Julkaistu

Iso palkka ja rahako on oikotie onneen?

Hyvä ystäväni Jutta kirjoitti jokunen aika takaperin todella hyvän blogipostauksen aiheesta ”Kuinka paljon palkkaa on tarpeeksi?”. Olen monesti itsekin kirjoittanut palkkaan liittyvistä aiheista ja ajattelin nyt itsekin pohtia samaista aihetta hieman eri näkökulmasta. Tuoko suurempi tilipussi oikeasti enemmän onnea, rauhaa ja mahdollisuuksia?

Itse olen vuoden sisällä elänyt suurinta tulotasoa elämässäni tähän saakka. Onhan tämä ollut todella huippua, ensinnäkin siksi, että olen saanut säästettyä enemmän, rahasta ei ole juurikaan tarvinnut stressata, eikä myöskään matkabudjeteista. Silti, en myöskään muista milloin olisin ollut yhtä stressaantunut kuin tämän vuoden aikana. Työt, blogi ja perhe-elämä. Onhan siinä melkoinen yhdistelmä yhtä jos toista. Jos miettii ”unelmatilipussin” summaa, on se itselläni ollut työelämään astumisen jälkeen ehkä noin 5000€ (brutto). Ja huh, kuinka suurelta tuo kuulosti silloin ja tottakai edelleen! Opiskeluaikoina kun haaveilin hädintuskin 2000€ bruttopalkasta noin edes aloituspalkkana. Itseasiassa joinain kuukausina yllän helpostikin lähelle tuota 5K summaa, mutta toki myös verottaja pitää huolen siitä, että mitä enemmän tienaa, sitä enemmän myös maksaa veroja. Eikä tämä tietysti mitään, olen ollut aina ahkera viilaamaan veroprosenttiani jopa yläkanttiin ja aina jos verotus ärsyttää, yritän miettiä mitä hyviä asioita noille rahoilla katetaan meidän suomalaisten turvaksi.

Olen aina ollut tietyllä tavalla bisnesorientoitunut sillä tavalla, että haluan tehdä rahaa. Oli se sitten työpaikalleni tai itselleni. En kuitenkaan siksi, että rikastuisin tai olisin ahne, vaan lähinnä siksi, että minulla olisi mahdollisuus tasapainona työlle toteuttaa niitä asioita henkilökohtaisen elämän saralla, joista haaveilen. Eli, noh.. Matkustaa. Ja lisäksi siihen, ettei ruokakaupassa tarvitse laskeskella ostoskorin summaa ja miettiä, että riittävätkö rahat. Sen olen kuitenkin huomannut, että siinä missä tulotaso nousee, nousee myös stressitaso. Ja tämähän on taas kaikilta osin huono juttu. Pidän ilman muuta työstäni, jossa on hurjasti hyviä puolia. Kuten edellisessä työaiheisessa postauksessani kirjoitin, löytyy kuitenkin jokaisessa työssä ne kolikon kääntöpuolet. Omassa työssäni koen stressaavaksi esimerkiksi sen, että valtaosa työstäni on semmoista, jota kollegani eivät ”osaa” tehdä. Tiedättekö kun pienessä organisaatiossa jokainen on tavallaan sen oman osa-alueensa asiantuntija. Kun ei ole tuuraajaa, odottavat ne hommat sinua loman tai sairasteluiden jälkeen. Tunne siitä, että olet tietyllä tavalla ”korvaamaton” on todella stressaavaa. Vähän sama kun yrittäjänä varmasti kokee. Tietysti tässä vaikuttaa luonnekin. Itseni kaltaiset perfektionistit ovat helposti stressaantuvia, varsinkin silloin kun asiat eivät mene juuri niin kun on ajatellut.

Usein sanotaan, että tulojen noustessa myös kulut nousevat. Olen jossain määrin tässä samaa mieltä ja sitten taas en. Onhan se totta, että korkeatuloinen ottaa useammin suuremman asuntolainan kuin pienituloinen, omistaa kalliimman auton ja myös ostaa hintavampia hyödykkeitä. Eli siinä suhteessa väittämä varmasti yleisimmin pitää paikkansa. Itse koen, että asumiskuluni ovat pysyneet aikalailla samoissa, samoin muut kulut, mutta suurentuneet kulut liittyvätkin sitten säästämiseen ja matkailuun. Kun tienaa enemmän, on myös varaa säästää enemmän ja käyttää enemmän rahaa harrastuksiin ja mieleisiin asioihin.

Jos mietin omaa kulutuskäyttäytymistäni esimerkiksi kymmenen vuotta taaksepäin, kulutin aivan huomattavasti enemmän rahaa esimerkiksi vaatteisiin ja kaikenlaiseen turhaan hömppään. Toki, silloin elinkin enemmän juuri ”kädestä suuhun” ja mietti, että mitäs ihmettä kun ei taaskaan jäänyt rahaa palkasta säästöön. Ostin paljon halpoja kertakäyttövaatteita, tein heräteostoksia ja muuta, joka pitkällä aikavälillä on silkkaa rahanhukkaa. Verrattuna tilanteeseen viimeisiltä vuosilta, joiden aikana olen päinvastoin keskittynyt tekemään kesäviä hankintoja. Kalliimpia kylläkin, mutta niitä, jotka kestävät käyttöä vuosikausia. Ja mihin tämä on johtanut? Ostan vaatteita tai ylinpäänsä mitään huomattavasti harvemmin! Pitkässä juoksussa tämä taas on juurikin pienentänyt niitä menoja. Kääntöpuoli taas on se, että pienituloiselle opiskelijalle voi olla hankalampi prosessi alkaa kerryttämään sitä kestävää vaatekaappia. Jos tarvitsee uuden neulepaidan, ei se parinsadan euron vaatekappale ehkä tule taloudellisesti kuuloonkaan, vaan parinkympin tekokuituversio on yleensä se, mille budjetti antaa periksi.

