Äh, mitenkäs nyt aloittaisin tämän postauksen. Tämä viikko on nimittäin ollut jotenkin aivan katastrofi, enkä oikein edes tiedä miksi. En muista milloin olisi viimeksi ollut niin ankea päivä kuin keskiviikkona (ja okei, eilen myös). Olin aamusta lähtien kertakaikkiaan sillä fiiliksellä, ettei mistään tule mitään ja olisi tehnyt mieli jäädä peiton alle makaamaan, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Töissä olin niin syväjäässä, että vapisin ja aloin itkemään ihan tuosta vaan. Ja tarkennuksena, ettei mitään edes ole tapahtunut. Eilen taas sain aamulla jonkun ihme turhautumiskohtauksen joka-aamuisiin lähtötaisteluihin lapsen kanssa. Olen lähes varma, että tämä on taas vaihteeksi jotain hormonimylläkkää, kuukautiskiertoni on jälleen kerran täysin sekaisin ja olenkin tuumaillut, että ehkä hormonitoimintani on vuosien varrella muuttunut, eivätkä nuo nykyiset pillerit enää vain sovi minulle. Onpas nyt sitten rankkaa olla nainen taas vaihteeksi 😀 Ja niin, kuinka toistensa peilikuvat nämä kaksi edellistä viikkoa voivatkaan olla? Viime viikko oli paras aikoihin ja tällä viikolla aivan päinvastoin. Elämä on totisesti välillä aikamoista vuoristorataa.
Noh, avauduin tästä hieman eilen myös Instassa ja onneksi niin! Sain teiltä nimittäin loppupeleissä useiden kymmenien viestien vyöryn siitä, kuinka tämä viikko on itse jos kullakin ollut vähintään täysi katastrofi, täynnä itkukohtauksia tai uhmisraivareita. Osan viesteistä jaoinkin stooreissa (lähettäjien luvalla) seuraajien toiveesta. Totesin taas kerran, että vertaistuki on ehdottomasti paras tuki ja välillä on ehdottomasti ok todeta, että nyt ottaa päähän. Ennen eilistä olin jotenkin aivan yksin näiden ultimaalisen paskojen päivien kanssa, mutta helpottavaa kuulla, etten ole läheskään ainoa. Yksi teistä totesi hyvin, että tämä viikko taitaa olla joku kansainvälinen p*askaviikko ja tuo osui kyllä niin asian ytimeen. Tästä taas päästäänkin siihen, että kyllä, myös niiden vaikeiden ja negatiivisten asioiden jakaminen voi olla tärkeää, vaikkei siinä oman menkkamasiksen syövereissä ehkä ajattele, että kukaan haluaisi kuulla siitä kuinka ottaa päähän. Sehän on täysin inhimillistä, ettei aina ole niitä täydellisesti sujuvia päiviä ja juuri tämän suhteen vääristää some tehokkaasti mielikuvaa arkirealismista. Itse haluan ainakin nähdä somessa ajoittain myös niitä arjen kääntöpuolia, koska usein juuri ne asiat kertovat ja antavat ihmisestä eniten. Tekevät sinusta inhimillisen. Seikka, jota ainakin itse arvostan muissa ihmisissä suuresti. Rohkeuden olla semmoinen kuin on, hyvinä ja huonoina aikoina.
Kuinka monta asiaa haluaisinkaan kertoa täällä ja purkaa sydäntäni, mutta kun se ei vain ole mahdollista. Näinä pimeinä syyspäivinä tuntuu, että vanhat haavat ovat avautuneet ja on elänyt uudelleen ikivanhoja kipeitä asioita. Joutunut toteamaan oman sinisilmäisyyden ja halun luottaa ihmisiin, mutta sitten tullutkin petetyksi. Haluaisin uskoa ihmisistä hyvää, mutta sitten taas tulee hetkiä, jolloin uskosi koko ihmiskuntaan ja rehellisyyteen horjuu pahasti. Juttelin tästä yleisestä viime aikojen kriiseilystä ystäväni kanssa ja hän otti esille myös kolmenkympin kriisin mahdollisuuden. Enpä ollut tullut itse edes moista ajatelleeksi, vaikka monesti olenkin kolmenkympin kriisiän tuumaillut. Voisinko minä sitten potea jonkinlaista kolmenkympin kriisiä? Kieltämättä lähiaikoina on ollut pinnalla erinäistä kriiseilyä, turhautumista arkeen ja muutenkin ihan ihme säätöä. Alkuviikosta itkin miehelle toteamustani siitä, etten tiedä olenko onnellinen elämääni Suomessa. Kyllä vaan, sanoin sen nyt ääneen. Vaikka olenkin valtavan kiitollinen kotimaastani ja kaikesta hyvästä mitä täällä on, kalvaa takaraivossa vuosi toisensa jälkeen ajatus siitä, että voisiko asialle tehdä jotain?
Mitä enemmän asiaa on viime vuosina tuumaillut, sitä turhautuneemmaksi olen tuntenut oloni. Olen siitä onnekas, että ainakin osittain jaamme puolison kanssa haaveen elämästä muualla ja aaltojen äärellä. Toki tiedostan sen, että arki on arkea kaikkialla, mutta entäs jos arki voisi kuitenkin lähtökohtaisesti olla mielekkäämpää? Muistatte ehkä, että podin viime talven reissun puolivälissä pientä koti-ikävää, joka tosin meni ohi loppua kohden. Kyse oli enemmänkin ikävästä pysähtyä hetkeksi pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan sen jälkeen kun oli useita viikkoja pakannut matkalaukun jopa muutaman päivän välein. Kuten olen todennut aiemminkin, koen juuri tietynlaisen pysyvyyden itselleni tärkeäksi. Sen, että on koti ja tukikohta. Tähän täytyy todeta, että olen viime vuosina tottunut ihmeen hyvin myös matkalaukkuelämään. Aikaisemmin hain lomamatkoilta ennen kaikkea pysyvyyttä ja sitä, että saa purkaa tavarat laukusta yhdessä paikassa kolmeksi viikoksi. Nykyään taas ei stressaa lainkaan tehdä yhden reissun sisällä useampaa etappia.
Onneksi ensi viikolla on edessä miniloma Rukalla ja uskokaa tai älkää, ajattelin palkata hiihdon opettajan rinteeseen!!! Minä, joka olen laskenut lumilaudalla tasan yhden kerran Tommin opetuksella, silloinkin oli kyseessä joku aivan pikkulasten mäki. Jännittää! Ja erityisesti siksi, että mitäs jos laskettelu vie mukanaan ja innostun täysillä? Esimerkiksi surffi on itselleni mukavuudenhaluisena ihmisenä jotenkin aivan liian intensiivinen laji, enkä ole koskaan saanut sitä tiettyä intohimoa siihen, vaikka moneen kertaan olenkin surffaamista kokeillut. En tykkää ollenkaan kylmästä vedestä ja pelkään aina saavani laudan päähän jos joudun aaltojen myllytykseen. Ehkäpä meidän pojasta tulee tämän suhteen enemmän konkari 😀 Tänä vuonna olen ollut niin fiiliksissä näistä minimatkoista lähelle. Toki, olen about ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen siinä pisteessä, ettei syksylle ole ollut varattuna matkaa lämpöön ja kyllähän se kieltämättä ottaa näin kaamoskriiseilijänä hieman koville.
Huhhei. Olipas syvällisiä pohdintoja tähän perjantaihin.
Huippua viikonloppua teille! <3
Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.
