Julkaistu

Kolmenkympin kriisi (?)

Tiedättekö mitä olen tässä lähiviikkoina tuumaillut? Tai no varmasti miljoonaa asiaa maan ja taivaan väliltä, mutta ennen kaikkea sitä, että olenko keskellä jonkinlaista kolmenkympin kriisiä. En ole maininnut asiasta kovinkaan monelle, mutta jostain syystä ajattelin, että tapa jäsennellä asia itselleni voisi olla kirjoittaa ajatukseni tästä puhtaaksi. Täyttäessäni 30 ja 31 tuumasin, että huit hait kolmenkympin kriiseille. Toisaalta, olin juuri edellisenä vuonna käynyt läpi todella massiivisen oivallustyön, vaihtanut alaa ja herännyt jopa täysin erilaisiin arvoihin elämässä. Jossain määrin ajattelin, että ehkäpä kriiseilyni on tältä erää kriiseilty. Vaikkakin, milloinka niiltä kriiseiltä tässä elämässä nyt pääsisi täysin välttymään..

Pitkin syksyä olen pyöritellyt mielessäni ties mitä, ollut muutenkin taas vaihteeksi melko stressaantunut, josta lääkärin mukaan myös kuukautishäiriöni johtuvat ja ollut yhtäkkiä jopa aivan epätoivoinen kaikesta. Mitä edes haluan tulevaisuudelta? Tiedän, että pitkä aika ilman kunnon lomaa ja yleisesti syksyn hämärä oireilivat loppuvuoden aikana, sekä ovat olleet osasyynä kaamosmasennukseenkin. Silti täytyy sanoa, että tämä taitaa olla ensimmäinen kerta elämässäni kun tunnen olevani jotenkin todella hukassa. Todella ankeina päivinä olen jopa miettinyt, että olenko oikeasti hyvä missään ja mikä olisi oikeasti minua varten. Kyllä, sanoinpa sen nyt ääneen. Aivan kuin osa itsevarmuudestani olisi jotain syystä murentunut loppuvuoden aikana, enkä ole koskaan aikaisemmin ollut samanlaisten ajatusten äärellä. Todella toivon, että tämä olisi jonkinlaista kaamos-melankoliaa, mutta entäs jos ei olekaan?

Ehkä radikaalein toimenpide, jota olen tässä tuumaillut on se, että haluanko enää jatkaa somessa tulevaisuudessa. Henkilökohtaisesti tai työn puolesta. Entäs jos tekisinkin jatkossa jotain aivan muuta? Oikeastaan koko ajatus on tullut itselleni aivan puskista tässä viimeisten parin kuukauden aikana. Vaikka rakastankin blogiani ja (teitä!), voin tässä yli kymmenen vuoden blogi- ja somekokemuksen perusteella todeta, etten voi sanoa tämän alan enää aina täysin vastaavan omia arvojani. Todellisuudesta vieraantuminen, analytiikka- ja algoritmikeskeisyys, sekä toki sitten ne somen huonot puolet, kuten oman elämänsä jakaminen tuhansille ja ajoittain ikävänkin kritiikin kohteeksi joutuminen. Olen kaikki nämä vuodet suhtautunut someen todella intohimoisesti ja kyllä, jopa uhrannut somelle reilun kymmenen vuoden aikana merkittävän palan elämästäni. Mutta toisaalta taas tietynlainen jatkuvasti jossain esillä oleminen on osaltaan todella kuormittavaa pitkässä juoksussa. Yhä useammin tuntuu siltä, että haluaisi vain olla ja elää rauhassa, ilman että jakaisin siitä mitään sosiaaliseen mediaan.

Ajatukset pohjautuvat varmasti ainakin osittain tietynlaiseen turhautumiseen. Haluaisin tehdä enemmän tietynlaista sisältöä, joka nyt ikävä kyllä ei juuri tällä hetkellä ole mahdollista. Lisäksi olen ehkä se tyyppi, joka haluaa panostaa tähän täysillä ja olen harmikseni kokenut, etten viime aikoina ole yksinkertaisesti ehtinyt uppoutua blogiin ja teksteihin aivan niin syvällisesti kuin haluaisin. Osittain tämä varmasti johtuu jonkinlaisesta someähkystä kun teet käytännössä työksesi pelkkää sosiaalista mediaa, jonka seurauksena tuntuu, että koko elämäsi pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä. Viime kuukausina olen alkanut kaivata sitä, että tekisit blogia harrastuksena, ilman paineita ja someähkyä. Itse blogin lopettaminen kokonaan tuntuu ainakin vielä tällä hetkellä kaukaiselta ajatukselta ja tuskin tulen sitä tekemään ainakaan aivan äkkiseltään. Silti kaipaan jonkinlaista suunnanmuutosta, uusia tuulia ja näkökulmia.

