Julkaistu

Ajatuksia nykypäivän raadollisesta työelämästä: Uskalla olla sopivasti itsekäs!

Eilen hehkutin niin kovasti perhesunnuntain perään, kunnes muistin sopineeni brunssitreffit erään ystävän kanssa, joka on ”jengiäni” entiseltä työpaikaltani. Pyysimme myös erästä kolmatta ystäväämme mukaan ja pankkijengi (ja osittain ex-pankkijengi) kokoontui Weeruskan brunssille. Helsinki-vuosinani olen löytänyt valtaosan ystävistäni juuri työn kautta. Useinhan se varmaan näin aikuisiällä meneekin niin. Juuri eilen juttelimme mm. työhyvinvoinnista ja siitä kuinka suuri merkitys sillä ja hyvällä työporukalla oikeasti on työssä jaksamisen suhteen. Vähän tylsempääkin työtä jaksaa kyllä puurtaa jos porukka on hyvä ja työyhteisö tuo semmoista tietynlaista positiivista vastapainoa itse tekemiselle. Sitten kun sekä työ ja ilmapiiri ovat niitä, jotka ainoastaan puuduttavat ja tuntuvat ikäviltä, on joku jo pahasti pielessä. Tuon keskustelumme jälkeen näin viime yönä unta, jossa olin palannut eräälle vanhalle työpaikalleni. Ainoa työpaikka vuosien takaa, jonne en sopeutunut ja jossa en kertakaikkisesti viihtynyt. Nuo muistot kumpusivat unen myötä mieleeni ja aloin pohtia nykypäivän työelämää yleisesti.

Itse en jaksa ymmärtää sitä, kuinka vanhanaikainen johtotyyli monissa suurissa firmoissa on edelleen tänä päivänä. Ajatellaan, että autoritäärinen johtajuus on se paras ja tehokkain tapa. Painostamisella ja pelottelulla päästään (mukamas) niihin hyviin ja parempiin tuloksiin. Mielestäni tuo on niin väärä ja vanhanaikainen ajattelutapa. Oma maalaisjärkenikin kun sanoo, että kaikki lähtee siitä työntekijöiden hyvinvoinnista ja kannustavasta perustasta. Kiitetään, palkitaan niistä hyvistä suorituksista, tsempataan. Eikä niin, että kaikki tapahtuu juuri päinvastoin ja tentataan, että miksi suoriudutaan huonosti, jolloin työntekijät todennäköisesti pelko persuuksissaan yrittävät niihin ”parempiin tuloksiin” yksinkertaisesti uuvuttamalla itsensä. Kun sitten kerran yltää niihin älyttömiin tavoitteisiin, on kiitos tyyliä taputus olalle ja perään sanat ”Mutta hei, ensi kerralla sitten vieläkin paremmin!”.

Työt tehdään tauoilla ja omalla ”pimeällä ajalla”, jotta näyttäisi lukujen mukaan siltä, että suoriutuu hyvin, mutta usein ei sekään ole loppupeleissä tarpeeksi. Sillä ei ole väliä kuinka paljon asiakkaat sinusta pitävät, kuinka huolellisesti ja tunnollisesti teet työsi tai kuinka laadukasta työsi tulos on. Jossei myyntiä tai tulosta tule, olet täysi nolla. Pelkät numerot merkitsevät valitettavan paljon monella työpaikalla. Nykyään alan itse nähdä suorastaan punaista kun ajattelen tätä aihetta. Ja yleensä näiden raadollisten alojen johtajat ovat niitä, jotka eivät oikeasti tiedä kyseisestä työstä mitään, miten sitä tehdään, millaiset tavoitteet ovat oikeasti realistisia ja mihin menee minkäkin verran aikaa. Hyvähän sieltä pilvilinnasta on huudella käskyjä ja painostaa alaisia oman jaksamisensa äärirajoille, kunhan ylin johto on tyytyväinen ja tuotetaan osakkeenomistajille tarpeeksi tulosta. Eikä siinä, tottakai bisnesmaailmassa on perimmäinen ajatus tehdä rahaa ja voittoa, mutta ei sen pitäisi mennä niinkään, että se kaikki tulos tehdään oikeasti työntekijöiden hyvinvoinnin piikkiin. Asiat voisivat olla täysin toisin ja tulos jopa parempi, jos johtamistapoihin, palkitsemiseen ja työntekijöiden hyvinvointiin kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

Pahimmassa tapauksessa tilanne johtaa siihen, jossa ainut keino on kuukausien totaalinollaus. Tässä oma tilanteeni reilun viiden vuoden takaa. Omalla kohdallani tosin riitti vain työpaikan vaihto ja kesäloma, mutta seuraukset olisivat voineet olla pahemmatkin. Onneksi äitiys oli viimeistään omalla kohdallani semmoinen herättäjä, jolloin tajusi, ettei mitä tahansa vain pidä hyväksyä tai sietää. Mikään työ ei ole sen arvoista, että uuvut tai menetät työkykysi, oli se sitten hetkeksi tai lopuksi elämääsi. Se on karmiva fakta, että nykypäivän työelämä on varsin raadollinen. More is more, eikä mikään riitä. Tehostaminen, epärealistiset tavoitteet ovat nykyään työpaikoilla itseisarvoja. Eniten tilantessa kärsivät tietysti ne tunnolliset työntekijät, jotka haluavat tehdä työnsä hyvin, olla tarpeeksi hyviä ja pelkäävät suoriutuvansa huonosti, vaikkei vika olisikaan heissä, vaan nimenomaan niissä tavoitteissa ja johtamistavassa. Eipä siis ihme, että monet tekevät nykyään radikaaleja päätöksiä, perustavat yrityksiä, alkavat downshiftaamaan ja sanovat ei sille oravanpyörälle. Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa tavoittelemaan omia unelmiaan ja olisiko loppupeleissä niin kamalaa tienata kuukaudessa esimerkiksi muutama satanen vähemmän, jos tekee jotain niin kivaa joka ei edes tunnu työltä?

