Julkaistu

Mielipide: Kuluuko lapseen paljon rahaa?

Hei ja kivaa uutta viikkoa! Meidän naperolla alkoi viikonloppuna kamala flunssa ja tänään vietämmekin pienen potilaan kanssa rauhallista saikkupäivää kotona. Minulla piti muutenkin tänään olla vapaa / etäpäivä blogijuttujen parissa, joten ihan kiva aloittaa viikko rauhallisesti kotosalla. Muiden somepäivitysten perusteella on nyt meneillään joku megalomaaninen flunssa-aalto, toivotaan että tämä olisi nopeasti ohimenevää sorttia.

Tänään halusin kirjoittaa ajatuksiani ja mielipiteitäni siitä, että kuluuko (pieneen) lapseen paljon rahaa? Tai siis meidän mielestämme. Ainakin omassa arjessani todella usein kuultu väittämä on nimittäin, että lapsiin menee tuhottomasti rahaa. Vanhempana voisin todeta, että tätä kuulee melkeinpä viikottain. Tämä on yksi niistä aiheista, jonka kuullessamme katsomme aina Tommin kanssa toisiamme ja kohotamme kulmiamme. Kertoo ehkä jotain siitä, että olemme hieman eri mieltä asiasta. Näin näppituntumalta voisin todeta tämän menevän jo melkein epäsuosittujen mielipiteiden kastiin. Kukaan ei nimittäin koskaan puhu siitä, kuinka lapsiin ei mene rahaa. Koska jotenkin tuntuu, että on olettamus, että lapsiin kuuluu mennä paljon rahaa. Ennen poikamme syntymää kuulimme joka puolelta varoitteluita siitä, kuinka lapseen sitten kuluu aivan järkyttävästi rahaa. Tottakai tämä kauhistutti, varsinkin kun pienelle vauvalle hankittavien tavaroiden määrä on oikeasti pahimmillaan loputon. Halusin tänään käsitellä täällä myyttiä siitä, että kuluuko lapseen oikeasti tuhottomasti rahaa? Vai olenko minä kenties ainoa, joka ajattelee ettei ”vanhemmuus ole kallista”? Tai ainakaan vielä toistaiseksi.

Vauvavuoden aikana totesimme pienen ostopaniikin jälkeen (jopa varsin yllättyneinä), ettei pieneen vauvaan kulu rehellisyyden nimissä käytännössä ollenkaan rahaa, joka kieltämättä yllätti kaikkien pelotteluiden jälkeen. Okei, mitä nyt vaippoihin, vakuutukseen ja vaatteisiin. Tottakai vauvalle täytyy alkuun hankkia sitä sun tätä, tavaraa johon varmasti saa halutessaan uppoamaan vaikka pienen omaisuuden, mutta itse täytyy näin jälkeenpäin todeta monen asian olleen oikeastaan täysin turhia. Itse hamstrasin tutteja, tuttipulloja, vaatteita ja söpöjä pehmoleluja vain todetakseni, ettei vauva koskaan suostunut syömään tuttia, tuttipulloa, saati sitten välittänyt söpöistä pehmoleluista (joita ilmeisesti ostin enemmänkin itseni vuoksi :D).

Toki on täysin loogista pohtia asiaa myös talouden suhteen. Se, että olet aikaisemmin huolehtinut taloudellisesti vain itsestäsi ja yhtäkkiä vastuullasi on seuraavat 20 vuotta pieni ihminen, on suuri muutos ja mullistus. Ja tästä tullaan aiheeseen siitä, että lastentarvikkeet ovat aivan valtava bisnes. Missään muualla kaupallisen tavaran osa-alueella ei osata yhtä hyvin markkinoida juuri sinun tarvitsevan vähintään tätä ja tuota, jotta pienokaisesi olisi mahdollisimman tyytyväinen ja onnellinen. Tottakai tästä syntyy fiilis, että rahaa menee, koska moni loppupeleissä varsin turha tuote markkinoidaan helpottamaan elämää, sekä istumaan täydellisesti juuri sinun ja vauvasi tarpeisiin.

