Heräsin tänään aivan silmät ristissä kuuden jälkeen ilman kelloa (perus). Ensin tuumasin nukkuvani vielä vajaan tunnin, mutta sainkin tovin kuluttua sinniteltyä itseni hereille. Hipsin alakertaan ja totesin, että jösses, ulkona paistaa aurinko jo ennen seitsemää ja olin ensimmäistä kertaa päiviin ihan fiiliksissä. Eilen illalla kun katselin ulos taas vaihteeksi räntäsadetta ja tuumasin, että huhheijaa taas.
Vietin eilen jonkinlaista ”saikkupäivää”, koska tämä rasittava flunssa on piinannut vieläkin. Käytiin aamupäivällä pojan kanssa neuvolassa, lenkitin koirat, siivoilin kotona ja päätin, että eiköhän tässä ollut aivan tarpeeksi tälle flunssapäivälle. Poden aina jotenkin kamalaa syyllisyyttä päivistä, jolloin en postaa blogiin, vaikkei sille edes olisi syytä? Olen itse varmasti ainoa, joka panikoi sitä, ettei jonain päivänä nyt satu tulemaan ulos mitään, vaikka nyt sitten flunssan verukkeella. Eihän se nyt niin vakavaa ole, kai? 😀
Tähän asti on kuluva vuosi jollain tapaa herättänyt minua todellisuuteen, eikä nyt välttämällä aivan niin positiivisella tavalla. Tuntuu, että tämän alkuvuoden aikana on mennyt yllättävän moni asia täysin mönkään ja aina kun jotain lisää tapahtuu, tuumaa jo melko kyynisesti, että mitä tässä nyt enää edes voisi mennä pieleen? Huolta, surua ja vastoinkäymisiä on riittänyt näiden muutaman kuukauden sisään aivan ennätysmäisen paljon ja jotenkin olen huomannut samaa myös ympärilläni. Tuntuu, että kaikkialla eletään jollain muotoa kaoottisia aikoja, jonkinlaisessa murrosvaiheessa. Jos vuodenvaihteessa tuumasi, että wau, tästä vuodesta tulee huikea ja ikimuistoinen, ei se kyllä ole siltä aina tuntunut. Lähipiirissä on ollut taas myllerrystä käynnissä ja juuri viime viikonloppuna ajattelin, että en kertakaikkiaan jaksaisi enää yhtään huonoja uutisia. Itselleni murehtiminen on todellinen energiasyöppö, tuntuu kun se mustan aukon tavoin imisi kaiken energian, jättäen sinut hetkellisesti tyhjäksi kuoreksi.
Tiedostan itsekin, että olen jo jonkin aikaa ollut jatkuvasti pahalla tuulella ja alavireinen. Viimeisen vuoden aikana on muutenkin tapahtunut kaikenlaista, joten ehkä elellään jonkinlaisessa muutosten ja kriisien jälkimainingissa. Toki, esimerkiksi ystäväni äkillisestä poismenosta johtuva suru vaikuttaa alitajunnassa varmasti edelleen ja vielä pitkään, vaikka tunnepuoli olisikin jo päässyt yli ensijärkytyksestä. Psyyke on kuitenkin niin monimutkainen käsite, ehkä se onkin osa normaalia surutyötä ja prosessointia, että esimerkiksi tämmöiset asiat vaikuttavat pään sisällä pitkäänkin tietynlaisena määrittelemättömänä alakuloisuutena. Eikö se ole ihan luonnollistakin? Varmaan tästä syystä sain nyt tämän rasittavan pöpönkin kun keho on keskittynyt prosessoimaan aivan muita juttuja, kuin flunssavirusten nujertamista.
Tiedättekö sen tunteen kun vaistomaisesti vetäytyy omiin oloihinsa ja kuoreensa, tietyllä tapaa prosessoimaan tapahtuneita asioita? Itselläni on viime viikkoina ollut todella vaikea keskittyä mihinkään ja ehkä syynä onkin ollut juuri tämmöinen tunteiden prosessointivaihe. Ehkä tämä on välttämätön jakso asioiden ylipääsemisessä, jota ei edes pitäisi yrittää juosta karkuun tai paeta, vaan antaa tunteiden jyllätä niin kauan kuin siltä tuntuu. Lapsena ja nuorena lähdin usein metsään silloin kun olin surullinen. Haahuilin ympäriinsä metsäpoluilla ilman mitään erityistä päämäärää. Ja ehkäpä siinä onkin juuri jutun juju, löytää tunnetason ratkaisu asioihin juuri sieltä ”tyhjyyden” ja päämäärättömyyden keskeltä, aivan spontaanisti.
Ja hei tiedättekö. Tähän aamuun asti oli koko tämä viime kuukausien ja viikkojen tapahtumaketju tietynlaisena määrittelemättömänä möykkynä sisälläni, kunnes aivan hetken mielijohteesta annoin näiden ajatusten virrata tähän näppikselle. Tajusin juuri nyt, että asiat kyllä järjestyvät, kunhan niille antaa aikaa 🦄✨
Aurinkoista torstaita <3
Ja ps. Asiasta ihan kukkaruukkuun, itselläni on näiden harmaiden päivien aikana noussut kamala inspis päivittää kodin sisustusta keväisemmäksi. Elloksella alkoi juuri mid-season sale ja paljon esimerkiksi kodin tuotteita -70%. Valikoima löytyy täältä 🙂
Kuvat Jutta
Postaus sisältää kaupallisen linkin
Todella hieno ja aito kirjoitus tärkeästä♥️ aiheesta ja ei kannata jäädä yksin murehtimaan. Asioista pitää puhua tai kirjoittaa kuten sinä ja siinä sinä autat samalla muita👌😌
Heh, voi kiitos 🙂 Ja olet oikeassa!
Ihana kirjoitus! Asiat järjestyy aina, mutta kun niitä ikäviä uutisia vain tulvii ja tulvii, niin ei siihen aina meinaa jaksaa uskoa. Itse oon niin kova murehtimaan ja oikea yliajattelijoiden yliajattelija, että oon ollut tosi väsynyt koko alkuvuoden, kun on tullut niin paljon ikäviä uutisia joita on sitten jäänyt vatvomaan. Sinällään mielenkiintoista, että vaikka ikäviäkin asioita murehdin ja vatvon päivittäin, en silti uskalla täysin ”läpikäydä” tai ”kokea” niitä, koska tiedän kuinka kipeää se henkisesti tekee. Ikään kuin vähän kurkkaisi jotain, ja sitten jo kirpaisee sen verran, että vetää verhon takaisin eteen eikä suostu katsomaan enempää. Ihan hullua!
Nyt lisääntyvä valo ainakin piristää ja kaikki kivat jutut lähestyy mitä keväässä ja kesässä odottaa!
Voi kiitos! Ja helposti sitä muuttuu kyyniseksi ikävien sattumusten keskellä. Hyvä vertaus tuo verhon taakse kurkkaus, olet täysin oikeassa. Onneksi kevät piristää tehokkaasti. Ihanaa viikonloppua ja iloa päiviin <3 🙂
Tuo metsässä haahuilu oli minunkin lapsuuden ja nuoruuden selviytymiskeino. Sen jälkeen kokeilin kaupunkiympäristössä juosta, muttei se jäänyt oikein tavaksi. Mutta minäkin vetäydyn ja mietiskelen itsekseni ja joskus tarvitsen jopa omaa aikaa vain itkulle, kun on paljon asioita käsiteltävänä. Mutta erään ystäväni sanoin: asiolla on tapana järjestyä.
Niinpä <3 Ja metsähaahuilu on ihanaa!