Mielestäni jokaisen esimiehen pitäisi käydä työssäoppimisjakso, jossa opettelisi viikon-parin ajan alaistensa työtehtäviin. Veikkaan, että moni varmasti osaisi arvostaa sen jälkeen heidän tekemisiään melko uudessa valossa.. Työhyvinvointi on ollut itselleni aina todella kiinnostava aihe ja lähellä sydäntä. Muutama vuosi sitten harkitsinkin hakevani lukemaan aikuiskasvatustiedettä juuri tämän alan tiimoilta, mutta se unelma sitten vain jäi johonkin. Olen itse aikoinaan palanut loppuun ja voin kertoa, että niitä merkkejä ei välttämättä vain itse huomaa. Siinä kaiken keskellä vain pakolla raahautuu aamuisin töihin, vaikka kuinka ahistaisi tai purskahtaisi itkuun työmatkalla. Yrittää tehdä työnsä paremmin kuin hyvin ja skipata tauot, jotta kukaan ei pääsisi pitämään sinua alisuoriutujana. Vapaa-ajalla vaan pötkötetään zombiena sohvalla miettien, ettei jaksa yksinkertaisesti tehdä mitään muuta kun vaan olla. Päätä särkee, niska on täysin juntturassa, jatkuvat flunssaoireet ja muut merkit, joista ehkä ravataan lääkärissä, mutta niitä ei vaan osata yhdistää työuupumukseen.

Voin tähän loppuun todeta, että omat silmäni ovat sen verran auenneet, etten yksinkertaisesti suostuisi enää alistumaan entiseen. Siksi vaihdoinkin työhön, jossa työn laatu on suoriutumisen mittari, ei sen määrä. Nykyään uskallan olla itsekkäämpi, kritisoida asioita ja sanoa ei. Tämä on minun elämäni ja se täytyy pyhittää niille oikeasti tärkeille asioille; perhe ja oma terveys. Mikään ei saisi mennä niiden asioiden edelle. Tänä päivänä en ymmärrä miksi edes harkitsin jäämistä vanhaan työhöni? Miksi en toiminut aiemmin? Tietyillä aloilla ei todellakaan kilpailla palkoilla ja saatat tehdä asiantuntijatyötä, josta maksetaan muualla tuplapalkka. Itse hyödyin alan vaihdosta huomattavasti myös taloudellisesti. Jotenkin sitä vuosien mittaan sokaistuu siihen palkka-ansaan, eikä ehkä huomaa, ettei sen puuduttavan ja yli-tavoitteellistetun työn rahallinen korvaus ole kohdillaan henkisen kuorimituksen suhteen verrattuna siihen, millainen tilanne voisi oikeasti olla.

Ymmärrän tietysti, ettei ole mahdollista, että jokainen tässä maailmassa tekisi omaa unelmatyötään, mutta jos jokainen olisi tarpeeksi itsekäs ja tekisi vain sen, mitä oikeasti jaksaa ja ehtii normaalin työajan puitteissa, tämäkin systeemi jossain vaiheessa saattaisi lähteä purkaantumaan. Kun liian kiltit ja tunnolliset työntekijät pyrkivät omalla ajallaan ylituloksiin, näyttää se siltä, että nuo lähes yliluonnolliset tulokset ovat täysin mahdollisia. Niin kauan tämä oravanpyörä jatkuu ja työntekijöitä piiskataan yhä älyttömämpiin suorituksiin. Itse uskallan nykyään sanoa rohkeammin ”en ehdi”, toivottavasti sinäkin jonain päivänä, ellet jo tänään. Tässä maailmassa kyllä riittää erilaisia töitä ja varmasti jokaiselle juttuja, jotka ovat oikeasti niitä mieluisia ja innostavat aamuisin nousemaan ylös. Siksi kannustankin kaikkia tavoittelemaan omia unelmiaan. Jonain päivänä voi kaduttaa, ettei tullut sitä tehtyä aikaisemmin.

Mitä ajatuksia aihe herättää teissä? Kuulostaako tutulta? Uskallatko sinä olla sopivan itsekäs?

 

Kuvat Jutta Hirsimäki

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Julkaistu

Unelmatyössä!

Mietin pitkään, että kirjoitanko sen kummemmin uudesta työstäni. Enhän aikaisemminkaan ole blogissa sen tarkemmin eritellyt aiempia työtehtäviäni, sitä pankin konttorityötä lukuunottamatta, josta tein keväällä postauksen Kiinnostaako pankkityö? Kerron millaista se on oikeasti! Ennen mammalomaahan työskentelin pankissa rahanpesun asiantuntijana. Tutkin siis rahavirtoja ja arvioin, voisiko ne liittyä esimerkiksi rahanpesuun. Sitä ennen työskentelin Tanskan osakemarkkinalla, jossa selvittelin instituutioiden suurempia kauppoja ja toimin pohjoismaisena linkkinä ulkomaisille investointipankeille, jotka siis olivat asiakkaitani. Sitä ennen taas toimin eri tehtävissä pankin konttorissa ja siihen hommaan siis alunperin tulin pankkiin. Ja kaikkia näitä tehtäviä ennen olin vuoden vakuutusalalla, sitä ennen vuosia kaupan alalla myyjänä. Luottamuksellisista syistä pankin toimintatavoista, asiakkuuksista tai monista muista asioista ei saa hiiskua edes kotona perheelleen, siksi olen aina puhunut työstäni kovin yleisellä tasolla. Toisaalta olen myös tietyllä tavalla halunnut pitää työelämäni erillään blogista, koska toki minulla on myös erillinen privaattielämä, jota en tänne blogin puolelle halua. Toki nyt näistäkin tehtävistä saa mainita näin yleisellä tasolla, mutta en ole aikaisemmin vaan halunnut täällä sen koommin kertoa mitä teen.