Asia, joka minussa kuitenkin eniten on muuttunut, on suhteeni materiaan. Toki olen edelleen se merkkilaukuista innostuva Iines, jonka silmät säihkyvät niinä harvoina kertoina kerran – pari vuodessa kun lähden jossain reissussa shoppailemaan. Se on kivaa, tottakai, mutta voisin helposti elää ilmankin uusia tavaroita. Oikeastaan nykyään jopa ahdistaa ajatus siitä, että ostaisi viikottain jotain turhaa tavaraa vain siksi, että saisi siitä sen hetken kestävän hyvän olon tunteen. Itselleni tavara ei enää tuo sitä samanlaista iloa kuin nuorena. Ennemmin iloitsen niistä aineettomista asioista tai jos mennään materiaan, niin esimerkiksi neulomastani villapaidasta, jonka saan valmiiksi viikkojen työn jälkeen.

Voisin helpostikin elää leppoisempaa elämää huomattavasti pienemmällä palkalla. Matkustellen, hengaillen, joogaten, lapsukaisen kanssa kanssa aikaa viettäen ja blogia kirjoitellen. Tällä hetkellä voin sanoa, että se olisi se suurin unelmani. Ja ei, raha ei tuo onnea. Mutta turvaa ja mielenrauhaa se tuo. Mutta sitten taas kun puntaroi vaativaa työtä, pitkiä päiviä ja työn tuomaa stressiä, onko tuo mielenrauha sen arvoista? Olen tottakai onnellinen säännöllisestä työstä, loistavasta työpaikasta, mutta moni usein ajattelee, että iso palkka on tietyllä tavalla tie onneen. Sehän siinä onkin, kun usein siinä kohdin luopuu jostain muusta asiasta, kuten esimerkiksi vapaa-ajastaan. Tällä hetkellä olenkin siinä pisteessä, että olen jo jonkin aikaa haaveillut tietynlaisesta irtiotosta. Stressittömästä elämästä. Vapaudesta. Siitä, että voisin tehdä töitäni esimerkiksi maapallon toiselta puolelta ja samalla viettää päivät rakkaimpieni kanssa. Ottaa hetki paussia arjen rutiineista, siitä samasta vanhasta, joka rullaa eteenpäin identtisenä päivästä toiseen. Edes hetkeksi. Onnea minulle taas tuo perhe, tietynlainen vapaus, itseni toteuttaminen ja se, etten ole kahlittuna yhdeksästä viiteen – oravanpyörään. Että voin tehdä työni vaikka pyjamassa jos on paska päivä tai viettää toimistopäivää ystäväni kanssa esimerkiksi kahvilassa, jos siltä tuntuu.

 

Mitä mieltä? Tuoko raha onnea vai enemmänkin mielenrauhaa?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

”Mun työ on rankempaa kun sun työ!”

Toivoin, etten sanoisi tätä vielä viikkoihin, mutta nyt lähipäivinä on kieltämättä hiipinyt itsellänikin mieleen ekat syksyn ajatukset. Apua!! Mitään syystakkeja tai neuleita en (todellakaan) ala vielä aikoihin kaivamaan esille, mutta kieltämättä on villasukkia tullut pidettyä kotona jalassa näinä viileämpinä päivinä. Olen niin iloinen noista helteistä, itse ottaisin ehdottomasti mielummin joka vuosi tämmöisen kesän, kuin sen villasukat jaloissa-kesän, joka on tullut todettua ihan liian monena vuonna. Ehkä tässä elokuussa nyt vietetään sitä ”Suomen perinteisempää kesää”, joka kieltämättä tuntuu jotenkin todella viluisalta noiden +30c- jaksojen jälkeen!

Olen pyrkinyt ottamaan nyt välillä käyttöön yhden blogivapaan päivän viikossa, usein juuri viikonloppuna. IG:n päivityskin jäi viikonloppuna melko minimiin, mutta olisi melko turha stressailla moisista seikoista. Ihminen, joka ei tee somea työkseen, ei ehkä tiedä sitä tunnetta kuinka somen päivittämisestäkin voi tietyllä tavalla tulla stressaavaa. Ei sillä, että se nyt olisi mitenkään ajatuksellisesti ”rankkaa puuhaa”, mutta palataan taas samaan aiheeseen siitä, että pitkässä juoksussa luova työ on oikeasti kuluttavaa. Välillä tarvitsee sitä aikaa kun et joudu miettimään, suunnittelemaan tai kirjoittamaan mitään. Vähän sama kun raksamies kaipaa fyysisen työpäivän päätteeksi sitä, että loikoilee sohvalla, haha 😀

Olen käynyt paljon keskusteluja esimerkiksi fyysistä /  seisomatyötä tekevien kanssa siitä, että voiko a) toimistotyö istuen b) luova ajattelutyö olla lainkaan kuormittavaa. Välillä sitä ei nimittäin oikein tunnuta ymmärtävän. Jokainen työ kuormittaa jollain tavalla, mutta nimenomaan eri tavalla. Olen itse työskennellyt joskus ikiajat sitten esimerkiksi hotellin aamiaisella, lounaspaikassa ja vuosia eri tehtävissä kaupoissa, joissa seistään ja juostaan ympäriinsä päivät pitkät. Kyllä, jalat siinä ovat päivän mittaan tohjona ja olo tietysti väsynyt, mutta täysin eri tavalla kun ajatustyön jäljiltä.

Esimerkiksi työtehtävät pankissa saattavat joidenkin mielestä vaikuttaa ulospäin leppoisalta istumahommalta. Istut nätisti tuolissa ja näytät asiakkaille diagrammeja sijoitustuotteiden odotetuista tuotosta, noin esimerkiksi. Jep, kauempana tästä ajatuksesta ei voitaisi olla. En ole itse törmännyt millään työpaikkallani niin paljon työuupumukseen sairastuneihin, kuin pankissa! Asioita, jotka oikeasti kuluttavat loppuun ovat liian korkeat tavoitteet (ja se kun niihin ei ikinä pääse, vaikka yrittäisi parhaansa), jatkuva kiire, sisäinen paine siitä, että täytyisi tehdä vieläkin enemmän, sadan asian muistaminen ja se, että kaiken tämän ohella täytyy kuitenkin pistää parastaan asiakaspalvelun suhteen ja tottakai olla tarkkana lukuisten muiden asioiden suhteen. Mutta, vaikka itse koin esimerkiksi työn pankin konttorissa vuosia taaksepäin vaativana, oli se myös opettavaista, eivätkä työt koskaan seuranneet kotiin tai ajatuksiin sen jälkeen kun suljin työpaikan oven.

