Julkaistu

Onko koskaan tarpeeksi hyvä?

Kaupallinen yhteistyö: Change Lingerie

Ensi viikolla vietetään ystävänpäivää  ja tuon rakkauden päivän kunniaksi halusin käsitellä aihetta jollain tapaa myös blogissa. Monesti ystävyys ja rakkaus liitetään vain suhteessa muihin ihmisiin, mutta eikö olisi tärkeää muistaa olla myös itsensä ystävä? En tänä vuonna tehnyt varsinaisia uuden vuoden lupauksia, mutta muutamia tavoitteita olen kuitenkin asettanut tälle vuodelle 2019. Yksi niistä onkin osoittaa enemmän rakkautta ja huolenpitoa itseäni kohtaan niin henkisesti, kuin fyysisestikin.

Liikkua siinä määrin ja niitä lajeja, jotka tuntuvat sopivilta, syödä ravintoa, joka on hyväksi keholleni (ja mitä tekee mieli!) ja ennen yrittää olla vaatimatta itseltäni liikoja. Tulen varmasti aina olemaan tietyllä tavalla itsekriittinen. Suhtaudun esimerkiksi työhön aina tosissani, enkä voisi jatkossakaan ajatella koskaan olevani tyyppi, joka tekee asiat hutilloiden vain sen tähden, että pääsisi helpommalla. On kuitenkin loppupeleissä hyvin eri asia vaatia itseltään paljon, kuin vaatia itseltään liikaa. Ja tämä varmasti onkin monelle juuri se hämärä alue. Mikä on paljon, mikä taas liikaa?

 Juuri tämä on seikka, johon tänään havahduin ajatuksissani. Muistelin taaksepäin sitä, kuinka olen suhtautunut itseeni aikaisemmin. Ja arvatkaa mitä oivalsin? Mitä enemmän olen yrittänyt olla tyytyväinen itseeni, sitä vähemmän olen sitä kuitenkaan ollut. Se, että vaatii asioilta tai ihmisiltä liikoja, voi huomaamattaan johtaa siihen, ettei mikään enää riitä. Et ole koskaan omasta mielestäsi sopivan painoinen, tarpeeksi lihaksikas, riittävän ahkera tai syö niin terveellisesti kun ehkä voisi. Aina löytyy mukamas niitä seikkoja, joiden suhteen voi nostaa rimaa korkeammalle, eikä loppupeleissä koskaan ole tarpeeksi hyvä. Edes itselleen. Ja tähän rumbaan tuhlaa pahimmassa tapauksessa vuosia.

Sinänsä hassua, että mitä enemmän maailma on siirtynyt somekeskeiseksi ja siihen, että helposti vertailee itseään muihin, olen itse pyrkinyt ottamaan päinvastaisen asenteen. Nuorempana yritin ehkä todistella itselleni, että elämä on parempaa, kunhan ensin treenaa itsensä enemmän tikkiin, huoltaa kynnet kuosiin tai jopa ostaa itselleen tietynlaista hyväksyntää tavaran avulla. Tässä hetkessä huomaan kuitenkin, että elämä on niin paljon mielekkäämpää juuri silloin kun lopettaa itseltään vaatimisen. Ja hassua sinänsä, sen jälkeen kun olen ehkä osittain äitiyden myötä oppinut hyväksymään itseni juuri tämmöisenä, enkä jatkuvasti pyrkinyt saavuttamaan jotain ”parempaa minää”, olen ollut itseeni tyytyväisempi kuin koskaan ennen. Mitä vähemmän olen stressannut esimerkiksi kehooni tai ulkonäkööni liittyen, sitä tyytyväisempi olen ollut itseeni. Joissain asioissa pieni hälläväliä-asenne kannattaa ehdottomasti. Aina ei todellakaan ole niin justiinsa.

Jos unohtaa rakastaa itseään, on todella vaikea tarjota parastaan myöskään muille ihmisille. Vähän sama homma kun lentokoneiden turvallisuusohjeissa neuvotaan laittamaan happinaamari ensin itselleen ja vasta sitten muille. Siitähän tässä onkin nimenomaan kyse. Sillä ei ole mitään tekemistä itsekkyyden kanssa. Käsite ”itserakkaus” koetaan usein vain ja ainoastaan negatiivisena terminä, mikä on kurjaa, koska asian pitäisi sopivissa määrin olla kaikille päivänselvä juttu. Rakkaus muihin ihmisiin lähtee kuitenkin paljolti siitä, että on tasapainoinen ystävyyssuhde itseensä. Kuinka kykenisit huolehtimaan ja välittämään muista, josset ole ole ystävä itsesi kanssa?

