Julkaistu

Elämää ja alkuvuoden pettymyksiä – näitä mietin juuri nyt

Hei Waihi Beachiltä! Saavuimme eilen Uuteen-Seelantiin ja kirjoittelen tällä viikolla ensimmäisiä kuulumisia täältä. Tänään halusin avata hieman mieltä painaneita asioita viime viikoilta ja kuukausilta. Juttuja, joita olen pohtinut paljon ja joihin ehkä vielä reissun aikana toivon jonkinlaista selkeyttä. Viime viikkoina on mielen päällä ollut useampikin asia, jotka ovat aiheuttaneet murhetta ja päänvaivaa. Olen harmaan talven keskellä odottanut lomaa kuin kuuta nousevaa. Päivät ja viikot ovatkin tuntuneet menevän niin hitaasti aivan kuin loma olisi ollut vuosien, eikä viikkojen päässä. Päätin jo ennen lomaa, että haluan nyt ottaa hetken aikaa itselleni. Miettiä. Tai oikeastaan enimmäkseen olla miettimättä ainakaan liikaa. Vain olla. Antaa ajatusten jäsentyä ja kirkastua.

Alkuvuosi on kulunut vahvasti työstressin merkeissä. Tietynlainen epävarmuus tulevasta ja ajatukset siitä mitä oikeasti haluan tehdä, noin yleisesti ja elämäni kanssa ovat varjostaneet talvea. Kuten jo vuodenvaihteessa kirjoittelinkin, olen potenut jonkinlaista kolmenkympin kriisiä ja onnistunut samassa kyseenalaistamaan lähes kaiken muunkin lähinnä siltä kantilta, että sopivatko asiat x, y ja z omiin arvoihini. Tuo arvo-pohdinta onkin tässä ollut ehkä se suurin pähkinä. Monen asian suhteen voi listata sekä hyviä, että huonoja puolia, vaikka jokainen meistä ehkä mieluiten poimisi elämässä vain ne hyvät asiat omaan arkeensa. Vapauden, vakauden ja kaiken muunkin siltä väliltä. En silti liioittele ollenkaan todetessani, että muutamat viime kuukaudet ovat tuntuneet suorastaan siltä, että mikä tahansa mikä vain voi mennä pieleen – tottakai myös menee. Vaikka koenkin olevani monen asian suhteen onnekas, olen monesti lähiaikoina tuntenut itseni varsin epäonniseksi.

Sain tammikuussa pojalta sitkeän flunssan, joka lopulta äitiyi pitkittyneeksi poskiontelontulehdukseksi ja johti siihen, että painoin usean viikon ajan hommia pienessä kuumeessa ja pää juntturassa, koska ei oikein voinut muutakaan. Yrittäjänä ei paljoa saikutella, eikä minulla ole yksinkertaisesti taloudellisessa mielessä ollut mahdollisuutta sairastaa. Tämä onkin osoittautunut tässä reilun puolen vuoden aikana melkoiseksi haasteeksi kun teet ns. työntekijämäisesti hommia myös ulkoiselle taholle. Onhan se vähän perseestä ja ehdottomasti yrittäjyyden varjopuoli. Kun olet työsuhteessa, voit ilmoittaa olevasi kuumeessa ja levätä, mutta yrittäjänä ei homma ihan mene niin ja sovituista asioista on pidettävä kiinni. Homma on ollut melkoinen oravanpyörä. Stressaat siitä, että hommat täytyy hoitaa vaikka olisitkin sairaana, joka taas lisää stressiä ja kiirettä, johtaen siihen ettei paranemisprosessi oikein etene ollenkaan.

Tuon flunssakierteen ja levon puutteen myötä olen yksinkertaisesti ollut koko alkuvuoden todella väsynyt, jonka vuoksi kuukauden loma ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. On tuntunut siltä, että vaikka olisin kuinka kipeä, niin jossen kiri kiinni hommiani, osuu kaikki vain omaan nilkkaani uusien deadlinejen ja stressin pukatessa päälle. Ja juuri niinhän se onkin, eikä ihanneajatukseni yrittäjyydestä ole ollut tämä. Tästä samaisesta syystä on postaustahti blogissa ollut hieman hajanainen, koska en pienen flunssan kourissa ole yksinkertaisesti jaksanut uhrata ajatuksiani millekään muulle kuin niille akuuteille asioille, jotka ovat vaatineet jonkinlaista reagointia ja puntarointia siellä omassa arjessa. Ja jollain ihmeen tuurilla saankin sitten jonkun megaflunssan heti kun pääsen kauan odotetulle lomalle 😀 Yksi teistä laittoikin ihanan viestin, että voisiko flunssa voinut olla kehon reaktio pitkittyneelle stressille ja kiireelle? Kun stressikuorma hellitti yhtäkkiä, oli kehokin ehkä jotenkin erityisen haavoittuvassa tilassa – uskon ehkä itsekin tähän teoriaan!