Ja nyt jos vertaisin esimerkiksi pankkicasea tehtäviini kaupassa ja harjoitteluitani hotellissa, oli työ todella erilaista juuri sen vuoksi, että henkinen kuormittavuus on näissä kuin yö ja päivä. Kaupassa on helppo miettiä omia juttujaan, kuunnella musiikkia, sama homma tuossa toisessa fyysisessä työssä. Et joudu ratkomaan vaativia asioita ja tekemään ajatustyötä, joka on aivoille haastavaa. Toki, kyllähän fyysinen työkin haastaa. Mutta sehän tässä onkin, että kaikissa töissä on juuri se oma haasteensa ja omasta mielestäni on merkki tietämättömyydestä arvostella toista työtä vähemmän rankaksi vain sen tähden, ettei ole sitä kokeillut.

Olin usein todella poikki 10v sitten viikonlopun Glitter-päivien jälkeen, mutta lähinnä fyysisesti. Noiden työpäivien jälkeen oli ihana köllähtää sohvalle ja tehdä esimerkiksi blogijuttuja. Kun vertaa sitten esimerkiksi enemmän ajattelua ja aivotyötä vaativaa hommaa, ei se tarvittu lepo olekaan välttämättä fyysistä, vaan nimenomaan henkistä. Kun ajattelet aivan kokoajan, yksinkertaisesti tarvitset joskus tauon ajattelusta. Jatkuvasti ei nimittäin voi olla luova ja keksiä uutta. Luovuus kärsii siinä, että aivot joutuvat kuormitukselle liiasta ajattelusta, ideoinnista tai kirjoittamisesta. Vähän sama kun keho joutuu rasitukselle tekemällä 10h vuoron vanhustenhoidossa, varastotyössä tai missä ikinä, missä tarvitaan fyysisyyttä.

Työelämässä käydään jatkuvaa taistelua siitä, että kenen työ on rankinta. Ja usein fyysiset työt ovat niitä, joiden tekijät ilmoittautuvat ”rankimman työn tekijöiksi”. Enkä nyt tietenkään väitä vastaan. En ole nimittäin ihminen, joka väheksyisi toisen tekemää työtä, oli se sitten mitä tahansa. Jokainen työ on arvokasta ja palvelee sitä omaa osa-aluettaan. Sanoisin myös, että jokaisella on myös oikeus todeta ja sanoa ääneen työnsä ”rankkuudesta”, teit sitten sitä fyysistä tai kevyeltä näyttävää toimistotyötä. Esimerkiksi sairaanhoitajat tekevät fyysistä työtä, johon liittyy suuri vastuu potilaista ja sinun täytyy olla skarppina. Mutta jos 40v automekaanikkona työskennellyt Pertti tekee johtopäätöksen, ettei esimerkiksi toimistotyö tai esimerkiksi blogityö voi olla ”rankkaa” kertoo yksinkertaisesti vain tietämättömyydestä. Aina se, mitä silmillä näkee ei ole koko totuus.

Kerron muutaman esimerkin vaikkapa blogityöstä: Käytät viikossa aikaa valokuvaamiseen, kuvien siirtoon ja editointiin about 7h, tekstin tuottamiseen about 15h, somen päivittämiseen 5h, sähköpostitteluun 5h ja uusien juttujen ideointiin niin paljon tunteja, ettei niitä ole edes mahdollista laskea. Aina aamusta iltaan, öisin ja heti herättyäsi. Itselläni tuo ajatustyö on aika paljon kytköksissä myös päivätyöhöni, jonka ideointityötä käyn läpi lähes jatkuvasti. Moni unohtaa sen, ettei esimerkiksi bloggaajan työ ole vain sitä, että istut alas ja tuherrat tekstin kokoon, jonka jälkeen lähdet lööbailemaan kivaan kahvilaan. Se on jatkuvaa luomista, itsensä brändäämistä, sisällöntuottamista (ja myymistä), verkostoitumista, vuorovaikutusta ja montaa muuta asiaa. Esimerkiksi bloggaaja on käytännössä töissä aina, koska jos tämä on itselle intohimo ja suuri pala elämää, ei sitä tuosta vain napsaista katkaisimesta pois päältä. Ja toki, tämä on oma valinta, kuten jokaisen muunkin kohdalla. En missään nimessä väitä, että oma työni olisi niin paljon rankempaa kuin jonkun toisen, mutta haluan korostaa, että rasittavuutta on erilaista. Vähän sama juttu kun yksitoikkoinen ja muuttumaton manuaalityö voi rasittaa sillä, että lamaannuttaa työntekijän haasteiden puuttumisella. Voi sekin käydä rasitteeksi.

Paita / H&M

Hame / Weekday

Kengät / Isabel Marant

Yhtälailla luova työ käy työstä ja ainakin itse veikkaan, että moni Pertti olisi melko hukassa jo parin päivän jälkeen, kun työt eivät lopukkaan siihen kun kuittaat kellokortin klo 16 tai kun päivität somea sängystä ennen nukkumaanmenoa. Tai, että heräät kuudelta avataksesi läppärin ja alat tuumailemaan. Mutta onni onkin se, että töitä ja tekijöitä löytyy niin eri muottiin! Jos mielessäsi käy tuomita jotain, mistä et yksinkertaisesti tiedä, mieti uudestaan 🙂

Oletteko samaa mieltä? Millä tapaa koette oman työnne rankaksi?

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 16 kommenttia.

Julkaistu

Määritteleekö koulutustaso sen kuinka tärkeitä olemme?

Muutamia vuosia sitten pyörivät mielessäni mietteet siitä, että teinkö oikean valinnan koulutuksen suhteen. Vai olisiko pitänyt valita joku toinen? Nuoruudessa haaveilin monesta eri alasta, kielitieteistä, matkailualasta, media-alasta, kauppatieteistä ja viestinnästä. En varmasti ollut ainoa, jolle ”se oma juttu” oli hieman epäselvää ja opiskelujuttujen suhteen oli fokus ehkä siinä, mitä vanhemmat toivovat. Eli yliopistoon. Olen kuitenkin aina ollut ihminen, joka tekee oman mielensä mukaan ja vanhempien kauhuksi päädyinkin sitten mutkan kautta opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Ensin restonomiksi, josta vuoden opiskeluiden päästä hain uudelleen ja pääsinkin 2009 opiskelemaan Jyväskylän ammattikorkeakouluun tradenomiksi. Valmistuin töiden vuoksi hieman venähtäneen opparin valmistuessa 2013.

