Shhh, älä puhu mielenterveysongelmista!

Ah, jo pelkästään sana ”mielenterveys” tuntuu olevan monelle tietynlainen punainen vaate. Asia, joka valitettavasti edelleenkin yhdistetään jollain tapaa epäonnistumiseen tai ”noloihin” asiayhteyksiin. Semmoisiin, joista ei mielellään puhuta tai joita kenties hävetäänkin. En itse ole blogissani juurikaan salaillut mielenterveysongelmista puhumista. Parin vuoden sisällä olen omakohtaisesti joutunut vastakkain erinäisten psyykkisten juttujen kanssa. Vuosi vauvan kanssa kotona alkoi hajottaa päätä pahasti ja tänä syksynä kerroin sairastuneeni työuupumukseen pitkään jatkuneen stressin vuoksi. Itselleni on vertaistuella ollut aivan valtava merkitys näitä asioita käsitellessä ja se onkin syy, miksi olen halunnut puhua asioista suoraan.

idkuva

Ei se ole heikko, joka avaa suunsa, vaan ennemminkin se, joka ei välttämättä uskalla tuoda asioita julki, vaan saattaa itsensä pahimmassa tapauksessa entistäkin huonompaan jamaan jättäytymällä yksin murheidensa kanssa. Eikä nyt ihmekään, että nämä ovat edelleen monille tietyllä tavalla ”noloja” juttuja. Eihän kenellekään ole mukava tilanne myöntää ääneen, että nyt vain kävi näin. Mutta sepäs siinä juuri onkin, että jos asioista keskusteltaisiin avoimemmin, ei sitä nolostelua enää jonain kauniina päivänä olisi. Ja oikeasti, en tiedä tunnenko itse ketään, joka ei olisi jossain elämänvaiheessaan kärsinyt edes jonkinasteisista mielenterveyden ongelmista. Loppupeleissä ne ovat todella yleisiä.

Vasta ihan viime aikoina on asioista kuitenkin vihdoinkin alettu puhumaan niiden oikeilla nimillä. Ainakin enemmän kuin ennen. Näen aiheesta keskustelun ja ongelmien myöntämisen ennen kaikkea yksilön vahvuutena. Kun uskaltaa avata ikäviäkin asioita, mennään ensinnäkin yhteiskunnallisella tasolla taas askel eteenpäin ja hommia eteenpäin. Lisää resursseja mielenterveystyöhön, ennaltaehkäisevää toimintaa ja varhaista puuttumista. Usein myös asioiden sanominen ääneen edistää toipumisprosessia ja kuinka suuri apu siitä voikaan olla jollekulle, joka on paininut esimerkiksi pitkään masennuksen kanssa, ehkä jopa syyttänyt siitä itseään.

Mikä siinä onkin, että on täysin normaalia keskustella fyysistä sairauksista? Tiedättekö, flunssasta, selkäkivuista tai murtuneesta varpaasta. Mutta on noloa sanoa ääneen, että on surullinen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, josta ei ole mahdollista repiä irti sitä psyykkistä tai fyysistä osaa. Monesti tämä jotenkin unohdetaan ja ajatellaan, että nyt kun panostetaan tähän yhteen osa-alueeseen, niin hyvä tulee. Mutta eihän se mene niin, vaan ihminen täytyy ottaa huomioon juurikin kokonaisuutena. Myös niiden asioiden kohdalla, jotka eivät välttämättä näy ulospäin.

Eräs läheiseni kauhisteli työuupumuksesta kirjoittamaani postausta. Lähinnä siltä kantilta, että voiko sillä olla vaikutusta minun hakiessani kenties taas jossain vaiheessa palkkatöihin. No, ensinnäkin… Uupumuksen syyt ovat usein monipiippuisia. Ilmapiiri töissä, työnkuva ja tietysti yksilön luonne, sekä muut ominaispiirteet. Itsekin ehkä jossain vaiheessa syyllistin itseäni uupumuksesta, kunnes nyt olen tietyllä tapaa oivaltanut, ettei syy ollut minussa, vaan aivan muissa seikoissa. Suurin ongelma oli kuitenkin, etten ottanut asiaa tarpeeksi ajoissa esille.