Päädyin siis vuodenvaihteessa siihen, että lopetan konsulttityöt yrittäjänä helmikuun loppuun juuri samaisen arjen haasteellisuuden vuoksi ja keskityn nyt toistaiseksi omiin kuvioihini. Ja oikeastaan on tilanne se, etten juurikaan tiedä tulevasta tai siitä, mitä seuraavaksi. Kieltämättä hieman ahdistaa ja pelottaa, ensimmäistä kertaa aikoihin. Hain kuukausi takaperin Norran lentoemäntäkoulutukseen, ensimmäistä kertaa itseasiassa koskaan, vaikka lentoemännän työ on aina ollut suunnilleen yksi kolmesta ammatista, joista ikinä olen haaveillut ja mistä edelleen ajattelen, että se olisi homma, johon sopisin erinomaisesti ja missä viihtyisin. Syynä tähän hakemattomuuteen on ollut lähinnä pituus (olen siis 158,5cm), jonka suhteen tosin ainakin Norra on tullut hakukriteereissä alaspäin (monilla lentoyhtiöillä on pituuskriteeri vähintään 160cm) ja aloin kirjaimellisesti itkeä bongattuani ilmoituksesta tuon seikan, joka on rassannut minua suunnilleen viimeiset 20 vuotta. Kuten nyt ehkä arvaattekin tästä tarinastani, en tosiaan päässyt haussa jatkoon ja seikkana ei varmasti auttanut se, että olin varannut kuukauden reissun juuri suunniteltujen haastatteluiden ajankohdalle. Kyllähän tuo pisti harmittamaan ja itkin koko hommaa täällä reissussa pariinkin otteeseen, vaikka nyt jokainen ehkä ymmärtää, ettei ole kyse mistään maailmanlopusta.

Silti harmittaa, koska olin jo ajatuksen ja käytännön tasolla ehtinyt järjestellä arkeani tuon mahdollisen rekryprosessin etenemisen kanssa yhteensopivaksi. En ole aikaisemmin tainnut avata mitään työnhakuun liittyvää seikkaa täällä näin yksityiskohtaisesti, mutta jostain syystä koin nyt, että halusin sen tehdä. Ehkä siksi, että tämä jotenkin kosketti minua pitkäaikaisena haaveena erityisen paljon ja koen tarpeelliseksi käsitellä seikkaa jollain tapaa. Rehellisesti olen työhistoriani aikana saanut useimmat paikat, joihin olen päässyt haastatteluun, jonka vuoksi tilanne ehkä harmittaa senkin vuoksi erityisen paljon, että homma tyssäsi jo alkuunsa, vaikkakin hakijoita olikin aivan ennätysmäärä tällä kertaa. Tällä hetkellä onkin fiilis lähinnä, että mitäs nyt sitten? Olen yhtäaikaa helpottunut siitä, että kevät on taloudellisessa mielessä mahdollista vain olla ja tuumailla näin yrittäjänä, mutta en kuitenkaan tunne, että edes haluaisin työn saralla haahuilla eteenpäin kuukausi kerrallaan, koska suhtaudun pohjimmiltani uraan kuitenkin melko systemaattisesti ja itselleni jo jonkun paikan hakeminen täytyy tarkoittaa sitä, että haluan tätä tosissani sen sijaan, että hakisin paikkoja aivan huvikseni. Hassua kyllä, nykyään tuntuu kuitenkin esimerkiksi palkkaus jopa aivan toissijaiselta asialta uraa pohtiessa, vaikka tietynlaista haastetta toki toivoisi, koska en koe pelkän bloggaamisen olevan työmielessä itselleni niin älyllisesti haastavaa, että jaksaisin tehdä vain sitä kovinkaan pitkään.

Hassua kyllä, olin aikalailla tasan vuosi takaperin hyvin samanlaisessa tilanteessa elämässä. Suurten kysymysten äärellä ja äimän käkenä yleisesti, että mitä nyt ja seuraavaksi. Olenkin huomannut, että oma elämäni noudattaa usein hyvin samanlaisia syklejä ja kausia. Niitä kun tuntuu, että oikeasti kaikki mahdollinen menee pieleen ja hetken päästä kaikki onkin yhtäkkiä aivan mainiosti. Hassua kyllä, usein nämä kaudet noudattavat juurikin samoja vuodenaikoja ja tuntuu, että olen usein samaan aikaan vuodesta aina niiden samojen elämää suurempien kysymysten äärellä. Kai se on elämää ja itse pyrin luottamaan siihen, että monesti (ainakin toivon mukaan) käy hyvin ja ajautuu viimeistään sattuman kaupalla juuri niiden sillä hetkellä oikeiden juttujen äärelle. Tai sitten vaan saa selkeyttä ajatuksiinsa ja hoksaa, että tämä on juuri sitä, mitä nyt haluan tehdä.

 

Tulipas sekalaisia ajatuksia ja pitkästä aikaa tämmöistä hieman syvällisempää pohdintaa kaikesta 😀

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Mikä saarielämässä kiehtoo?

Saarihulluus ja island lifen viehätys. Ah, nämä ovat vuosikaudet olleet itselleni yksi suurimmista intohimoista ja kaukokaipuuni painottuukin useimmiten juurikin niiden saarihaaveiden ympärille. Ajauduin viikonloppuna miettimään asiaa tarkemmin ja oikeastaan sitä, että mikä siinä saarielämässä niin kovasti minua kiehtookaan? Tai yleisesti? Tai siis kukapa nyt ei nauttisi viikoista trooppisella saarella, mutta miksi ajatus on kasvanut oman pääni sisällä enemmänkin intohimoiseksi haaveeksi, joka pyörii mielessä jopa lähes päivittäin? Ajatus rennosta saarielämästä ja jossain määrin ”vähemmän kuormittavasta” arjesta.

Olen pikkutytöstä asti ollut viehättynyt erilaisista saarista ja ajatuksesta, että asuisin joskus jossain kaukana, tavallaan piilossa niiltä suuren maailman murheilta ja pahalta. Tietty, puolensa kaikella ja omat ongelmansa löytyy kaikista maailmankolkista, eikä monikaan paikka maan päällä enää nykypäivänä ole verrattavissa lintukotoon, mutta silti. Onhan se elämä kuitenkin melko erilaista pienellä trooppisella saarella kuin vaikkapa kiireisessä ja urakeskeisessä Suomessa. Toki, meillä Suomessakin on valintakysymys mihin valitsee tehdä kotinsa ja keskustelinkin juuri ennen reissua erään myös jyväskyläläisen ystäväni kanssa siitä, kuinka Helsinki on syystä tai toisesta alkanut viime vuosina tökkimään yhä enemmän.