Monet ajattelevat, että tradenomin tutkinto on tyhjänpäiväinen yleiskoulutus, josta ei valmistu mihinkään konkreettiseen, vaan enemmänkin siihen valmistuneiden tradenomien massaan. Olen itse eri mieltä. Oman kokemukseni mukaan koulutus antaa kattavat eväät monenlaiselle urapolulle, sekä mahdollisuuden valita opinnot, jotka tukevat omaa urasuunnitelmaa. Tiimityöskentely ja työharjoittelu ovat lisäksi asioita, jotka ovat hyvin tulevaa työelämää tukevia. Toisaalta, olen aina ollut kirjatyyppiä ja itsenäinen työskentely, sekä tentteihin pänttääminen ovat olleet ehkä mieluisampia tapoja oppia, siksi koen, että joltain osin yliopisto-opiskelu olisi ajoittain voinut olla mieleisempää omalle oppimistyypilleni. Toki, enhän ole päivääkään yliopistossa opiskellut, joten en tietysti voi mennä sanomaan 😀

Koen, että liiketalouden ammattikorkeakoulututkinto on omalla kohdallani ollut erinomainen valinta. Työpaikoissani on arvostettu asennetta, persoona ja omaa intoa työhön, eikä niinkään papereita. Useammassa työpaikassani on ollut sekaisin tradenomeja ja KTM:iä samoissa tehtävissä, melkolailla samoin ylenemismahdollisuuksin. Toisaalta onkin paljon kiinni yrityksestä, itselläni on todella hyviä kokemuksia työnantajana esimerkiksi Nordeasta, jossa yksilölle ja persoonalle annetaan suuri rooli urapolulla, eikä niinkään koulutukselle. Paljon onkin ollut kiinni hakijasta itsestään, sekä asenteesta, vaikka moniin tehtäviin onkin minimivaatimuksena esimerkiksi alempi korkeakoulututkinto.

Työelämässä peräänkuulutetaan muutenkin nykyään enemmän asenteellisia valmiuksia ja motivaatiota, eikä niinkään sitä, oletko käynyt koulusi akateemisesti vai ei-akateemisesti ammattikorkeakoulussa. Toki, poikkeuksiakin löytyy ja on täysin luonnollista, että joihinkin tehtäviin toivotaan sitä spesifiä koulutustaustaa juuri tietystä alasta tai aineesta. Siinä tilanteessa missä olen nyt, koen että amk oli kohdallani hyvä valinta, enkä ole katunut amisopintoja. Toisaalta olen myös itse muuttunut, ennen arvostin enemmän ylempää korkeakoulua, mutta omalla kohdallani olen päässyt pitkälle tradenomina, enkä koe että nykyisten tulevaisuuden suunnitelmien suhteen olisi juurikaan väliä, onko ne maisterin paperit vai ei.

Myönnän itsekin joskus muinoin sortuneeni siihen, että tekee jonkinlaisia johtopäätöksiä ihmisestä koulutuksen perusteella. Nykyään tämä on yksi niistä asioista, joita en voi sietää. Miksi toisesta ihmisestä tekisi yhtään sen paremman se, että tämä on päntännyt kirjoja ja päässyt läpi tietyistä kursseista tietyin arvosanoin? Ikäänkuin se määrittelisi jotenkin arvosi ihmisenä. Eikö loppupeleissä pitäisi olla merkitystä sillä, että teet jotain missä olet hyvä ja josta nautit, eikä se että pyrit saamaan toisten silmissä statusarvoa koulutuksella, ammattinimikkeellä tai meriiteillä? En tietenkään tuomitse tain arvostele myöskään heitä, jotka tätä tavoittelevat. Olen itsekin ollut niissä tilanteissa, joissa olen ollut ainoa AMK:ilainen ja olo on tietynlailla ollut ”huonompi”. On ajatellut, että olenko minä nyt jollain tapaa tyhmempi tai yksinkertaisempi vain sen vuoksi, etten hakenut 10 vuotta sitten toiselle opintopolulle? Tässä(kin) maassa kuitenkin tarvitaan niitä kaikenlaisia osaajia ja tekijöitä. Mielestäni kaikkien tekemälle työlle ja koulutukselle pitäisi antaa arvoa, eikä arvostella opintotason perusteella, että oletko fiksu vai luuseri. Tietenkin monilla on kouluttautumisessa kyse oppimisen halusta, tiedonnälästä. Siinä missä joku toinen saa kiksejä ja sisältöä elämäänsä kehittymällä kuntosalitreenissä, saa joku toinen vastaavanlaista nautintoa siitä, että opiskelee tiettyä alaa perinpohjaisesti.

Tokihan itsellänikin on vielä mahdollisuus suorittaa ylempi korkeakoulututkinto, vaikka juuri nyt pienen lapsen äitinä en jaksaisi opintoihin keskittyä. Asia voi kuitenkin parin vuoden päästä olla täysin eri. Oppimisen ja kouluttautumisen into ei nimittäin ole kadonnut minnekään, vaikka onkin tässä perhearjen kiireissä vajonnut tällä erää tärkeysjärjestyksessä alemmas. Toistaiseksi. En kuitenkaan tiedä, olisiko koulutuksella tai tutkintopapereilla näin vuosia valmistumisen jälkeen sen suurempaa merkitystä, mikäli tutkintonimike olisi toinen, esimerkiksi KTM. En ehkä tässä tilanteessa usko.