Jostain syystä en ole itse koskaan sortunut tähän lastentarvike-hifistelyyn ja hyvä niin. Jokainen tekee asiat tyylillään, toiselle voi olla tärkeä ja kiva juttu panostaa esimerkiksi vauvan vaatteisiin. Olemme ostaneet alusta alkaen noin 90% vauvan tarvikkeista ja vaatteista käytettynä, enkä voi sanoa niihin kuluneen aivan kamalasti rahaa. Ostan edelleen valtaosan lastenvaatteista käytettynä ja jollain tapaa tuntuisi jopa hölmöltä ostaa kaikki uutena, koska pienellä vaivalla löytää todella hyviä vaatteita, jotka ovat olleet käytössä yhdellä tai kahdella lapsella. Käytön jälkeen myyn tai lahjoitan hyväkuntoiset vaatteet taas sitten edelleen eteenpäin.

Kallein yksittäinen lapselle uutena hankkimani tuote on Patagonian untuvatakki (noin 80€), joka on ollut käytössä nyt vuoden ja varmasti vielä ensi vuoteen asti. On muuten ollut jokaisen euron arvoinen ulkoillessa ja takin kohdalla täytyy rehellisesti mainita, että kyllä, nautin ulkoilutakki-hifistelijänä ostaessani pienelle tuon takin 😀 Mutta niin, ei vauva ei oikeasti loppupeleissä tarvitse yhtään mitään muuta kuin lämpimän sylin, rakkautta, maitoa, puhtaita vaatteita ja vaippoja. Elämää toki helpottaa esimerkiksi ne vaunut ja turvakaukalo.

Näin 3,5-vuotiaan lapsen kohdalla täytyy todeta, ettei rahaa kyllä edelleenkään kulu juurikaan. Verraten vauva-aikaan, tarvitsee suurempia investointeja tehdä harvemmin ja hankinnat ovat pääasiassa vaatevaraston täydennystä. Sanoisinko, että pojan käytettynä ostettuihin vaatteisiin, kenkiin ja varusteisiin kuluu vuositasolla about 150-200€, maksimissaan. Joka siis vastaa noin parin kuukauden lapsilisää. Suurimmat yksittäiset kulut ovat hoitokuluvakuutus (noin 250€/vuosi) ja päivähoitomaksu (289€/kk). En koe tarvetta käyttää lapsilisää ”turhaan” ostaakseni vaatteita tai tarvikkeita varmuuden vuoksi. Siksi säästän pojan lapsilisän tilille ja rahastoihin, jolloin ne ovat käytettävissä myöhempinä vuosina jos ja kun menotkin kasvavat. Pääasiassa toivon itse kartuttavani tällä keinolla pojalle säästöjä autokoulua ja ensimmäisen omistusasunnon omarahoitusosuutta varten.

Pienen lapsen ruokakulut menevät siinä sivussa kun meidän aikuistenkin, joten eipä siihenkään mielestäni mene juurikaan rahaa, ottaen toki huomioon myös hoitomaksuun sisältyvät ateriat. Oikeastaan en tällä hetkellä keksi näiden aikaisemmin listaamieni asioiden lisäksi ainuttakaan, johon tällä hetkellä kuluisi rahaa. Kirjat lainaamme kirjastosta, useimmat lelut tulevat lahjoina ja niissä suosikeissa pysytään yleensä pitkään. Kuukaudessa kattaa lapsilisä heittämällä sen, mitä 3-vuotiaaseen kuluu rahaa jos hoitomaksu otetaan pois laskuista. Suurin konkreettinen kuluerä meille vanhemmille ja lapselle on näiden lisäksi varmaankin matkailu.

Sehän on selvää, että 2-vuotiaaseen menee aivan huomattavasti vähemmän rahaa, kuin 12-vuotiaaseen ja kulut varmasti nousevat tasaisesti vuosi vuodelta. Siks käsittelinkin postauksessa asiaa näin taaperoikäisen äidin näkökulmasta, koska tilanne on varmasti hyvin erilainen perheessä, jossa on esimerkiksi teini-ikäisiä. Lähivuosina tulee varmasti myös meidän perheeseen ajankohtaiseksi miettiä esimerkiksi lapsen harrastuksia, joihin toki kuluu rahaa kuukausittain. Mutta noin yleisesti, en itse koe pieneen lapseen menevän juuri ollenkaan rahaa.