Kuvien mukana palaamme hetkeksi Tahitin mustahiekkarannalle. Jopas tuli muuten ikävä takaisin! Asia, johon kiinnitin huomiota pitkälle matkalle pakatessa, oli mm. alusvaatteiden käytännöllisyys. Alusvaatteiden suhteen tärkein seikka minulle on mukavuus, laatu ja se, että tunnen itseni minuksi niissä. Reissussa onkin tullut panostettua juurikin käytännöllisiin ja ajattomiin alusvaatteisiin, jotka on hankittu Changelta ja katsottu juuri itselleni ja kokooni sopiviksi. Omat suosikkimallini löytyvät Changen Basic-mallistosta, josta lempparini ovat Lissi, sekä kuvien saumattomat Tactel- t-paitaliivit. Aivan paras asiakaspalvelu muuten löytyy Changen liikkeistä ja yksi asia, jossa ehdottomasti itse suosin kivijalkamyymälöitä on alusvaatteiden ostaminen. Kokohuteja on omalla kohdallanikin takana paljon ja sen jälkeen kun vaihdoin Changen liiveihin, en ole enää muita ostanutkaan. Istuvuus ja laatu ovat aivan omaa laatuaan.

 

Löytyykö samoja ajatuksia itsensä hyväksymisen suhteen? Onko muilla esimerkiksi äitiys opettanut armollisuutta itseään kohtaan? 🌸✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Koti-ikävä

Kirjoittelinkin viime viikolla pienestä reissuväsymyksestä, joka on pikkuhiljaa alkanut iskemään päälle. Siirtyminen paikasta toiseen, jatkuvasti muuttuvat rutiinit ja ympäristö ovat pidemmän päälle rasittavia. Vaikka reissaaminen onkin antoisaa, enkä vielä reilun kuukauden reissun jälkeen haikaillut kotiin lainkaan, alkaa kieltämättä nyt pian kahden kuukauden reissailun jälkeen hiipiä esiin pieni koti-ikävä. Jos minulta kysyisi, saisi siellä missä asun olla aina semmoiset kelit kun tarkenee kivasti farkuissa ja flipflopeissa. Tai kun voisi käyttää hameita talvisinkin ilman sukkiksia ja illalla tarkenisi ulkona hupparissa tai nahkatakissa. Suomen pakkasia ei ole siis ikävä, mutta myönnän, että kotia kyllä.

Mitä kaipaan kotona? Ystäviä, pyykkikonetta, neulomista, simppeleitä kotiruokia ja sitä, että saa vain olla tekemättä mitään. Löhötä viikonloppuna perheen kesken sohvalla ja syödä herkkuja. Tai muita ihan niitä arjen perusjuttuja, jotka kotona ehkä välillä tuntuvat jopa tylsiltä. Ei kuukaudesta toiseen jaksa olla aivan jatkuvasti tekemässä jotain ja näkemässä uutta. Reissaaminen alkaa helposti tuntua suorittamiselta jos asettaa liikaa tavoitteita sille, mitä haluaa kohteissa tehdä. Varsinkin uusissa paikoissa reissatessa on aina pieni paine siitä, että pitäisi tehdä, nähdä ja kokea mahdollisimman paljon, ettei jälkeenpäin tule harmiteltua, että miksei käynyt siellä ja täällä. Kun on poissa useamman kuukauden, on tuota nähtävyyksien ja uusien paikkojen katsastamista niin paljon, että siitä voi tulla jopa stressaavaa kun jokaisessa kohteessa haluaisi nähdä vähintään ne parhaat palat. Varsinkin täällä Uudessa-Seelannissa on todenteolla iskenyt tietynlainen reissuangsti kun paikkoja, joissa haluaisi käydä on sata, mutta aika sitten taas rajallista.

