Saavuimme eilen tänne Luostolle ja voi elämä kun täällä on ihanan rauhallista! Kaikki arjen stressi ja suorittamisen paine olivat tipotiessään heti kun pääsi tänne. Mikä siinä onkin, että luonnon helmassa ja hiljaisuudessa mieli lepää näin hyvin? Ah, alkoi jo harmittaa etten jo ajoissa varannut esimerkiksi kokonaista viikkoa tälle Lapin reissulle. Täällä on nimittäin aivan ihanaa!
Olemme ulkoilleet hurjasti ja eilen illalla lähdimme metsäpolulle bongailemaan auringonlaskua puiden lomasta. Minulle tuli jotenkin niin onnellinen fiilis metsän hiljaisuudessa haahuillessa, ilman kiirettä mihinkään, että meinasin alkaa itkemään, haha. Ja vaikka ulkoilen myös kotona ahkerasti luonnossa, on ilman puhtaus täällä aivan eri luokkaa ja sen kyllä huomaa selkeästi. Kaikki ei kuitenkaan mennyt näköjään aivan putkeen ja tajusin unohtaneeni kameran johdon kotiin. Tottakai jotain unohtuu. Wi-Fi-toiminto jotenkin bugitti, eikä suostunut siirtämään kuvia koneelle, joten Lappi-kuvia siis luvassa myöhemmin.
Täällä hiljaisuuden keskellä on ollut ajankohtaista uhrata muutama hetki miettimään sitä, mihin olen matkalla. Ja siis henkisellä tiellä, en niinkään fyysisesti. Elämä on matka, jonka varrella tulee ylä- ja alamäkiä, opetuksia ja palkintojakin. Keskityn itse ennemmin miettimään tulevaa kuin vellomaan menneissä. Menneisyyttä et voi muuttaa, mutta sen sijaan tulevaan voi vaikuttaa omalla toiminnallaan. Ja niin, mitä sitten haluan tulevaisuudelta?
Ihmisenä stressaan ja ahdistun eniten asioista, joista en tiedä tarpeeksi tai mitä en osaa. Hyppy epämukavuusalueelle voi tietyissä asioissa tehdä hyvääkin, mutta myönnän silti usein tuntevani niitä ”tuleeko tästä mitään” tai ”tiedänkö ollenkaan mitä edes olen tekemässä?” ajatuksia, oli kyseessä sitten työ tai äitiys. Ja mitä tulee äitiyteen, olen sen suhteen oivaltanut erään asian: Mitä kauemmin olen ollut äiti, sitä enemmän myös rakastan juuri sitä. Äitinä olemista siis. Itselleni ensimmäiset viikot, kuukaudet tai jopa vuosi pienen vauvan äitinä oli juurikin noiden aikaisemmin mainitsemieni, välillä jopa pienen paniikin sekaisten ajatusten täyteisiä. Vaikka tietysti olen onnellinen jokaisesta päivästä äitinä, voisin itse ainakin todeta sen olevan nykyään vieläkin merkityksellisempää kun on kehittynyt jo tiiviimpi vuorovaikutussuhde omaan lapseensa. En tiedä onko äitiys koskaan helppoa, mutta oma mielipiteeni on, että ainakin se helpottuu ajan mittaan.
Ajatukseni ovat kieltämättä hieman ristiriitaiset sen suhteen, että haluanko vielä joskus lisää lapsia. Täytyy myöntää, että koen edelleen jonkin sortin traumoja sekä raskausajasta, että synnytyksestä ja jos täytyy sanoa aivan suoraan, en tiedä haluaisinko kokea samaa enää uudestaan. Pelko odotusajan tutkimuksista, virheasennosta ja synnytyksen pitkittymisestä on nimittäin edelleen vahvasti mielessä. Kieltämättä kuitenkin myönnän tuntevani jonkinlaista ”huonoutta” siitä, että olen mahdollisesti vain yhden lapsen äiti. Tiedättekö, koska yleensä odotetaan, että sen yhden seuraksi tulee ainakin yksi sisarus. Kaikki muu herättääkin yleensä vain kysymyksiä.