Kolmenkympin kriisi tai ei, jonkinlaista murrosvaihetta tässä varmasti parhaillaan käydään läpi. Sanotaanko näin, että en ehkä ole aivan tyytyväinen kaikkiin reitteihin, joita olen valinnut ja viime vuoteen mahtui ajoittain liiankin paljon asioita, jotka mieluiten olisin jättänyt täysin kokematta. Se, mitä ihan oikeasti juuri nyt kaipaan, on pysähtyä hetkeksi paikalleen, priorisoida elämän tärkeimmät asiat ja hengittää syvään. Tuntuu kuin kaiken myllerryksen keskellä olisin yhtäkkiä täysin unohtanut itseni. Kuka olen, mitä haluan ja minne ihan oikeasti olen menossa?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 7 kommenttia.

Julkaistu

Oletko sinäkin elämyshakuinen introvertti?

Alkuviikosta tuli oikeastaan aivan vahingossa pientä hiljaiseloa tänne blogiin. Olin viikonloppuna jotenkin niin chillausmoodissa kotona, että olin vielä maanantainakin jossain viikonloppumeiningeissä ja tajusin yhtäkkiä maanantain härdelleissä, että olin unohtanut koko blogin. Ups! Alkuviikko oli töissä myös hektistä ja päätin maanantaina kerrankin jättää blogijutut sikseen ja olla stressaamatta siitä, etten julkaise postausta maanantaina, vaikka yleensä teen niin aina. Noh, välillä käy näköjään näin ihan vahingossa.

Järjestimme eilen aamulla töissä erään vaikuttajamarkkinoinnin tapahtuman ja olin rutinoituneena aamuchillailijana totaalisesti epämukavuusalueella joutuessani lähteä viemään aamu-unista naperoa hoitoon jo seitsemältä. Voin kertoa, etteivät todella aikaiset aamut lapsen kanssa tosiaan ole juttuni. Kiire ja kiukku on taattua todella aikaisina aamuina, onneksi niitä kuitenkin on harvemmin. Ja ehkä eniten ahdistun kiireesta ja fiiliksestä, että nyt myöhästyn. Olen tottunut siihen, että olen yleensä aina kaikkialla etuajassa ja panikoin yleensä jopa turhaan myöhästymistä kun loppupeleissä myöhästyn todella harvoin oikeasti. Ja btw, en ole ennen ollut todellakaan mikään tapahtuma-ekspertti, mutta työn puolesta on ollut ihan huippua päästä järjestämään kivoja tapahtumia ja oppimaan uutta niihin liittyen 🙂

Nyt kun mietin taaksepäin menneitä vuosia vakuutus- ja pankkihommissa kun menin töihin vuosia joko seitsemään tai kahdeksaan, täytyy todeta, että pitkässä juoksussa tuo yhtälö olisi kyllä pienen lapsen kanssa aivan mahdottomuus. Ainakin siis minulle, joka ei tosiaan nouse sängystä ja ole vartin päästä valmiina lähtemään ovesta ulos. Siis ikinä. Itseasiassa olen huomannut, että myös meidän napero on rauhallisten aamujen tyyppi. Olemme siis aina aamuisin kotona kaksin Tommin lähdettyä töihin ja pienen herättyä vietämme parin minuutin pötköttelyhetken yhdessä. Pieni pyytää minua aina laittamaan pään tyynyyn ja kyselen unista sun muusta. Nykyään napero myös haluaa katsoa telkkarista piirrettyjä ihan jokainen aamu ja painaa kaukosäätimestä aina Netflixin päälle, haha.

Täytyy todeta, että olen viime viikkoina potenut pientä luovuuskriisiä. En nyt varsinaisesti blogin kanssa, vaan noin muuten. En ymmärrä miten juuri minun elämään mahtuu säännöllisesti ties mitä draamaa omien tai läheisten kautta ja nytkin on erään seikan selvittely vienyt aivan liikaa energiaani. Minua inspiroi ja motivoi uusien juttujen ideointi, mutta nyt tuntuu, että inspishanat ovat jonkin aikaa olleet tukossa ja se harmittaa. Haluaisin keksiä ja kehitellä uusia, kivoja juttuja, mutten vielä toistaiseksi ole keksinyt mitä se voisi olla. Mietin jo keväällä pitkään, että pitäisin seuraajilleni jonkinlaisen neulomis-workshopin. Muutama viikko takaperin juttelin tästä erään käsityötilini seuraajan kanssa, jonka tapasin kaupungilla pipon sovituksen tiimoilta ja kertoi olevansa ainakin ehdottomasti mukana workshopissa, jos semmoisen päätän järjestää. Ehdin jo tiedustella alustavasti kumppaneita, tuumailla tiloja ja muuta, mutta rehellisyyden nimissä en ole ehtinyt viedä koko hommaa eteenpäin. Mutta eilen palasi mieleeni jälleen idea siitä aikaisemminkin mainitsemastani keramiikkakurssista- tai illasta, jonne voisin kutsua myös teitä lukijoita mukaan! Täytyykin tutkailla tätä. Kiinnostaisiko teitä miitti esimerkiksi keramiikkakurssin tiimoilta? Jotain kivoja ja uudenlaisia juttuja kaipaisin tähän pimeään syksyyn.