Ehkä siitä syystä onkin huojentavaa viettää loppureissu Ausseissa yhdessä paikassa ja samassa majoituksessa, josta voi sitten reissata haluaminaan päivinä minne tahtoo. Pääasia, että on jossain ”tukikohta”, eikä tarvitse olla muutamaan viikkoon juurikaan pakkailemassa matkalaukkuja. Byron Baystä otetaan luultavammin joku muutaman päivän majoitus, mutta noin muuten tulee varmasti liikuttua pääasiassa lyhyempiä matkoja ”tukikohdan lähettyvillä” 😀

Ja huh, voitte kuvitella, että Uuden-Seelannin jälkeen tietynlaista pysyvyyttä kaipaakin. Olemme käyneet täällä neljässä eri kaupungissa tai kylässä ja yöpyneet viidessä eri majoituksessa 2,5 viikon sisään. Tämän jälkeen jo kaipaakin sitä, että olisi edes pari viikkoa yhteen menoon yhdessä paikassa. Itseasiassa koko reissussa on pisin aikamme yhdessä majoituksessa tainnut olla 6 tai 7 yötä, eli kertoo varmasti jotain siitä, että maailmanympärysmatka on totisesti melkoista paikasta toiseen siirtymistä. Ehkä ymmärrätte, miksi pikkuhiljaa alkaa totisesti ikävöimään pysyvyyttä ja arvostamaan eri tavalla sitä kun tavarat ovat kotona omilla paikoillaan. Voisin helpostikin viettää joskus tulevaisuudessa esimerkiksi talven ulkomailla, mutta mielellään pidempiä aikoja yhdessä ja samassa paikassa.

Sosiaalinen aspekti on myös eräs seikka, joka on aiheuttanut koti-ikävää. Vaikka perheen kesken onkin ihanaa viettää aikaa, kaipaa ystävyyssuhteita ja ihan tavallisia löpinöitä kavereiden kanssa ihmeen paljon. Nykypäivänä on onneksi helppo kommunikoida netin välityksellä, vaikka fyysinen välimatka olisikin pitkä, mutta toki suuri aikaero tuo tietynlaisia haasteita. Nyt kun olen yrittäjänä, jännittää tietyllä tavalla toki sekin, ettei ole samalla tavalla työyhteisöä, johon palata. Itselleni työpaikka ja työyhteisö on ollut aina tärkeä osa elämää, erityisesti sitä sosiaalista ja vaikka työskentelenkin välillä muiden etätöitä tekevien ystävien kanssa, on bloggaajan tai yleisesti yrittäjänä toimiminen usein melko itsenäistä, ellei joskus jopa yksinäistä. Siksi täytyykin yrittää keksiä kevääksi jotain projekteja ja harrastuksia tasapainoksi. Olen ainakin päättänyt, että menen keväällä keramiikkakurssille 😀 Niin pitkään olen sitä tuumaillut, että täytyy viimeinkin toteuttaa haave! Tein nuorempana kuviskoulussa paljon savitöitä ja on jo vuosia ollut kamalat himot (siihenkin), haha.

Johan tuli löpinät!

Yritän tällä viikolla saada Tahitin matkapostauksen vihdoinkin tänne blogiin 🙂

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

Raglan on lemppari!

Terkkuja täältä Raglanista. Päädyin pitämään viikonlopun ajan pientä sometaukoa ja kylläpäs teki hyvää. Kytkin puhelimesta lentotilan päälle lauantaina ja vasta tänään kurkkasin ensimmäistä kertaa pariin päivään mm. IG-kuulumiset. En muista milloin olisin viimeksi ollut yli vuorokauden mittaisessa somelakossa, mutta täytyy todeta, ettei yhden viikonlopun aikana kai ihan kamalasti menettänyt, pikemminkin päinvastoin. Vaikka täällä reissussa onkin ollut vähemmän puhelimella ihan senkin vuoksi, ettei ole mobiiliverkossa, niin aivan tarpeeksi kuitenkin.

Hassua sinänsä kuinka sitä ajattelee, ettei somesta tai ”viihteestä” voi saada övereitä, mutta viimeaikoina olen tullut aivan toisiin aatoksiin – välillä tarvitsee oikeasti niitä päiviä, kun loggaat itsesi ulos appseistä ja keskityt aivan muihin juttuihin. Ilman niitä erilaisia ilmoituksia ja päivityksiä. Täällä matkalla on sinänsä ollut eri juttu, koska puhelin on ainoa yhteyteni perheen ulkopuolelle, mutta niin, eiköhän sitä ehdi kotona taas vaihdella kuulumisia ihmisten kanssa.


