Julkaistu

Kulttuurishokki Australiassa

Saavuimme keskiviikkona Australiaan ja olenkin viettänyt täällä pientä hiljaiseloa, osittain pienestä kulttuurishokista johtuen. Olemme olleet todella pettyneitä meidän majoitukseen ja suoraan sanoen on Gold Coast ollut Uuden-Seelannin rauhallisten kylien jälkeen melkoinen shokki. Suoraan pikkukylästä moottoriteiden äärelle, ehh. Olemme yrittäneet keksiä back up-pläänejä ja näillä näkymin olisi ainakin aikomus viettää Byron Bayssä pidempään kuin mitä alkuun mietimme. Jos saisimme näin jälkeenpäin päättää, olisimme ehkä ottaneet Australian lennot sittenkin Sydneyyn tai Perthiin, mutta annan paikalle mahdollisuuden. Veikkaan, että meillä on vain käynyt huono tuuri sijainnin (Palm Beach) suhteen ja pettymys majoitukseen painaa kupissa. Sinänsä on ranta tässä todella kaunis, asunto iso kahden makkarin flat 21. kerroksessa (hui!), mutta netin toimimattomuus huoneessa (ei ollut mainittu tätä ilmoituksessa), näköala täynnä rakennustyömaita ja nostureita, sekä jotenkin yleinen viba täällä on ollut suurta miinusta. Onneksi suunnitelmissa on kuitenkin lähteä tästä muihin paikkoihin, joten ei ihan vielä lannistuta 🙂 Kävimme tänään retkellä Burleigh Headsissa ja heti on paremmat fiilikset. Eiköhän tämä vielä tästä!

Toisaalta, olemme näiden parin kuukauden aikana nähneet ja kokeneet niin upeita paikkoja, että tähänkö se johtaa. Ettei mikään ”normaali” ja tavanomainen enää sen jälkeen tunnu miltään? Ja lisäksi paluu ihmisvilinään ahdistaa. Mutta tosiaan, olemme viimeksi olleet kunnolla ”ihmisten ilmoilla” Los Angelesissa ja sekin oli joulukuun lopulla. Sen jälkeen olemme körötelleet pienissä kylissä, poissa ihmispaljoudesta ja ruuhkasta. Ehkä siksi tuleekin niin shokkina olla yhtäkkiä täällä suuressa maailmassa, kuljetaan julkisilla busseilla, ylitetään suojateitä ja kaikkea melko tavanomaista, mitä kotonakin 😀 Kulttuurishokki siis. Ainiin ja hoksasimme eilen, että Floridassa ja Gold Coastissa on yllättävän paljon samaa.

Näin nopeasti verrattuna pidin Uuden-Seelannin kylistä huomattavasti enemmän, mutta toisaalta odotan kyllä Byron Bayltä paljon, olen haaveillut jo vuosia pääseväni sinne. Ihmiset olivat noin yleisesti Uudessa-Seelannissa niiiiin paljon ystävällisempiä, kirjoitinkin aikaisemmin, että olimme jopa aivan häkeltyneitä ihmisten ystävällisyydestä ja hyväntahtoisuudesta. Yleinen fiiliskin oli jotenkin täysin erilainen. Ehkä siihen verrattuna on tullut jotenkin vasten kasvoja australialaisten ”tympeys”, koska he ovat meidän suomalaisten mittapuulla melko ”normaaleja”. Ehkä kontrasti vain tuntuu niin suurelta siksi, että Uudessa-Seelannissa tuntui kaikki olevan niin epäilyttävän mallillaan ja nyt olemmekin takaisin todellisuudessa 😀

Pakko kuitenkin pistää nyt suunnitelmiin kaikki kivat paikat tässä muutaman tunnin säteellä. Mielenkiinnosta haluaisin käydä katsastamassa Surfers Paradisen (vaikka kuulemma on melko karu?), mutta Brisbane jätetään kokonaan välistä ja keskitytään varmasti pääasiassa viettämään aikaa pienemmissä kylissä, kaukana autoista ja ihmisvilinästä. Hassua sinänsä kuinka sitä huomaa muuttuneensa. Vuosia sitten olisin ollut täällä varmasti ihan intona, mutta nyt havahtuu kaipaavansa juuri niitä rauhallisia ja hiljaisia paikkoja 🙂

 

Mielipiteitä Surfers Paradisesta? Katsastammeko vai jätetäänkö välistä? ✨

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Suorat mielipiteeni x 5

Ajattelin pitkästä aikaa tehdä tämmöisen suorat mielipiteet-postauksen, heh. En nyt tiedä ovatko nämä mitään varsinaisia epäsuosittuja mielipiteitä, mutta suoria mielipiteitä kuitenkin. Kyseessä ovat vain omat mielipiteeni, enkä halua tuomita ketään, joka ehkä ajattelee toisin, joten peace out 🦄🌸😅