Listasinkin tähän muutamia oivalluksia saarielämästä ja siitä, miksi ehkä koen ajatuksen island lifesta niin kiehtovana?

 

Kiireettömyys on yksi niistä asioista, joita arvostan nykyään elämässä todella korkealle. Kiire on nykypäivänä kuin syöpä. Se hiipii salakavalasti elämääsi, kunnes havahdut siihen, että kaikki on kiirettä, aivan kokoajan. Jatkuva kiire ja erityisesti se, että kiire on ujuttautunut jo yhteiskunnan rakenteisiin ja työelämään, on jo ajatuksenakin ahdistava. Josset ole kiireinen, olet huono ja laiska, koska kiire on nykypäivän normi. Reissatessa olen huomannut, että kiireen käsite on muualla hyvin häilyvä tai jopa aivan vieras. Saarilla aika on tunnetusti ”island time”, eli vähän niin ja näin. Viisi minuuttia voi olla kymmenen tai jopa 45 minuuttia, mutta ei se ole niin justiinsa, koska mitäs nyt pienistä. Olen ihastunut juuri ajatukseen kiireettömyydestä ja siitä, ettei koskaan ole minuutin päälle, koska hei – se on vain aikaa. Ja loppupeleissä juuri sitä meillä jokaisella on vain rajallisesti, miksipä siis kiirehtiä sen kanssa?

Pienen saaren yhteisöllisyys on asia, joka minua kiehtoo. Kun asustaa saarella, jonka väkiluku on 10 000 tai jopa vain pari tuhatta ihmistä, tuntevat kaikki toisensa ainakin jotenkin, yhteisöllisyys ja me-henki on vahvasti läsnä. Tietyllä tavalla myös saarten eristäytyneisyys vahvistavat yhteisöllisyyttä ja jostain syystä ajatus eritstyneisyydestä kiehtoo valtavasti. Se, että voisin keskittyä elämään omaa pientä elämääni kaukana kaikesta ja juuri erossa kaikesta, mitä suuressa maailmassa tapahtuu. Itse rakastan viettää paljon aikaa ihan vain itsekseni, joten ehkäpä tietynlaiselle oman tiensä kulkijallekin jollain muotoa ajatus eristyksissä elämisestä pienessä yhteisössä on se juttu, joka aiheuttaa kiinnostusta.

Yksinkertaisempi elämä. Verrattuna länsimaiseen, ei elämä vaikkapa näillä Tyynenmeren saarilla ole läheskään niin yltäkylläistä kuin vaikkapa meillä Suomessa. Tavanomaiset hyödykkeet, jotka meille ovat ehkä jopa itsestäänselviä, ovat täällä asioita, joista ehkä haaveillaan. Mutta hullunkurista onkin, että mitä enemmän ihmisillä on sitä ja tätä, sitä onnettomampia me loppupeleissä olemme. Olen vuosia sitten itse pyrkinyt eroon turhasta shoppailusta ja todennut sen tuottavan enemmän vain juuri sitä huonoa oloa. Mitä vähemmän olen enää ostanut mitään tai keskittynyt aineettomiin asioihin, sitä paremmin olen itseasiassa voinut noin yleisesti. Kyllä, tavara ja materia kun kääntyvät monesti sinua vastaan. Kivat asiat, joita ehkä ostat tehdäksesi itseäsi paremmalle tuulelle tai täyttääksesi jotain tyhjää koloa, johtavat vain yhä pahempaan oloon. Onnellisuus ja tietynlainen tasapaino kun eivät vaadi tavaraa tai maallisia rikkauksia. Kun palaa takaisin ”yksinkertaiseen” (edes nyt vaikka viikon ajaksi), huomaat viehättyväsi juuri niistä hyvin yksinkertaisista jutuista. Esimerkiksi kun bongaat kävelyllä tienvarressa papaijapuun tai rannalta kookospähkinän – todella arkisia ja itsestäänselviä juttuja vaikkapa Cookinsaarten asukkaille, mutta juuri niitä, jotka aiheuttavat tämmöiselle länsimaiselle kaupunkilaiselle ajatuksen siitä, että vaihtaisin kassikaupalla turhaa tavaraani siihen, että voisin joka päivä poimia tieltä ne omat hedelmäni 😀

Hiljaisuus. Liikenteen melu, kaaos ja meteli. Huh, näiltä säästyi ehdottomasti ainakin Cookinsaarilla. Seikka, jonka vuoksi pidän itse nykyään yhä enemmän rauhallisissa ja luontokeskeisissä paikoissa reissaamisesta on juurikin kaipuu rauhaan ja hiljaisuuteen. Meteliä ja liikenteen ääniä kun ehtii kuunnella riittämiin kotonakin!

 

Allekirjoitatteko?  💫

Entä löytyykö muita saari-intoilijoita? 🌴

 

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Elämää filtterin takana – ajatuksia somen tuomista ulkonäköpaineista

Sosiaalisen median tuomat ulkonäköpaineet ovat olleet jo pitkään kiivaan keskustelun alla ja aihe on syystä tai toisesta mietityttänyt lähiviikkoina ja kuukausina yhä enemmän myös minua. Tänään koinkin jonkinlaista intressiä pureutua aiheeseen, koska viimeksi eilen pohdiskelin tätä itsekseni samalla kun hengailin sairaan lapsen kanssa kotona tukka rasvaisena ja kasvot turvonneina katkonaisten yöunien jäljiltä. Olen itseasiassa tainnut kirjoittaa aiheesta ajatuksiani aikaisemmin varmaan muutamaankin otteeseen, mutta halusin hieman avata ajatuksiani aiheesta näin päivitetyssä muodossa.

