. Suosittelen tutkimaan tätä syvemmin, koska itse ainakin koin oivalluksen hoksattuani tämän.

 

Oletteko te kuulleet elämyshakuisista introverteista tai tunnistatteko itsenne tästä kuvauksesta?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.