 

Mitä mieltä te olette? Kuluuko pieneen lapseen paljon rahaa? Ja mikäli näin, mihin raha konkreettisesti kuluu?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Julkaistu

Lapsen kanssa reissuun!

Ihanaa perjantaita! Miten onkaan, että aloitan postaukset jokaikinen perjantai, viikonloppu tai maanantai aina juuri toitottamalla kyseistä viikonpäivää tai alkavaa viikonloppua, haha. Syksy on alkanut tällä viikolla konkretisoitua ja laitoin keskiviikkona töihin lähtiessäni ensimmäistä kertaa pipon päähän ja ohuen villakangastakin päälle. Ja joo, olen jo varmaan muutaman viikon ajan törmännyt tuolla suunnilleen toppatakkeihin sonnustautuneisiin ihmisiin, samalla kun olen itse hiihdellyt vielä melkeinpä t-paidassa.

Lähdemme viikonloppuna tosiaan Rovaniemen kautta Pyhä-Luostolle ja olen tästä taas vaihteeksi melko innoissani. Olen varmaan jo pari viikkoa jauhanut pojalle päivittäin, että kohta mennään! En muista mainitsinko jo, että tarkoitus olisi käydä taas myös Lampivaaran ametistikaivoksella. Varasin meille itseasiassa pojan kanssa Luostolta kivan majoituksen, joten nähdään tällä kertaa viime vuoden Pyhätunturin lisäksi myös Luostotunturia. Tämä on muistaakseni neljäs kerta kun lennän pojan kanssa kahdestaan ja meidän vuoden takainen Rovaniemen lento oli jokseenkin katastrofi, muistaakseni jopa ihan kumpaankin suuntaan.

Pojalla oli tuolloin meneillään joku vaihe kun paikallaan ei maltettu pysyä ollenkaan ja ymmärrätte, että turvavöissä pysyminen nousun ja laskun aikana oli melkoista säätöä, koska tuohon asti olimme lentäneet lähinnä ”vauvapaikalla”, eli pitäneet lasta lennolla aina sylissä niissä vauvoille tarkoitetuissa turvavöissä, jotka kiinnitetään omaan. Koska meidän napero fanittaa lentokoneita ehkä maailman eniten, opetin tälle tuolloin viime vuoden Lapin lennolla, että kun turvavyön merkkivalo palaa, on tullut kapteenilta käsky olla kiltisti vöissä. Ja tadaa, noiden katastrofilentojen jälkeen ei ole enää ollut ainuttakaan ongelmaa edes pitkillä lennoilla ja pieni selvästi osaa kunnioittaa ”kapteenin käskyä” (okei, ja ehkä lieviä uhkauksia siitä, että lentokoneesta joutuu pois jos käyttäytyy huonosti, eikä kuuntele kapteenia :D).

Olen aikanaan kirjoittanut muutamaankin otteeseen ajatuksiani olettamuksesta, ettei lapsen kanssa voi matkustaa. Kuulin jo raskausaikana kyselyitä siitä, että mitäs nyt kun matkustelu loppuu kun perheeseen syntyy lapsi ja olin aina yhtä ihmeissäni. Miksi lapsen pitäisi muuttaa elämässä asioita? Tai siis miksi lapsen kanssa muka ei voisi matkustaa? Se on selvää, että lapsen kanssa reissaaminen on luonnollisesti hieman erilaista kuin ilman lasta, mutta ei se nyt missään nimessä mikään mahdottomuus ole.

Itse olen lapsena ollut perheeni kanssa kahdella maailmanympärysmatkalla, enkä ole koskaan kuullut vanhempieni päivittelevän sitä, että matkustaminen lapsen kanssa olisi ollut jotenkin hankalaa. Kun kerron uudelle ihmiselle meidän maailmanympärysmatkastamme on reaktio usein hämmästelyä siitä, että oli varmasti haastavaa tehdä maailmanympärysmatka 2-vuotiaan kanssa. Heh, no itseasiassa ei edes ollut. Jostain syystä en näe reissaamista pienen lapsen kanssa missään määrin ongelmana tai haasteena. Toki, asenne ratkaisee tässäkin ja jos noin muuten kokee matkustamisen stressaavana, on se pienen lapsen kanssa luultavasti kaksinverroin stressaavampaa.