Olen nuoresta saakka suhtautunut itseeni ja ulkonäkööni melko kriittisesti. Ulkonäössäni ei ole mitään, mitä esimerkiksi ”vihaisin”, mutta tottakai varmasti jokaisesta löytyy jokin osa, joka ei syystä tai toisesta miellytä omaa silmää. Eniten olen vuosien varrella kriiseillyt hiuksistani. Osa ulkonäkökritiikistä johtaa juurensa ulkopuolisesta kommentoinnista. Nuorena minulla oli läheinen ystävä (josta olenkin tarkemmin kirjoittanut aikaisemmin), joka systemaattisesti vuosia haukkui tiettyjä elementtejä ulkonäössäni, kuten pituuttani, nuoruuden laihuutta, nenääni ja pisamiani. Rehellisesti kantavat nuo kommentit edelleen vielä tähän päivään ja tulevat ajoittain mieleeni.

Vuosiin en ole juurikaan miettinyt esimerkiksi pituuttani, mutta myönnän ajoittain kriiseileväni jotain tiettyä pientä elementtiä itsessäni. Luulen, että tämä on jossain määrin normaalia itsekriittisillä naisilla, varsinkin tänä päivänä ja omalla kohdallani usein ohimenevää. Olen jossain postauksessa maininnutkin ohimennen siitä, kuinka olin joskus aikanaan harkinnut, että voisin joskus vanhempana mennä esimerkiksi rintojen kohotusleikkaukseen JOS kokisin tämän jollain muotoa tarpeellisena, tapauksessa jossa rinnat kärsisivät huomattavasti esimerkiksi imetyksestä. Olen aina toivonut ennemmin pienempiä rintoja, joten miksi asia ehkä vuosia takaperin mietitytti, oli se mitä minulle (tai siis anteeksi rinnoilleni :D) tapahtuu esimerkiksi vuoden imettämisrumban (ja vielä toispuoleisen imettämisen) jälkeen. No lopputulos näin 2,5v imettämisen jälkeen: Ei mitään. Olen itseasiassa tyytyväisempi rintoihini mitä ikinä, vaikkeivat ne millään muotoa täydelliset olekaan.

Jo pidemmän aikaa olen pyrkinyt esimerkiksi somen puolella ”luonnollisempaan minään”, koska en nykyään meikkaa kuin niinä työpäivinä kun lähden kotoa toimistolle, eli about kahdesti viikossa. En koe mitenkään nolona näyttäytyä 70% ajasta ilman meikkiä ja jollain tapaa jopa nykyään pidän meikittömästä minusta enemmän kuin siitä meikatusta. En käytä somessa filttereitä tai ole koskaan muokannut kuviani millään muulla tavalla kuin valotuksen ja sävyjen osalta. Ja ehkäpä juuri tämä ja niiden muiden täydellisten kuvien katsominen somessa on saanut minut ahdistumaan, sekä samalla käsittämään todellisuuden tämän ulkonäköpaine-seikan suhteen. Kun peilaat omaa kalpeaa ja meikitöntä selfietä toisen täydelliseen kuvaan (ehkä filterin kanssa otettuun), olen rehellisesti viime kuukausina alkanut pohtia, että olenko minä vain yhtäkkiä jotenkin erityisen rupsahtanut ja vanhentunut kun en huomaa monen muun kuvassa ainuttakaan juonnetta tai pöhöttyneitä kasvoja? Eräs päivä jopa ajauduin googlettelemaan ties mitä anti-age-hoitoja (ei-kirurgisia siis) saadessani jonkun ihme ulkonäkökriisikohtauksen (!!). Täydellisen sileä iho, kiinteä leukalinja ja nukkemaisuus ovat nykyään somen vakio ja kieltämättä kyllä ahdistaa. Viisi vuotta sitten vannottiin vielä Kardashian-meikin ja IG-kulmien nimeen, tänä päivänä ei tarvitse nähdä vaivaa edes näiden suhteen, tarvitset vain hyvän filterin. Apua!

Ja juuri tämä asia on syy siihen, miksi olen enimmäkseen ahdistunut somesta (ja erityisesti Instagramista) yhä enemmän viimeisen vuoden aikana, kokoajan vain yhä enemmän. Itseäni ahdistaa ajatus vääristyneestä totuudesta ja siitä, etten enää tiedä mikä on totta ja mikä taas ei. Toki jokainen haluaa näyttää itsestään parhaan mahdollisen version, varsinkin somessa, mutta missä menee raja? Et voi repiä somefiltteriä mukaan todelliseen elämääsi, joten väittäisin, että muille heijastuvien ulkonäköpaineiden lisäksi johtaa tilanne hitaasti myös pahempiin ulkonäköpaineisiin tai jopa identiteettikriiseihin ”oikeassa elämässä” kun paine näyttää samalta kuin somekuvissa lisääntyy. IG-filtterit pyritään konkreettisesti vetämään mukaan myös sinne todellisuuteen. Ja tämä saa minut niin surulliseksi erityisesti siksi, että pohjimmiltaan pureutuu koko tämä someilmiö juuri niihin nuorten naisten syvällä sisällä, omassa keho- tai minäkuvassa ja ajatusmalleissa oleviin vääristymiin, joita korjata toimenpiteillä, vaan käsittelemällä perinpohjin juuri ne vääristyneen ajatusmallin aiheuttajat.