Nykypäivänä kaikki on kuitenkin netissä, suurin osa ihmisistä Linkedinissä, joten monet tietävät toistensa työpaikat joka tapauksessa sitä kautta. Ajattelin, että miksi en toisaalta voisi puhua työstäni myös täällä. Muistatte kuitenkin kun esimerkiksi keväällä postailin paljon mietteitäni siitä, mitä oikeasti haluan tulevaisuudeltani. Uranvaihto, uudet tuulet ja itsensä kehittäminen alkoivat nousta yhä enemmän ajankohtaisiksi, sekä yleisesti tunne siitä, että haluaa tehdä jatkossa asioita, jotka oikeasti kiinnostavat ja tuovat iloa elämään. Olen aina kyllä viihtynyt työpaikoillani ja kerran olen elämässäni ollut semmoisessa työpaikassa, jonne ahdisti aamuisin mennä. Noin yleisesti olen herännyt aamuisin töihin sillä perus ”blaah, töihin”-mentaliteetilla, tiedätte varmaan. Perustyytyväisenä, mutta sen koommin en ole varsinaisesti nauttinut töihin menemisestä sillä tavoin, että olisin kokenut tekeväni jotain joka oikeasti on intohimo. Nykyään kuitenkin odotan jokaista työpäivää innolla ja töihin meneminen on ihan mahtavaa! Mikäs sen parempaa.

Aloitin mahdollisten työkuvioiden haistelun jo hyvissäajoin ennakkoon. Sanoisinko, että suunnilleen vuosi sitten. Homma lähti tietysti sen hahmottelusta, että mitä oikeasti ylinpäänsä haluan tehdä? Mistä nautin ja mitä haluan tulevaisuudelta? Mitkä ovat niitä osaamisalueitani, jotka auttaisivat tavoitteisiin pääsemisessä? Otin yhteyttä vajaa vuosi sitten kahteen eri paikkaan, jotka kiinnostivat ja molemmat näistä yrityksistä olivat semmoisia, joihin olin luonut kontakteja blogivuosieni aikana. Pistin myös huvikseni yhden työhakemuksen menemään, mutta sen koommin ei tuosta paikasta kuulunut. Sen sijaan alkoi kevään mittaan suunnittelut mahdollisen työtarjouksen tiimoilta ja kesällä homma sitten varmistuikin parin tapaamisen, sekä yhteisen ideoinnin jälkeen. Loppupeleissä en siis lähettänyt nykyiseen työpaikkaani mitään hakemusta, vaan käytännössä paikka irtosi suhteiden kautta ja juuri blogitaustani avulla.

Mietimme parin ystävämme kanssa yhdessä vaiheessa myös yrityksen perustamista, mutta jotenkin yrittäjyys nykypäivän Suomessa pelottaa! Varsinkin someviestinnän alalla on hurjasti kilpailua, asiakashankinta on vaikeaa varsinkin pienelle toimijalle ja koko yritysbykrokratia on yhdenlainen viidakko. Juttu ehti edetä jo melko pitkälle suunnittelussa, mutta loppupeleissä pistimme homman jäihin ja sitten varmistuikin tämä uusi palkallinen työni, jossa ehkä samaan tyyliin pääsen tekemään hommia kun ehkä olisin yrittäjänä voinut tehdä. Eihän se yrittäjyys ole tulevaisuudessa lainkaan poissuljettu juttu esimerkiksi päivätyöni ohella, mutta toistaiseksi olen varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Työni on melko itsenäistä ja pääsen suunnittelemaan asioita, sekä nimenomaan käyttämään omia aivojani ja ideoimaan juttuja luovalla tavalla, joka ei aiemmissa töissä ollut mahdollista. Aikaisemmin olen tehnyt työtä, joka etenee tarkasti valmiiksi laadittujen työohjeiden ja prosessien mukaan. Tiedätte varmasti eron..

Nykyään työskentelen siis tulospohjaisessa mediatoimistossa, jossa tarjoamme asiakkaillemme erilaisia viestinnän/media-alan palveluita ja tuotteita. Päiväni kuluvat suunnitellen erilaisia toteutuksia, asiakkaita ja yhteistyökumppaneita tavaten. Olen paljon yhteydessä bloggaajiin ja somevaikuttajiin, sekä omiin asiakkaisiimme. Teen jonkin verran myös asiakashankintaa, mutta pääasiassa hoidan asiakassuhteita, ideoin tulevia kamppiksia ja toteutuksia, sekä haistelen noin yleisesti alan uusia tuulia.. Rakastan työtäni yli kaiken! Meillä on ihan loistava porukka ja olen tosiaan tiimimme ainut nainen. Voin täysin rehellisesti sanoa, että olen jokaisesta työpäivästä innoissani ja välillä jopa harmittaa kun viikonloppu tulee, jos on ollut hyvä draivi päällä 🙂

Blogin myötä olen solminut hurjasti suhteita eri tahoille ja yleisesti some/blogikenttä, sisältömarkkinointi ja vaikuttajaviestintä ovat täysin tuttuja juttuja. Niiden vuoksi minut tähän tehtävään valittiinkin. Voin täysin rehellisin mielin sanoa, että kaikista näistä blogivuosista on ollut kyllä hurjasti hyötyä ja vasta nyt olen alkanut oivaltamaan, kuinka paljon rakas harrastus onkaan antanut tietoa ja kokemusta, jota ei siellä koulun penkillä samalla tavalla oppisi. Olen vuosia pitänyt blogikokemusta jotenkin täysin itsestäänselvänä asiana, mutta sitten taas kun juttelee toisen markkinointi-ihmisen kanssa, jolla on osaamisalana joku täysin eri aspekti kun some, ymmärtääkin vasta sen, ettei se kaikki tieto olekaan täysin itsestäänselvyys.

Sitten taas voisi miettiä, että miksi junnasin kaikki nämä vuodet jossain ihan muualla? Enpä tiedä sitä itsekään. Vielä 5v takaperin ajattelin, että some työnä on yhtä kun höpöhöpö, mutta niin sitä vaan on aina jälkiviisas näiden asioiden suhteen. Ja toki sitä kasvaa vuosien varrella ja tulee enemmän selväksi se, mitä elämältään haluaa. Itselläni juuri äitiys oli tuo ”käännekohta”, jolloin halusi tehdä kaikkensa, jotta voisi jatkossa myös työn saralla tehdä sitä mitä oikeasti rakastaa. En silti sanoisi, että mikään työkokemus on turhasta. Esimerkiksi pankki opetti hurjasti! Asiakaspalvelun lisäksi paineensietokykyä, pitkäjänteistä myyntityötä, asiakaskontaktointia ja uusasiakashankintaa. Taitoja, joita tarvitaan nykyään todella monella alalla. Oma mielipiteeni on, että kaikki kokemus on aina plussaa ja kasvattaa sitä kokonaisosaamista. En itsekään välttämättä olisi juuri tässä nyt, jos olisin tehnyt uravalinnat eri tavoin.