Jännitin tietysti itsekin ensimmäisiä pitkiä lentoja lapsen kanssa, mutta näin reilun kolmen vuoden kokemuksella lapsen kanssa reissatessa täytyy todeta, että homma helpottuu ajan myötä. Kahden ikävuoden jälkeen on reissaaminen ollut huomattavasti helpompaa kuin ensimmäisinä ikävuosina nyt kun poika osaa jo eri tavalla nauttia asioista matkalla ja syödä ravintoloissa suurinpiirtein samaa ruokaa kun mekin. Pienen lapsen kanssa reissaaminen on toki aina erilaista ja vaatii varautumista erinäisiin skenaarioihin, muttei missään nimessä ole mikään este reissaamiselle. Ja tässäkin asiassa helpottuu homma sen myötä kun uskaltaa lähteä lapsen kanssa reissuun, eikä turhaan jännitä tai stressaa sitä, kuinka hankalaa se on 🙂

Ensi viikolla siis tulossa kuulumisia meidän Lapin syysreissusta 🙂

 

Kivaa viikonloppua!

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Meidän viikonloppu

Viikonloppu oli ainakin täällä Helsingissä todella sateinen, jonka vuoksi vietimme paljon aikaa pojan kanssa kotona puuhastellen. Lauantaina kävimme pienellä kävelyllä, leikkipuistossa ja kaupassa jäätelöostoksilla. Eilen taas paketinhakureissun yhteydessä puistossa, koska en vain koskaan tohdi sanoa ei jos kerta puiston ohi mennään. (Vaikkakin se uhmiksen saaminen pois sieltä leikkipuistosta onkin usein aivan oma projektinsa.) Jäätelöjutuista postasinkin viikonloppuna storiesiin. Itseäni alkoi lauantai-iltana tehdä kamalasti mieli sitä aikaisemmin bongaamaani Oppon vhh-jäätelöä ja kysäisin pieneltä, että lähdetäänkö ostamaan kaupasta jäätelöä. Ei varmasti yllätä, että tämä oli tietysti aivan messissä. Itselleni jäätelö on ehkä niitä viimeisiä herkkuja, joita ostan ikinä. Okei, karkit kiilaavat kyllä senkin ohi, koska en osta karkkia käytännössä koskaan, jäätelöä kuitenkin joskus. Jugu on pojan suurta herkkua, mutta jäätelöä ei olla kovin usein ostettu. Ja varmasti ymmärrätte millainen elämys tuo kaupasta löytynyt soijajäätelö hänelle oli. Kävi viikonloppuna kohtuullisen monta kertaa availemassa pakastimen ovea, jospa olisin suostunut jäätelöhetkeen, hehe. Arjen pienet ilot.

Meillä kävi eilen vieraita, enkä siksi ehtinyt laittaa poikaa ajoissa päikkäreille. Välillä ollaan skipattu päiväunet viikonloppuisin siksi, ettei pieni yksinkertaisesti suostu nukahtamaan tai sitten tulee kello jo niin paljon, ettei päiväunissa yksinkertaisesti enää ole mitään järkeä yöunien kannalta. Näin kävi esimerkiksi eilen. Pyrin siihen, että päiväunet nukutaan edelleen 95% kotipäivistä, koska muuten ovat väsykiukku tai levoton meininki taattuja juttuja. Napero oli eilen jo ennen kahdeksaa aivan hulvattomalla tuulella väsymyksestä, kikatteli, hyppi sohvalla ja heitteli tyynyjä ympäriinsä, että ehdin jo tuumata, etten enää ikinä skippaa päiväunia. Ensimmäistä kertaa ikuisuuteen valvoin itse vielä hetken sen jälkeen kun olin saanut pojan puoli yhdeksän maissa unille. Ja ei, se ei ollut se jäätelö 😀