Kerroinkin viime viikolla, että seuraava etappimme on pieni surffikylä Raglan pohjoisen saaren toisella puolella. Täällä olemmekin hengailleet nyt muutaman yön. Rakastuin Raglaniin heti kun tänne pääsin! Ehdottomasti lempparipaikkani tähän asti näistä Uuden-Seelannin kylistä. Meno muutaman tuhannen asukkaan boheemissa hippikylässä on varsin rentoa. Pieniä kahviloita, joista saa paikallista luomu-kahvia, kivikauppoja, terveysputiikkeja, surffimeininkiä, söpöjä pieniä vaateliikkeitä, paikallista taidetta ja käsitöitä, niitä löytyy täältä vaikka millä mitalla, vaikka todella pieni kylä onkin kyseessä. Eniten olen ollut ehkä innoissani kaikista käsityöjutuista, joita löytyy täältä reippaasti. Useampikin putiikki myy paikallisten taitelijoiden tekemiä teoksia, koriste-esineitä ja käsitöitä. Ihan jo harmittaa, ettei ole mahdollista kantaa täältä ihan kamalasti tavaraa mukana.

Ainiin ja voitteko uskoa, että vietimme historiallisia hetkiä ja söimme illallista kaksin! Poika nukahti myöhäisille päikkäreillä tässä eräs päivä ja nukkui vaunuissa muutaman metrin päässä kun söimme ekoja kertoja reissussa ilman minkäänlaista kaoottista menoa tai kiirettä 😀

Ainoa asia, jota olen Raglanissa harmitellut, on etten ole onnistunut löytämään mistään lankakauppaa. Googlettelin, että lähin lankakauppa sijaitsee Hamiltonissa vajaan tunnin ajomatkan päässä, nyt olenkin kärsinyt todella pahoista neulomis-viekkareista, koska täällä jos jossain on saanut ihan mieletöntä inspistä erityisesti kevään ja kesän DIY-juttujen osalta. En millään malta odottaa, että pääsen muutaman viikon päästä testailemaan muutamia uusia virkkuu- ja neuleideoita 🙂 Tuommoinen virkattu toppi lähtee testitekoon ihan ensimmäisenä!

Reissua on vielä kolme viikkoa jäljellä ja vielä yksi maa jäljellä. Lennämme tällä viikolla Australian Queenslandiin, jossa vietämme viimeiset viikot. Ihan kamalasti emme ole tehneet suunnitelmia viimeisen kohteen osalta, onhan tässä ihan kohtuullisesti jo tullut siirryttyä paikasta toiseen. Tarkoitus olisi hengailla Gold Coastilla ja piipahtaa ehkä pariksi yöksi Byron Bayhin. Jännä nähdä Australian ja Uuden-Seelannin erot konkreettisesti täältä lähtiessä. Ainakin itselleni on jäänyt se kuva, että Uusi-Seelanti olisi huomattavasti vielä Australiaa enemmän laid-back, mutta itselläkin alkaa olla edellisestä Aussi-visiitistä niin monta vuotta aikaa, ettei osaa suorilta päin verrata. Tykkään kuitenkin Australiasta aivan hurjasti ja olenkin viimeisestä kohteesta aivan intona.

Jos teillä on Byron Bayn lisäksi hyviä vinkkejä Gold Coastin ja Sunshine Coastin hoodeille, niin saa ehdottomasti vinkata. Crystal Castle onkin jo yllättäen visiittilistalla, heh heh.. Haluaisin käydä katsomassa jossain pojan kanssa kenguruita ja koala-karhuja, ihan kun olisimme tutkineet aikaisemmin, että Gold Coastilla on joku luonnossa vahingoittuneita eläimiä hoitava paikka, johon saa mennä katsomaan. Täytyy vielä tutkia, että muistanko aivan omiani.

Jos teillä on muuten matkaan tai muihin aiheisiin liittyviä postaustoiveita, niin saa huikata 🙂 Ajattelin tehdä ainakin maailmanympärysmatkalle pakkaamisesta postauksen, jos semmoinen kiinnostaa? ✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Somen pinnallisuus ahdistaa

Pohdiskelin aikaisemmin tänään hetken mielijohteesta IG Storiesissa erästä aihetta, joka on aiheuttanut enemmän tai vähemmän pientä ahdistusta viime aikoina. Olen pariin otteeseen harkinnut täällä reissussa parin päivän sometaukoa, ihan vain päästäkseni hetkeksi huilimaan koko hommasta. Enkä edes tiedä, mistä tämmöinen someahdistus on hiipinyt esiin juuri nyt? Mutta kyllä, jotenkin se on lähiaikoina ahdistanut. Ja olen kuitenkin pyörittänyt eri somekanavia yli 10 vuotta, päivittäin. Se, kuinka koko homma tuntuu nykyään pyörivän vain ja ainoastaan suosion saavuttamisen, sekä lukujen ympärillä.