Ainakin monessa tapauksessa reagoi maailma pienellä viiveellä eri ilmiöihin ja ihmisten käyttäytymisen muutoksiin, esimerkkinä nyt vaikkapa body positive-ilmiö, joka oikeasti rohkaisi naisia julkaisemaan kuvia erilaisista kehoista sen perinteisen ”hoikan mallivartalon” ulkopuolella. Mielestäni tämä oli tuolloin pari vuotta sitten paras juttu somessa aikoihin! Sen jälkeen ollaankin sitten (ainakin omasta mielestäni) menty vain huonompaan suuntaan. Olen käsitellyt someahdistusta blogissa viimeisen vuoden aikana moneen otteeseen, saanut teiltä paljon ajatuksia ja kommentteja aiheesta, joka on vahvistanut ehkä sitä omaa ajatustani tästä: Ihmiset kyllästyvät teennäisyyteen jossain vaiheessa ja tämä on nähtävissä jo nyt. Yhä useammat luopuvat Instagramista kokonaan juuri näiden aikaisemmin mainitsemieni seikkojen vuoksi ja uskon, että ilmiö tulee vain yleistymään.

Teiltäkin saamieni viestien perusteella koetaan oma elämä ja oma aika nykyään paljon arvokkaammaksi kuin se, että peilaisi itseään tai omaa elämäänsä muihin ja kokisi huonommuutta siitä, että joutuu kilpailemaan silottelun ja IG-filtereiden maailmassa. Ja ei, en väitä olevani itse millään muotoa täydellinen tässä asiassa. Olen käynyt läpi oikomishoidon purentavian vuoksi ja juuri siksi, etten ollut enää tyytyväinen hampaisiini sen seurauksena, että purenta oli vuosien yöllisen narskuttelun jäljiltä muuttunut ja kyllä, olen edelleen näiden hiuskriisien seurauksena ja lirutukkana hiustenpidennysten uhri, sekä kyllä, olen myös joskus täyttänyt huuliani. Viimeaikoina olen juuri tämän koko somen ulkonäköahdistuksen seurauksena miettinyt, että haluaisin kokeilla esimerkiksi kasvojen radiofrekvenssihoitoa, jonka pitäisi kiinteyttää ihoa ja lisätä ihon omaa kollageenintuotantoa – vain koska myös tämmöiset ei-kirurgiset ”luonnolliset” hoidot ovat nykyään kehittyneen teknologian myötä mahdollisia ja todella yleisiä. Eli kyllä, onhan tämä koko ilmiö aiheuttanut ahdistusta ja ulkonäköpaineita myös minussa, vaikka noin pääpiirteittäin olenkin aikuisiällä ollut sinut ulkonäköni kanssa. Enemmän olenkin alkanut kiinnittää huomiota niihin ”pieniin virheisiin” – ehkä juuri niihin, jotka useimmiten peitetään niiden filttereiden avulla. Vielä muutama vuosi takaperin ei mielessäni pyörinyt lainkaan näitä samanlaisia ajatuksia kuin nyt. Talven aikana olen jättänyt useitakin asukuvia kokonaan julkaisematta blogissa, koska olen mielestäni näyttänyt niissä kamalalta tämän kaiken talvi- ja kaamosangsteilun keskellä. Olin varannut itselleni piristykseksi brow- ja lash liftit, jotka tosin päätin lopulta perua, koska jostain syystä alkoi ahdistaa ja totesin, että on ihan hyvä näinkin. Ehkä testaan niitä myöhemmin keväällä, saa nähdä!

Miljoonan dollarin kysymys piileekin siinä, että kumpi sitten on parempi vaihtoehto, puhua avoimesti esimerkiksi toimenpiteistä, joka varmasti alentaa ihmisten kynnystä harkita niitä (mutta toki myös samalla vahvistaa oletusta siitä, ettei kaikki aina ole sitä miltä näyttää) vai vaieta, joka tietysti vain vahvistaa näitä jo olemassa olevia ulkonäköpaineita ja itsensä vertaamista muihin? En missään nimessä tuomitse tai arvostele heitä, jotka ehkä kokevat tarvetta toimenpiteille tai tykkäävät filttereistä, mutta olen enemmänkin huolissani siitä, että jäävätkö ne todelliset syyt taustalla täysin vaille huomiota ja käsittelemättä. Mielenkiinnolla myös seuraan, että reagoivatko somealustat aiheeseen siinä vaiheessa kun yhä useammat käyttäjät reagoivat aiheeseen ja alkavat tehdä joukkopakoa somesta huomatessaan sen vain aiheuttavan pahaa mieltä ja ahdistusta.

 

Tämmöistä tänään, huh. Aiheuttaako some teille ahdistusta tai ulkonäköpaineita?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 10 kommenttia.

Julkaistu

Vähemmän ruutuaikaa, enemmän elämää – 5 vinkkiäni ruutuajan vähentämiseen

Tavoite, joka itselläni on ollut jo jonkin aikaa tietynlaisen ”testijakson” muodossa on puhelimen ruutuajan vähentäminen. Tiedättekö sen nykyään niin tuiki tavallisen fiiliksen kun selaat puhelintasi ja skrollaat sovelluksesta toiseen, vaikka yksikään niistä ei anna mitään uutta tietoa sitten edellisen kun avasit sovelluksen? Vähän kun päivittäisi niitä samoja sivuja ja sovelluksia vain päivittämisen ilosta, vaikka tuon ajan voisi käyttää ehkä hyödyllisemminkin. Ellei nyt aivan jokainen niin varmasti ainakin moni meistä tietää kyseisen tilanteen ja sen, kuinka järjetöntä tästä symbioosista puhelimen kanssa on tullut, mutta sorrumme tähän silti toistuvasti. Täytyy myöntää, että kyllähän se puhelin on jossain määrin alkanut ahdistaa, vaikka itse ehkä koen eniten ahdistusta siitä, että pitäisi jatkuvasti olla läsnä tai tavoitettavissa kymmenen eri kanavan kautta. Aiheesta keskustelu kieltämättä jopa hieman nolottaa (minuakin), vaikka tätä nimenomaan tulisi nostaa esille enemmän ja juurikin niiden konkreettisten vinkkien kera. Kukapa nyt haluaisi myöntää ääneen olevansa puhelimen pauloissa, vaikka se ehkä montaa meistä nykypäivänä kuvastaakin? Rukan reissu tulikin hyvään saumaan, tavoitteeni Ruka-viikolle olikin nimittäin viettää vähemmän aikaa puhelimella ja läppärillä.