Törmäsin loppukesästä itseasiassa aivan sattumalta käsitteeseen elämyshakuisesta erityisherkästä ja ajatuksissani oli jo ajat sitten kirjoittaa tästä blogiin, oivalsin nimittäin tuolloin käsitteen kuvaavan minua täydellisesti. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, olen ennen ollut jossain määrin jopa allerginen käsitteelle eritysherkkä, mutta lähivuosina oppinut ymmärtämään tätäkin käsitettä paremmin. Olen sivunnut aihetta esimerkiksi tässä empaatikko-postauksessani. Näen itseni empaatikkona, mutta jossain määrin myös erityisherkkänä. Ehkäpä elämyshakuinen introvertti kuitenkin kuvaa minua parhaiten.

Elämyshakuinen (High Sensation Seeker / HSS ja HSP ) herkkä kaipaa elämäänsä seikkailua, vaihtelua ja nimenomaan niitä elämyksiä, koska kyllästyy helposti tasapaksuun arkeen ja rutiineihin. Usein luovuus on vahvasti läsnä elämässä. Elämyshakuinen persoona hakee uusia elämyksiä ja tunteita esimerkiksi matkustelun kautta, mutta karttaa fyysisiä riskejä. Ja juuri siksi tämä kuvaa minua niin täydellisesti, koska ahdistavimmaksi asiaksi koen arjessa juuri sen oravanpyörämäisen tasapaksun elämän, joka pyörii päivästä toiseen samojen rutiinien, loman odottelun ja jossain määrin vaihtelemattoman arjen ympärillä. Kuten viime viikolla kirjoitinkin, koen rutiinit tietyllä tavalla turvana ja tärkeänä, mutta rajansa silläkin. Rutiinit ovat jossain määrin pysyvyyttä ja turvaa tuovia seikkoja, mutta itselleni pahin mahdollinen tilanne on tasapaksu, vain rutiinien ohjaama elämä ilman niitä seikkailuja. Jotenkin tätä on hieman hankala pukea sanoiksi, mutta toivottavasti ymmärrätte mitä yritän ajaa takaa.

Saan itse hurjasti energiaa uusista ideoista ja innostun todella paljon asioista, joiden parissa puuhastelen. Oli se sitten pipomallisto, maailmanympärysmtaka tai yrittäjäksi ryhtyminen. Ja sitten taas kyllästyn helposti asioihin, jotka junnaavat paikallaan, työhön joka ei enää anna haasteita ja juuri niiden elämysten puuttumiseen. Nuoresta saakka olen ajoittain painunut ”Onko elämä nyt sitten tätä?”-tyyppisten ajatusten kanssa ja ajoittain se on ollut todella turhauttavaa. Tunne siitä, että elämä on tasapaksua puurtamista ja uusien seikkailuiden odottamista. Väittäisin, että juuri elämyshakuinen puoleni on syy siihen, miksi olen todella motivoitunut tavoittelemaan asioita, jotka minulle ovat elämässä tärkeitä. Koska juuri tämä on elämyshakuisen ja sitten taas ei-elämyshakuisen henkilön ero: Kaikki eivät edes kaipaa elämyksiä tai seikkailua elämäänsä, vaan yksinkertaisesti nauttivat ja ovat tyytyväisiä juuri siihen mitä on nyt.

Oli se sitten juuri se tavallinen arki ja toisten mieltämä oravanpyörä. Eikä siinäkään ole mitään väärää. Välillä toivoisin olevani enemmän sen tyyppinen, mutta toisaalta silloin en ehkä tavoittelisi yhtä kunnianhimoisesti tiettyjä asioita. Koska elämyshakuinen innostuessaan jostain todella innostuu ja antaa projektille kaikkensa, menevät myös energiatasot aaltoilevina ja he saattavat ajoittain kokea olonsa uupuneiksi käytettyään energiansa uppoutumalla intohimon kohteisiinsa. Tämän vuoksi on erityisesti elämyshakuisille introverteille tärkeää varata aikaa lepoon ja latautumiseen. Itselleni esimerkiksi viikonloput ovat aina buukattu juuri tämmöiseen.

Nyt olenkin pohtinut, että voiko elämyshakuisuus olla yhteydessä siihen juurettomuuden tunteeseen, jota olen käsitellyt täälläkin? Onko paikalleen asettuminen ja tasainen arki elämyshakuisen ihmisen pahin vihollinen? Vai vaatiiko se vain totuttelua? Nuorempana ajattelin aina, että sitten kun olen vanhempi / valmistunut / töissä / muunlaisessa elämäntilanteessa, elän juuri sitä omannäköistä elämääni, koska elämän pitäisi ennen kaikkea olla seikkailu. Viimeiset pari vuotta olenkin ottanut suuria harppauksia tätä kohti, mutta jokin silti mietityttää. Ehkä juuri pelko siitä, että entäs jos jämähtää paikoilleen ja katuu asioita myöhemmin? Ja kyllä, pahimpia pelkojani on juuri se, että jämähtäisin paikalleen odottaen jotain parempaa vain siksi, etten uskalla edetä oikeiden unelmien tai rohkeiden tekojen kanssa. Tämä on myös yksi niistä teemoista, joka tuntuu vuosi toisen perään nousevan esille juuri näin syksyisin. Ehkäpä se suurin unelmani juuri nyt (ja on jo nuoresta asti ollut) olisi jonain päivänä elää jonkinlaista digital nomad-elämää paikassa (tai paikoissa), jonka tuntee sataprosenttisesti kodikseen.