Vihaan fine dining-ruokaa ja kaikkea liian monimutkaista. Ahdistun yli kaiken muutenkin tunti tolkulla jatkuvista dinnereistä, varsinkin juuri niistä joissa piiperretään pienillä oudoilla annoksilla. Ihan suoraan sanottuna ne ovat silkkaa kidutusta. En tykkää hifistellä makuelämyksillä sitten ollenkaan, vaan ihan vain keskittyä siihen rehelliseen ruokailuun. Olen maistanut fine diningia ja tasting menu-ruokia, mutta täytyy sanoa suoraan, että usein maut ovat yksinkertaisesti outoja. Jos saisin päättää 200€ maistelu-menun ja 15€ pizzan välillä, valitsisin aivan heittämällä pizzan.

Itseäni ei henkilökohtaisesti kiinnosta suursuosikki Dubai matkakohteena kertakaikkiaan yhtään. Kerran olen ollut reilut 10v sitten ja se riitti. Vielä joskus 3-4 vuotta sitten yritin houkutella Tommia Finnairin pistelennoilla jollekin Dubain köllöttelylomalle viikoksi, mutta ei suostunut. Nyt en lähtisi itsekään, edes vaikka saisin ilmaisen matkan. Matkamieltymyksiä on niin paljon erilaisia, enkä väitä vastaan, etteikö Dubai olisi esimerkiksi lapsen kanssa helppo paikka reissata (lämmin, suhteellisen lyhyet lennot, hyvät fasiliteetit), mutta minua itseäni ei vain henkilökohtaisesti kiinnosta. Ihmisoikeudet, naisten huono asema, luonnon ja luonnollisten rantojen puuttuminen ovat suurimmat syyt, miksi valitsen itse muita lomakohteita. Vähän sama kun joku toinen ei ole lainkaan kiinnostunut lomasta tropiikkiin tai vaikka Los Angelesiin. Ennen tykkäsin myös esimerkiksi Miamista, mutta sekään ei kiinnosta nykyään jostain syystä tippaakaan. Eikä kyllä moni muukaan kohde, jotka ennen kiehtoivat.

Juuri tässä yksi päivä mietin, että en itse henkilökohtaisesti lähtisi mukaan verkostomarkkinointiin. En usko, että markkinoilla on oikeasti juurikaan verkostomarkkinoinnin tuotteita, jotka oikeasti olisivat parempia kuin markkinoilla vastaavat normaalisti myytävät kilpailevat tuotteet. Jotenkin niitä vm-tuotteita kuitenkin tupataan aina ylistettävän maailman parhaimmiksi ja kaikki muu onkin yhtäkkiä ”ihan paskaa”. Ei mene kyllä ihan läpi, ainakaan minulle. Muistelin juuri kuinka itsekin olen vuosia sitten saanut ihan ihme salamyhkäisiä yhteydenottoja joltain semi-tutuilta tyypeiltä, koska voisin olla kiinnostunut muuttamaan elämäntapani tai kuulemaan ”ihan parhaasta ravintolisästä”. Jep, jännä juttu, että kukaan ei koskaan sitten suosittele muuta kuin niitä vm-juttuja. Eikä siinä, varmasti löytyy hyviäkin tuotteita, mutta usein varmasti saa samalla hinnalla huomattavasti parempiakin tuotteita ja pelkkä semmoinen tyrkytys liittyen ihan mihin tahansa, ahdistaa. Ollaan yhtäkkiä parasta kaveria, vain koska halutaan auttaa ja myydä jotain. Ostinhan itsekin Young Livingin diffuuserin verkostomarkkinointituotteena, koska sitä oli kehuttu ja tuntui olla todella haastavaa löytää Suomesta diffuuseri (okei ja maksoihan sekin varmaan 100€), mutta öljyissä pitäydyn kyllä edelleen Frantsilassa, koska en jaksa uskoa, että YL:n olisivat yhtään sen parempia, kuin kotimaiset eteeriset öljyt, vaikka niidenkin suhteen vauhkotaan tyyliin, että muut öljyt ovat niin epäpuhtaita, että tuhoavat diffuuserin. Eeh.. Todellakin propsit heille, jotka ovat löytäneet verkostomarkkinoinnin kautta hyviä tuotteita tai mieleisen työn, mutta se ei silti oikeasti tarkoita, että se olisi kaikkia varten. No offense! Ja joo, jouduin teininä parin vuoden ajan mussuttamaan kotona kohtalaisen paljon kaikkea Herbalife-kamaa, koko homma sai jo silloin niskakarvat pystyyn ja nousee oksennus kurkkuun kun mietin niitä ateriankorvikejauheita.

