Avainsana: elämäntavat

Eräs aihe on pyörinyt mielessäni jo muutaman viikon ajan, enkä alkuun edes ajatellut, että tästä olisi jutun juurta blogiin. Elämässä tapahtuu ajoittain hyviä juttuja, mutta mitäs sitten kun on meneillään jakso kun tuntuu ihan KAIKEN menevän pieleen? Pyrin keskittymään blogissani positiivisiin asioihin, mutta aina ei sitten taas jaksaisi, koska ei elämä ole aina täydellistä. Tai ainiin, eihän se kai koskaan ole.

Uskon itse siihen, että ikävien asioiden on tarkoituskin sattua samaan aikaan ja jollain tapaa vahvistaa. Olisihan sekin ikävää, että kurjia juttuja tapahtuisi elämässä ripotellen ja jatkuvasti. Eiväthän pienet arjen vastoinkäymiset edes tunnu missään silloin kun mukavampia asiota tapahtuu samaan aikaan enemmän ja tilanne saa tavallaan tasapainoa. Mutta sitten kun tuntuu, että kaikki uhkaa kaatua niskaan, eikä mikään oikein suju… Melko tuttu tunne juuri nyt!

Muutaman viikon ajan on elämässäni ollut juurikin tämmäinen jakso kun tuntuu, että aivan kaikki mihin lähden mukaan tai mitä yritän, epäonnistuu jollain tapaa. Ja tiedättekö kun olet siinä ”epätoivon hetkessä”, tulee vielä lisää loskaa niskaan ylimääräisten taloudellisten kulujen muodossa, joku tavarasi hajoaa, katoaa tai kohtaat muuten vain lisää pettymyksiä tai vastoinkäymisiä, niin tuumaa, että tämä tästä vielä tietysti puuttuikin ja voiko joku juttu vielä mennäkin pieleen?

Ihan miniluokan juttuina tähän kermana kakun päälle voin mainita eiliseltä esimerkiksi sen kun otin kuvia maailman kauneimmasta auringonlaskusta ja huomaat jälkeenpäin, että kamerasi oli aikaisemmin jäänyt päälle laukun pohjalla ja asetukset olivat muuttuneet niin, että kuvan resoluutio on laatua postimerkki. (Ja sama homma näiden tämän postauksen kuvien kanssa….) Tai kun neulot sukkaa uudella tyylillä ja koska hotellihuoneessa ei toimi netti, olet katsonut vahingossa ohjetta väärin ja koko homma menee mönkään. Jep. Juuri näitä juttuja vielä kaipasinkin. Vaikka kyse ei olekaan mistään kovin vakavista jutuista, pistävät ne pienetkin jutut lannistamaan silloin kun tuntuu, että kokoajan käy jotain. Oli sitten kyse planeettojen sijainneista tai huonojen sattumien summista, näitä jaksoja tulee vastaan aina silloin tällöin.

Sehän on selvää, ettei elämä voi aina olla ruusuilla tanssimista ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään. Olen todennut, että ajoittain tulee vaikeita jaksoja, joiden sinnikkäästi uskon pyrkivän opettamaan meille nöyryyttä, palauttavat maan pinnalle ja tietysti myös vahvistavat. Kurjan jakson jälkeen tuntuvat pienetkin ilon aiheet aivan maailmanluokan voitoilta! Tietynlainen epävarmuus on se, mikä esimerkiksi hieman jännittää ja on minulle täysin uusi juttu. Päivitin pari viikkoa sitten pitkästä aikaa Linkedin-profiiliani (koska miksi ei?) ja sieltä inspiroituneena hain itseasiassa hetken mielijohteesta eräästä yrityksestä, joka on koko aikuisikäni ollut unelmatyöpaikkani, kahta eri paikkaa.