Ja nyt kun pääsin sisään tähän aiheeseen, olen pohtinut lähinnä sitä, että millainen elämä sitten sopii elämyshakuiselle luonteelle? Voiko koko elämä olla jatkuvia elämyksiä ja seikkailua? Aihe on todella mielenkiintoinen ja uskon, että myös teidän joukosta löytyy näitä elämyshakuisia tyyppejä. Suosittelen tutkimaan tätä syvemmin, koska itse ainakin koin oivalluksen hoksattuani tämän.

 

Oletteko te kuulleet elämyshakuisista introverteista tai tunnistatteko itsenne tästä kuvauksesta?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Uusia tuulia ja pohdintaa työnhausta

Viimeisten viikkojen on ollut hieman jännät paikat, enkä ole hiiskunut täällä asiasta mitään. Tänä vuonna en ole hakenut aktiivisesti töitä, koska en ensinnäkään ole kokenut sitä taloudellisesti pakollisen tarpeelliseksi juuri nyt, enkä muutenkaan tässä tilanteessa näe  järkevänä hakea paikkoja ”vain huvikseen”, koska haluaa  jonnekin, ihan sama minne. Alkukesästä eksyin pari kertaa huvikseni Oikotielle ja totesin, että huhheijaa. Luin muutaman ilmoituksen läpi silkasta mielenkiinnosta. Työnhaku, henkilöstöjohtaminen ja HR-jutut ovat kiinnostaneet minua aina hurjasti aiheina, joten senkin vuoksi koen kiinnostavana perehtyä ajoittain siihen, mitä työmarkkinoilla tapahtuu ja millaisia osaajia työnantajat etsivät.

 Esimerkiksi erääseen pankkiin haettiin someviestinnän osaajaa ja hetken ajan mietin jo, että voisiko tämä kiinnostaa, kunnes palasin taas järkiini sen suhteen, että olisinko oikeasti valmis hyppäämään täysillä takaisin pankkimaailmaan? No, rehellisyyden nimissä en. En nimittäin koe, että olisin juuri nyt valmis sitoutumaan kokoaikaiseen työhön blogijuttujen ohella ja niitä kiinnostavia osa-aikaisia onkin sitten melkoisen harvassa.. Toisaalta myös parissa suuressa konsernissa työskennelleenä täytyy mainita, että vaikka olenkin kaivannut sitä tiettyä yhteisöllisyyttä, on suurten organisaatioiden byrokratia ja jähmeä tapa toimia juuri se, mitä en ole kaivannut.

Mielestäni työpaikan täytyy oikeasti inspiroida ja innostaa sinua, kuten se yksi sattumalta bongaamani paikka jota päätin viime tammikuussa ulkomailla ollessamme todella randomisti hakea yrityksestä, joka oli ollut haaveenani todella pitkään. Olin pari päivää aivan hajalla siitä, etten päässyt haussa eteenpäin, koska jotenkin sinisilmäisesti koin, että tottakai pääsen edes haastatteluun, koska koin vastaavani hakijana juuri sitä, mitä tuolta tehtävältä haettiin. Mutta semmoista se on ja uskon, että homma oli tarkoitettukin näin. Samalla iski jotenkin päin kasvoja, kuinka paljon hakijoita hyviin paikkoihin on. Siis jopa satoja! Huh, eipä ole työnhaku tänä päivänä ainakaan helppoa.

Vaikka olenkin viihtynyt hyvin näinkin, on kaipuu edes osittain ajasta johonkin yhteisöön ja ennen kaikkea ihmisten ilmoille ollut kova. Olen kokenut välillä tuhlaavani tietyllä tavalla osaamistani ja kapasiteettiani sillä, että kökötän useimpina päivinä viikossa vain ja ainoastaan näitä omia juttuja puuhastellen. Ei sillä, että ajatukseni esimerkiksi yrittäjyyden tai tärkeiden juttujen tekemisen suhteen olisivat muuttuneet – päinvastoin. Loppupeleissä sekin voi nimittäin lamaannuttaa, ettei ole pitkään aikaan osallisena minkäänlaiseen työyhteisöön tai organisaatioon ja tietynlaiseen putkiajatteluunkin tottuu kun pyörittelee ajatuksia ja ideoita lähinnä omassa päässään. Olenkin kevään aikana maininnut muutamaan otteeseen täällä blogissa, että tavoitteissa olisi syksylle jonkinlainen osa-aikatyö tasapainoittamaan arkea.

Bongasin kesäkuussa haun osa-aikaisesta oman alani työstä mailini kautta tulleesta uutiskirjeestä, jonka kuvaus oli juuri sitä, mitä työltä odotankin. Ajattelin, että vitsi, kokeilenpa onneani ja laitoin jopa ystävälleni viestiä, että tämä voisi olla niin juttuni! Muutama viikko, pari onnistunutta ja mukavaa haastattelua myöhemmin sain viime viikolla aivan ihanan puhelun uudelta esimieheltäni, että hänellä on ilo valita minut pestiin. Jee! Aloitan siis kesän jälkeen osa-aikatyöt kolmena päivänä viikossa, enkä voisi olla enemmän innoissani.