Loppuun voisin myös todeta, että hyppy tuntemattomaan työn suhteen oli ehkä elämäni suurempia päätöksiä. Toki nyt on huomannut, että jos haluaa saavuttaa unelmiaan, on riskejä vaan ottettava 🙂 En kadu päivääkään!

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Julkaistu

Takaisin töihin mammalomalta!

Nyt on virallisesti viikko takana töitä mammalaiffin jälkeen ja toki ihmettelemistä löytyy edelleen. Kaiken kaikkiaan kaikki on mennyt kyllä valtavan hyvin ja tietysti kohdallamme tätä sopeutumista auttaa vähän se, että mies on vielä hetken kotona pikkuisen kanssa. Eli ei tarvitse vielä kylmiltään heittäytyä siihen työt- ja tarharumbaan, joka varmasti jossain määrin tulee vaatimaan meiltä kaikilta alkuun totuttelua.

Reippaasti yli vuosi tuli vietettyä kotona, mikä nyt toisaalta on loppupeleissä varsin lyhyt aika työelämässä.. Aikansa kuitenkin kaikella ja siitä huolimatta, että olen kovin ollut innostunut työhön paluusta, oli myös kotona vietetty aika ehdottomasti kullan arvoista. Sitä kun näkee oman pienokaisen kehittymisen ja jokaisen hetken vierestä, tuota kun ei vuosien päästä enää saa takaisin. En olisi muutenkaan uskonut äitiyden kasvattavan näin paljon myös niitä työelämätaitoja; ennen kaikkea kärsivällisyyttä, tehokkuutta ja sitten myös tietynlaista armollisuutta itseään kohtaan. Itsensä ja tulevaisuuden haaveet, sekä tavoitteet näkee nyt aivan eri tavalla kun on ehtinyt ajan kanssa pohtia, että mitä sitä oikeasti haluaa tulevaisuudelta.

Alunperinhän olin melkein varma, että haluan palata takaisin töihin heti vanhempainvapaan päättyessä. No, mielihän muuttui melko nopeasti kun virallinen töihinpaluu alkoi häämöttää, eihän sitä olisi itse vielä raaskinut niin pientä hoitoon lykätä jos kerran on vielä mahdollisuus jatkaa kotona olemista. Eihän sillä KHT:llä mitään leveää elämää elä ja toki lainat ovat olleet hoitovapaan ajan lyhennysvapaalla, mutta ei tässä kuitenkaan ole joutunut nälkääkään näkemään. Mielestäni kotihoidon tuki on aivan mielettömän hyvä systeemi ja eihän sen tarkoituskaan ole tietysti rahallisesti palkan tai työttömyysturvan vastine, vaan enemmänkin juuri pieni kannustin viettää pidemmän aikaa kotona talouden niin salliessa.

Itse olin säästänyt rahaa hoitovapaalle jo kauan ennakkoon ja tavallaan ennakoinut jo hyvissä ajoin mahdolliset tulevat ja yllättävät kuluerät. Suosittelen kaikille asiaan varautumista ennakkoon, esimerkiksi jo raskauden aikana voi aloittaa säästämisen, vielä kun talous rullaa sitä normaalia. Eihän se säästäminen ja varautuminen koskaan ole pahasta, vaikka sitten sattuisikin pärjäämään kotona ilman säästöihin kajoamista 🙂 Meillä kriittinen tekijä oli se, että laitoimme asuntolainan lyhennysvapaalle siinä vaiheessa kun jäin kodinhoidontuelle. Siinä säästi jo heti satoja euroja kuussa pakollisista menoista. Ensi kuussa alkaa taas sitten asuntolainan maksu.

Omalla kohdallani totesin kuitenkin, että tämä puolitoista vuotta on melko hyvä aika viettää kotona ja kyllä sen sitten vaan tuntee milloin aika on kypsä töihin paluun, sekä yleisesti myös sen hoidon aloittamisen suhteen. Uskon, että päivähoito tulee pienellekin ihan hyvään saumaan, välillä on tuntunut siltä, että poika on jopa kyllästynyt meihin täällä kotona, joten ehkä eri ihmiset, erilaiset puuhailut ja uudet lekit tulevat uudessa ympäristössä tulevat myös hänelle ihan mukavana vaihteluna.

Kuten olen täällä kertonutkin, pitkän harkinnan jälkeen päätin vaihtaa kokonaan alaa ja jättää vanhan rahoitusalan asiantuntijan pestini. Hyppääminen uuteen ja tuntemattomaan on ollut ehkä siinä mielessä ”rankempaa”, että joutuu uuden arkirytmin lisäksi totuttelemaan täysin erilaiseen työhön, järjestelmiin ja moniin muihin juttuihin, jotka vanhaan työhön palatessa olisivat tulleet vanhasta muistista. Toki työelämä kehittyy nykyään semmoista vauhtia, että muutoksia olisi varmasti ollut vanhaan tehtäväänkin palatessa ihan riittämiin. Tuntuu, että kaikki kehittyy nykypäivänä semmoista vauhtia, ettei muutamaa kuukauttakaan enää ehdi pysyä samassa, puhumattakaan nyt siitä, että olisi useita vuosia pois työstään.

Päivähoidon alkaminen lokakuussa muuttaa toki vähän tätä arkirytmiämme, mutten kuitenkaan usko, että kovinkaan paljoa. Pidän itse töistä etäviikon ekan päivähoitoviikon ajan, jolloin vien naperon aina hetkeksi hoitoon yksinään. Jatkossa pyrin muutenkin yrittämään systeemiä, jossa voisin välillä aamuisin tehdä kotoa pari tuntia töitä, mikäli poikaa nukuttaa aamulla vähän pidempään. Tällöin ei tulisi niin pitkiä hoitopäiviä.  Jokatapauksessa tulen pyrkimään siihen, että herään itse aikaisemmin puuhailemaan omat juttuni ensin alta pois, sitten herätän pojan, tehdään aamuhommat ja lähdetään tarhan kautta töihin. Tommilla taas sitten tulee olemaan vastuullaan tarhasta hakeminen. Meillä kävi aivan mieletön tuuri päivähoitopaikan suhteen ja saimme paikan juuri sieltä, josta halusimme! Kamalan säädön jälkeen tietysti, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.