Kuuntelen juuri erästä työkaverini suosittelemaa kirjaa (kirjavinkkejä muuten tulossa blogiin tällä viikolla), jossa oli eräs harjoitus, joka jäi mieleeni. Kyseessä oli mielikuvaharjoitus, jonka aikana tuli kuvitella elämä, jollaista haluaisin elää. Mitä elementtejä siinä olisi? Mitkä arvot olisivat läsnä? Ei varmasti yllätä, että kuvittelin mielessäni kiireettömyyttä, stressittömyyttä, tietynlaista huolettomuutta ja jonkun lämpimän paikan. Parin viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että stressi on asia, joka syö tehokkaasti hyvinvointia ja loppupeleissä todella monet asiat aiheuttavat jollain tavalla stressiä, vaikkei näin äkkiseltään ehkä uskoisi. Vilkas kaupunkiympäristö, joka puolelta tulevat virikkeet, tarve olla jatkuvasti kehittämässä itseään, sekä kaikkea ympärillään, yhteiskunnan paine olla tietynlainen ja metatyö, joka tuntuu arjessa yhä vain teknologian myötä lisääntyvän. Kaikkein eniten haluaisin olla täysin stressitön. Mutta onko se nykymaailmassa edes mahdollista?
Tietynlainen vapaus ja mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ovat myös arvoja, jotka koen elämässäni tärkeiksi. Äitinä haluan antaa lapselleni mahdollisimman paljon fyysistä kosketusta ja kertoa tälle aivan jokainen päivä, että rakastan häntä. (Äh, aloin itkemään kun kirjoitin tätä!) Mielestäni on tärkeää antaa lapselle malli siitä, ettei elämä ole vain pelkkää kiirettä, työntekoa ja stressaamista. Rehellisesti stressaan todella usein jo pelkästään siitä, mihin maailma on menossa. Tuntuu aivan kamalalta ajatella omaa lastaan tulevaisuuden mahdollisesti entistäkin suorituskeskeisempään ja kiireisempään maailmaan. Luovuin viisivuotissuunnitelmista jo pari vuotta takaperin, koska sehän tästä vielä puuttuukin, että kaiken muun lisäksi pitäisi vielä olla nykyhetken lisäksi perillä siitä, mitä tekee joka vuosi seuraavan viiden vuoden aikana. (Ja ah, suosittelen niiiiin viisivuotissuunnitelmien heivaamista! :D)
Vinkkasinkin teille lauantaina IG Storiesissa aivan ihanasta dokkarista, jonka katsoin YLE Areenasta. ”Syrjäisen saaren lumo” kertoo ranskalaisesta perheestä, joka lähtee surffaamaan pienelle syrjäiselle Fanningin saarelle Tyynellä Valtamerellä. Saarelle pääsee Kiribatilta ainoastaan pienellä purjevetoisella rahtiveneellä, jonka kautta saaren paikalliset asukkaat tilaavat muilta saarilta itselleen elintarvikkeita ja mitä ikinä. Parin tuhannen asukkaan saarella kaikki tuntevat toisensa, kylän lapset käyvät koulua yhdessä vanhempiensa kanssa ja kaikki ottavat rennosti ilman murheita maailman menosta. Liikutuin, ensinnäkin siksi, koska tiedätte aikaisemmat mesoamiseni siitä, että muuttaisin Moorealle kasvattamaan hedelmiä omavaraisena, mutta toisekseen myös siksi, että mielestäni jokaiselle kuuluisi elämä ilman yhteiskunnan tuomia paineita, joiden mukaan sinua monitoroidaan neuvolassa aina siitä lähtien kun olet lapsi. Josset kasva näin tai syö näin, olet muista poikkeava. Aikuisten taas tulee luoda uraa ja menestyä, koska muuten olet myös poikkeava. Mutta miksi massasta poikkeava olisi sen huonompi? Tottakai hyvinvointiyhteiskunnassa on lukuisia hyviä puolia, mutta niin. Asia silti mietityttää.
Ja niin. Edelleen haaveilen huolettomasta elämästä pienellä saarella hedelmiä ja simpukoita poimien, mutta samalla tiedostan, ettei se vain ole niin yksinkertaista. Toisaalta olen myös ehkä vähän hyvällä tavalla kateellinen näille kaikille Lapin pienissä kylissä asuville, joiden elämä luultavasti on moneen kaupunkilaiseen suorittajaan verrattuna varsin huoletonta. Haaveenani on edelleen siis kaikessa yksinkertaisuudessaan simppeli ja huoleton, yksinkertainen elämä. Syrjäisellä saarella tai jossain muualla 🙂
Millaista teidän unelmaelämänne olisi?
Kuvat Jutta
Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 7 kommenttia.