Sinänsä hassua, että käydessäni viime lokakuussa ennustajalla Loseissa (postaus täällä) kertoi tämä, että saan tämän vuoden aikana työtarjouksen, johon kannattaa suostua. Kuulemma paikka jollain tapaa löytää minun luokseni, paikka jossa on hyvä energia ja tavallaanhan se löysikin. Ennustajahan myös näki, että tulen irtisanoutumaan sekä sen, että taloudellinen tilanteeni tulee jonkin aikaa olemaan tuon aikaista tasoa epätasaisempi, kunnes tasoittuu tämän vuoden syksyllä (!!). Aika jännä juttu!

Tämän vuoden aikana olen elänyt noin puolella siitä tulotasosta, joka minulla oli käydessäni kokopäivätöissä ja tehdessäni blogijuttuja. En ole missään nimessä kokenut asiaa minään maailmanloppuna, mutta tulojen epäsäännöllisyys on se, joka ajoittain stressaa. Et tiedä, saatko jonain kuukautena 1000e vai 4000e ja tottakai asuntolainat sun muut maksut rullaavat aina kuukaudesta huolimatta. Lisäksi tulevia kuukausia on aina vaikea ennakoida. Tästä huolimatta täytyy todeta ja yrittää olla himpun verran ylpeä omista suorituksistaan, että koen pärjänneeni tähän asti yrittäjänä varsin hyvin! Silti olen todennut, että en ehkä pitkässä juoksussa ole se tyyppi, joka inspiroituu uudesta työskentelemällä yksinäisenä sutena, vaikkakin oma rauha välillä on täysin tervetullutta.

Se, että olet edes parina-kolmena päivänä viikossa aivan uudessa ympäristössä, toisten ihmisten kanssa ja muiden aiheiden äärellä, tuo ainakin omalla kohdallani paljon inspiraatiota myös niihin omiin juttuihin. Ja juuri sitä olen kaivannutkin. Ainakin toistaiseksi laskutan tekemäni työn yritykseni nimiin, joten päätoimisena yrittäjänä rullataan edelleen uusista tuulista huolimatta! Kirjoittelen työstä varmasti vielä myöhemmin lisää. Koen, että paluu osittain muihin töihin tekee hyvää blogillekin ja saan tännekin enemmän ura-ja business-aiheista sisältöä, jotka ovatkin olleet suosituimpia aiheita blogissa 🙂

 

Tänään on ohjelmassa pakkausta ja huomenna Santorini! Palailen siis luultavasti seuraavan kerran sieltä 🌈✨

 

Kuvat minusta Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 18 kommenttia.

Julkaistu

Pala amerikkalaista unelmaa?

Meillä alkaa ensi viikolla pojan kanssa kesäloma ja yritänkin vielä ennen sitä tehdä intensiivisesti rästihommia tämän viikon. Blogi tulee toki päivittymään normaalisti, mutta aikomus on heräillä tarpeeksi ajoissa aamulle tekemään kirjoitusjuttuja. Olen pari viime viikkoa kärsinyt ajoittain kamalasta kirjoitusblokista. Ehkä ahdistavimpia ovat bloggaajana ne päivät kun istut koneen äärellä tyhjä tekstikenttä edessäsi, etkä yksinkertaisesti saa sanoja ja lauseita syntymään.

Kieltämättä olen lähiviikkoina ollut melko poikki, koska meneillään on ollut useampi projekti, jotka ovat vieneet hurjasti aikaa. Yksi omista luonteenpiirteistäni (ja välillä juuri yksi niistä haastavimmista) on nimittäin, että aina kun saan yhden asian päätökseen ja olisi saumaa ottaa hetki rauhallisemmin, keksin heti kaksi uutta ideaa ja ajattelen, että nämä vielä. Toisaalta auttaa tuo piirre eteenpäin ja kehittymään, mutta toisaalta taas uuvuttaa pidemmän päälle. Kieltämättä olen myös ehkä hieman huono olemaan oikeasti ylpeä tekemistäni jutuista ja monesti saatan ajatella asioista vähän liiankin vaatimattomasti. Vaikka kymmenen muuta kehuisivat jotakin asiaa upeaksi, saattaa omassa päässäni pyöriä lähinnä se, että mitä olisin voinut tehdä vieläkin paremmin? Itsekriittisyys ja vaativuus itseään kohtaan ovat ehkä niitä heikkouksia, joita pitäisi parantaa. Olenkin tässä haaveillut pienestä lomasta, siis oikeasta semmoisesta. En edes muista milloin olisin oikeasti lomaillut yli kolme päivää? Siis niin, ettei vaikkapa blogi, käsityöt ja sähköpostittelu olisi olleet jollain tapaa kuvioissa.