Asia, jota eniten ”pelkäsin” töihin paluussa on osoittautunut ehkä kaikkein pienimmäksi huolenaiheeksi. Tai siis eipä niitä huolenaiheita muutenkaan kamalasti ole ollut tämän aiheen suhteen, mutta kuitenkin.. Olen kotimammaillessa tietyllä tapaa pitänyt blogin kautta yllä sosiaalisuuttani, yllättävän paljon nimittäin vetristää aivoja ihan sekin, että tuottaa kirjallista sisältöä. Töissä raporttien, sähköpostien ja erilaisten juttujen kirjoittaminen on ollut arkipäivää. Tulee toki jatkossakin olemaan ihan avainjuttu osata muotoilla ja esittää asioita selkeästi kirjallisena.

idkuva

     Tämä asia, jonka huomasin kuitenkin kotiäiteillessä nousseen jossain vaiheessa pintaan oli tietynlainen ujous sosiaalisia tilanteita kohtaan. Se on oikeasti varmaan se petollisin juttu kotimammailussa, että oikeasti jäisi vuosiksi vaan sinne kotiympyröihin, jolloin helposti alkaa jopa pelätä sosiaalisia tilanteita ja ahdistua siitä, että joutuukin aikuisten joukkoon tai joutuu olemaan jollain tapaa esillä. En nyt tarkoita, että tämä välttämättä kaikilla tulisi eteen, koska on kuitenkin paljon itsestään kiinni mitä arkena tekee. Melko helppoa on kuitenkin varsinkin pikkuvauvan kanssa jäädä välillä kotiympyröihin junnaamaan päiväkausiksi, jopa viikoiksi. Itse huomasin tämän etenkin talvella kun kaikkialle lähteminen oli sen pukeutumisrumban kanssa jotenkin niin työlästä, että ennemmin hoiti vaan ne pakolliset lenkkeilyt ja kauppareissut.

Omalla kohdallani tämä tietynlainen uusi ”ujous” tuli ilmi lievänä esimerkiksi blogitapahtumissa, kotona möllöttämisen jälkeen small talk ei enää luonnistunutkaan vanhaan malliin ja tuntui tavallaan kun olisi ollut uusi, ujompi ja arempi minä. Se oli asia, jota pelkäsin. Että olisin muuttunut jännittäjäksi tai alkanut stressata asiakastapaamisia ja muita sosiaalisia juttuja, jotka ennen olivat olleet silkkaa arkipäivää ja päinvastoin kivoja juttuja. Toki koin, että sosiaalisuuteen vaikutti hurjasti esimerkiksi se, miten on saanut edellisinä öinä nukuttua. Jos yöunet olivat menneet plörinäksi, ei sitä jotenkin jaksanut sosialisoidakaan samalla tavalla kun normaalisti.

Pelkoni on onneksi osoittautunut turhaksi ja koenkin, että sen jälkeen kun olen saanut muuta mietittävää ja vaihtelua arkeen, olen ollut jopa täysin eri ihminen kun kuluneen vuoden aikana! Omalla kohdallani tämä oli juuri oikea aika palata töihin. Jonkin toisen kohdalla se voi taas olla pari vuotta myöhemmin tai paljon minua aikaisemmin. Uskon kuitenkin, että sen tuntee itse parhaiten kun ”aika on kypsä”.

Onko teillä ollut samoja ajatuksia mammaillessa tai töihin paluun suhteen?

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Ammattina bloggaaminen ja SoMe – ajatuksiani ja omia kokemuksiani aiheesta

Postausta työhönpaluusta on toivottu paljon, joten tässäpä iltapäivän ratoksi muutama miete aiheesta. Työaiheiset postaukset ovat muutenkin hurjan tykättyjä joten toivon, että pidätte tästä postauksesta! Ajatus saattoi vähän karata muihinkin aiheisiin ja myös siihen, onko blogi työtä tai miten määritellään ”työ”? Onhan tässä tullut ”jännitettyä” töihinpaluuta jo kuukausia ja pian se sitten onkin omalla kohdallani edessä. Kaiken tämän 1,5 vuoden kotona ”makoilun” jälkeen. Sen voin nimittäin todeta, että tämä aika on ollut kaikkea muuta kuin sitä! Eniten juurikin henkisen kasvun aikaa, mutta myös itsensä kehittämisen hetkiä.

Olen haastanut itseäni liikunnallisesti, opiskellut kotona itseäni kiinnostavia aiheita, kirjoittanut blogia melkeinpä päivittäin, toki meidän muita arjen rutiineja ja leikkejä unohtamatta! Juttuja jotka ovat pitäneet aivot virkeänä ja ehkä siksi työhönpaluu ei niinkään jännitä sen puolesta, että miten ”osaan tehdä muuta kun viettää aikaa lapsen kanssa kotona”. Enemmän jännitys onkin juuri positiivista innostusta, olen jo pari kuukautta suunnitellut ideoita työhöni ja suorastaan palan halusta päästä toteuttamaan inspiroivia juttuja. Asia, joka eniten tuo sitä jännitystä on kuitenkin nimenomaan uusi työ.  Se kun ei voi palata tuttuun ja turvalliseen, jossa kaikki lähtee heti rullaamaan vanhaan malliin.

idup

Kerroin aiemmin irtisanoutuneeni pankkityöstäni ja edelleenkään en ole millään tapaa katunut päätöstäni. Päinvastoin! Puuduttava, prosessinomainen ja byrokraattinen työ ei totisesti sitten enää ollutkaan minua varten ja kuten aiemmin olen täällä kertonutkin, haluan työelämässäkin jatkossa keskittyä asioihin, joihin koen intohimoa ja joista nautin. En koe, että kellokorttimainen työ, jossa omien ideoiden ja ajatusten hyödyntäminen on usein jopa mahdotonta, olisi minua varten. Haluan tehdä työtä, joka palkitsee, jossa tunnen oikeasti tekeväni jotain joka kiinnostaa, juttuja joita ei edes haittaa miettiä ensimmäisenä kun heräät sängystä. Toki nyt kaikessa työssä on aina puolensa, ne hyvät ja sitten ne huonot, mutta varmasti ymmärrätte pointtini.