Näppituntumalla voisin kuitenkin ehkä uskaltaa sanoa, että tradenomina voi joutua itse tekemään enemmän asioiden eteen. Hankkimaan niitä suhteita työelämässä, miettimään omaa juttuaan, erottautua persoonallaan juuri niistä kaikista muista tradenomeista, joista aina tykätään jauhaa. Oma-alotteisuutta siis tarvitaan. Loppupeleissä melkolailla kaikessa tässä elämässä ovat asiat kiinni sinusta itsestään, vaikka toki on aloja, joilla työllistyminen valmistautumisen korvilla tai heti sen jälkeen onkin yleisempää. Myös urakehitys on tietysti aina henkilön itsensä käsissä, eikä hyviin palkkoihin useimmissa tilanteissa pääse heti käsiksi, vaan juuri sen oman näytön, kokemuksen ja asenteen avulla. Enkä tarkoita, että kaikki välttämättä edes haluaisivat tätä. Jollekulle voi olla mieleinen tilanne se, että saat mieluisan paikan, jossa haluat pysyä ilman haaveita suuremmasta vastuusta tai sen myötä palkkapussista. Näitä tyyppejä varmasti löytyy kaikista koulukunnista.

Jos nyt pitäisi päättää uudestaan mitä menisin opiskelemaan, voisi olla että valitsisin kaupallisen alan sijaan esimerkiksi yliopiston viestinnän opinnot. Toisaalta, elämässä on turha haikailla menneeseen. Kaikki kokemukset, menneet valinnat ja työpaikat kuitenkin ovat muovanneet sen, mitä olet nyt. Mistä sen tietää jos omakin urapolkuni vielä joskus kokee täyskäännöksen ja kiinnostun jostain aivan uudesta jutusta? Koskaan ei nimittäin ole liian myöhäistä itsensä kehittämiselle 🙂

Tuo musta pipo on muuten tuoreimpia tekeleitä ja kyseistä mallia olen tekemässä myös muutamia teille myyntiin!! Asiasta enemmän elokuun puolella! 🙂

Shortsit / H&M (ostettu vuosia sitten)

Toppi/mekko / Afends

Flipflopit / Havaianas

Laukku / Balenciaga

Pipo / itse tehty

Sitten loppukevennyksenä. Jos saisin valita ihan minkä tahansa koulutuksen tai ammatin unohtaen koulumenestyksen, pääsykokeet ja kaiken muun paitsi oman kiinnostuksen, mikä olisin? Haluaisin olla esimerkiksi psykiatri, FBI-tutkija / profiloija tai sitten sosiologi, joka tutkisi esimerkiksi naisten asemaa ja naisiin kohdistuvia rikosilmiöitä maailmalla, tai sitten nuorten syrjäytymistä.

Minkä ammatin tai koulutusalan valitsisitte, jos saisi valkata ihan minkä tahansa?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 11 kommenttia.

Julkaistu

Tienaako tunnollinen nainen vähemmän?

Kannatan itse vahvasti tasa-arvoa sukupuolten välillä. Tämä maailma kun on edelleen vuonna 2018 melko miesvaltainen, vaikka viime vuosina olemmekin nähneet tämän suhteen edistysaskelia. Vaikka asiat täällä Suomessa ovatkin melko mallikkaasti, on tilanne silti monissa maissa vielä täysin sama kuin useita sukupolvia taaksepäin. Nainen on edelleen sorrettu, ei saa kouluttautua tai edes olla mukana työelämässä. Naisen paikka on kotona, ei tekemässä uraa. Onneksi tilanne meillä Suomessa on hyvin erilainen, vaikka naiset (täälläkin) ovat niitä pienemmin palkattuja. Itse henkilökohtaisesti näen, että sukupuolten välinen tasa-arvo tai oikeastaan epätasa-arvo nousee Suomessa esiin juuri työelämässä.

Ylempien johtoportaiden pestit ovat miesvaltaisia, tottakai ja palkkojen suhteen on tutkittu fakta se, että naisen euro on 80senttiä. Tilastollisesti miehet siis tienaavat meitä naisia enemmän. Kuulun itse niihin, jotka viimeiseen asti liputtavat, että naiset kykenevät menestymään siinä missä miehetkin. Siihen, että meidän työpanoksemme on vähintään yhtä arvokas kuin miesten. Mutta usein tämä on melko sinisilmäistä ajattelua vielä tänäkin päivänä. Jostainhan se kuitenkin johtaa juurensa, että juuri ne naisvaltaiset alat ja naisten tekemät työt ovat niitä, joista maksetaan pientä palkkaa. Esimerkkinä nyt vaikka hoito- ja opetusala. Erinomainen terveydenhuolto ja koulutus ovat ne, joilla Suomi loistaa kansainvälisessä vertailussa, mutta silti nämä maamme ylpeydenaiheet ovat niitä aloja, joissa palkat ovat moneen miesvaltaiseen alaan verraten melko pieniä.

Mitä tulee työelämään, ei naisilla aina ole helppoa. Tässä täysin fiktiivinen asetelma: Kolmekymppinen lapseton nainen on loppuvaiheen työhaastattelussa, jossa toinen ehdokas on samanikäinen mieshenkilö. Jutussa käy lopulta niin, että mies saa paikan siksi, että omaa paremman työkokemuksen. Rekrytoijan pään sisällä päätökseen on kuitenkin saattanut vaikuttaa tietty pelko alitajunnasta siitä, että mitä voi seurata siitä, että palkkaa juuri lapsentekoiässä olevan naishenkilön. Eihän asia tietenkään saisi mennä näin, mutta voisin kuvitella, että kaikessa hiljaisuudessa tätä kuitenkin melko usein tapahtuu. Se tästä puuttuisikin, että meidän naisten pitäisi alkaa vastaamaan siihen työhaastatteluiden perinteiseen ”missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua”-kysymykseen, että ”en ainakaan perheenäitinä”. Veikkaisin, että yksi kymmenestä muusta syystä palkkaeroihin selittyy tällä, vaikka syrjintä mm. iän tai sukupuolen perusteella onkin kielletty jo laissakin. Onneksi itselläni ei ole rekrytoinneista muita kuin positiivisia kokemuksia ja toki, varmasti valtaosassa tapauksista kaikki päättyy reilusti ja juuri siihen oikeasti tehtävään soveltuvimpaan hakijaan. Silti väittäisin, että naisten todella on vaikeampi edetä tietyn pisteen yli hierarkiassa ylöspäin, kuin miesten. Kun katsotaan suurten yritysten alempien organisaatiotasojen johtotehtäviä, löytyy usein vielä reippaasti meitä naisia, mutta mitä ylemmäs mennään, sitä miesvaltaisemmaksi sukupuolijakauma muuttuu. Itsellänikin on kokemusta muutamastakin työpaikasta siitä, että tekee käytännössä samaa hommaa miespuolisen kollegan kanssa, mutta palkkaero on huomattava. Reiluako? Eipä kyllä.