Viime aikoina olen pohtinut menestystä ja, että tuleeko se koskaan helpolla? Mitä siihen oikeastaan vaaditaan? Toki menestys merkitsee eri ihmisille täysin eri asioita ja on muutenkin käsitteenä varsin laaja-alainen. Minulle menestys on sitä, että pääsen toteuttamaan itselleni tärkeitä, mielekkäitä asioita, tunnen iloa tekemistäni asioista ja olen tyytyväinen valintoihini, joita elämässäni teen. Toiselle voi menestys merkitä ”amerikkalaisen unelman” tyyliin suuren skaalan menestystä, joka usein yhdistetään taloudelliseen menestykseen. Kuten vaikkapa Yhdysvalloissa tai monissa Aasian maissa, on meillä Suomessa huomattavasti vaatimattomampi suhtautuminen menestykseen. Toki kannustetaan kouluttautumaan korkealle ja tavoitellaan mukavaa elämää, mutta kuitenkin ehkä siinä määrin, että elämä on mielekästä ilman, että joutuisi luopumaan täysin vapaudestaan tai omasta ajastaan. Myönnän itsekin joskus haaveilleeni siitä kuuluisasta ”amerikkalaisesta unelmasta”, mutta sitten taas ajattelen asiaa toiselta kantilta. Olisinko valmis vain rahan vuoksi puurtamaan pitkiä päiviä vuodesta toiseen ilman lomaa? Ei kiitos. Monessa maassa ovat viikkojen palkalliset lomat – asia joka on meille täysin itsestäänselvää,  jopa täysin utopistinen unelma.

En nyt tiedä näenkö itseäni minään supermenestyjänä, mutta omalla skaalallani on menestystä se, että kykenen itse elättämään itseni yritykseni kautta niin, että tulen toimeen ja on mahdollisuus tehdä juuri niitä asioita, joista itse nautin. Ja tottakai koen itseni menestyjänä myös äitinä, jos nyt hypätään ura-asioiden ulkopuolelle. Mielestäni jokaisen pitäisi asennoitua niin, että kokee itsensä oman elämänsä menestyjäksi. Itse en (tällä hetkellä) mittaa menestystä rahassa, mutta onhan raha tottakai merkittävä mittari tietynlaisen menestyksen määrittämiseen. Tarkoitan tällä sitä, että voin kokea menestyneeni asiassa x, vaikkei siihen käytetyt tunnit välttämättä näkyisikään samassa suhteessa pankkitilillä. Lisää rahaa korreloi lisää menestystä ja monelle rikastuminen onkin se perinteisin merkki menestyksestä. Mutta onko se kaikki kaikessa?

Itsekin toimin pienyrittäjänä ja jos toisaalta olen yllättynyt siitä, kuinka helppoa Suomessa loppupeleissä on yrittää tai perustaa yritys. Silti valehtelisin jos väittäisin, että yrittäminen on aina helppoa, saati sitten oikeasti rikastuminen yrittämällä Suomessa. Hoidettavia juttuja riittää aina, vaikkei niistä saisikaan rahaa pankkitilille. Kyllä, sinänsä pääsee palkkatöissä huomattavasti helpommalla, koska ei juurikaan tarvitse stressata toimeentulosta. Useimmiten riittää, että menet paikalle ja hoidat työsi hyvin.


Olen itse monesti törmännyt siihen, että jos henkilö X menestyy elämässään tai omalla alallaan, on perusolettama se, että on syntynyt kultalusikka suussa tai että ne hyvät edellytykset ovat olleet valmiina esimerkiksi perhetaustan vuoksi. Unohdetaan se, että onnistumisten ja menestyksen eteen vaaditaan usein paljon työtä, uhrauksia ja jopa ensin useita epäonnistumisia. Melko harvassa ovat ne menestystarinat, joissa noustaan huipulle tekemättä mitään. Asia, joka täytyy todeta näin oman näkemykseni perusteella ja mitä olen aiheesta muiden ihmisten kanssa keskustellut, on motivaatio ja kunnianhimo menestyä tai pärjätä usein jopa vahvempi silloin, kun sosiaalisesta tai yhteiskunnallisesta näkökulmasta katsoen ei omata valmiiksi niitä edellytyksiä tai tukijoukkoja elämään.

Ainakin minua todella risoo ajatus siitä, että pitäisi saada kaikki, mutta asioiden eteen ei olla valmiita tekemään kertakaikkiaan mitään. Kaikki pitäisi saada valmiiksi kannettuna nenän eteen. Ei maailma vain toimi niin. Ehkä tämä johtaa juurensa juuri siitä faktasta, että me suomalaiset olemme ehkä ajan mittaan tottuneet ajatukseen siitä, että kaikki on niin hyvin. Ilmainen koulutus, laadukas terveydenhuolto ja sosiaalietuudet. Mihin siis tarvitaan amerikkalaisia unelmia kun on mahdollista elää ihan ok-mukavaa elämää helpollakin? Keskiverto-koulumenestyksellä riittää, että päätät itse mitä haluat opiskella ja tehdä elämälläsi. Kaikille ei sama ole yhtä itsestäänselvyys. Jollain tapaa voisi siitä vaatimattomuudesta pois opettelu ja pienissä määrin tietynlaisen ”dream big”-asenteen omaksuminen jopa tehdä hyvää meille suomalaisille, jotka tunnetusti olemme melko kilttiä, vaatimatonta ja jossain määrin jopa vähään tyytyvää, mutta hurjan innovatiivista kansaa. Voisiko se johtaa lukuisiin uusiin Nokian tai Rovion kaltaisiin maailmanluokan menestystarinoihin?