Olen aina ollut todella työkeskeinen ja jo pienenä haaveilin töistä, oli kiva leikkiä ”pomoa” tai opettajaa, tehdä siskolle pistokokeita ja tehtäviä, myydä ovelta ovelle itsetehtyjä tuoksukortteja, yrittää tyrkyttää äitille ”ravintolaherkkuja” oman keittiön antimista itsetehdyllä ruokalistalla ja kaikkea tuommoista. Työjutut ovat siis aina pyörineet mielessä, tosin ne haaveet vaan vuosien mittaan vaihtuneet. Eka oli lentoemäntä, sitten muotisuunnittelija ja lopulta päädyinkin koulun kautta töihin vakuutusyhtiöön ja sen jälkeen pankkiin. Tietyllä tavalla harmittaa, etten miettinyt jo vuosikausia sitten jotain yritystoimintaa blogijutun ympärille, ei sitä silloin edes itse voinut kuvitella kuinka valtava juttu vaikka nyt sitten sosiaalisen median markkinoinnista tulisi.

Kai sitä silloin ajatteli vielä, että tuo täysin uusi ala oli jollain tapaa täysin höpöhöpöjuttu, ettei kukaan oikeasti voisi lukea työkseen vaikka blogeja tai naistenlehtiä. Kunnes kuulin vuosia takaperin, että se on täyttä arkea esimerkiksi viestintätoimistoissa. Johan tunsin itseni jotenkin suorastaan huijatuksi ja maailmani avartui. Sitä se nykypäivä on, työelämäkin on muuttunut. Eikä ihan vähääkään. Ennen kylvettiin peltoja ja tehtiin fyysistä työtä, nykyään työ on enemmän asiantuntijatyylistä, konsultointia, ideointia ja ennen kaikkea luovuutta.

Toki moni ajattelee edelleen, ettei ole työ olla bloggaaja tai sisällöntuottaja. Periaatteessa nyt voi olla ammatiltaan vaikka koiraterapeutti (ja siis onhan niitäkin olemassa) tai ihan mitä tahansa jos siitä maksetaan ja homma tuottaa. Itse nyt kuitenkin koen, että kyse on enemmän juuri siitä, että tekee jotain mistä nauttii ja sehän on vaan plussaa jos sillä on mahdollista elättää itsensä. Itse en saa tällä hetkellä säännöllistä palkkaa blogistani tai millään tasolla eläisi tällä hommalla, vaan kyse on enemmän harrastuksesta. Olen halunnut pitää blogini viimeisen vuoden aikana mahdollisimman ”stressivapaana” ja keskittyä menemään juuri fiiliksen mukaan.

Silti teitä käy täällä viikottain lähes 5000 yksittäistä tyyppiä kurkkimassa jorinoitani, kuukaudessa vieläkin suurempi joukko. Vanhempainvapaa ja hoitovapaahan ovat olleet loistavia mahdollistajia puuhailla kirjoitusharrastuksen kanssa! Tavan pysyä mukana ”aikuisten maailmassa”. Uuden blogipohjan myötä ennemmin vain halusin eroon mainosbannereistä enkä niitä lisää, enkä siis kaikesta tästä höpinästä huolimatta ole myöskään uudessa työssäni ryhtymässä kokopäiväiseksi bloggaajaksi tai sisällöntuottajaksi. Enemmän ehkä vähän näiden aiheiden parissa asiantuntijanäkökulmasta työskenteleväksi.

Yksi asia, joka on jatkuva nettijupinan aihe ja nyt on yksinkertaisesti pakko ottaa kantaa myös tähän aiheeseen. Vaikka tuossa aiemmin jo sivusinkin aihetta ”bloggaaminen työnä”, on jatkuva tapetilla oleva puheenaihe se, kuinka bloggaaminen ja somen päivittäminen koetaan liian helppona työnä tai keinona tienata tai ei työnä lainkaan. Toki töitä löytyy erilaisia, itsekin vuosia niska limassa raataneena todellakin tiedän sen. Tietty kuka tahansa voi perustaa blogin, ottaa siihen aikaa tuntikausia päivässä, ehkä jopa vuosien säännöllisellä ja pitkäjänteisellä työllä hommata jonkinlaisen lukijajoukon ja sitten yrittää ryhtyä tienaamaan kyseisellä lystillä. Itse melkein kymmenen vuotta blogia pitäneenä voin kyllä allekirjoittaa sen, että myös bloggaaminen voi olla tietyllä tapaa raskasta.

Olet käytännössä 24/7 miettimässä juttuaiheita, olen joskus menneinä vuosina useinkin heräillyt keskellä yötä kirjoittamaan juttua muistiin kun ajatus alkoi virrata, kirjoittamassa ajatusta vaativia tekstejä, joihin itseltänikin voi keskeytysten kanssa mennä jopa 4h. Siis yhden postauksen tekstiin ja pahimpien typojen korjailuun sun muihin jos puuhailee välillä muuta ja ajatus jatkuvasti katkeaa. Mitäs sitten kun tulee eteen päivä, jolloin et saa lausettakaan aikaiseksi? Jos bloggaat sopimuksella, joka edellyttää tietyn määrän kirjoituksia kuussa, on vaan saatava jotain kasaan. Kuvaamiseen menee viikossa itseltäni useampi tunti, myös kommentteihin vastaaminen vie aikaa, koska itse haluan jokaiseen vastata.

Laskin joskus 5v taaksepäin, tuolloin blogin ohessa 40h päivätyötä ohessa tehden, että käytin viikossa blogiin keskimäärin 25 tuntia. Siis palkkatyön lisäksi. Eipä ihmekään, että jossain vaiheessa tuolloin koin työuupumusta. Tuolloin olisin ehkä jopa voinut elättää itseni bloggaamalla, jos olisin panostanut juttuun juurikin täyspäiväisesti ja systemaattisemmin kun tuolloin. Silloin oli vaan niin tärkeä saada jalkaa oven väliin ”oikeisiin hommiin”, blaah. Vosinpa opettaa tuolle 25-vuotiaalle Iinekselle muutaman asian ajassa taaksepäin!