Mitataan sitä ja tätä, oikeastaan se mitä Instagram ja somettaminen joskus oli, on jäänyt nykyään aivan jonnekin taka-alalle. Ainoa asia, jolla tuntuu olevan merkitystä on tykkäysten, seuraajien ja sitoutumisten määrä. Ja tottakai, onhan tämä ilmiselvää ilmiön ympärillä, joka työllistää jatkuvasti yhä enemmän ihmisiä, mutta onko muulla enää väliä, kuin numeroilla? Olen yrittänyt suhtautua tähän asenteella, että keskityn omiin hommiini, viis välitän mitä muut tekevät ja käytän energiani oman toiminnan ideoimiseen ja kehittämiseen. Mutta sitten havahdut siihen, että jonkun toisen tykkäämiset tai seuraajamäärät kasvavat kovaa vauhtia kuin itestään. Mietit, että okei, teenkö itse kenties yhtäkkiä jotain väärin?

Olette saattaneet kuulla esimerkiksi IG:n algoritmeistä, matemaattisista prosesseista, joita hyödynnetään nykyään monilla interaktiivisilla alustoilla. Suositellaan relevanttia tai suosittua sisältöä, suurta joukkoa kiinnostava sisältö saa enemmän näkyvyyttä kohdeyleisölle, kuin vähemmän suosittu. Ja enemmän kiinnostava sisältö tarkoittaa paljon tykättyä ja kommentoitua sisältöä. Nykyään esimerkiksi Instagram suosii myös luonnollisten henkilöiden tuottavaa sisältöä, jonka olen itsekin huomannut käytännössä. Oma profiilini on jo pitkään ollut (itseasiassa juuri statistiikka-syistä) yritystili ja kappas, olenpa tämän vuoksi huomannut suuren laskun myös omissa tykkäysmäärissäni, koska algoritmi ei enää suosi yritystilejä. Esimerkkinä käsityötilini @iinesdiy, jonka julkaisut saattavat kerätä saman verran tykkäyksiä kuin päätilini, vaikka seuraajia on kymmenesosa. Olen itseasiassa joskus jopa harkinnut tilin vaihtamista takaisin ”normaaliksi”, good old times, kunnes algoritmeja muutetaan taas. Haha. Kirjoitin aikaisemmin syksyllä postauksen seuraajien ostoilmiöstä (postaus täällä) ja sivusin tuossa samaisessa postauksessa myös sitä, ettei nykypäivänä oikeasti ole kovin helppoa kasvattaa seuraajamääriään somessa – ainakaan rehellisin keinoin.

Erilaiset kommentointiringit ovat parin vuoden aikana yleistyneet ja toisaalta kyllä ymmärrän tämän, koska kyllähän algoritmi-viidakko ärsyttää pidemmän päälle, varsinkin jos teet hommaa jollain tapaa työksesi. En silti ole itse lähtenyt kommentointihommaan mukaan. Tykkäilyt ja kommentoinnit tehostavat julkaisusi suosiota, joka johtaa siihen, että sisältöäsi suositellaan suuremmalle joukolle. You know, ”saattaisit pitää tästä sisällöstä”. Siksi kommentoivat monet systemaattisesti toistensa kuvia vastavuoroisesti, autetaan kaveria hädässä tavallaan ja autetaan kuvia nousemaan enemmän näkyville. Kun saat enemmän näkyvyyttä toistavasti, löytävät ihmiset myös helpommin profiiliisi ja -tadaa, seuraajamäärät kasvavat kivaa tahtia. Näin se vain toimii. Eri juttu oli viisi vuotta takaperin kun seuraajamäärien kasvattaminen oli aivan eri hommaa, nyt se on yhtälöitä vastaan taistelua ja no, karua bisnestä. Jos haluat näkyvyyttä, täytyy ostaa mainostilaa alustoilta. Eihän sitä nyt ilmaiseksi haluta antaa.

