Olen välillä intoutunut kirjoittelemaan teille unelmistani, pienistä ja suurista. Vuoden aikana muutamat unelmat ovat nostaneet päätään ja olen esimerkiksi saanut blogistani jopa enemmän positiivista voimaa ja energiaa, kuin koskaan aikaisemmin. Tämän työstäminen on nimittäin yksi unelmistani. Voisiko olla parempaa kuin se, että saat tehdä jotain, mistä nautit, kirjoittaa ja jäsentää ajatuksiasi. Missä vain ja milloin vain. Tiedätte myös ikuisen matkakuumeeni ja kamalan kaamosangstini. Jo vuosia olen haaveillut viettäväni edes kerran elämässäni talven ulkomailla. Talven pimeys ja kylmyys yllättävät minut vuodesta toiseen rankkuudellaan ja viime talven kaamosmasennuksen kourissa kirosin mielessäni ”ei enää ikinä”. Niille, jotka nauttivat talvikuukausista, on sitä todella vaikea selittää, mutta jos jollain tavalla yrittäisin selittää miltä pimeä vuodenaika minusta tuntuu, voisin helposti kuvailla, että tunnen itseni osittain kuolleeksi. Energiatasot ovat nollissaan, kaikki on pakkopullaa ja mieliala täysin maassa. Vuosi toisensa jälkeen. Yksi suurimmista unelmistani olisikin viettää edes se yksi talvi jossain lämpimässä, toki loputtomiin tämä ei edes ole mahdollista. Muutamien vuosien päästä alkaa pojalla koulu, jolloin ei enää noin vain lähdetäkään pitkiksi ajoiksi minnekään.
Sanoisinko, että tämän kuluvan vuoden aikana on hinku lähteä talveksi ulkomaille vain kiihtynyt. Yksinkertainen syy tähän on esimerkiksi juuri se, että koen itseni todella masentuneeksi Suomen talven keskellä. Tämä taas vaikuttaa elämässäni melkeinpä kaikkeen. Verraten tätä tilanteeseen, jossa voisin elää ja tehdä töitä talven ajan auringossa ja paikassa, jossa tunnen itseni onnelliseksi, vieläpä huomattavasti virkeämmällä ja tehokkaammalla työtempolla. Kamala myöntää, mutta viime talvi oli aivan kamala. Eikä edes ollut ensimmäinen moinen talvi. Joinain viikkoina oli fiilis lähinnä semmoinen, että olisi tehnyt mieli vaan maata sängynpohjalla. Näin elokuussa en haluaisi edes ajatella tulevaa talvea, mutta tunnen ahdistuvani jo pelkästä ajatuksesta. Me olemme kaikki erilaisia ja itse olen aina ollut semmoinen ”kauas haikaileva”, jotenkin tunnen itseni levottomaksi ja juurettomaksi, jos joudun olemaan samassa paikassa liian kauan, tekemään samoja asioita uudestaan ja uudestaan. Minulle tämä on selvästi joku sisäänrakennettu juttu.
Välillä jotenkin tuntuu siltä kuin kuuluisin jonnekin muualle. Vaikka arki ja elämä onkin täällä, Helsingissä, on sieluni osittain jossain ihan muualla. Olen nuoresta saakka tuntenut näin ja sitä on todella hankala selittää muille. (Äh, aloin juuri itkemään tätä kirjoittaessani!) En ole elämäni aikana asunut esimerkiksi yli kymmentä vuotta samassa kodissa, olen aina reissannut paljon ja käynyt kolmea eri peruskoulua. Ehkä tietynlainen juurettomuus johtuu siitä, ettei niitä juuria ole ehtinyt kunnolla syntymään mihinkään tiettyyn paikkaan? Että olen aina kokenut itseni vapaaksi silloin, kun tulen ja menen. Silloin kun elämä vie, eikä tarvitse jäädä paikoilleen kahleisiin. Vihaan sitä, kun asiat eivät muutu ja elämä ei tuo uusia haasteita.