En ole muuten tainnut muistaa mainita mitään uudesta tukastani? No, pidennykset tekivät pienen paussin jälkeen paluun ja olen ollut todella tyytyväinen tukkaan! Nyt on jo reilu vuosi edellisestä raidoituksesta ja sen jälkeen olenkin ollut ”omillani”, mitä nyt on tullut pientä luontoäidin aurinkoraitaa ulkona 😀 Nyt kun huonokuntoista vaalennettua latvaa on siistitty (ja mainitsinkin, että se on varissut pois ihan itsestäänkin) niin aletaan oikeastaan olla omassa luonnollisessa sävyssä, vihdoinkin 🙂 Ja kaikkien näiden blondaus-vuosien jälkeen täytyy todeta: Tämähän on aika kiva! Viimeksi käytin reilut puoli vuotta BP Hairin Slavic-pidennyshiusta, josta tykkäsin hurjasti, mutta nyt halusin käyttää vanhoja jemmapaketteja kaapista ja päähän päätyi pitkästä aikaa Rapunzelin Premium-hiusta. Meniköhän päähäni noin 2 pakettia, sävyinä tämä ja tämä. Kampaajani Qhairin Maria leikkaa sinetit aina pienemmiksi ja napsi noista raidallisista sineteistä niin, etteivät kaikkein vaaleimmat osiot päätyneet tukkaan.

Tulipas hieman sekava postaus, toivottavasti saitte jollain tapaa tästä kiinni 😀 Ainiin ja tuo leo-kuosinen hame on yksi kirppislöydöistäni Jyväskylän Uffilta!

Kuinka te ajattelette menestyksestä?

 

Entä mitä tuumaatte tukasta?

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

Epävarmuus, uhka vai mahdollisuus?

Vapusta selvitty! Oma vatsani on edelleen aivan pallo kaikista herkuista, joita tuli eilen ja toissapäivänä vedettyä. Munkkeja, tippaleipää, poppareita.. Olisikohan viikon herkkusaldo tällä kertaa tässä? Eilen hengailtiin omassa pihassa ja vietettiin vappubrunssia ystävien kanssa. Poika oli kaksi päivää kertakaikkisen takertuneena vappupalloonsa, eikä ollut kaukana, että olisi yrittänyt raahata sitä illalla sänkyynkin mukaan. Onko muuten muita taaperoita, jotka haluavat ehdottomasti ottaa aina sänkyyn unileluksi auton? Ei tulisi kuuloonkaan, että pehmolelu kelpaisi, koska oman lemppariauton (tai siis anteeksi kuorma-auton) on oltava vieressä ihan joka yö 😀

Toukokuu on kuukautena itseasiassa yksi suosikeistani. Kevään virallinen startti, se mitä on odottanut koko pitkän talven ajan. Minulle kevät merkitsee usein tietynlaista itsetutkiskelun ja pohdinnan aikaa. Keho ja mieli heräävät  pimeän talven jäljiltä, joka voi tuoda mukanaan myös ristiriitaisia tunteita. Kevät vuodenaikana symboloi kasvua, luovuutta ja uusia alkuja. Luodaan edellytykset tulevalle kaudelle ja kesälle. Vähän kuin perusta vuodelle niistä asioista ja ajatuksista, jotka ehkä ovat hautuneet mielen sopukoissa talven aikana.

Aikaisemmin olen ollut aina tarkasti päämäärien nainen. Tiedättekö kun aina odottaa vähintään sitä kesän lomaa, reissua tai jotain tapahtumaa. Sinänsä on tilanne tällä hetkellä erilainen, koska rehellisyyden nimissä en tiedä mitä kesällä tai syksyllä tapahtuu. Ei suunnitelmia, eikä mitään konkreettista päämäärää, jota odottaisi. En tiedä onko tilanne sen huonompi kuin se, jossa on ollut ne selkeät päämäärät, mutta ainakin erilainen.

Toki työ on yrittäjällekin tärkeä asia elämässä, ellei jopa aiempaa tärkeämpi, koska on eri tavalla vastuussa työsi tuloksista ja tulevasta, kuin tavallisena palkansaajana. Tällä hetkellä ei minulla esimerkiksi ole mitään kiinteää tuloa. Semmoista, jonka tietäisi rullaavan tilille kuukaudesta riippumatta. Palkkatyössä tämmöisiä asioita ei juurikaan edes ajattele. Sitä, kuinka itsestäänselvyytenä sitä piti palkkaa, verrattuna esimerkiksi yrittäjyyteen, kun joudut oikeasti tekemään paljon hommia jokaista euroa kohden.