Miksi ei sitten saisi sanoa ääneen, että väsyttää tai uuvuttaa? Sehän on normaalia. Kaikki tuntevat niin joskus. Tai siltä kantilta ”normaalia”, että olemme ihmisiä, emme koneita.  Modernissa maailmassa ei edes ole mikään ihme, ettei aina jaksa. Ei sen silti pitäisi olla perusoletus, että ”kaikki ovat stressaantuneita”. Kaikki tuntuu olevan nykyään niin kokonaisvaltaista. Teknologia, tavoitettavuus, elämä. Olet jatkuvasti läsnä jossain ja voit olla yhden päivän aikana virtuaalisesti vaikka kaikilla maapallon mantereilla. Asioilla ei kertakaikkiaan ole enää minkään valtakunnan rajoja. Olet kaikkialla, joka hetki.


Ja samalla tulisi olla superihminen, tehdä sataa asiaa samaan aikaan ja silti olla mukisematta mistään negatiivisesta, koska on cool olla kiireinen ja stressaantunut. Eh. Tai eipä sittenkään. Itselleni stressi ja kiire ovat nykyään jopa inhottava pahe. Nolottaa sanoa ääneen, että olen ollut kiireinen ja olen parhaani mukaan pyrkinyt siitä pois. Ei se todellakaan ole cool, vaan enemmänkin merkki siitä, että jotain on enemmän tai vähemmän pielessä. Oli kyse sitten omasta ajanhallinnasta tai organisaatiotason ongelmasta. Mikään ei kuitenkaan muutu niin kauan kun asioille ei tehdä mitään, niistä ei puhuta tai epäkohtia pyritä käsittelemään asianmukaisesti.

Voiko se sitten vaikuttaa esimerkiksi työnhakuun tai ”henkilön maineeseen” jos minä tai joku muu somepersoona myöntää, että aina ei ole mennyt ihan niin nappiin? Oikeastaan voisin todeta, että jos joku joskus jättäisi minut palkkaamatta sen vuoksi, että olen avannut tiettyjä vaikkapa työelämään liittyviä tabuja, kokisin menetyksen olevan enemmän tämän rekryhenkilön ja kyseisen yrityksen puolella, kuin omani. Miksi edes haluaisin työskennellä yritykselle, jolle tärkeät asiat ovat täysin yhdentekeviä? Mikäli  henkilöstöhallinnossa pelätään ottaa ikäviä asioita puheeksi tai niiltä suljetaan silmät ja korvat, mennään melkoisella vauhdilla kohti ongelmia, jotka ennemmin tai myöhemmin osuvat yrityksessä omaan nilkkaan. Kaikkein vähiten tulisi tämän luokan ongelmia lakaista sinne maton alle.

Nämä asiat, joista ei useinkaan ainakaan kovin mielellään puhuta ääneen, eivät koskaan muutu ”normaaleiksi”, niin kauan kun niistä vaietaan tai asioita hävetään. Eniten kuitenkin huolestuttaa se, mihin tämä kaikki johtaa pidemmällä aikavälillä. Tiedättekö kun tuntuu, että elämä on jo viidessa vuodessa muuttunut niin paljon kaoottisemmaksi ja tietysti kiireisemmäksi (tottakai). Mikä on seuraava askel? Vastaisku tälle kaikelle? Tässä eräs aihe, joka vaatisi yhä enemmän niitä ”esiin astumisia” ja  avointa keskustelua.

 

Mitäs tuumaatte? Hävettääkö tai pelottaako teitä keskustella mielenterveyteen liittyvistä kokemuksista?

 

8 vastausta artikkeliin “Shhh, älä puhu mielenterveysongelmista!”

  1. Ei hävetä keskustella mielenterveys ongelmista, kun niitä on ollut ja varmana tulee olemaan jatkossakin suvussamme.
    Ja toinen mistä ns ei saisi puhua ja hyssytellään on mielestäni itsemurhat. Läheisenä olen saanut kokea sen, kun tärkeä ihminen on tähän ratkaisuun päätynyt. Siksi aijon jatkossakin omassa blogissani aiheesta kirjoittaa, kun on jotain kirjoitettavaa.