Välillä olen miettinyt näistä kotiviikonlopuista kertoessani, että olemmeko jotenkin poikkeuksellisen tylsiä viettäessämme paljon viikonloppuja ihan vain kotosalla ja tässä lähitienoolla? Jos lauantaina kirjoitin yleisesti ajatuksiani somesta ja siitä, kuinka se luo paineita olla sitä ja tätä, tehdä ja nähdä, hoksasin että olen omalla kohdallani ehkä tuumaillut asiaa juuri tästä näkökulmasta. Tiedätte, että rakastan olla kotona ja viettää viikonloppuja ilman kiirettä tai härdelliä. Varsinkin lapsen kanssa tai yleisesti äitinä tulee usein paineita siitä, että pitäisi käydä kerhoissa, kyläillä ja olla jatkuvasti jossain. Äitiys- ja hoitovapaan aikana podin ehkä jonkin sortin ahdistusta tästä ja esimerkiksi siitä, etten juurikaan sosialisoinut muiden, vieraiden äitien kanssa kerhoissa tai leikkipuistoissa. Näin jälkikäteen täytyy todeta, etten koskaan kokenut sitä omaksi jutukseni. En yksinkertaisesti keksinyt yhtään syytä, miksi olisin lähtenyt etsimällä etsimään äitikavereita, vaikka se jollekulle toiselle voi olla hyvinkin tärkeä asia. Se, mitä itse ehkä eniten kaipasin olivat juurikin ne äitiyteen liittymättömät ihmiskontaktit siinä kaiken vauva- ja taaperoarjen lomassa. Lähipiirissäni ei edelleenkään ole aivan kamalasti lapsia ja valtaosa ystävistäni ovat lapsettomia, mutta myönnän silti olevani iloinen niistä äitikavereista, joita minulla on. Ja niin, täytyy todeta etten koe jääneeni paitsi mistään, vaikken leikkipuisto- tai kerhomammaksi heittäytynytkään. Ihan näin toteamuksena, mikäli joku muu siellä kokee paineita tästä samasta asiasta.


Ei varmasti yllätä, että tein taas kerran tätä maailman parasta mustikkapiirakkaa, keto-versiona ofc. Nyt olen parina kertana testannut laittaa pohjaan mukaan pähkinävoita tai tahnoja, esimerkiksi hasselpähkinävoita ja mantelitahnaa. Erityisesti mantelitahna oli huippua. Ohje tähän keto-mustikkapiirakkaan löytyy täältä, nyt oli mukana tosin myös vadelmia 🙂

Viime viikonloppuna yritin myös tehdä keto-sipsejä, joista tietysti kärtsäsin noin 90%, joten ohjeen hiominen jatkuu 😀

Jos palataan takaisin alkuperäiseen aiheeseen, mielestäni ihaninta viikonlopuissa on juuri se, että saa olla yhdessä kotona kaikessa rauhassa. Ei ole väärin viettää aikaa tutussa ja turvallisessa. Vaikka olen viikko toisensa perään töissä ja muissa sosiaalisissa tilanteissa se, joka vastaa ”Mitä teit viikonloppuna?”-kysymykseen ”Kotona”, en jaksa potea tästä mitään huonoa omatuntoa. Miksei saisi olla kotona? Olemme välillä ihmetelleet muita tuttuja, joilla on kalentereissa lukkoon lyödyt viikonloppusuunnitelmat jopa useita kuukausia eteenpäin ja yleisesti sitä, miten muut jaksavat? Eikä siinä todellakaan ole mitään väärää, enemmänkin ehkä ajattelee asiaa omalta kantilta kun jo pari viikonloppua putkeen ohjelmaa vaatii tasapainoksi ainakin pari viikonloppua ilman mitään suunnitelmia. Toiselle meneminen ja sosialisointi antaa energiaa, toiset taas käyttävät sen ajan siihen, ettei yksinkertaisesti ole mitään menoja tai suunnitelmia. Suoraan sanoen stressaannun aina kaikista iltamenoista aivan valtavasti, varsinkin viikonloppuisin. En yksinkertaisesti tykkää nykyään olla myöhään missään ja mieluiten olisin kotona aina viimeistään viiden-kuuden aikaan illalla. Viikonlopuissa parasta on se, että ne saa viettää juuri niin rentoillen tai kotimeiningeissä kuin itse haluaa 🙂

Oletteko te koskaan tunteneet syyllisyyttä siitä, että vietätte viikonloput kotosalla? Ja heh, tästä vikasta kuvasta päätellen myös Maui oli jäätelöherkkua vailla 🙂

 