No, pointti ei ollut jupista siitä, etteivät seuraajamäärät tai tykkäykset kasva. Lähinnä ahdistuksesta siihen, että kasvaaksesi  ja ollaksesi ”somen silmissä” jotain, pitäisi pelata häikäilemättömillä säännöillä, olla feikki ja taistella algoritmeja vastaan. Häh! Minne katosi se, että oltiin vain oma itsensä, eikä yritetty liikaa? Ettei arvoa ja statustasi arvioitu IG-seuraajien perusteella? (Ja arghh, kuinka monesti muuten olen kuullut lauseen ”Eihän se ole kun ihan pieni bloggaaja” silloin kuin IG:n seuraajamäärät ovat vain muutamissa tuhansissa. Monet luulevat niiden korreloivan esimerkiksi blogin lukijamääriä, jotka voivat olla aivan päinvastaisia. Käyttäjällä voi olla IG:ssä 20K seuraajaa ja blogissa vain muutama tuhat yksittäistä lukijaa kuukaudessa ja sitten päinvastoin. Näistä ei tosiaan voi tehdä johtopäätöksiä!)

Miksi pitäisi olla jotain, mitä ei ole? Somessa voit nimittäin olla ihan mitä tahansa. Ja se vähän pelottaakin. Pientä vastapainoa on ollut havaittavissa palaavan ilmiön suhteen kun monet ovat palanneet arkisempaan ja ei-niin-harkittuun sisältöön. Semmoiseen, johon voi jollain tapaa samaistua. Mutta itse ainakin niin kovasti toivon, että palattaisiin edes jossain määrin takaisin siihen, kun some ei ollut kilpailu, eivätkä numerot määritelleet ”arvoasi”. Ja tottakai, bisnestähän tämä on. Jokaisen yrityksen ja yritystoimintaa harjoittavan on menestyäkseen oltava perillä avainluvuista, sitoutumisesta ja siitä, mikä kuluttajia kiinnostaa. Mutta homma menee jotenkin karuksi siinä vaiheessa, kun näitä samoja lukuja rinnastetaan oikeisiin ihmisiin ja instafeimiksi pyritään millä hinnalla hyvänsä. Eniten kuitenkin harmittaa se, että ne, jotka toimivat rehdisti, ovat niitä jotka joutuvat muiden jalkoihin.

 

Mitäs te tuumaatte ilmiöstä tai aiheesta yleisesti?

Ahdistaako feikkiys ja liika yrittäminen?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Reissuväsy?

Istuskelen juuri tätä kirjoittaessani majoituksemme terassilla ja katselen merta. Tommi ja poika lähtivät jo edeltä rantsuun ja sain hetkisen hiljaista aikaa puuhastella omia juttujani. Vaikka reissaaminen onkin ihanaa ja tuonut valtavasti uusia kokemuksia, olen todennut tämän ajoittain myös melko rankaksi. Täytyy jatkuvasti olla pakkaamassa tai purkamassa tavaroita, vaihtamassa paikkaa ja toki myös, että olemme perheenä yhdessä lähes jokaikinen vuorokauden hetki nyt jo toista kuukautta. Huh, vuoden mittainen maailmanympärysmatka olisi kyllä pienen lapsen kanssa aivan liikaa!

En missään nimessä valita perheen yhteisestä ajasta, mutta pidemmällä reissulla konkretisoituu paremmin se, mitä on olla oikeasti yhdessä, tiedättekö eri tavalla kuin sen viikon-parin lomamatkan aikana. Kotona kaikilla on kuitenkin omat juttunsa, ollaan päivät työssä, nähdään ystäviä, mutta reissussa pyörii arki päivittäin perheen ja yhteisten juttujen ympärillä. Itselleni ehkä vaikein paikka on ollut se, ettei omaa aikaa ole ollut samalla tavalla, kuin mihin olen tottunut. Varsinkin nyt kun teen täältä töitä, on keskittyminen ajoittain ollut hieman koetuksella. Käytäntö on siis kovin eri kuin se, miltä tämä ehkä kuulostaa 😀

