Hetkeen en olekaan postaillut mitään äitiysaiheista. Enkä oikein edes tiedä miksi? Ehkäpä tämä uhmisarki on hektisyydessään semmoisella levelillä, että on jotenkin vaistomaisesti pitänyt blogin aihepiirit aivan muissa jutuissa. Eilen kuitenkin avauduin pitkästä aikaa Instagramissa turhautumisestani jatkuviin aamutaisteluihin uhmiksen kanssa. Tiedättekö kun haluaisin viimeiseen saakka välttää minkään sortin valittamista äitiydestä, koska kyllä, jälleen sadannen kerran koen olevani todella onnekas saadessani olla äiti rakkaimmalle pienelle pojalle. Mutta sitten taas sen miljoonannen kerran, ei se aina ihan helppoakaan ole. Huhheijaa kun näen ulkopuolisin jonkun toisen perhe-elämää ja mietin, että hitto vie, ovatko nämä lapset aina noin hyvällä tuulella? Harvemmin kun niitä pahimpia kiukkukohtauksia näytetään kodin ulkopuolella.
Asia, joka on viime viikkoina pistänyt todenteolla turhauttamaan ovat juurikin ne meidän aamut. Ne ovat nimittäin nykyään yhtä taistelua. Perheemme työnjako menee tosiaan niin, että minä vien pojan aina aamuisin hoitoon, oli mikä oli (koska miehen työajat). Okei, väittäsiin että ”herätät lapsen, puette, harjaatte hiukset, pesette hampaat ja lähdette tarhaan” kuulostaa monen korvaan melko helpolta hommalta. Jep. Moni varmasti tietää, että todellisuus uhmaikäisen kanssa saattaa olla melko kaukana tuosta ideaalitilasta. Olen tarkka aamun valmisteluiden suhteen, koska teen aina aamuisin heti 2-3h töitä herättyäni ja haluan, että päivän vaatteet, ulkovarusteet sun muut ovat edes jollain tapaa organisoituna siinä vaiheessa kun lapsukaisen herätys koittaa.
Poikamme on usein todella aamu-uninen ja joudun herättelemään tätä useamman minuutin ajan. Nyt tämä on tosin alkanut heräilemään taas vaihteeksi ihan itsekseenkin, mutta raivoa ei aamuistamme puutu. Tiedättekö kun kaikki on hankalaa. Ei suostuta pesemään hampaita, hiusten harjauksesta tulee raivari, pukemisesta tulee raivari, siitä tulee raivari jossei nyt laiteta juuri sitä pipoa, jonka pikkuherra olisi halunnut. Ja you know. Sitten vaan vedetään niitä lötköpötköraivareita niin kovin dramaattisesti. Saattaa kuulostaa melko koomiselta, mutta väittäisin, että nämä pitkittyneet flunssani johtuvat varmasti osittain juuri tästä. Useimpina aamuina on lähiaikoina tuntunut siltä, että päivän energiavarastot on käytetty loppuun siinä vaiheessa kun saan pojan tarhaan ja suljen portin perässäni. Huhhei. Itselläni ainakin nostaa reippaasti kortisolitasoa nuo aamun taistelut. Onneksi tämä on varmasti ohimenevää, mutta voin kyllä kertoa, että on niin paljon helpompaa hakea iloinen ja tyytyväinen lapsi iltapäivällä tarhasta, kuin kaikki tuo mitä niihin aamuihin liittyy..
Nyt olen parhaani mukaan yrittänyt keksiä ties mitä keinoja helpottamaan aamutoimia. Olen kehitellyt ihme satuja ja oman persoonallisuuden pojan hammasharjalle, joka aina muistuttelee, että nyt pitäisi taistella niitä hampimörriäisiä vastaan. Ja siis kaikkea muuta yhtä jännittävää. Sen olen kyllä huomannut, että helpottaa pienen lapsen kanssa huomattavasti juurikin se kun lapsi saa itse tehdä, kannustaa tarinoilla ja lauluilla. Tehdään niistä puuduttavista rutiineista yhteinen leikki. Aina ei siltikään mene aivan suunnitelmien mukaan. Viime viikonloppuna olimme käymässä kaksin leikkipuistossa, josta kotiinlähtö onkin aina yhtä kysymysmerkki. Useimmiten kuitenkin raivarin paikka. Kun ei suostu lähtemään kotiin, niin se on silloin jämpti. Kun raivoavan lapsen saaminen rattaisiin oli aivan mahdottomuus, kävely omin jaloinkaan ei onnistunut, kävelin loppupeleissä koko matkan kotiin sätkivä ja huutava lapsi kainalossa, toisella kädellä työnsin rattaita. Kun pääsin kotiin, tuntui vähintäänkin kun olisin vetänyt salitreenin.