Kommentteihin vastaamatta jättäminen blogeissa on ärsyttävää. Mielestäni kommentit ovat oleellinen osa blogin vuorovaikutusta ja pyrin parhaani mukaan vastaamaan kaikkiin kommentteihin. Itsekin olen hieman huono kommentoimaan muihin blogeihin ja ylinpäänsä lukemaan useampia kuin ihan muutamaa hassua blogia, mutta silloin kun kerrankin intoutuu jotain postausta kommentoimaan, eikä kommenttiin vastata, tulee kyllä jotenkin kurja fiilis. Monet ihmettelevät kommenttien vähyyttä, mutta miksi lukijat kommentoisivat, jos kommentteihin harvemmin tulee mitään vastausta? Tottakai tiedän itsekin, että vastaaminen on oikeasti työlästä (ja okei, myös kommentoiminen vaatii tietysti panosta), mutta jos kommentteja olisi vaikka muutama hassu, eikä bloggaaja silti jaksa niihin vastata, saa lukija helposti välinpitämättömän kuvan, eikä enää kommentoi. Kommentteihin liittyen olen itsekin nyt viikon-parin aikana huomannut, että niitä on tullut aivan huomattavasti vähemmän, kuin yleensä. Toki se aina harmittaa ja bloggaajana miettii, että onko siellä ketään ja kiinnostaako sisältö ylinpäänsä? Kommentit ja vuorovaikutus ovat kuitenkin homman suola, kuten tuossa mainitsinkin.

Olen tosi huono lukemaan tekstiviestejä. Saattaa mennä parikin päivää, että saan jonkun roikkuvan tekstarin auki. Enkä tiedä mikä niissä tekstareissa juuri on niin uuvuttavaa avata, koska Whatsapissa olen kuitenkin melko aktiivinen. Facebookin messenger-viestit on myös jotenkin raskaita, haha. Ennen tuli vain tekstareita, mutta nykyään tulee viestejä varmaan viidestä eri kanavasta jatkuvasti, varmaan siksi niihin vastaamisessa kestääkin. Ihan vain tiedoksi näin lopuksi, vaikkei kovin kiinnostava pointti ehkä ollutkaan.

 

Samoja mielipiteitä? Kiitos ja anteeksi! 🙈

 

Ps. Kiinnostaisiko teitä ohje villasukkiin? Olen tässä kuukauden aikana saanut neulottua reissussa villasukat itselleni ja pojalle. Voisin jakaa ohjeen kunhan saan sen tehtyä ✨

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 18 kommenttia.

Julkaistu

Cash rules everything around me…


Heh, ihan alkuun kymmenen pistettä sille, joka tunnisti biisin, josta otsikon teksti on 😀 Wu-tang!

Raha. Asia, joka jollain tasolla koskettaa meitä kaikkia. Hyvässä tai pahassa. Aihe, joka puhuttaa, kiinnostaa, saa ihmiset vaikenemaan, mutta on silti jatkuvasti esillä. Yksi asia ei kuitenkaan muutu ja se on fakta, että harvemmin kukaan sanoo, että rahaa olisi liikaa. Tarpeeksi kylläkin. Varoitan jo ennakkoon, että postaus sisältää melko vahvoja mielipiteitäni rahasta ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Muistuttaisin kuitenkin, että kyseessä ovat vain omat mielipiteeni, aatteitä ja ajatuksia kun on aiheeseen liittyen laidasta laitaan. Käyttötapoja rahalle löytyy varmasti yhtä paljon kun meitä ihmisiäkin ja niin kauan kun yksilöllä on hallussaan omat rahansa, on täysin hänen päätettävissään kuinka rahansa käyttää. Myös suhtautumistapoja rahaan on erilaisia. Jollekulle raha voi olla vain pakollinen asia elää normaalia ja vaatimatonta elämää, toiselle taas väline vallankäyttöön.

Valitettavaa on, että monet ajattelevat vain ja ainoastaan rahaa, ikäänkuin koko maailma pyörisi sen ympärillä. Ja tottahan se valitettavasti onkin. Kuuluin itsekin ennen melko kapitalistisen ajattelumallin kannattajiin ja siihen, että jokaisella on käsissään avaimet omaan menestykseensä. Jossain määrin toki ajattelen näin edelleen ja varsinkin näin Suomen mittapuulla, kun edellytykset kouluttautua ja toteuttaa itseään löytyy, vaikkei olisikaan syntynyt kultalusikka suussa. Toki, tiettyjä sosiaalisia aspektejahan tähän liittyy, mutten tällä kertaa keskity postauksessa niihin. Viime vuosina ovat silmäni kuitenkin avautuneet sille todellisuudelle ja nykymaailmalle, jossa tuntuu, ettei millään muulla ole väliä, paitsi rahalla. Asia, joka myös ahdistaa valtavasti on se, kuinka ihminen luokitellaan rahan perusteella. Köyhä on huonompi, jolle taas varakas ja menestyvä voi nyrpistää nenänsä. Ihan kuin ihmisarvo olisi laskettavissa hintalapun kera.