    1. Niinpä, kyllähän kaikista ikävistä asioista usein vaietaan :/ Näiden aiheiden tiimoilta tarvitaan ehdottomasti avointa keskustelua. Kiitos kommentistasi, ihanaa alkanutta viikkoa 🙂

  2. Ei hävetä. Itselläni ei toki virtuaalisesti ole suurta yleisöä, mutta näistä asioista tulee keskusteltua jossain muodossa varmasti päivittäin lähipiirin kanssa. Ja toki myös kaksi kertaa viikossa tapahtuva terapia pitää huolen siitä, että aihe on jollain tapaa läsnä jatkuvasti. Tuntuu, että etenkin kolmenkympin molemmin puolin asia on tällä hetkellä hyvinkin tapetilla ja kokemuksia mielenterveyteen liittyvistä asioista on vähän jokaisella 🙂 Liittyykö sitten tähän ikään vai juurikin siihen, että asioista on viime aikoina yleisesti alettu puhua enemmän. Terapia ja itsetutkiskelu on niin tärkeä osa omaa elämää, että siihen liittyviä asioita tulee nostettua keskusteluun jopa vähän vahingossa, enkä osaa asiaa mitenkään hävetä. Uskon että ne ihmiset joiden mielipiteellä on väliä ymmärtävät kyllä. Ja ne jotka eivät – heidän mielipiteellään ei loppupeleissä ole minulle tuon taivaallista välilä 🙂

    Minusta on tosi hienoa että puhut näistä asioista, sinulla kun on iso yleisö ja mahdollisuus vaikuttaa. Sitä elää niin helposti siinä harhassa että on yksin ongelmiensa kanssa, ja kun joku sitten tuleekin kaapista asian kanssa, tulevat uutiset lähes aina jollain tapaa täytenä yllätyksenä. Piti kommentoida sinulle jo instaan kun pari päivää sitten raotit perhetaustojasi, miten älyttömän paljon arvostan että puhut vaikeista asioista! Kyyneleet silmissä luin. Olet todella tärkeällä asialla! Ja tosi tosi paljon tsemppiä haluan toivottaa sinulle myös tälle (sisäiselle) matkalle!:) <3

    1. Noniinpä, olet ihan oikeassa! Ne, jotka tuomitsevat näistä asioista on kyllä syytä mennä itseensä jo ihan empatiakyvynkin puolesta. Ja ihan ehdottomasti, jos voin auttaa edes yhtä ihmistä kirjoittamalla tästä aiheesta, on sekin jo voitto. Kiitos hurjasti kommentistasi, ihanaa viikkoa <3 🙂

  3. Mielenterveys on osa terveyttä.✨
    Minulle on ollut iso prosessi tulla sinuks itseni kanssa. Olen erityisherkkä, käynyt läpi kovan masennuksen ja saan välillä paniikkikohtauksia. Itse asiasta kun hain nykyiseen työpaikkaan, sanoin haastatelussa olevani erityisherkkä ( rehellisesti ja avoimesti ?) Ja mulla on maailman paras työpaikkaan?
    On äärimäsen tärkeä että asioista puhutaan rehellisesti ja kunioituksella, eikä vähätellä.

    1. Aivan! En voi ymmärtää, miten osa ihmisistä edelleen ajattelee, että psyyke on erotettavissa, eikä sille pitäisi antaa painoarvoa, arghh!! Ihana kuulla työpaikastasi ja olit rohkea, kun kerroit erityisherkkyydestä jo haastatteluvaiheessa 🙂 Kiitos kommentistasi ja energistä maanantaita! <3

  4. En mäkään ymmärrä tätä meidän ”hyssyttelykulttuuria”. Jos myöntäisin omassa työpaikassani käyneeni terapiassa ja edelleen napsivani mielialalääkettä, saisin satavarmasti leiman otsaani. Varsinkaan vanhemmat miehet eivät tunne käsitettä mielenterveys.

    Samoin totesin erään soveltuvuustestin jälkeen, että business-maailmassa empatia ja ihmislähtöisyys ei aina välttämättä ole hyväksi. Itse arvostan näitä piirteitä erityisesti esimiehissä, mutta ilmeisesti kuulun mielipiteeni kanssa vähemmistöön sillä juuri empaattisuus ja ihmislähtöisyys koetaan joissakin paikoissa liialliseksi pehmeydeksi. Se on surullista. Ei kukaan meistä ole kone, joka jaksaa loputtomiin puksuttaa tunteettomasti eteenpäin.

    1. Joo, tommoisia asioita ei kyllä kovin helpolla uskalla sanoa työpaikalla ääneen.. Sinänsä äärimmäinen harmi! Ihan kun sitä pitäisi jotenkin hävetä, että pitää itsestään huolta esimerkiksi terapian muodossa. Ja kyllä, liike-elämässä harvemmin on empatialle sijaa. Itsekin jouduin aikanaan kovettamaan itselleni tietynlaisen työroolin juuri oman herkkyyteni vuoksi :/

Vastaa käyttäjälle Iines Aaltonen Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.