Kannatan itse vahvasti tasa-arvoa sukupuolten välillä. Tämä maailma kun on edelleen vuonna 2018 melko miesvaltainen, vaikka viime vuosina olemmekin nähneet tämän suhteen edistysaskelia. Vaikka asiat täällä Suomessa ovatkin melko mallikkaasti, on tilanne silti monissa maissa vielä täysin sama kuin useita sukupolvia taaksepäin. Nainen on edelleen sorrettu, ei saa kouluttautua tai edes olla mukana työelämässä. Naisen paikka on kotona, ei tekemässä uraa. Onneksi tilanne meillä Suomessa on hyvin erilainen, vaikka naiset (täälläkin) ovat niitä pienemmin palkattuja. Itse henkilökohtaisesti näen, että sukupuolten välinen tasa-arvo tai oikeastaan epätasa-arvo nousee Suomessa esiin juuri työelämässä.
Ylempien johtoportaiden pestit ovat miesvaltaisia, tottakai ja palkkojen suhteen on tutkittu fakta se, että naisen euro on 80senttiä. Tilastollisesti miehet siis tienaavat meitä naisia enemmän. Kuulun itse niihin, jotka viimeiseen asti liputtavat, että naiset kykenevät menestymään siinä missä miehetkin. Siihen, että meidän työpanoksemme on vähintään yhtä arvokas kuin miesten. Mutta usein tämä on melko sinisilmäistä ajattelua vielä tänäkin päivänä. Jostainhan se kuitenkin johtaa juurensa, että juuri ne naisvaltaiset alat ja naisten tekemät työt ovat niitä, joista maksetaan pientä palkkaa. Esimerkkinä nyt vaikka hoito- ja opetusala. Erinomainen terveydenhuolto ja koulutus ovat ne, joilla Suomi loistaa kansainvälisessä vertailussa, mutta silti nämä maamme ylpeydenaiheet ovat niitä aloja, joissa palkat ovat moneen miesvaltaiseen alaan verraten melko pieniä.
Mitä tulee työelämään, ei naisilla aina ole helppoa. Tässä täysin fiktiivinen asetelma: Kolmekymppinen lapseton nainen on loppuvaiheen työhaastattelussa, jossa toinen ehdokas on samanikäinen mieshenkilö. Jutussa käy lopulta niin, että mies saa paikan siksi, että omaa paremman työkokemuksen. Rekrytoijan pään sisällä päätökseen on kuitenkin saattanut vaikuttaa tietty pelko alitajunnasta siitä, että mitä voi seurata siitä, että palkkaa juuri lapsentekoiässä olevan naishenkilön. Eihän asia tietenkään saisi mennä näin, mutta voisin kuvitella, että kaikessa hiljaisuudessa tätä kuitenkin melko usein tapahtuu. Se tästä puuttuisikin, että meidän naisten pitäisi alkaa vastaamaan siihen työhaastatteluiden perinteiseen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua”-kysymykseen, että ”en ainakaan perheenäitinä”. Veikkaisin, että yksi kymmenestä muusta syystä palkkaeroihin selittyy tällä, vaikka syrjintä mm. iän tai sukupuolen perusteella onkin kielletty jo laissakin. Onneksi itselläni ei ole rekrytoinneista muita kuin positiivisia kokemuksia ja toki, varmasti valtaosassa tapauksista kaikki päättyy reilusti ja juuri siihen oikeasti tehtävään soveltuvimpaan hakijaan. Silti väittäisin, että naisten todella on vaikeampi edetä tietyn pisteen yli hierarkiassa ylöspäin, kuin miesten. Kun katsotaan suurten yritysten alempien organisaatiotasojen johtotehtäviä, löytyy usein vielä reippaasti meitä naisia, mutta mitä ylemmäs mennään, sitä miesvaltaisemmaksi sukupuolijakauma muuttuu. Itsellänikin on kokemusta muutamastakin työpaikasta siitä, että tekee käytännössä samaa hommaa miespuolisen kollegan kanssa, mutta palkkaero on huomattava. Reiluako? Eipä kyllä.
Mietitäänpä sitten sukupuolieroja. Onhan se selvää, että useammin naiset ovat juuri niitä tunnollisia. Naiset kun tienaavat (edelleen) miehiä vähemmän ja näin on ollut aina. Miksi naisen tekemä työ sitten olisi vähemmän arvokasta? Tottakai tietyt alat vetävät puoleensa erityisesti toista sukupuolta, mutta tuntuu että naisvaltaisillakin aloilla miehet usein ovat niitä, joiden palkka eroaa summaltaan muista. Ei tule myöskään unohtaa vanhempainvapaita, jotka omalta osaltaan heikentävät naisten palkkakehitystä. Mutta eivät nämäkään seikat silti kaikkea selitä. Ehkä miehillä kirjaimellisesti on enemmän munaa. Pokkaa pyytää enemmän ja vähemmän taas sitä emotionaalista tunnollisuutta, jolloin on helpompi ottaa urallaan semmoinen itsekkäämpi ”jyräysmoodi”. Usein naiset ovat niitä, jotka suhtautuvat työhönsä todella omistautuvasti, jopa tunteella ja ovat myös melko kriittisiä oman suoriutumisensa kanssa. Miehet taas ehkä huomattavasti vähemmän stressaavia ja menevät with the flow, osoittamatta työhönsä sen kummempaa tunnesidettä. Näppituntumalla voisin ehkä kuvitella, että miehille on myös ehkä helpompi irtaantua työmoodista päivän jälkeen ja jättää työasiat työpaikalle. Ainakin olen itse todennut, että naiset ovat ainakin niitä, jotka enemmän puhuvat ja murehtivat työhön liittyviä asioita vapaa-ajallaan.