Itse koen luovassa hommassa ”raskaimmaksi” juuri jatkuvan ajatustyön. Mietit jatkuvasti aspekteja postauksiin, lauseita, kiinnostavia mielipiteitä, usein nuo nyt tulevat itsestään ”paperille” silloin kun kirjoittaminen on itselleen säännöllinen rutiini. Silti tuntuu, että pääsin sen suhteen päivätyössäni huomattavasti helpommalla. Ei tarvinnut miettiä ja pohtia jokaikinen sekunti, vaan tehdä vaan ja hoitaa hommansa, sitten kotiin ja työt loppuivat siihen. Blogissa nuo kaikki jutut rullaavat päässä ihan jatkuvasti, unohtamatta sitten jotain Instagramin päivittämistä sun muuta. Tosiaan, puolensa kaikessa. Eipä bloggaajalla myöskään vapaapäiviä tunneta, vaikkei itseäni todellakaan haittaa kirjoittaa sunnuntain aamukahvin lomassa postausta.

Miinuspuoli on sitten tietty se, että ilmiantaa itsensä ja elämänsä muiden riepoteltavaksi. Tiedän, jokaisen oma valinta ja toki ymmärrän jos keskustellaan aiheesta, mutta itse en ymmärrä missään tilanteessa toisten (tuntemattomien) ihmisten tai heiden perheen/ lasten haukkumista julkisesti tai anonyymisti. Se mitä ei ole valmis sanomaan toiselle kasvotusten, ei kyllä pitäisi sanoa ääneen myöskään anonyymisti millään palstalla. Se kertoo usein vain enemmän itse kertojasta, kun itse jutun kohteesta. Toki toinen voi ottaa itseensä kohdistuvan kritiikin huomattavasti toista herkemmin, mutta toki bloggaajana pitäisi mielestäni kuitenkin jollain tasolla osata käsitellä ainakin sitä asiallista ja rakentavaa kritiikkiä tai sitten vaan omata kyky pistää toisesta korvasta ulos.

Ja kyllä, vaikka bloggaaminen onkin  ajoittain ”rankkaa” (jos siis haluaa pitää homman systemaattisena ja säännöllisenä), on bloggaamisessa ehdottomasti suuria plussiakin. Pääsee kivoihin tapahtumiin tutustumaan toisiin bloggaajiin, saa tehtyä ”työtään” kotoa käsin, kivoja testituotteita, suunniteltua itse päivänsä kulun, päättää julkaisemansa sisällön, sekä mahdolliset yhteistyökumppanit. Tehdä yleisesti juttuja joista nauttii, valokuvaus, kirjoittaminen ja lukijoiden kanssa vuorovaikutus.

Ne ovat syitä miksi itse olen aikoinaan ryhtynytkin bloggaamaan ja varmasti juuri halu näihin juttuihin on toiminut kimmokkeena myös monilla muilla bloggaajilla. Lisäksi koen aivan mielettömänä juttuna, että näinä ankeiden talousuutisten vuosina suomalaisetkin bloggaajat ovat oikeasti onnistuneet luomaan täysin uuden alan ja työllistäneet itsensä! Aivan mieletöntä!! Ei kaikista tule bloggaajaa, vaikka haluaisi. Juttuideat voivat loppua pariin kertaan ja alkuun tuntua tylsältä kirjoittaa tyhjälle yleisölle. Toisaalta, eipä itsestäni taas varmasti tulisi lääkäriä tai fyysikkoa, meitä on niin moneksi. Pääasia kuitenkin, että löytää juuri sen oman juttunsa. Itse olen löytänyt blogista tähän saakka rakkaimman harrastukseni, eikä edes haittaa tehdä ilmaisia työtunteja tämän eteen. Toiveeni on kuitenkin, että ehtisin ja jaksaisin myös töideni alettua päivittämään blogia säännöllisesti, ainakin 4-5 kertaa viikkoon, koska missään tapauksessa en ainakaan lopettamassa ole. Päinvastoin! 🙂

Karkasipa ajatus! Tämmöisiä ajatuksia kuitenkin viimeisille ”lomapäivilleni”. Toivottavasti herättää myös teissä keskustelua kommenttiboksin puolella, suuntaan tai toiseen.

Kivaa torstaita!

 

Postaus ei ole toteutettu minkään tason yhteistyössä Puhdas+:an kanssa, haha! Taidanpa mennä taas keittämän kupillisen matchaa ;D

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

If it doesn’t feel right, quit it!

Viime kuukausina on eräs asia erityisesti painanut mieltäni, mikäpäs muukaan kun työ. Aiemminhan olen kertonutkin tästä kotona vietetystä vuodesta, joka kaiken muun henkisen kasvun myötä on myös ollut varsinainen tutkimusmatka omaan itseeni. Siinä samassa onkin myös moneen kertaan esittänyt itselleen sen saman kysymyksen: Mitä haluan oikeasti tehdä isona?

Siitä tulee pian viisi vuotta kun aloitin työt nykyisessä työpaikassani ja silloin olin niin ehdoton siitä, että haluan olla pankissa vielä kahdenkymmenenkin vuoden kuluttua. Löytyyhän sieltä erilaisia mielenkiintoisia tehtäviä vaikka millä mitalla! Samaa tuumailin vielä äitiyslomalle jäädessä, vaikka siinä kaikessa raskausväsymyksessä ja stressissä podinkin myös pientä ammatillista kyllästymistä.

Tilanteet muuttuvat työpaikoilla jatkuvasti, tiimit muuntuvat, ihmiset vaihtavat paikkoja ja tehtävien sisällötkin saattavat uusiutua. Parhaimmillaan oli työssä käyminen muutama vuosi takaperin loistavan työtiimin ja mukavan tehtävän myötä niin kivaa, että odotin jokaisena aamuna sitä, että pääsee viettämään aikaa noiden huipputyyppien kanssa. Ei se aina tuntunut edes työltä ja suurimman osan aikuisiän ystävistä olenkin löytänyt juuri työn kautta. Työporukka kun tekee niin suuren osan työviihtyvyydestä!