En kutsuisi itseäni missään nimessä rahanahneeksi, mutta nuukaksi ja säästeliääksi kylläkin. Olen tarkka mihin laitan rahani ja tavoitteellisuus motivoi hurjasti myös rahan suhteen. Jos tavoitteena ja palkintona ahertamisesta on joku kiva asia, ei kovasti puurtaminen tunnu niin puulta. Vaikka olinkin ennen huomattavasti huolettomampi rahankäytön suhteen, ei olisi ikinä tullut kuuloonkaan jättää esimerkiksi laskuja maksamatta tai elää täysin yli varojeni. Olen monesti miettinyt, että mitä ihmisen päässä liikkuu, joka tuhlaa tilipäivänä rahat ennenkö vuokra on maksettu? Ja sitten ihmetelläänkin, että mitäs nyt ja jotenkin oletetaan, että joku toinen hoitaa hommat tämän puolesta. Omasta mielestäni pitäisi jo peruskoulussa opettaa yksinkertaista taloudenhallintaa ja rahankäyttöä, sekä kertoa säästämisestä. Toivon, että näin olisi vielä jonain päivänä ja itselleni on todella tärkeä asia opettaa omalle pojalleni vastuullista rahankäyttöä ja säästämistä, sekä ennen kaikkea sitä tervettä suhdetta rahaan.

Toki fakta on, että usein huonoon taloudenhallintaan liittyy myös muita elämänhallinnan ongelmia, esimerkiksi päihteiden, mielenterveyden tai pelaamisen kanssa, eikä rahanmenoa välttämättä kykene järjellä hallitsemaan tai koko asiaa edes tiedosta – kunnes tili on typötyhjänä ja viimeiset lantit pelattu lähikaupan pelikoneeseen. Suhtaudun itse todella jyrkästi kaikkiin rahapeleihin. Veikkaus, RAY, enkä edes aloita niistä nettikasinoista tai muista uhkapeleistä. Aivan käsittämätön asia on omasta mielestäni se, kuinka esimerkiksi Veikkaus saa monopolinsa nimissä mainostaa itseään ”hyvänä tyyppinä” ja rahapelien radikaali massamainonta on täysin ok, samalla kun moni muu, huomattavasti harmittomampi asia on kiellettyä tai laitonta. Mussutetaan vaikkapa jostain aurinkovarjoista, joissa on auringon haalistama panimon logo, hohhoijaa. Tottakai ymmärrän pointin sen suhteen, että Lotto on hauskaa ajanvietettä silloin tällöin ja ajatuspeli siitä, mitä tekisi voiton osuessa omalle kohdalleen. Silti esimerkiksi nettikasinoiden ainoa tehtävä on saada pelaajat mitä suurimmalla todennäköisyydellä pelaamaan enemmän ja lopulta menettämään kaikki rahat. Mielestäni tämä on yksinkertaisesti sairasta.

Syy, miksi ehkä suhtaudun asiaan näin jyrkästi, on vanha työni, jossa näin ihmisten tilikäyttäytymisen perusteella todella paljon mm. ongelmapelaamista. Pelataan kaikki rahat, nostetaan kaikki mahdolliset pikavipit tai vanhempien nuorelle säästämät asuntosäästöt siinä toivossa, että ”kohta se iso voitto ihan varmasti tulee”, kunnes tili on taas tyhjä. Todella surullista. Ja sitten miettii näitä ihmisiä, jotka haluavat tehdä bisnestä esimerkiksi pyörittämällä nettikasinoa, tienaamalla heikompien ihmisten kurjuudella? Tai suuremmassa mittakaavassa semmoinen ”yksittäisestä ihmisestä viis, kunhan teemme rahaa”-talous. Tämä on asiaa, joka saa ainakin minut empaattisena ihmisenä yksinkertaisesti voimaan pahoin. Vähän kuin laillista huumekauppaa. Seuraumuksista viis, kunhan omaan tilipussiin kilisee.

Pakko todeta, että olen myös itse oman kokemukseni myötä todennut, kuinka koukuttavaa nettipelaaminen on. Saatamme välillä tehdä netissä pari riviä EuroJackpotia ja yhdessä vaiheessa pelasin silloin tällöin niitä Veikkauksen nettiarpoja kun lottorivien jälkeen jäi hiluja. Tiedättekö kun sitä ajattelee, että euro sinne tänne, mitä väliä. Varsinkin nykyään on raha ei useimmiten ole enää konkreettista ja fyysistä rahaa, vaan numeroita tilillä, jolloin sen hupenemista on ehkä myös tietyllä tavalla hankalampi hahmoittaa. Kerran voitin 60€ nettiarvasta ja huhhei, kuinka tohkeissani olin! Pienetkin voitot suorastaan tekevät himon pelata ”vielä yhden”. Yhteensä olen laittanut noihin arpoihin varmaan jotain muutaman kymmentä euroa tässä parin vuoden aikana, mutta nyt ajatellen nolottaa kyllä, että edes sen verran.