Asia, josta bloggaajana olen erityisen ylpeä on se, mitä me naiset bloggaajina olemme saaneet aikaan. Monet upeat bloggaajat ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana luoneet oman menestyksensä, henkilöbrändejä, joiden avulla ovat mahdollistaneet oman toimeentulonsa. Mikä tässä on erityistä, on juuri se, että valtaosa meistä vaikuttajista on juurikin naisia. Sanoisinko, että some on tuonut positiivista tsemppiä myös naisten yrittäjyyteen. Menestystarinoita siitä, että me naiset pystymme mihin tahansa, jos tahdonvoimaa, uskoa itseensä ja siihen omaan juttuun vain löytyy. Mielestäni tämä on aivan valtava edistysaskel! Vaikken kliseiselle sanalle girl boss nyt valtavasti itse syty, kuvaa se erinomaisesti tätä viime vuosina esille noussutta ilmiötä. Esimerkkinä pari blogimaailman pitkän linjan supernaista Hanna Väyrynen ja Anna Pastak.
Olen miettinyt omaa työhistoriaani ja tullut siihen tulokseen, että olen ollut kaikkein tyytymättömin palkkaani silloin kun olen kokenut suhtautuvani työhön ”liian tunnollisesti”. Sanoisin, että jotenkin sen vain aistii silloin kun palkka ei (enää) vastaa työn vastuuta tai määrää. Olen tehnyt töitä, joissa palkka todellakin on ollut ok työtehtäviin ja haastavuuteen suhteutettuna. Ja sitten taas niitä, joissa nämä eivät kohtaa laisinkaan. Sen olen myös todennut, että palkkataso on ollut pienimmästä päästä juuri silloin kun työ on ollut oikeasti kuluttavaa. Jossain määrin on kyllä todettava, että vaikka hierarkiassa yletessä vastuut uuden tehtävän myötä tietyllä tavalla kasvavat, on ylemmissä hommissa huomattavasti enemmän vapauksia, joita esimerkiksi perus aspahommissa ei juurikaan tunneta. Siis tiedättekö niitä kun lounas- ja kahvitauot mitataan minuutin tarkkuudella, eikä ole tietoakaan käsitteestä ”ei työn määrä, vaan sen laatu”. Kyllä, myös omalla kohdallani palkkatason nousu ja työtehtävän vaihtaminen on tarkoittanut myös enemmän vapauksia, vähemmän kyttäämistä ja näin ollen mielekkäämpää suhtautumista itse työhön.
Koen (ja tiedän) olevani todella tunnollinen työntekijä. Varmaan valtaosaa naisista voisi kuvata adjektiivilla tunnollinen, juuri siis työasioissa. Tunnollinen työntekijä on liian arka vaatimaan asioita itselleen. Uusia haasteita, pienempää työkuormaa tai parempaa palkkaa. En nyt puhu seuraavassa itsestäni, mutta tunnollinen työntekijä on usein myös se, jolle ne työhönsä rennommin suhtautuvat helposti vierittävät extrahommia. Ihan vain siksi, että he tietävät tunnollisen kyllä hoitavan homman. Usein tunnollisen työntekijän on myös vaikea sanoa ”ei” niissä tilanteissa kun ehkä pitäisi. Jännähän se on, kuinka palkkatasoon tottuu, vaikka aika ajoin saisikin korotuksia. Toki olen myös omalla kohdallani huomannut ilmiön ”mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat menot”, mutta omalta osin pyrin kyllä taistelemaan tätä vastaan niin, etten käyttäisi rahaa sen enempää turhiin asioihin kuin olisin käyttänyt pienemmällä palkallakaan. Sen olen kuitenkin huomannut, että matkakassa kyllä korreloi palkan kanssa. Suurempi palkka – suurempi matkakassa, joten siltäosin kulut kyllä ovat itselläni kasvaneet yhdessä palkan kanssa. Tosin, tämä onkin juuri itselleni se mieleinen kuluerä.
Voisiko sitä, ettei naisia löydy yhtä paljoa esimerkiksi ylemmistä johtotehtävistä, selittää ainakin osittain niillä sukupuolten välisillä eroilla? Naiset ovat useammin empaattisia, tunteellisia ja niitä, joille kova bisnesmaailma ehkä on rankka paikka. Enkä missään nimessä yleistä, mutta itse näkisin, että miehet osaavat ehkä useammin suhtautua työhön työnä, eikä tunteella. Toki luonne-eroja löytyy, mehän olemme kaikki erilaisia yksilöitä. Tarkoitukseni ei millään muotoa ollut mollata kumpaakaan sukupuolta, vaan lähinnä miettiä, että olemmeko me miehet ja naiset tosiaan niin erilaisia vai onko kaikessa kyse vain luonne-eroista?
Mitäs sitten jos meistä naisistakin tulisi niitä vähemmän tunnollisia, vähemmän empaattisia, ”työ on vain työtä”-ajattelijoita, joilla on pokkaa sanoa tiukemmin vastaan, sanoa sitä ”ei-sanaa” ja suhtautua asioihin rennommin. Nousisiko palkkamme? Mitä niille aloille kävisi, joilla nimenomaan tarvitaan niitä tunnollisia ja empaattisia naisia?
Oletteko te kokeneet rekrytoinnissa tai palkkauksessa sukupuolten välistä epätasa-arvoa?
Kuvat Jutta.