Mietitäänpä sitten sukupuolieroja. Onhan se selvää, että useammin naiset ovat juuri niitä tunnollisia. Naiset kun tienaavat (edelleen) miehiä vähemmän ja näin on ollut aina. Miksi naisen tekemä työ sitten olisi vähemmän arvokasta? Tottakai tietyt alat vetävät puoleensa erityisesti toista sukupuolta, mutta tuntuu että naisvaltaisillakin aloilla miehet usein ovat niitä, joiden palkka eroaa summaltaan muista. Ei tule myöskään unohtaa vanhempainvapaita, jotka omalta osaltaan heikentävät naisten palkkakehitystä. Mutta eivät nämäkään seikat silti kaikkea selitä. Ehkä miehillä kirjaimellisesti on enemmän munaa. Pokkaa pyytää enemmän ja vähemmän taas sitä emotionaalista tunnollisuutta, jolloin on helpompi ottaa urallaan semmoinen itsekkäämpi ”jyräysmoodi”. Usein naiset ovat niitä, jotka suhtautuvat työhönsä todella omistautuvasti, jopa tunteella ja ovat myös melko kriittisiä oman suoriutumisensa kanssa. Miehet taas ehkä huomattavasti vähemmän stressaavia ja menevät with the flow, osoittamatta työhönsä sen kummempaa tunnesidettä. Näppituntumalla voisin ehkä kuvitella, että miehille on myös ehkä helpompi irtaantua työmoodista päivän jälkeen ja jättää työasiat työpaikalle. Ainakin olen itse todennut, että naiset ovat ainakin niitä, jotka enemmän puhuvat ja murehtivat työhön liittyviä asioita vapaa-ajallaan.

Asia, josta bloggaajana olen erityisen ylpeä on se, mitä me naiset bloggaajina olemme saaneet aikaan. Monet upeat bloggaajat ovat viimeisten kymmenen vuoden aikana luoneet oman menestyksensä, henkilöbrändejä, joiden avulla ovat mahdollistaneet oman toimeentulonsa. Mikä tässä on erityistä, on juuri se, että valtaosa meistä vaikuttajista on juurikin naisia. Sanoisinko, että some on tuonut positiivista tsemppiä myös naisten yrittäjyyteen. Menestystarinoita siitä, että me naiset pystymme mihin tahansa, jos tahdonvoimaa, uskoa itseensä ja siihen omaan juttuun vain löytyy. Mielestäni tämä on aivan valtava edistysaskel! Vaikken kliseiselle sanalle girl boss nyt valtavasti itse syty, kuvaa se erinomaisesti tätä viime vuosina esille noussutta ilmiötä. Esimerkkinä pari blogimaailman pitkän linjan supernaista Hanna Väyrynen ja Anna Pastak.

Olen miettinyt omaa työhistoriaani ja tullut siihen tulokseen, että olen ollut kaikkein tyytymättömin palkkaani silloin kun olen kokenut suhtautuvani työhön ”liian tunnollisesti”. Sanoisin, että jotenkin sen vain aistii silloin kun palkka ei (enää) vastaa työn vastuuta tai määrää. Olen tehnyt töitä, joissa palkka todellakin on ollut ok työtehtäviin ja haastavuuteen suhteutettuna. Ja sitten taas niitä, joissa nämä eivät kohtaa laisinkaan. Sen olen myös todennut, että palkkataso on ollut pienimmästä päästä juuri silloin kun työ on ollut oikeasti kuluttavaa. Jossain määrin on kyllä todettava, että vaikka hierarkiassa yletessä vastuut uuden tehtävän myötä tietyllä tavalla kasvavat, on ylemmissä hommissa huomattavasti enemmän vapauksia, joita esimerkiksi perus aspahommissa ei juurikaan tunneta. Siis tiedättekö niitä kun lounas- ja kahvitauot mitataan minuutin tarkkuudella, eikä ole tietoakaan käsitteestä ”ei työn määrä, vaan sen laatu”. Kyllä, myös omalla kohdallani palkkatason nousu ja työtehtävän vaihtaminen on tarkoittanut myös enemmän vapauksia, vähemmän kyttäämistä ja näin ollen mielekkäämpää suhtautumista itse työhön.

Koen (ja tiedän) olevani todella tunnollinen työntekijä. Varmaan valtaosaa naisista voisi kuvata adjektiivilla tunnollinen, juuri siis työasioissa. Tunnollinen työntekijä on liian arka vaatimaan asioita itselleen. Uusia haasteita, pienempää työkuormaa tai parempaa palkkaa. En nyt puhu seuraavassa itsestäni, mutta tunnollinen työntekijä on usein myös se, jolle ne työhönsä rennommin suhtautuvat helposti vierittävät extrahommia. Ihan vain siksi, että he tietävät tunnollisen kyllä hoitavan homman. Usein tunnollisen työntekijän on myös vaikea sanoa ”ei” niissä tilanteissa kun ehkä pitäisi. Jännähän se on, kuinka palkkatasoon tottuu, vaikka aika ajoin saisikin korotuksia. Toki olen myös omalla kohdallani huomannut ilmiön ”mitä suuremmat tulot, sitä suuremmat menot”, mutta omalta osin pyrin kyllä taistelemaan tätä vastaan niin, etten käyttäisi rahaa sen enempää turhiin asioihin kuin olisin käyttänyt pienemmällä palkallakaan. Sen olen kuitenkin huomannut, että matkakassa kyllä korreloi palkan kanssa. Suurempi palkka – suurempi matkakassa, joten siltäosin kulut kyllä ovat itselläni kasvaneet yhdessä palkan kanssa. Tosin, tämä onkin juuri itselleni se mieleinen kuluerä.