Viime viikkoina en ole ehtinyt ihan kamalasti viettämään aikaa itsekseni ja esimerkiksi tekemään ajatustyötä blogin kanssa. Pääasiassa ovat aiheet pyörinyt matkailuteemoissa, koska ymmärrettävästi pyörii arki täällä melko vahvasti sen ympärillä. Olen ihmisenä semmoinen, joka saa parhaimmat ideat ja inspiksen juuri silloin kun tuumailen asioita itsekseni ja omiin ajatuksiini uppoutuneena. Kotona on työaika kuitenkin se 8-16 siinä mielessä, että silloin tiedän saavani keskittyä töihin ilman häiriötä, mutta reissussa on homma ollut enemmän tasapainoittelua. Tehdään vartti siellä ja vartti täällä. Joten kyllä, työskentely reissussa on ollut melkoinen haaste. Samoin on koti minulle paikka, jossa ”lataudun”, kerään energiaa ja olen jollain tapaa suojassa kaikelta ulkopuoliselta. Reissaamisessa on se puoli, että koska ympäristö vaihtuu jatkuvasti, et ehdi tavallaan juurtua ja kotiutua yhteen paikkaan samalla tavalla.  Ihmisetkin ovat niin erilaisia, voisin kuvitella, ettei toiselle välttämättä ole mikään ongelma elää matkalaukkuelämää vaikka loputtomiin, ilman että tuntisi minkäänlaista kaipuuta jonnekin tiettyyn paikkaan.

Vaikka koti-ikävä ei vielä missään suuressa skaalassa olekaan iskenyt, ikävöin toki tiettyjä asioita kotona. Juuri niitä omia rutiineja, omaa aikaa kaikessa hiljaisuudessa ja sitä, että saa vain olla tekemättä mitään. Maailmanympärysmatka ilman lasta olisi varmasti melkoisen erilainen kokemus, mutta voin kertoa, että tämä on kyllä opettanut paljon! Kärsivällisyyttä, organisointikykyä ja ennen kaikkea tuonut kokemusta siitä, minkälaista on oikeasti olla perheenä yhdessä viikkoja tämmöisenä kolmen tiiminä. Ja jos joku nyt ajattelee, että valitan siitä, että vietämme aikaa perheenä, niin en tietenkään. Mutta voin kertoa, että varmasti melko harva perhe loppupeleissä viettää kaiken ajan yhdessä viikosta toiseen aivan kokoajan, joitain yksittäisiä hassuja hetkiä lukuunottamatta. Se on niin eri juttu ”normaalissa arjessa” kun jokaisella on kuitenkin siinä sivussa myös se oma elämänsä työpaikalla, harrastusten ja ystävien parissa. Heh, toivottavasti ymmärrätte mitä yritän ajaa takaa.

Siinä mielessä on reissu tähän asti opettanut ennen kaikkea arvostamaan niitä kotiarjen tiettyjä seikkoja. Asioita, jotka eivät välttämättä matkalla ole mitään itsestäänselvyyksiä. Päivät ovat seikkailua ihan siitä lähtien, että miettii seuraavaa mahdollista pyykinpesupaikkaa, kun taas kotona ne usein ovat melko rutiininomaisia ja tasapaksuja. Puhutaan siis täysin eri ääripäistä. Olen aina ollut tietynlainen ”levoton sielu”, jonka sydän haahuilee aina kaukomaille, joten siitäkin syystä on myös itselleni ollut mielenkiintoista nähdä, millaista elämä on oikeasti jatkuvasti reissaten. Ehkä itse kuulun niihin, jotka kuitenkin loppupeleissä tarvitsevat sen tietyn kiintokohdan, turvapaikan, jonne käpertyä niinä hetkinä kun tuntuu, että universumin energiat sotivat sinua vastaan.

Huomaan myös välillä alitajunnassani stressaavan kotiinpaluuta jonkin verran. Tiedättekö,  se ”mitäs sitten”. Olen tietysti yrittänyt elää hetkessä täällä ja nauttimaan jokaisesta päivästä, mutta toki nuo ajatukset hiipivät välillä mieleen. Varsinkin helmikuun pian lähestyessä, kun alkaa jo melkein laskea viikkoja kotiinpaluuseen. Eli melko ristiriitaisia fiiliksiä pyörii mielessä tällä hetkellä, mutta eiköhän niistä selvitä!

 

Yritän huomenna tai ylihuomenna saada ulos postauksen ensimmäisestä NZ-viikosta. Reilun viikon päästä onkin edessä taas uusi kohde. Mihin ihmeeseen nämä päivät hujahtavat? 🌎🌴

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.