Entä pidättekö ennemmin kotiviikonlopuista ilman suunnitelmia vai aktiivisista meno-viikonlopuista?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

Taito, jonka haluan viedä eteenpäin lapselleni

Vietimme perjantaina pojan kanssa normaalista poiketen päivää kaksin kotona. Kuinka ihanalta tuntuikaan pitkästä aikaa tunne siitä kun Tommi herää omaan herätyskelloonsa ennen kuutta ja tiesin, ettei itselläni ole ollenkaan kelloa soimassa. Heräsin silti jo ennen seitsemää, mutta jo ajatus huolettomasta perjantai-vapaasta teki ihmeitä. Meidän vakio kirjastopäivä on nykyään maanantai ja on suorastaan muodostunut jo perinteeksi, että tehdään aina maanantai-iltana ”retki” kirjastoon. Niin, paitsi viime viikon maanantaina. Sen jälkeen kun on köpötellyt puolitoista kilometriä suuntaansa kirjastoon varmaan jo kaksi kuukautta putkeen päätin, että eiköhän välillä voi pitää kirjastopäivän jonain toisena päivänä, hah. Ainiin ja mulla on parhaillaan parin äänikirjan lisäksi varmaan kolme kirjaston kirjaa kesken, jotka yritän saada päätökseen. Jokaikinen maanantai on nimittäin kumma kyllä lähtenyt matkaan ainakin pari eri kirjaa, sekä minulle että pojalle 😀

Perjantaina piipahdimme siis kirjastossa, itse en onneksi löytänyt mitään (erään neuleohjekirjan lisäksi) ja poika löysi tottakai kaksi erilaista työkoneita ja kulkupelejä käsittelevää kirjaa, jotka halusi itse lainata. Mikään ei voita kirjoja, joissa on a) paloautoja b) lentokoneita c) kaivureita, traktoreita tai muita työkoneita. Viimeksi lainasimme kirjan, jossa dinosaurukset ajavat paloautoa, ambulanssia ja muita hälytysneuvoja, oli muuten aika kova. Haha. Ja tähän liittyen! Miten voi olla, että itseltäni meni eilen täysin ohi lukemisen päivä? Bongasin tämän eilen illalla aivan sattumalta erään tuttuni Instasta!

Aihe, jonka tiimoilta olen ylinpäänsä innostunut tässä kirjastossa käymisessä ensimmäistä kertaa vuosiin on juuri pelko siitä, ettei poikamme innostuisi isompana lukemisesta yhtä paljon kuin itse nuorempana, vaikkakin tämä lähtee nykyään mielummin kirjastoon kuin leikkipuistoon. Luokanopettaja-isäni kannusti minua lukemaan aina siitä lähtien kun opin lukemaan ja itse koen tämän todella arvokkaana asiana, jonka haluan ehdottomasti viedä eteenpäin omalle pojalleni. Koska olen itse ollut aina lukutoukka, ajattelee tätä seikkaa myös siitä näkökulmasta.

Päätin myös kesällä, että liitän itseni ja pojan Ursan jäseneksi syksyllä heti iltojen pimetessä. Koska olen itse maailman eniten kiinnostunut tähtitieteestä, yritän tehdä kaikkeni innostaakseni pojan samaan, jotta voisimme yhdessä pohtia maailmankaikkeuden teorioita ;D Jos täytyy mainta seikka, jossa olemme todella samanlaisia, niin järjestelmällisyydessä! Meillä kummallakin on tapana tehdä tietyt asiat todella systemaattisesti ja pieni on äärimmäisen pikkutarkka monen yksityiskohdan suhteen.

Oktonautit on lemppari 🙂

Jäin pari viikkoa takaperin juttelemaan erään kassan kanssa käydessäni ostamassa magnesiumia ja täyttaessäni (todella kamalalla käsialalla) heidän kantislomakettaan, päädyimme puhumaan kirjoitetun tekstin ja käsialan rappeutumisesta, joka ainakin omalla kohdallani on aivan konkreettinen ilmiö. Käsialani on nykyään aivan kamala, koska kirjoitan todella harvoin käsin. Kuulemma kouluissa ei enää opeteta edes kaunokirjoitusta, kirjoitusta ylinpäänsä on äärimmäisen vähän, koska kaikki tehdään koneellisesti tai pädeillä. Olin tästä aivan kauhuissani. Kun ei ole itsellään kouluikäisiä lapsia lähipiirissä, niin ei totisesti ole minkäänlaista käsitystä siitä, millaista koulunkäynti nykyään on.