Voisiko sitä, ettei naisia löydy yhtä paljoa esimerkiksi ylemmistä johtotehtävistä, selittää ainakin osittain niillä sukupuolten välisillä eroilla? Naiset ovat useammin empaattisia, tunteellisia ja niitä, joille kova bisnesmaailma ehkä on rankka paikka. Enkä missään nimessä yleistä, mutta itse näkisin, että miehet osaavat ehkä useammin suhtautua työhön työnä, eikä tunteella. Toki luonne-eroja löytyy, mehän olemme kaikki erilaisia yksilöitä. Tarkoitukseni ei millään muotoa ollut mollata kumpaakaan sukupuolta, vaan lähinnä miettiä, että olemmeko me miehet ja naiset tosiaan niin erilaisia vai onko kaikessa kyse vain luonne-eroista?

Mitäs sitten jos meistä naisistakin tulisi niitä vähemmän tunnollisia, vähemmän empaattisia, ”työ on vain työtä”-ajattelijoita, joilla on pokkaa sanoa tiukemmin vastaan, sanoa sitä ”ei-sanaa” ja suhtautua asioihin rennommin. Nousisiko palkkamme? Mitä niille aloille kävisi, joilla nimenomaan tarvitaan niitä tunnollisia ja empaattisia naisia?

Oletteko te kokeneet rekrytoinnissa tai palkkauksessa sukupuolten välistä epätasa-arvoa?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 14 kommenttia.

Julkaistu

Näin hinnoittelen yhteistyöni

Yhteistöiden hinnoittelu on paljon puhuttava aihe, myös ihan meidän bloggaajien keskuudessa. Mikä on oikea taktiikka oman työnsä hinnoittelulle ja mistä tietää, osaako pyytää mahdolliselta asiakkaaltaan tarpeeksi kohtuullista palkkiota työstään? Monesti ainakin mietin itse, että onko pyytämäni palkkiosumma liikaa. Vai kenties jopa aivan liian vähän? Monikaan ei halua kailottaa palkkioitaan tai palkkojaan julkisesti, sehän on täysin ymmärrettävää. Monelle raha-asiat ovat todella henkilökohtaisia, enkä ainakaan itse vaadi keltään toiselta minkäänlaista tilintekoa omista tuloistaan. Toki, jos haluaa kertoa niin ilman muuta palkkakeskustelu on aina tervetullutta!

Vaikuttajamarkkinoinnissa parhaimpia juttuja on todella kohdennettu yleisö, siis silloin kun yhteistyökumppani ja kanava on valittu oikein. Silloin kohdennetaan oikeita asioita juuri oikealle yleisölle ja markkinointi voi olla huomattavasti tehokkaampaa kuin reippaasti kalliimmissa kanavissa, joissa tavoittavuus on ehkä laajempi, mutta hajanaisempi.

Kuten olen aiemmin täällä kirjoittanutkin, teen blogini mediamyyntiä pääasiassa itse. Jos aihe yleisesti kiinnostaa lisää, kannattaa lukaista myös postaukseni Kuinka tehdä blogista työ? Määrittelen siis itse, paljonko pyydän blogini sisällöstä ja yhteistyöstä palkkiota, keiden kanssa teen yhteistyötä ja niin edelleen. Yritykset lähestyvät minua ehdottamalla yhteistyötä, mutta lähestyn itse myös yrityksiä, jotka kiinnostavat minua ja joiden ajattelen kiinnostavan myös teitä lukijoita. Pääasiallinen elantoni on palkka, jota saan päivätyöstäni, mutta myös blogini on minulle rakkaan harrastuksen lisäksi myös elanto ja työ, kaiken tämän muun arkihärdellin ohella. Silti, vaikka en tienaisi blogillani senttiäkään, tekisin tätä varmasti samalla intohimolla. Työtunteja kertyy viikossa varmasti reippaasti yli 50, mutta toki tämä on oma valintani ja semmoinen valinta, joka on itselleni mieleinen.

Oma blogini tavoittaa kuukaudessa noin 20 000 yksittäistä lukijaa ja oma lukijajoukkoni on melko sitouttunutta. Useat teistä ovat pysyneet blogini matkassa useita vuosia ja koen, että arvot, joihin itse uskon ja aiheet, joista kirjoitan, ovat pääasiassa myös niitä, jotka teitä kiinnostavat. Siksi pyrinkin valitsemaan myös yhteistyöt tämän mukaan. Jokunen teistä saattaisi hieraista silmiään jos blogiini ilmestyisi maksettu postaus kissanruoasta, pikavipeistä tai moottoriurheilusta. Eihän näissä asioina ole tietty mitään vikaa, mutta eivät vain kosketa millään tavalla omaa elämääni tai arvojani.

Olen pyrkinyt siihen, etten halua tehdä blogistani liian kaupallista. Toisaalta, minulla ei juuri nyt ole siihen edes tarvetta. En myöskään ole niin rahanahne, että kokisin tarpeelliseksi ottaa vastaan jokaisen yhteistyön, koska pahimmassa tapauksessa vääränlaiset yhteistyökumppanit voivat olla kohtalokas isku bloggaajan imagolle ja uskottavuudelle, joka taas pitkässä juoksussa vaikuttaisi moniin asioihin uskottavuusasioiden lisäksi. Lukijamäärät, tulevat yhteistyöt ja se, voiko sanaani enää luottaa? Tämän vuoksi punnitsen aina yhteistyöhön lähtiessä, että onko tämä oikeasti tuote tai asia, jonka takana voin seistä tai aihe, josta minulla on jotain kerrottavaa? Toki, jos toimeentuloni riippuisi ainoastaan blogista, saattaisin suhtautua tähän eri tavoin ja asenteella, että mainos on mainos. Kyllähän bloggaajienkin tulee saada palkkionsa tehdystä työstä ja tässä tapauksessa onkin sisältömarkkinointi se juttu. Onneksi valtaosa lukijoistakin ymmärtää pointin, että maksetut yhteistyöt ovat niitä, jotka mahdollistavat heille muun ilmaiseksi tuotetun sisällön, johon nähdään tuntitolkulla aikaa. Eihän se ole aivan itsestäänselvyys. Ja aina voi skipata, jossei yhteistyö tai mikä tahansa muukaan postaus kiinnosta. Silloin kun yhteistyö on merkitty ”kaupallinen yhteistyö”, maksetaan minulle toteutuksesta rahaa. Muulloin on kyse esimerkiksi saaduista tuotteista tai palveluista, joista ei välttämättä ole erikseen sovittu, mutta joille asiakas on toivonut näkyvyyttä. Tällöin merkitsen tuotteen saaduksi tai ”yhteistyössä yritys X”. Tällöin en saa yhteistyöstä senttiäkään.