Seikka, joka jopa hieman huvittaa on, kuinka ”somevapaasta” ja Wifi-vapaan ajan etsimisestä on tullut jossain määrin jopa tavoiteltava trendi-ilmiö. Toki, hyvinvointia ja omaa parastaanhan tässä tavoitellaan, mutta hullunkurista on kuinka joku asia, joka ennen oli itsestäänselvää mielletään nykyään arjen luksukseksi ja tavoiteltavaksi tilaksi. Tarkoitan, että kuinka vaikeaa nyt voi muka ottaa pientä etäisyyttä puhelimestaan? Onhan se ehkä helpommin sanottu kuin tehty. Kinkkinen seikka tässä on ehkä se, kuinka nykyarjessa lähes kaikki on tehty hoitumaan puhelimen ja netin välityksellä. Älypuhelin-vapaus on tehty siis yllättävän vaikeaksi, vaikka joku siihen toivoisikin lähtevänsä. Surullinen fakta, jonka itse ainakin tähän liittyen allekirjoitan on se, kuinka asia, jonka piti tuoda meitä ihmisiä enemmän yhteen, onkin kääntynyt aivan päinvastoin. Teknologian myötä yhä useampi on yksinäisempi kuin aikaisemmin. Omassa arjessani tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kavereita nähdään yhä harvemmin kasvotusten, vaikka heidän kanssaan olisikin viestiyhteydessä.

Itse käytän somea pääasiassa töiden puolesta, joka onkin myös yksi suurimmista syistä, miksi olen alkanut tuumailla koko tätä hommaa uudelta kantilta. Vähän kuin tyhy-hengessä, eihän nyt kenenkään tulisi tuntea olevansa töissä myös vapaalla ja kyllä, nykyään tunnen monesti ähkyä sosiaalisen median sovelluksista juuri sen vuoksi, että joudun miettimään somea niin paljon työni puolesta. Siksipä juuri olen tuumaillut keinoja, joilla voisin päinvastoin vähentää ruutuaikaani ja somesovellusten käyttöä. Ainakin vielä toistaiseksi haluan ajatella esimerkiksi blogiani ns. ”hitaana somena” ja ehkä jopa tietynlaisena vastapainona sovellusten skrollaukselle. Ainakin sisällöntuottajana antaa blogin kirjoittaminen minulle ”enemmän” kuin esimerkiksi Instagramin käyttö. Onko teillä muuten mielipidettä tähän? Koetteko esimerkiksi blogit erilaisena somena kuin vaikkapa IG:n ja Facen?

Oma ruutuaikani on ollut keskimäärin noin 3-4 h päivässä. Vaikka en tiedä muista, tuntuvat ne 4h puhelimella vietetyt päivät usein siltä, etten jaksaisi tai pystyisi olemaan puhelimella kertakaikkiaan yhtään enempää. Oma henkilökohtainen maksimikapasiteettini puhelimen ruutuajalle on siis aikalailla tuo 4 tuntia! Sovelluksista käytän eniten Whatsappia, jonka jälkeen kiilaa Instagram, jonka käyttöä olen vähentänyt huomattavasti. Oikeastaan siksi, koska olen taas kerran todennut, ettei somessa todennäköisesti tapahdu mitään niin kovin jännittävää ollessani sieltä pois, että kannattaisi sen tähden päivystää puhelimella.

Ihan periaatteesta en tahtoisi rajoittaa Whatsapin käyttöä, koska en ainakaan itse miellä sitä ”someksi” samalla tavalla kuin muita sovelluksia ja koen sen tärkeänä yhteydenpitokanavana ystävien kanssa, jotka ehkä asuvat kauempana tai keitä ei tule ehkä aivan viikottain nähtyä. Facebookista taas luovuin monilta osin jo vuosia takaperin. Nykyään käyn Facebookissa oikeastaan vain silloin kun huomaan tulleen tärkeitä notificationeita tai postaan blogini Facebook-tilille uusia postauksia. Oikeastaan pärjäisin varmasti helposti viikkoja (tai jopa kuukausia) ilman Facea , ellen käyttäisi sitä satunnaisesti yhteisö-näkökulmasta, eli periaatteessa ”blogitöiden tähden”. Henkilökohtaiset jutut tai päivitykset ovat Facebookissa harvinaista herkkua, päivitän sinne jotain, kuten kuvan suunnilleen kerran vuodessa 😀

Palatakseni tuohon postauksen otsikkoon, olen itseasiassa tammikuun aikana puolittanut ruutuaikani sieltä noin 4 tunnista kahteen tuntiin. Entäs sitten lopputulos? Rehellisesti, paljon vapautuneempi. Pyrin siihen, että ellei nyt ole jotain akuuttia hoidettavaa tai tutkittavaa puhelimella, pidän sen kotona ollessani keittiön tasolla ja viikonloppuisin olen havahtunut viettäneeni jopa tunteja erossa puhelimesta, joka on tuntunut ihanalta! Ruutuaikani viikonlopuille on ollut enintään tunnin päivässä ja tavoitteeni onkin pysyä tässä noin kahden tunnin päivittäisessä ruutuajassa. Aivan maksimissaan, toki tavoite olisi vähentää siitäkin.