Mutta sitten. Miksi näistä ei puhuta? Miksei äiti saa ilmaista, että nyt ottaa päähän tämä kiukuttelu, ilman että sinut leimataan tyytymättömäksi tai kiittämättömäksi äidiksi. Ennen aiheen IG-päivityksen tekemistä ja sen jälkeistä viestitulvaa ajattelin oikeasti, että olen varmaan ainut, joka kamppailee moisten aamudraamailuiden kanssa, koska kukaan ei puhu aiheesta. Ainakaan kovin usein.
Noh, kohtalontovereita onneksi löytyy IG-viestien perusteella. Mitkä tehokeinot olette kokeneet toimiviksi uhmisarjessa? ?
Hyva postaus! Ja oi kylla, taallakin elellaan uhmisarkea ja ei todellakaan helppoa ole! Se, kun kokkaat ihanan aamupalan/illallisen lapselle ja han heittaa koko lautasen maahan pari minuuttia myohemmin 🙁 kylla olen hajoillut monet kerrat naiden juttujen kanssa. Kuulin neuvolassa semmoisen vinkin, etta jos lapsi raivoaa, niin pitaisi vanhemman lahtea tilanteesta pois ja menna vaikka toiseen huoneeseen ja antaa lapsen rauhoittua rauhassa, kun valilla silla raivoamisella he haluavat vain huomiota. Mutta yleisesti ottaen olen kylla semmoinen, etta haluan ja yritan olla rauhoittelemassa lasta kun raivoaa valilla hyvin ja valilla huonoin tuloksin. Kaupoissa/ravintoloissa jos ollaan ja on alkanut raivoamaan, niin olen sanonut, etta jos jatkat raivoamista, niin me lahdemme ulos taalta ja vienyt ulos rauhoittumaan niin kauan, kuin raivoaminen on loppunut. Ja sitten valitettavasti myos lahjontakin valilla toimii, jos esim julkisella paikalla kaikki muut kikat yritetty ja muu ei ole auttanut. Suklaa tai joku muu kiva pikku herkku on sitten pelastanut lapsen seka aidin hermoromahdukselta 😀
Tsemppia uhmisarkeen! XO
Kiva jos tykkäsit! 🙂 Ja tiedän todellakin tunteen tuon ruokajutun suhteen, se on todella turhauttavaa! Täällä lensi jossain vaiheessa lautaset lattialle päivittäin, onneksi on pikkuhiljaa päästy siitä eroon. Olen huomannut, että tuo kyllä tepsii kun pitää vaan pään kylmänä ja antaa toisen raivota ilman että lähtee provosoimaan. Nopeasti leppyy kun tajuaa itsekin, ettei pitkälle pötki raivoamalla 😀 Kiitti tuosta suklaa-vinkistä, täytyy alkaa kantamaan jotain sos-patukkaa laukussa mukana ;D;D Ja kiitos, sitä samaa!
Meillähän ei ehkä vielä ole kunnon uhma alkanut mutta pieniä merkkejä siitä kyllä valitettavasti näkyy jo. Vaikka itse olen suhteellisen rauhallinen mutta välillä vaan on tunne ettei jaksa ja tekisi mieli huutaa. 😀 En ymmärrä että miten ihmiset jaksaa kahden tai useamman lapsen kanssa… 😀
Joo!! Mä en ymmärrä miten pysyn itse useimmiten yllättävän rauhallisena ja annan toisen vaan huutaa, eihän siinä oikein mikään muu auta kun pitää pää kylmänä 😀 Ja tsemppiä sinne tuleviin uhmisrageihin !! Minkäköhänlaista olisi olla kahden uhmaikäisen kanssa ;D