Toinen ei napannut edes haastatteluun asti ja toista (jota ehdottomasti näistä kahdesta eniten haluaisin!!!) tässä parhaillani jännitän, että kuuluuko paikasta. Olen päättänyt, että katselen avoimia osa- tai kokoaikaisia työpaikkoja ”sillä silmällä”, mutta haen vain ja ainoastaan, mikäli eteen tulee niitä todellisia timantteja. Vaikka toimeentulo yrittäjänä onkin turvattu seuraaville kuukausille, on tämä silti aina melko epävarmaa taloudellisesti ja esimerkiksi tämä tilanne on minulle, joka olen ollut viimeiset 10 vuotta vakituisissa työsuhteissa, todella uusi. En edelleenkään näe, että irtisanoutuminen millään tapaa kaduttaisi ja olen varma siitä, että päätös oli tuossa tilanteessa monestakin eri syystä täysin oikea. Uskon, että asiat tapahtuvat niin kuin niiden on tarkoitus ja tottakai ideaalitilanne olisi se, ettei stressaisi turhaan, mutta.. Enpä osaa sanoa, miksi raportoin täällä työnhakujuttuja, mutta niin 😀 Tässä kolmen kuukauden aikana olen todennut, että tietynlainen yhteisöllisyys on se, mitä kaipaan. Työpaikka ja kuuluminen johonkin organisaatioon on aina ollut tärkeä osa elämääni ja ehkä siksi tuntuukin, että tietty osa puuttuu? Mutta jos annan työlle kaikkeni, on sen myös oltava täysin oikea paikka minulle.

Mitä sitten pitäisi tehdä silloin kun tuntuu, että maailma potkii päähän? Ainakin keskittyä niihin positiivisiin seikkoihin, jotka ovat elämässä hyvin. Hengitän syvään ja tuumaan, että eiköhän tämä tästä. Itselläni pikalääke pahaan mieleen on viettää aikaa pojan kanssa, iloita yhteisistä hetkistämme, neuloa ja jutella ystävien kanssa esimerkiksi Whatsapissa. Keskittyä täällä reissussa aurinkoisiin päiviin ja pyrkiä ottamaan jokaisesta reissupäivästä ilo irti, koska pian sitä taas köllötelläänkin Suomen pakkasissa. Hassua miten ihmismieli toimii. Hengaillaan täällä toisella puolella maailmaa ja silti kotiarjen murheet ulottuvat jollain tapaa tänne asti. Osaisipa aina kytkeä jostain on-off-napista turhat murheet ulkopuolelle!

Kertokaa, että kai teillä muillakin on näitä ”kaikki tuntuu menevän pieleen”-jaksoja??!!

Ps. Tilasin muuten pari viikkoa sitten uuden astrologisen tulkinnan ja kartoituksen tämän vuoden planetaarisista tapahtumista, en malta odottaa sen saapumista !!!

Kirjoittelinkin viime viikolla pienestä reissuväsymyksestä, joka on pikkuhiljaa alkanut iskemään päälle. Siirtyminen paikasta toiseen, jatkuvasti muuttuvat rutiinit ja ympäristö ovat pidemmän päälle rasittavia. Vaikka reissaaminen onkin antoisaa, enkä vielä reilun kuukauden reissun jälkeen haikaillut kotiin lainkaan, alkaa kieltämättä nyt pian kahden kuukauden reissailun jälkeen hiipiä esiin pieni koti-ikävä. Jos minulta kysyisi, saisi siellä missä asun olla aina semmoiset kelit kun tarkenee kivasti farkuissa ja flipflopeissa. Tai kun voisi käyttää hameita talvisinkin ilman sukkiksia ja illalla tarkenisi ulkona hupparissa tai nahkatakissa. Suomen pakkasia ei ole siis ikävä, mutta myönnän, että kotia kyllä.