Mitä (ehkä täysin itsestäänselviäkin) vinkkejä sitten antaisin puhelimesta vieroittamiseen?

 

Jätä puhelin kotiin. Olen monesti viime viikkoina jättänyt puhelimen kotiin lähtiessäni pojan kanssa ulos, kauppaan tai uimahalliin. Oikeastaan ei ole edes tullut ikävä ja tämä on auttanut paljon ”puhelin-detoxin” kanssa. Usein puhelinta tulee selattua automatkoilla, ulkona ja ties missä vain siksi, että se nyt on sopivasti mukana. Kun jättää puhelimen kotiin, keskityt takuuvarmasti muihin juttuihin ja olo on vapautuneempi kun et ole joka hetki puhelimen päässä. Tästä se siis lähtee!

Pienet tavoitteet. Hieman edelliseen liittyen olen pyrkinyt ”vierottamaan” itseäni puhelimesta pienin askelin. Usein kun puhelin otetaan oletuksena mukaan kaikkialle, olen pienin etapein jättänyt puhelinta pois esimerkiksi kauppareissuilla tai perjantain löhöhetkinä. Nopeasti tottuu siihen, ettei puhelinta tosiaankaan tarvitse kantaa kaikkialle, vähän kuin ennen vanhaan. Kun puhelimen jättäminen kotiin tai jemmapaikkaan sujuu rutiinilla, tulee monesti myös muissa tilanteissa mietittyä kahteen kertaan, että tarvitsenko puhelinta oikeasti?

Kirjaudu ulos sovelluksista, jotka vievät eniten ruutuaikaasi. Kun hallinnoit sovellusten käyttöä niin, että joudut tekemään konkreettisesti jotain (eli kirjautumaan sisään) käyttääksesi sovellusta, nousee kynnyksesi tehdä sitä. Lopputulos: Kirjaudut sovellukseen ainoastaan silloin kun on jokin pakottava tarve. Itse olen testannut tätä esimerkiksi Instagramin kanssa ja hitto vie, toimii!

Keksi tekemistä, yksinkertaista! Leffa, sarja-maraton, kävelylenkki (ilman puhelinta), siivousprojekti, leipominen tai käsityöt. Nykyään ”tekeminen” tuppaa usein olemaan sitä, että chillailee sohvalla ja selaa samalla puhelinta. Myönnän itsekin kaipaavani välillä niitä hetkiä kun voi heittää aivot narikkaan ja skrollata uutisia ilman sen kummempaa agendaa. Kun teet muita mielekkäitä juttuja ja jätät puhelimen jemmaan, et ainakaan päädy selaamaan sovelluksia tai muita juttuja, vaan keskityt itse tekemiseen.

Lentotila päälle. Rakastan pitää puhelinta välillä lentotilassa ja olla konkreettisesti tavoittamattomissa. Jos haluan olla hetken itsekseni ja erossa puhelimesta, laitan Wi-Fin pois päältä ja puihelimen lentotilaan. Tunne siitä, ettet nyt tuntiin tai pariin ole tavoitettavissa vaan ”virallisesti offline”, on todella ihana! Oikeastaan tulisi jokaisessa päivässä olla edes tunti aikaa, jolloin et ole kirjautuneena mihinkään verkkoon tai puhelimen päässä. Tätä aion ainakin itse tavoitella jatkossa!

Toki koen itse selaavani puhelimella myös täysin relevantteja juttuja (tai ainakin omasta mielestäni, haha :D), kuten hotelleja, unelmalomakohteita ja sen semmoista, mutta sillä hetkellä kun totean päivittäväni sovelluksia lihasmuistista ilman mitään sen tähdellisempää suunnitelmaa on aika laittaa puhelin pois. Oikeastaan olen pyrkinyt miettimään puhelimen esille ottamiseen jonkun konkreettisen syyn, kuten esimerkiksi etsiäkseni asian x. Asian hoitamisen jälkeen laitan puhelimen pois ja pyrin siihen, etten jää haahuilemaan puhelimen pauloihin.

Paljonko teidän päivittäinen ruutuaikanne on? Enemmän vai vähemmän kuin omani? ✨

 

 Ja hei! Jos teillä on mielessä hyviä vinkkejä puhelin-detoxiin, niin saa ehdottomasti jakaa!

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

Ikävä vanhaa Instagramia ja kuvapläjäystä vuosien takaa

Selasin tässä eräs ilta IG-feediäni vuosien takaa ja samalla uppouduin vanhoihin muistoihin. Haikeana iski myös ikävä vanhaan Instagramiin. Aikoihin kun julkaisit kuvia oikeasti hetken mielijohteesta. Hetkistä ja tilanteista, jotka eivät olleet siloteltuja, vaan ennen kaikkea elämää. Jos jossain asiassa haluaisin palata takaisin aikakoneella, on se tämä sosiaalinen media. Ennen rakastin jakaa Instaan kuvia, niitä välillä ihan pöljiäkin juttuja, hassuttelua ja ihan tavallisia arkijuttuja, mutta nykyään ahdistun hetki hetkeltä enemmän koko sovelluksesta. Silmääni osui muuten yksi päivä erään seuraamani henkilön kuva Instan kuvafeedissä, jonka kuvatekstinä oli ”Otin tämän kuvan Instagramin omalla kameralla” ja naurahdin ääneen. Nostalgiaa! Hah, kuinka historiallisia ovatkaan ne ajat kun näin oikeasti tehtiin? Veikkaisin, ettei osa nykypäivän IG-käyttäjistä edes tiedosta koko Insta-kameran olemassa oloa. En edes muista milloin olisin itse viimeksi tehnyt näin, vaikka se alunperin juuri oli Instagramin idea.