Tottakai maailma muuttuu, mutta lukutaito on eräs asia, jonka säilymisen koen itse äärimmäisen tärkeänä. Lukeminen vahvistaa mielikuvitusta, kehittää ajattelua, pitää aivot vetreinä, opettaa uutta ja ennen kaikkea auttaa jäsentelemään asioita kirjoitettuun, sekä suullisesti kerrottuun muotoon. Videot ja pelit ovat asioita, jotka vievät varsinkin lapsilla paljon aikaa konkreettiselta lukemiselta, vähän samaan tapaan kuin niiltä perinteisiltä ulkoleikeiltä. Itsekin olen äänikirjojen suurkuluttaja, mutta kesän aikana aktivoiduin taas myös ihan niiden perinteisten kirjojen ja kirjastossa käymisen suhteen. Nykyään vuorottelenkin näiden kahden välillä. Käyttekö te muuten kirjastossa?

Töiden osalta oli melkoista actionia viime viikolla, jonka huomaa esimerkiksi siitä, että meillä kotona on täysi kaaos, koska en ole työpäivän päätteeksi kokenut esimerkiksi pyykkien viikkaamista tai imuroimista aivan top-akuutteina juttuna. Olen jo parin vuoden ajan miettinyt ottavani meille siivoojan, edes yhden kerran tekemään jonkin sortin suursiivouksen. Enpä ole kuitenkaan saanut vielä aikaiseksi. Mikä siinä onkin, että varsinkin viikonloppuisin tulee hetkessä aivan kamala sekamelska, vaikka olisi juuri perjantaina siivonnut? Se on vain fakta, että jos haluaisi pitää kodin siistinä pienen lapsen kanssa, saisi jälkiä ja leluja olla keräämässä aivan joka hetki 😀 Näissä kuvissa meidän huusholli on vielä siisteimmästä päästä, hehe.

 

Ja hei, onko lukutaidon säilyminen teille tärkeä asia?

 

Kivaa viikkoa! ✨

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Kolme vuotta perhepedissä ja taaperon unijuttuja

En ole aikoihin kirjoitellut taaperoaiheista ja lupasin jo viikkoja sitten, että voisin pitkästä aikaa kirjoitella siitä, miten meidän perheessä nukutaan. Tai oikeastaan miten meidän pienimmäinen nukkuu. Näin reilun kolmen vuoden jälkeen nukumme tosiaan edelleen perhepedissä, mitä en olisi kieltämättä uskonut esimerkiksi odotusaikana. Tuolloin oli monesta asiasta melko erilaiset käsitykset, kuten siitä, että kaikki vauvat syövät mielellään tuttia tai tuttipulloa, maistelevat ensimmäisiä kiinteitä ja soseita suorastaan mielellään, unohtamatta sitä, että omassa sängyssä tai huoneessa nukutaan viimeistään parivuotiaana. Täytyy myös mainita tähän monilta tuttavilta kuultu perinteinen myytti siitä, kuinka illat ovat vanhempien yhteistä aikaa. Heh, tämä ei ole toteutunut meillä ikinä, lukuunottamatta joitain pikkuvauva-aikojen satunnaisia illan tunteja.Olen kertonut, että olemme yhdessä perheenä melko tiiviisti. Myös iltaisin. Koska menen itse melko aikaisin nukkumaan, menemme usein pojan kanssa samoihin aikoihin petiin ja esimerkiksi viikonloppuisin heräämme yleensä yhdessä. Joskus harvoin saattaa jompikumpi meistä vanhemmista jäädä ylös köllöttelemään, mutta aamuherätykset menevät tietysti pojan ehdoilla, viikonloppuisin yleensä noin kahdeksan hujakoilla. Nykyään tuntuu aivan käsittämättömältä ajatella niitä aikoja kun nukkui viikonloppuna jopa kymmeneen! Apua! En voisi kuvitellakaan, että saisin nukuttua nykyään niin myöhään, saati sitten puoleenpäivään. Vaikka nukkuisin yksin, olisin todennäköisesti ylhäällä jo kahdeksan pintaan, aivan viimeistään yhdeksältä. Arkisin noudatamme melko samanlaisia rytmejä, toki itse olen yleensä ylhäällä jo kuuden-seitsemän aikoihin ja poika herää usein kahdeksan maissa, nyt olen tosin mennyt aamuisin aikaisempaan, jolloin herätys on usein ollut puoli kahdeksan korvilla. Itselleni melko optimaalinen rytmi arkisin on nukahtaa viimeistään iltakymmeneltä ja nousta aamukuudelta, vaikkakin monesti mielelläni voisin kyllä nukkua seiskaankin, heh.