Tilanne on se kun tiedät tulosi 2-3 kuukautta eteenpäin, jonka jälkeen voi olla täysin tyhjää. Viisi vuotta takaperin en olisi kuuna päivänä nähnyt itseäni tässä tilanteessa. Epävarmuus oli vihollinen. En kertakaikkiaan sietänyt sitä ollenkaan ja halusin pelata varman päälle kaikessa. Usein eniten kuitenkin pelkää niitä asioita, joita ei ole mahdollista hallita tai joista ei tiedä tarpeeksi. Mitä tässä välissä on tapahtunut? Epävarmuus tulevasta ei tietyllä tapaa enää pelota tai ahdista, vaikkakin tottakai ajoittain mietityttää esimerkiksi taloudellisesta näkökulmasta. Tunne siitä, että kaikki kyllä järjestyy ja tämä on oikea polku, on vahva. Ehkä suurin askel onkin ollut tämän vuoden aikana oppia luottamaan juuri siihen tunteeseen.

Ajatustyö tulevan suhteen onkin vienyt aivan valtavasti energiaa viime aikoina. Mihin suuntaan kehitän käsityöbisnestä? (Vai kehitänkö edes?) Jos, niin miten minulla edes olisi yksin siihen resursseja näin yhden naisen käsityötehtaana? Tunteeni ovat ristiriitaiset, mutta samalla toiveikkaat. Optimistiset, mutta silti vielä jollain tapaa ajoittain epävarmat. Tiedättekö kun on siinä elämäntilanteessa, jossa periaatteessa kaikki on mahdollista, mutta silti on vähän umpikujassa, koska joutuu tietyllä tavalla luomaan asioita tyhjästä.

Kuuntelin alkuviikosta ensimmäistä kertaa äänitteen viime syksyn kanavoinnista. Alunperin oli tarkoitus kirjoittaa kanavoinnista erillinen postaus, mutta loppupeleissä vaati tuo istunto melkoisesti prosessointia ja koin, että moni sen aikana kuultu asia olisi liian henkilökohtaista tänne. En edes tiedä miksi olin jännittänyt tuon äänitteen kuuntelua lähes puolen vuoden ajan? Maanantaina kuitenkin pistin nauhan pyörimään. Kanavoinnissa nousi esille esimerkiksi se, että kontrollin ja hallinnan tarve ovat asioita, jotka ovat vahvasti hallinneet elämää ja tunnistan tämän ehdottomasti. Kontrolli siitä, että arki sujuu tietynlaisella kaavalla, eikä epävarmuus pääse yllättämään. Samalla nuo kontrollin kahleet ovat kuitenkin esteenä asioille, joita kenties voisi tapahtua, mikäli niille antaa mahdollisuuden. Kun pyrkii välttämään epävarmuutta joka asian suhteen, pysyy helposti siellä helpolla mukavuusalueella, josta ei pahimmassa tapauksessa ole joustovaraa kehittymiseen tai uusiin mahdollisuuksiin.

Sinänsä hassua, että juuri tämän puolen vuoden aikana olen enemmän pyrkinyt tästä eroon alitajuisesti, vaikken edes muistanut, että asia oli noussut kanavoinnissa ilmi. Olen kehittäjä, jonka tulisi työssään pyrkiä kehittämään juuri sitä ”omaa juttuani”, eikä jumittua pisteeseen, josta ei ole mahdollista laajentaa omaa osaamistaan ja kehittyä. Tässä maailmassa ei ole valmiina odottamassa mitään minulle tarkoitettua, vaan se pitäisi luoda itse. Tämä onkin saattanut aiheuttaa tunnetta ulkopuolisuudesta tai siitä, etten aina tule ymmärretyksi. Yhteiskunnan byrokratia, kriittisyys itseään kohtaan ja täydellisyyteen pyrkiminen ovat taakkoja ja hidasteita, joka aiheuttavat turhautumista kun haluaisi tehdä ja luoda asioita, mutta jokin hidastaa etenemistä. Oma ihannemaailmani olisi se, jossa ihmiset olisivat aina oma itsensä, ilman peliä tai valheita. Se juuri ahdistaakin valtavasti, koska naiivisti haaveilen siitä utopistisesta haavemaailmasta, jossa ihmisillä ei ole taka-ajatuksia tai intressejä toisten loukkaamiseksi. Miksi kaikki ei voisi olla niin yksinkertaista?

Uskon itse vahvasti siihen, että hyviä asioita tapahtuu kun antaa niille mahdollisuuden ja on valmis ottamaan riskejä. Kuinka koskaan voisikaan tietää, mitä matkan varrella voi tulla eteen, ellei edes anna asioille mahdollisuutta? Myös niille mahdottomille ideoille. Mikä on loppupeleissä pahin, mitä voisi tapahtua? Palatakseni postauksen alkuperäiseen pointtiin, täytyy todeta epävarmuuden olevan ennen kaikkea mahdollisuus. Haluankin uskoa siihen, että kaikella on tarkoitus ja myös menneisyydessä tehdyt valinnat ovat olleet osana muokkaamassa sitä kokonaisuutta, jota elämme tässä hetkessä. Silti, jos voisin mennä ajassa taaksepäin ja kertoa jotain nuoremmalle minulle esimerkiksi kymmenen vuoden taakse, yrittäisin rohkaista sietämään paremmin epävarmuuden tunteita ja päästämään irti turhasta kontrollista.

Tulipas ajatuspläjäys näin aamutuimaan. Mukavaa alkanutta toukokuuta teille 🙂

Ja hei, onko epävarmuus teille vihollinen vai mahdollistaja? ✨

 

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.