Tämä on mun ihkaekoja IG-kuviani vuodelta 2011. Tuolloin käytin sovellusta lähinnä muokatakseni näitä ”upeita” kuvia blogiin, eikä tilini edes vielä ollut julkinen.

Some on paikka, jossa kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Haetaan inspiraatiota, idoleita, vinkkejä ja mitä ikinä. Asia, joka jossain määrin on todella hyväkin asia. Kääntöpuolena taas se, että sosiaalisessa mediassa voit esittää ulospäin juuri semmoista kun itse haluat olla. Antaa kuvan, joka on päinvastaista siihen, mitä oikeasti olet. Ja tämä pätee jossain määrin ehdottomasti myös itseeni. Mies jaksaa aina huomauttaa, etten kotona kulahtaneissa kotiverkkareissa möllöttäessäni näytä lainkaan samalta kuin blogikuvissa. Enkä tosiaankaan näytä. Mutta toisaalta myös oletan itse, ettei kukaan voisikaan ajatella, että kukaan näyttää kotona samalta kuin lähtiessään aamulla töihin. Toki, ehkä tämä on juuri sitä illuusiota siitä, että on aina huoliteltu, vaikka oikeasti ehkä pitäisikin lisätä kuva, jossa röhnötän kylpytakki päällä ja kulahtanut froteepanta päässä (kuten itseasiassa juuri nyt tätä kirjoittaessani). Koska juuri niin vietän useimmiten aikaa kotona.

Ristiriitaisinta on kuitenkin se, että puhutaan paljon siitä, kuinka seuraajat toivovat mahdollisimman aitoa ja silottelematonta sisältöä, mutta oman kokemukseni perusteella se ”kaikkien toivoma” sisältö ei loppupeleissä kuitenkaan sitouta. Olen joskus testannut jakaa kuvia aivan perushetkistä, jotka ovat olleet itselleni syystä tai toisesta todella tärkeitä: Kuviin tulee hyvällä lykyllä muutama kymmenen tykkäystä, kun taas joku siloteltu kuva, jossa pällistelen itse, saa kymmenkertaisen sitoutumismäärän. Toki tavoitteeni onkin jo pitkään ollut panostaa enemmän juuri IG Stories-sisältöön, joka itselläni tavoittaa seuraajani todella tehokkaasti. Eli ehkä se arkinen sisältö kiinnostaa enemmän siellä, eikä kuvafeedissä, koska toki myös ihmisten käyttäytyminen somessa on vuosien varrella muuttunut. Ennen selailtiin feediä, nykyään taas katsotaan IG Storiesia. Ja pyrinkin IG Stoorien kohdalla ehkä juuri semmoiseen samanlaiseen arkiseen menoon, kuin mitä aikanaan feedin puolella. Elämää, arkea ja välillä myös tunteita. Jos täytyy mainta esimerkiksi stoorien suhteen eräs lempparijuttuni, on se ehdottomasti vuorovaikutus seuraajien kanssa yksityisviestien kautta!

Silti kaipaan jotenkin niin paljon menneitä vuosia, jolloin somen päivittämisestä ei tarvinnut ottaa samanlaista stressiä. Miettiä sitoutuneisuutta tai algoritmeja, jotka molemmat käsitteinä saavat itselläni lähes oksennuksen kurkkuun. Ja täytyy todeta, etten nykyään edes juurikaan näitä ajattele. Julkaisen mitä julkaisen, silloin kun julkaisen.

Huomioita vanhoista IG-kuvista:

 

Paljon selfieitä 😀 (Jopa ahdistaa nykyään selfieiden ottaminen)

Koirakuvia (Hauvoja pitäisi todellakin kuvata enemmän <3)

Räppimusiikkia (Haha, edelleen läsnä storiesissa!)

Hassuttelua (Tulin jopa surulliseksi kun tajusin, että hassuttelija-minä on ollut jossain poissa jo pitkään..)

Kynsikuvia (Nykyisillä nysäkynsillä ei paljoa kynsilakkakuvia oteta!)

Merkkilaukkuja. (Enpä ole haaveillut uuden merkkilaukun ostamisesta vuosiin!)

Arkisia ruokakuvia (Pihviperjantait nevaföget :D)

Autenttisia reissuhetkiä (Ah!!)

Hassua huomata, kuinka moni asia (ja minä itse) on muuttunut tässä vuosien varrella.

 

Vanha koti ja ensimmäinen omistusasuntoni Käpylässä, sillloin harvinaisen kerran kun meillä oli näinkin siistiä, haha.

 

Eka yhteiskuva musta ja Tommista btw loppuvuodelta 2012 🙂

Meidän ensimmäinen yhteinen reissu Tommin kanssa Indonesiaan 2013!

 

Ja kyllä, Instagram on ehdottomasti muuttunut ennen kaikkea vakavammaksi paikaksi. Mietitään enemmän sitä, mitä jaat ja mitä muut kuvastasi ajattelevat. Ainakin omalla kohdallani oli IG ennen juurikin ihan pöljienkin juttujen, hetkien ja mieleen juolahtavien asioiden jakamista, eikä systemaattista ja harkittua kuvafeedin luomista, joka nykypäivänä vallitsee. Ja silti kaipaan yhä enemmän takaisin juuri sinne vanhaan.

        

Ja bonarina nämä, koska en voinut vastustaa laittaa myös pientä pläjäystä vauvavuodelta. Ps. Tuli ehkä vähän ikävä äippälomalle <3

 

Tämmöinen kevyempi pläjäys alkuviikkoon!

Mitä te kaipaatte vanhoilta IG-ajoilta? Vai kaipaatteko mitään? Onko somepreesens jollain tapaa teillä muuttunut?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.