No postauksen pointtina ei pitänyt olla rahapelit, mutta ajatus ehkä hieman karkasi. Kaikesta tästä huolimatta on suhteeni rahaan muuttunut parin viime vuoden aikana hurjasti. En tiedä onko syynä se, että säästöjä alkaa olla kertynyt jo sen verran, että niillä toteuttaisi omia unelmiaan, pieni uupumus tästä jatkuvasta oravanpyörästä vai yksinkertaisesti niiden elämän tärkeimpien elementtien oivaltamisesta. Koska totuushan on se, ettei raha todellakaan tuo sitä onnea. Helpottaa kyllä elämää ja antaa oljenkorsia kivojen asioiden toteuttamiseen, mutta varmasti siihenkin kyllästyy melko nopeasti. Muistan kun yläasteella pelasin ahkerasti SIMsiä ja löysin jostain netin uumenista huijauskoodin, jolla SIMien tileille sai tehtailtua rajattomasti rahaa. Olihan se alkuun jännittävää ja koukuttavaa. Sai rakentaa hienoja taloja, ostaa niitä kalleimpia kalusteita, kunnes aika äkkiä iski semmoinen ”No mitäs nyt”-fiilis. Kun kaikki oli saatavilla helpolla, meni into koko peliin. Voisin kuvitella, että sama varmasti pätee myös todellisessa elämässä.

Silti, pyrin omallakin rahakäyttäytymisellä luomaan vastuulliset puitteet tulevaa ajatellen siltä kantilta, että myös poikamme oppisi suhtautumaan rahaan terveellä tavalla. Kun säästää, saa kivoja asioita ja niin edespäin. Kirjoittelin pari vuotta sitten postauksen siitä, kuinka säästämme pojan lapsilisän tälle tulevaisuutta ajatellen. Puolet tilille, puolet sijoitustuotteeseen. Silloin muistan nousseen esille mielipiteen siitä, että pitäisikö lapsilisä poistaa niiltä, jotka kykenevät laittamaan sen säästöön? Itse en valitettavasti näe tässä logiikkaa, koska miten lapsilisän säästäminen korreloi täydellä varmuudella perheen varallisuutta?

Ulospäin varakas saattaa hassata lapsilisät omiin laskuihinsa ja suuriin menoihin, viis välittää lapsen tarpeista, kun taas pienituloiselle on omaakin etuaan tärkeämpi taata lapselle mukavat säästöt tulevaisuuteen. Tai, pienituloinen voi laittaa lapsen hankinnat vähemmälle, jotta saisi itse ”nauttia elämästä”. Ei tämmöisiä asioita voi yksinkertaisesti olettaa tulojen perusteella. Sehän siinä onkin kun ihmiset ja tilanteet ovat erilaisia. Perheen tulotaso ei välttämättä kerro pätkääkään siitä, millä tasolla perheen sisäinen talous on. Jos lapsilisä poistettaisiin niiltä, joiden vuositulot näyttävät ylittävän tietyn euromääräisen rajan, uskon että kärsimään joutuisivat ne lapset. Sehän siinä onkin, että moni asia voi näyttää ulospäin varsin erilaiselta. Itse en ikinä käytä lapsilisää ostaessani pojalle vaatteita, tarvikkeita, matkakuluja maksaessa, vaan ne menevät aina minun omista rahoistani. Silloin säästän joistain omista menoistani. Joskus jos edessä on ollut suurempia hankintoja (esimerkiksi vaunut tai joku reissu) olemme laittaneet sen puitteissa pari lapsilisää sivuun kattamaan kuluja.