Olemme epävirallisesti jakaneet aamu- ja iltarutiinit niin, että minä hoidan pojan herätyksen ja aamutoimet, koska vien tämän aina hoitoon, mies taas useimmiten iltapalan, hampipesun ja yökkärin pukemisen, kunnes minä nappaan pojan kanssani yläkertaan unilelujen kanssa (=kuorma-auto ja kasa kirjoja :D), jossa rauhoitumme ja laulamme unilauluja. Menemme yleensä nukkumaan hieman vaihdellen iltayhdeksän (jossa tavoite) ja kymmenen välillä, josta eteenpäin pieni nukkuu sikeästi aamuun saakka. Poika lähtee useimmiten todella mielellään nukkumaan ja järjestelee jo unilelut, sekä kirjan valmiiksi kun alkaa olla aika lähteä unille 🙂

Tämän viimeisen vuoden aikana on kyllä todennut, että perhepeti alkaa pikkuhiljaa olla melkoisen ahdas paikka nukkua, varsinkin kun poika on melko möyrivää ja liikkuvaa sorttia unissaan. Herään öisin useaan otteeseen siirtämään tätä milloin mistäkin, tyynyni takaa, jalkopäästä tai päältäni 😀 Silti en valita, koska mielestäni yhdessä nukkuminen on ihanaa ja jotenkin myös luonnollista. Uskon itse siihen, että se vahvistaa kiintymyssuhdetta ja lapsen luottamusta siihen, että vanhemmat ovat aina lähellä. Välillä toki mietin, että olisi jo aika siirtää pieni nukkumaan omaan sänkyyn, mutta rehellisyyden nimissä en ole tohtinut. Poika pitää perhepetiä yhtälailla omana sänkynään, joten ajatus toisen siirtämisestä omaan sänkyyn tuntuu kamalalta, vaikka asia toki jossain vaiheessa on väistämättä edessä.

Seuraava vuosi on luultavasti melko ”kriittinen” esimerkiksi päiväunien suhteen, koska voi olla, että poika milloin tahansa lopettaa päiväunien nukkumisen, mutta ainakin toistaiseksi olen todennut niiden olevan aivan välttämättömät. Lapsi on selvästi väsynyt puolenpäivän aikaan ja jos päikkärit silloin tällöin jäävät väliin (useimmiten siksi, että tämä ei yksinkertaisesti malta nukahtaa) menee ilta usein yliväsymyksen merkeissä, jolloin iltaunille nukahtaminen on huomattavasti normaalia hankalampaa. Yleensä poika nukkuu noin 2h päiväunet, monesti tosin nukkuisi jopa 3h. Koska tämä on melko touhukasta sorttia, olen päätellyt energiankulutuksen olevan sitä tasoa, että päiväunet ovat vielä tarpeen.

Ja tiedän, että unirytmit vaihtelevat valtavasti perheittäin. Joissain perheissä menevät lapset nukkumaan jo kahdeksalta ja toisaalta heräävät aikaisemmin. Toisaalta poikamme on jo vauva-ajoista saakka ollut melko myöhään nukkuva ja täytyy todeta, etten ole varmaan kertaakaan joutunut kokemaan niitä tilanteita kun poika olisi herännyt vaikka ennen kuutta pirteänä kukkumaan. Okei, paitsi ehkä jossain reissussa aikaeron vuoksi ja ehkä tasan yhden kerran kipeänä.

 

Kuinka pitkiä yöunia teidän taaperoikäiset nukkuvat?

 

Ja missä vaiheessa päiväunista on luovuttu?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.