Mikä kuitenkin ahdistaa vieläkin enemmän on se, että pelkää niiden omien haaveiden jäävän juuri sinne haaveilun tasolle. Sehän olisi katastrofi! En itse halua olla se, joka harmittelee vuosien päästä, että miksei tullut tehtyä sitä ja tätä. Aikaisemmin olen harmitellut esimerkiksi sitä, etten koskaan lähtenyt vaihtoon opiskellessa. Asia, jolle silloinkin keksi jotenkin niin tyhmiä syitä, että miksi ei lähtisi.. Olen todennut, että haaveilun suhteen käy harmittavan usein niin, että jahkailee, lykkää ja hautaa asioita, kunnes ne sitten unohtuvat kokonaan vain tullakseen mieleen joskus myöhemmin, jolloin toteuttamattomia asioita harmittelee. Lapsen kanssa kun tulee jossain vaiheessa vastaan koulu, jolloin ei enää ihan tuosta vain lähdetäkään kuukausiksi pois. Ja toisaalta sitten, nyt kun poika on vielä pieni, haluaisi ehkä viettää aikaa juurikin tiiviimmin yhdessä perheenä. Niitä lapsuusvuosia kun ei enää saa takaisin ja pian eletään jonkun teiniangstin keskellä kun me vanhemmat ollaan kamalinta seuraa koko maailmassa.
Mutta eihän se lähteminen ole tietysti aivan niin yksinkertaista. Mitenkäs meidän koti? Koirat? Töistä puhumattakaan. Olen jo vuosia säästänyt juuri tämmöisiä haaveita varten, joten en koe rahan olevan suurin este. Mutta sitten ne muut asiat. Onhan siinä kuitenkin jonkin verran järjesteltävää. Toki, useimmat asiat ovat juurikin järjesteltävissä, mutta silti. Muutaman kuukauden ajan olen myös selaillut eestaas lentoja maailmanympärysmatkalle. Jotenkin joku sisälläni vain sanoo kokoajan vain kovempaan ääneen, että se on nyt jos koskaan. Hinku on vaan jotenkin ihan mieletön, vaikken muutama vuosi taaksepäin oikeasti realistisella tasolla ollut koskaan tosissani selannut mitään tämän tyylistä. Siis useamman kuukauden mittaista reissua. Noin yleisestihän selaan lentoja ja kohteita googlen kuvahaulla harva se päivä, mutta useimmiten se on vain ollut semmoista ankean päivän piristystä.
Asia, jota en itsekään oikein edes osaa selittää on tietynlaista arjen kahleista vapautumista. Vuosi vuodelta semmoinen perinteinen arki on alkanut tympiä yhä vain enemmän. Tiedättekö, että tekee päivästä toiseen asioita, joihin ei juurikaan voi vaikuttaa. Keskiviikko ei juurikaan poikkea perjantaista ja joka viikko lähtee käyntiin taas se sama oravanpyörä. Mutta onko sen pakko mennä niin? Itse haen arkeeni vaihtelua toki blogilla, etäpäivillä, jolloin voin hakea inspiraatiota työskentelemällä eri paikoista käsin ja vaihtelevilla työjutuilla. Mutta arkeahan se on. Viikko starttaa maanantaista ja viimeistään keskiviikkona odotatkin jo perjantaita. Eihän se perinteinen ja yleisesti tunnettu tapa ole se ainoa ja pakollinen tapa elää. Jossei koskaan tee mitään radikaalia, hyppää unelmiaan kohti tai kokeile muita juttuja, miten voisi koskaan tietää edemmäs siitä perinteisestä ”Mitä jos…?”.
Heh, onpas tänään herkkispäivä, jotenkin niin paljon nousi ajatuksia esille. Onko siellä muita ikuisia haikailijoita?