Palatakseni takaisin alkuperäiseen aiheeseen, ahdistaa eniten kuitenkin se maailma, jossa millään muulla ei ole väliä kuin, että rikastut itse pirusti tässä ja nyt. Viis tulevasta tai siitä, millä hinnalla kaikki tapahtuu. En itse voi ymmärtää miten suuri osa ihmisistä tässä maailmassa edelleen elää ne laput silmillä täysin sokeana siitä, mitä ehkä voisi itse tehdä paremmin tai ajattelematta omien tekojen seurauksia pitkällä aikavälillä, kunhan itse kylvet rahassa. Esimerkkinä nyt vaikka jonkun geenimanipuloidun ruoan tuotanto Yhdysvalloissa, joka perustuu paljolti juuri kasvatettavien siementen monopoliin ja runsaaseen torjunta-aineiden käyttöön, joka pitkässä juoksussa tuhoaa maaperän. Se siitä kestävyydestä, kunhan rahaa tulee tilille tässä hetkessä. Tämä nyt vain yhtenä esimerkkinä. Itse tulen niin surulliseksi kun ajattelen, kuinka raha tuntuu määräävän nykyään ihan kaiken. Välillä tuntuu siltä, että haluaisi vain ottaa ja lähteä, muuttaa jollekin pienelle saarelle ja kerätä simpukoita elannokseen, vailla huolta suuren maailman menosta. Mutta eihän se pakeneminenkaan tietysti ole mikään ratkaisu. Vai onko? Onneksi kaikilla on vapaus tehdä valinnat omalta osaltaan.

Loppuun voisin tiivistää sitä suhtautumistani rahaan nykyään: Sitä tarvitaan jonkun verran, mutta raha ei saa mennä onnen edelle. Tasapaino ennemmin kuin ahneus.

Ajatuksia tai mielipiteitä puolesta tai vastaan?

 

Ja ettei olisi epäselvää, niin kuvien puhelimen kuoret saatu 🙂

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 3 kommenttia.

Julkaistu

Sometyöläiset = tyhjäpäisiä bimboja?

Ette varmasti ole voineet lähipäivinä välttyä keskustelusta viime viikon EVS-ohjelman aiheuttamasta kohusta. Puhun siis tietysti tästä ehkä jo kyllästymiseen asti jauhetusta Sieppi vs Veitola casesta. Kyllä, myös minä kirjauduin loppuviikosta Katsomoon kyyläämään tuon jakson ja lopputulos oli myös omalla kohdallani melko järkyttynyt, vaikka mielipiteet asiasta jakautuvatkin aika vahvasti kahtia. Itselläni ei ole ollut sen kummempia mielipiteitä niin Sara Siepistä kuin Maria Veitolastakaan, mutta tämän jupakan myötä asetun kyllä aivan sataprosenttisesti Saran puolelle.

Mikä tässä koko sotkussa sitten eniten ärsytti?

 

a) Se kuinka haastattelija, eli tässä tapauksessa Veitola tuo ripityksen omaisesti esille omaa kantaansa feminismistä. Omasta mielestäni tämä meni jo todella ohi aiheen. Kaikille on varmasti tullut matkan varrella selville Marian suhtautuminen feminismiin, mutta oliko haastattelun pointti tämä ja hänen mielipiteensä..? Kyllä, olen myös itse feministi, mutta silti postaan someen silloin tällöin reissuilta esimerkiksi bikinikuvia. Samoin ”esittelen itseäni” päivittäin somessa. Tekeekö tämä minusta sopimattoman feministiksi? Sitten taas toisaalta: Onko hyvän feminismin mukaista talloa alas muita naisia, jotka ovat onnistuneet rakentamaan itselleen ison ja toimivan brändin, kuten tässä tapauksessa Sara someammattilaisena? Eikö tämmöisistä asioista nimenomaan pitäisi tsempata muita naisia, eikä tuoda heitä alas ja yrittää saada näyttämään tyhjäpäiseltä bimbolta? Mielestäni todellista anti-feminismiä. Itse ainakin pyrin täysillä kunnioittamaan ja tukemaan muita naisia. Myös heitä, jotka ovat onnistuneet luomaan itse jotain urallaan ja sen ohella kestämään kaiken paskan, mitä media ja julkisuus tuo mukanaan.

b) Sosiaalinen media työnä = PÖH, ei se mitään työtä ole! Itsekin olen kohta kymmenen vuotta tehnyt enemmän tai vähemmän töitä somen parissa blogini parissa ja kohtaan itsekin paljon ennakkoluuloja siitä, ettei blogiin tai someen liittyvä ”työ” voi olla oikeaa työtä. Noh, onko marjojen poimiminen työtä? Entäpä mainosten jakaminen? Taitelijan työ? Tuntuu, että oikeaa työtä saisi olla vain ne, joilla palvellaan omaa maata, säästetään ihmishenkiä tai muulla tapaa tehdään jotain todella urheaa tai fyysisesti rankkaa työtä. Tietysti kaikkia töitä tarvitaan ja kaikki työ on arvokasta. Myös se sosiaalisen median työ. Koska ala on vielä sen verran uusi, ei siitä oikein tunnuta tietävän mitään ja näinollen alaa ei myöskään ymmärretä. Vähän sama kuin tässä tapauksessa haluttiin yrittää yleistää, että Saran sometyö on sitä, että hän lavastaa itsestään someen puolialastomia kuvia sängyllä. Ja kyllä, oli se sitten Pinterest, Instagram tai naistenlehti, kiinnostaa ihmisiä kauniit kuvat ja inspiraatio. (Sorry, mutta KYLLÄ, ennemmin itse katselen feedissäni Saran lavastettua sänkykuvaa kuin Marian arkirealismi-kuvaa, joka tosin sekin varmasti oli hieman överiksi heitetty ja tätä tarkoitusta varten otettu…) Se on kuitenkin vain se pieni murto-osa, joka näkyy ulospäin. Aivan yhtä paljon kuuluu sometyöhön suunnittelua, myyntiä, sähköpostittelua, kampanjoiden hiontaa, olla luova, keksiä uusia ideoita ja kymmentä muuta asiaa. Ennen kaikkea on tämä kaikki jatkuva prosessi. Ei ole nimittäin ihan kamalan helppo homma haalia itselleen suurta seuraajakuntaa ja sen myötä hallita myös sen tuomaa julkisuutta kaikkine oheisilmiöineen. Toki, jokainen valitsee alansa, mutta oikeuttaako se kuitenkaan paskaan kohteluun?