Mitä kaipaan kotona? Ystäviä, pyykkikonetta, neulomista, simppeleitä kotiruokia ja sitä, että saa vain olla tekemättä mitään. Löhötä viikonloppuna perheen kesken sohvalla ja syödä herkkuja. Tai muita ihan niitä arjen perusjuttuja, jotka kotona ehkä välillä tuntuvat jopa tylsiltä. Ei kuukaudesta toiseen jaksa olla aivan jatkuvasti tekemässä jotain ja näkemässä uutta. Reissaaminen alkaa helposti tuntua suorittamiselta jos asettaa liikaa tavoitteita sille, mitä haluaa kohteissa tehdä. Varsinkin uusissa paikoissa reissatessa on aina pieni paine siitä, että pitäisi tehdä, nähdä ja kokea mahdollisimman paljon, ettei jälkeenpäin tule harmiteltua, että miksei käynyt siellä ja täällä. Kun on poissa useamman kuukauden, on tuota nähtävyyksien ja uusien paikkojen katsastamista niin paljon, että siitä voi tulla jopa stressaavaa kun jokaisessa kohteessa haluaisi nähdä vähintään ne parhaat palat. Varsinkin täällä Uudessa-Seelannissa on todenteolla iskenyt tietynlainen reissuangsti kun paikkoja, joissa haluaisi käydä on sata, mutta aika sitten taas rajallista.

Ehkä siitä syystä onkin huojentavaa viettää loppureissu Ausseissa yhdessä paikassa ja samassa majoituksessa, josta voi sitten reissata haluaminaan päivinä minne tahtoo. Pääasia, että on jossain ”tukikohta”, eikä tarvitse olla muutamaan viikkoon juurikaan pakkailemassa matkalaukkuja. Byron Baystä otetaan luultavammin joku muutaman päivän majoitus, mutta noin muuten tulee varmasti liikuttua pääasiassa lyhyempiä matkoja ”tukikohdan lähettyvillä” 😀

Ja huh, voitte kuvitella, että Uuden-Seelannin jälkeen tietynlaista pysyvyyttä kaipaakin. Olemme käyneet täällä neljässä eri kaupungissa tai kylässä ja yöpyneet viidessä eri majoituksessa 2,5 viikon sisään. Tämän jälkeen jo kaipaakin sitä, että olisi edes pari viikkoa yhteen menoon yhdessä paikassa. Itseasiassa koko reissussa on pisin aikamme yhdessä majoituksessa tainnut olla 6 tai 7 yötä, eli kertoo varmasti jotain siitä, että maailmanympärysmatka on totisesti melkoista paikasta toiseen siirtymistä. Ehkä ymmärrätte, miksi pikkuhiljaa alkaa totisesti ikävöimään pysyvyyttä ja arvostamaan eri tavalla sitä kun tavarat ovat kotona omilla paikoillaan. Voisin helpostikin viettää joskus tulevaisuudessa esimerkiksi talven ulkomailla, mutta mielellään pidempiä aikoja yhdessä ja samassa paikassa.

Sosiaalinen aspekti on myös eräs seikka, joka on aiheuttanut koti-ikävää. Vaikka perheen kesken onkin ihanaa viettää aikaa, kaipaa ystävyyssuhteita ja ihan tavallisia löpinöitä kavereiden kanssa ihmeen paljon. Nykypäivänä on onneksi helppo kommunikoida netin välityksellä, vaikka fyysinen välimatka olisikin pitkä, mutta toki suuri aikaero tuo tietynlaisia haasteita. Nyt kun olen yrittäjänä, jännittää tietyllä tavalla toki sekin, ettei ole samalla tavalla työyhteisöä, johon palata. Itselleni työpaikka ja työyhteisö on ollut aina tärkeä osa elämää, erityisesti sitä sosiaalista ja vaikka työskentelenkin välillä muiden etätöitä tekevien ystävien kanssa, on bloggaajan tai yleisesti yrittäjänä toimiminen usein melko itsenäistä, ellei joskus jopa yksinäistä. Siksi täytyykin yrittää keksiä kevääksi jotain projekteja ja harrastuksia tasapainoksi. Olen ainakin päättänyt, että menen keväällä keramiikkakurssille 😀 Niin pitkään olen sitä tuumaillut, että täytyy viimeinkin toteuttaa haave! Tein nuorempana kuviskoulussa paljon savitöitä ja on jo vuosia ollut kamalat himot (siihenkin), haha.

Johan tuli löpinät!

Yritän tällä viikolla saada Tahitin matkapostauksen vihdoinkin tänne blogiin 🙂