Työskentelin ennen äityslomaani asiantuntijana rahanpesun parissa ja vaikka työ olikin pääasiassa mielenkiintoinen, niin kuulostaa se loppupeleissä todellisuutta hohdokkaammalta. Niinhän se usein menee melkeinpä kaikkien tehtävien kanssa. Lisäksi toimenkuva oli ehkä alkanut muuntua erilaiseen suuntaan kuin mihin minut alunperin oli palkattu, joten sekin sai vähän miettimään asioita uudelta kantilta.

Luotin kuitenkin siihen, että tulevaisuus varmasti selvittää ajatukset ja olihan minulla koko äitiysloma aikaa miettiä sitä, mitä haluan tehdä. Alunperinhän olin into piukeana menossa takaisin töihin jo heti vanhempainvapaan päätyttyä, kunnes sitten kuitenkin loppupeleissä jäin vielä hoitovapaalle, koska en olisi raaskinut tuota pientä rääpälettä vielä minnekään hoitoon lykätä.

Tarkoitukseni oli palata kesäkuun alussa töihin Tommin jäädessä kotiin hoitovapaalle poikaa hoitamaan. Käytin tässä kesän aikana jemmassa lojuneet kesälomani ja muutenkin olin jo jonkin aikaa järkkäillyt noin konkreettisesti ja tietysti mielessänikin näitä työkuvioitani. En oikein itsekään osaa sanoa mitä tämän vuoden aikana tapahtui. Olin aikaisemmin niin varman päälle pelaaja, ennemmin tylsä, mutta varma työpaikka kuin inspiroiva pesti, johon kokisin oikeaa intohimoa.

Yhtäkkiä en sitten enää viis välittänytkään siitä vanhasta ja turvallisesta, enkä ymmärrä enää edes mitä olin ajatellut. Kai se on todettava, etten halua haaskata elämää niihin juttuihin, jotka eivät oikeasti anna minulle konkreettista iloa ja onnistumisen tunnetta. Tiedättekö, inspiroi jokaikisena aamuna uuteen päivään. Ja sitten kun on tehnyt vertailua palkoista ja tajunnut, ettei sekään ole ollut kovin kilpailukykyinen enää aikoihin. Jos haluaa hyviin ansioihin, niin rahoitusala ei ehkä ole se ihan ensimmäinen vaihtoehto. Pienempien pankkiiriliikkeiden palkoista en osaa sanoa, mutta luultavammin ovat kyllä kilpailukykyisempiä kuin isoissa konserneissa.

En enää yksinkertaisesti kokenut, että rahoitusala olisi minua varten (ainakaan juuri tällä hetkellä), vaan haluan tehdä jotain mihin koen todellista intohimoa ja josta oikeasti tiedän hurjasti. Markkinointi, viestintä, blogit. Kaikki tämä johti siihen, että olen viime viikolla irtisanoutunut vakituisesta päivätyöstäni ja ottanut vastaan syksyllä alkavan mielettömän inspiroivan pestin, jossa pääsen tekemään juuri sitä mitä rakastan ja mikä kiinnostaa. Olen niin innoissani!! Ja vaikka eniten jännitin sitä, miten itse suhtautuisin tähän tai pelkäsin, että alkaisin jotenkin hannaamaan, niin eipä käynyt niin. Itse olen jotenkin edelleenkin yllättynyt omasta rohkeudestani. Uskon vahvasti, että kaikella on tarkoituksensa ja ehkäpä yksi äitiysloman tarkoituksista oli juuri oivaltaa uusia asioita myös työn saralta.

Tiedättekö, aina sitä kuitenkin ajattelee eri vaihtoehtoja, että jossen suoriudukaan uudessa työssäni sen mukaan mitä minulta odotetaan tai jos jostain syystä en viihdykään (mitä tosin en kyllä usko!). Nuo tunteet ovat vahvoja varsinkin, jos on kauan ollut samassa paikassa. Siihen tuttuun ja turvalliseen on vaan niin helppo jäädä jumittamaan. Sitten yhtäkkiä se iski minuun: Mitä väliä! Eipä maailma siihen kaadu. Työpaikkoja on maailma pullollaan ja ennemmin vaikka istuskelee jonkin aikaa työttömänä kotiäitinä unelmatyötään etsien kun hakaa päivästä toiseen näppistä tappamalla luovuuttaan jonkun asian kanssa, joka ei itseasiassa voisi vähempää kiinnostaa.

Päätin, että en yksinkertaisesti halua olla parinkymmenen vuoden päästä yksi niistä kärttyisistä ja elämäänsä kyllästyneistä toimistotädeistä, jotka liian myöhään katuvat sitä, miksi ovat kuluttaneet  vuotensa tehden kyllästyttävää hommaa, josta keksii vain ja ainoastaan huonoa sanottavaa. En tarkoita, että oma työni olisi ollut sitä, mutta ymmärrätte varmasti mitä tarkoitan. Kyllähän se pidemmän päälle puuduttaa, jos kokee vuosikaudet tekevänsä jotain, mikä ei ehkä kuitenkaan loppupeleissä ole se oma juttu.

Kuten aiemminkin jauhoin, niin pitäisi oma elämänsä rakentaa juuri niiden juttujen ympärille, jotka tuovat sinulle onnea, iloa ja onnistumisen tunteita. Työn tehtävä on ennemmin inspiroida ja tuoda energiaa sen puoleen, että se söisi sitä ja vaikuttaisi arjessa (eli siinä sinun oikeassa elämässä) jaksamiseen. Ennemmin olen nyt saanut jonkinlaisen rauhan kun homma on vihdoinkin päätöksessä ja kaikki selvillä. Tuntuu, että vihdoinkin voi hengittää.

Toisinsanoen, ihan vielä ei ole luvassa niitä töihinpaluu-postauksia, mutta melko pian kuitenkin kesän jälkeen!! 🙂

 

Ps. Se -30% alekoodi Glitterin verkkokauppaan on nyt vielä voimassa tämän viikon. Koodi IINES30 antaa kassalla alennuksen ja verkkokauppa löytyy täältä. Viimeviikkoinen postaus aitohopeisista riipuksista löytyy täältä!

 

Sisältää affiliatelinkin.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 35 kommenttia.