c) Kolmantena ärsytti ihan vain kunnioituksen puute toista kohtaan. Siis toista ihmistä. Toista naista. Pahinta tässä kaikessa oli se, kuinka Sara haastattelun alussa vielä innostuneena kehui Marian äänikirjaa 🙁 Jos jonkun mielestä toiselle henkilölle vittuilu ja kuittailu suorassa lähetyksessä on sen tärkeämpää työtä kun somekuvien lavastaminen, eletään kyllä melko sairaassa maailmassa.

Mikä tässä oli sitten opetus? Ihmiset arvostelevat helposti sitä, mistä eivät tiedä tai mitä eivät ymmärrä. Ensinnäkin, mielestäni toisen työn arvosteleminen on todella lapsellista ja tässä tapauksessa myös epäammattimaista. Oman näkemykseni mukaan koko jupakka kertoi enemmän haastattelijasta ja hänen ennakkoasenteistaan, kuin mitä se kertoi Sarasta ja hänen työstään sosiaalisessa mediassa. JOS haastattelu olisi toteutettu oikean etiikan mukaisestu ja luotu mukava luottamussuhde haastateltavan ja haastettelijan välille, olisi kenties voitu saada kauhusta kankeasta Sarastakin enemmän ajatuksia ulos aiheesta. Tällöin monelle olisi varmasti tullut esille uusia seikkoja siitä, millaista sometyö oikeasti on. Harmi vaan koen, ettei tähän kuitenkaan annettu reilua mahdollisuutta. Itselleni jäi koko hommasta lähinnä mielikuva, että ajatus tämän takana oli saada toinen tarkoituksella niin jäihin, ettei normaali argumentointi puhuttavasta aiheesta enää ollut mahdollista. Voin hyvin kuvitella, että olisin itsekin jäätynyt aivan samalla tavalla ja alkanut höpötellä joutavia.

 

Herättikö tämä teissä ajatuksia?

 

Osa kuvista Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 11 kommenttia.

Julkaistu

Totuuden hetki: Pilasiko imetys rintani?

Ihan alkuun huomiona, että postauksella on ällövaroitus, eli jos imetysasiat eivät kertakaikkiaan kiinnosta, ei kannata lukea tästä eteenpäin.

Asia, jota tulevat tai tuoreet äidit aivan satavarmasti googlettavat (ainakin kerran) on se, mitä käy rinnoille äitiyden tai imetyksen myötä? Pinnallista tai ei, on aihe semmoinen, joka loppupeleissä ainakin jossain määrin mietityttää naisia. Muistan silloin ekoilla neuvolakäynneillä joskus vuoden 2015 loppupuolella kun hoitaja kysyi, että meinasinko imettää. Olin aivan ulapalla, koska en tiennyt imettämisestä MITÄÄN! En sitä, että siitä on lapselle terveyshyötyjä, sitä kuinka yleistä imettäminen on tai saati sitten ollut edes ajatellut, että meinasinko imettää.

Ihan kamala myöntää, mutta ensimmäinen ajatukseni oli, että ”en halua imettää”, ihan vain koska en oikeasti tiennyt aiheesta mitään. Jotenkin luulin, että on ihan arkipäivää syöttää vauvaa tuttipullosta. Synnytyksen lähestyessä kävi itsestäänselväksi, että aion ainakin yrittää imettää ja alkuvaikeuksien jälkeen meidän imetystaival menikin varsin intensiivisesti ja jatkui reilun vuoden, päivin ja öin. Näin reilut pari vuotta synnytyksestä ja reilu vuosi imetyksen lopettamisen jälkeen ajattelin kirjoittaa muutaman sanan aiheesta, josta ajattelin etten ikinä postaisi. Miten äitiys ja imetys vaikuttivat rintoihini?

Vaikken itse jaksanut asiaa aivan kamalasti stressata rintojen ”pilalle menemisen suhteen”, myönnän itsekin tätä joskus googlanneeni. Keskusteluiden kommenttien saldoa oli muistaakseni suurinpiirtein: ”Rintani ovat imetyksen jälkeen vain kaksi tyhjää pussia. Eivät olet palautuneet ja tuskin palautuvatkaan. Nimim. synnytyksestä 3 vuotta” tai ”Rinnat roikkuvat, eikä mieskään enää tykkää. Kaduttaa.” Mietin muutamaan otteeseen, että missä mahtoivat olla ne kommentoijat, joiden rinnat sitten palautuivat.. Luulisi, että valtaosa ovat kuitenkin näitä tapauksia. Öhöm.

Imetyshommammehan olivat hieman kinkkisiä alusta alkaen. Vauvalle kelpasi synnytyssairaalasta lähtien vain toinen rintani. Käytännössä imetin siis vain yhdestä rinnasta, joka oli aina tuplakokoinen toiseen verrattuna. Alkuun yritin pitää maidontuotantoa yllä myös toisesta rinnasta rintapumpulla, mutta muutaman viikon jälkeen en yksinkertaisesti enää jaksanut ja annoin periksi. Parin kuukauden jälkeen ei pienelle kelvannut pumpattu maito enää edes tuttipullosta, tuttia tämä ei suostunut ikinä syömään. Olin yli vuoden siis kirjaimellisesti aikalailla rintapuoli.

Poikamme oli vauvavuoden aikana todella huono syömään kiinteitä suuresta yrityksestä huolimatta ja sanoisinko tämän olleen melkeinpä 8-9kk käytännössä täysimetyksellä. Ja toki, sujuihan se niinkin. Pääasia, että joku ravinto kelpasi. Vasta imetyksen asteittain lopettamisen jälkeen, lapsen ollessa 1 v 1kk, alkoivat kiinteät maistua paremmin. Tuohon saakka ruokin lasta siis vain toisesta rinnasta. Tämän oman empiirisen tutkimukseni perusteella voinkin hyvin kertoa, että vaikuttiko imetys oikeasti rintoihin?

Ja vastaus on: No ei! Tällä hetkellä molemmat rintani ovat täysin identtisiä, edelleen. Imetysrinta ei roiku, ole isompi tai pienempi tai eroa millään muullakaan tavalla toisesta. Voisin siis todeta, että imetys ei siis ainakaan omalla kohdallani vaikuttanut rintoihin mitenkään. Sen sijaan millä oli vaikutusta, oli kehonkoostumuksen muutoksella. Rinnoista lähti rasvaa maitoa varten ja kyllä, rintani ovat edelleen ainakin yhen kuppikoon pienemmät kuin ennen lasta, mutta se ei haittaa ollenkaan! Omalla kohdallani rintojen ”palautumiseen” meni noin puoli vuotta, jonka aikana ne pikkuhiljaa kiinteytyivät rasvan palautuessa pikkuhiljaa. Toki, harvalla kolmekymppisellä nyt muutenkaan on varmasti enää samanlaiset rinnat kuin parikymppisenä..

Kehoilla on tietysti eroa ja tottakai esimerkiksi rintojen kokokin voi merkitä asiassa paljon. Rintojen palautumista voi kuitenkin edesauttaa myös itse. Tukevat liivit, liikunta, rintojen rasvailu ja rintalihasten treenaaminen ovat asioita, joilla palautumista voi edesauttaa. Asia, joka kuitenkin eniten vaikuttaa myös rintoihin, on kehon painonvaihtelu. Rasvaa tulee ja rasvaa lähtee, tottakai se jättää kehoon jälkensä. Naisilla voi olla olla todella hankala päästä raskauskiloista eroon ja jos puhutaan jopa kymmenistä kiloista, on selvää että rasvaa kertyy reippaasti myös rintohin. Ja sitten kun paino putoaa, tietysti se vaikuttaa myös ”rintoja tyhjentävästi”. Tämähän on vielä asia, joka voi käydä kenelle tahansa, ei vain äideille.

Ja mitä voisin sanoa kaikille tuleville äideille, jotka miettivät imetyksen skippaamista sen tähden, että pelätään rintojen menevän pilalle. Don’t do it! Jos asia on oikeasti tärkeä, keskity ennemmin pitämään itsestäsi huolta raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen. Kävelylenkit, kevyt liikunta ja terveellinen ruokavalio. Näin paino (ehkä) pysyy kurissa. Kirjoittaa siis Iines, joka lihosi raskauden aikana lähes 20kg.

Mitäs tuumaatte?

Pilasiko imetys tai lapsen saaminen rinnat vai palasivatko ne ennalleen?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.