Itse hinnoittelen yhteistyöt pääasiassa sen mukaan, kauanko ne arviolta vievät minulta aikaa. Ja nyt puhutaan siis niistä rahallisista korvauksista. Periaate on, että silloin kun asiakkaan kanssa erikseen sovitaan, että kirjoitat tuotteesta tai palvelusta X, sekä mahdollisesti esittää sisällön suhteen erityisiä toiveita, en ainakaan itse lähde toteuttamaan tuntien työtä pelkällä tuotepalkkiolla. Eipä niillä laskuja tai ruokaostoksia nimittäin niillä tai pyhällä hengellä makseta. Tässä saattaa olla tietty niitä poikkeuksia kun postaan ihan muuten vain hyviksi koetuista tuotteista, esimerkiksi kosmetiikasta jota olen saanut blogini kautta ja tuotteisiin tykästynyt. Mielestäni tämä on täysin ok, mutta erona onkin se, että tällöin minun ei ole velvollisuutta postata näistä tuotteista, mutta asiakas tietysti varmasti ilahtuu, mikäli tuotteisiin ihastun ja ne saavat näkyvyyttä, vaikkei siitä nyt olisikaan maksettu.

Tällöin en kuitenkaan ikinä a) lupaa saaduille tuotteille näkyvyyttä, koska eihän asiakaskaan toivo minun postaavan tuotteesta, josta en ole pitänyt, saati sitten että valehtelisin, että se on ollut mieleinen b) lupaa brändidominanssia, eli jos postaan tuotteesta ilman sovittua rahallista yhteistyötä, voi postauksessa olla myös muiden brändien tai kilpailevien yritysten tuotteita. Omasta mielestäni olisi suorastaan noloa pyytää rahaa kaikesta mitä blogissa näkyy. Kuka haluaisi lukea blogia, jossa sisällöstä 99% on maksettua mainontaa? Toki itsekin postailen usein tuotteista joita olen saanut tai pyytänyt PR-lahjoina, mutta nämä ovat ehdottomasti niitä, mitä suosittelisin teille vaikka olisin ne omilla rahoillani ostanut. Jos mietin millaista sisältöä itse tykkään lukea, sanoisin että blogin sisällöstä ainakin 70-80% tulee olla ”ei-kaupallista sisältöä”. Kuulumisia, mielipiteitä ja kannanottoja eri aiheisiin. Tottakai näitäkin voi toteuttaa yhteistyön muodossa, mutta tiedätte varmasti mitä ajan takaa.

Itse palkkion määrän suhteen luulisin ainakin, että jokaisella bloggaajalla on jonkinlainen näppituntuma siitä, kuinka arvokkaaksi kokee oman työnsä, siis rahallisesti. Jos kyse on pelkästä näkyvyydestä ja pintapuolisesta postauksesta, voi hintalappu olla pienempi kuin silloin kun yhteistyö vaatii kuvien lisäksi myös perehtymistä johonkin tiettyyn aihealueeseen tai asiaan tekstin muodossa. Tällöin menee työhön huomattavasti enemmän aikaa perehtymisen ja tekstintuotannon suhteen, joten on perusteltavaa myös laskuttaa enemmän. Tottakai myös yleisön koolla on vaikutusta siihen, millaisia hintoja on yleisesti kohtuullista pyytää. (Ja tietysti myös asiakasyrityksen koolla. Ymmärrettävästi pienellä toimijalla ei ole samanlaisia markkinointibudjetteja kuin kansainvälisellä konsernilla, tällöin kannattaa punaroida hinnoittelua myös tältä kantilta.)

Oma hintalappuni yhteistyölle liikkuu usein 700-900 eurossa, hieman yhteistyön laajuudesta riippuen ja mielestäni hinnat ovat aina neuvoteltavissa. Myyn yhteistyöt usein ”pakettina”, jolloin se sisältää itse blogipostauksen lisäksi jaon Facebook-sivullani ja kuvajulkaisun Instagramissa, sekä asiakkaalle oikeuden käyttää näitä materiaaleja omissa somekanavissaan. Esimerkiksi IG-yhteistyöt hinnoittelen luonnollisesti eri hintalapulla, koska omalla kohdallani blogi on yleisön koon kannalta se ”suurempi kanava”. Monet kun usein elävät harhaluulossa, että IG-seuraajien määrä on sama kuin blogin lukijat, joka useinkaan ei pidä paikkaansa. Joillain IG on se suurempi ”pääkanava”, toisella taas blogi tai YouTube-kanava.

Nämä ovat siis hintoja, joilla olen itse toteuttanut valtaosan kaupallisista yhteistöistäni. Sitten taas, jos joku erittäin kiinnostava pienemmän skaalan yhteistyökumppani on liikkeellä pienellä budjetilla, tottakai joustan myös hinnoista. Jos hypoteettisesti teen kuukaudessa esimerkiksi yksi-kaksi yhteistyötä, joista vähennetään verot ja muut maksut, voin todeta etteivät nämä tulot ole verrattavissa saamaani kuukausipalkkaan, mutta kohtuullinen korvaus kuitenkin blogista, jonka eteen näen töitä melkeinpä jokaikinen päivä vuodessa. Ja mitä tulee itse palkkioiden suuruuteen, vaihtelevat ne tietysti ääripäästä toiseen. Silti, verrattuna muihin Pohjoismaihin ovat bloggaajien tulot meillä Suomessa aivan pohjamudissa. Samoin ehkä monien yritysten suhtautuminen vaikuttajamarkkinointiin, jolloin sen suhteen saatetaan skitsastella, vaikka samalla saatetaan pistää moninkertainen summa esimerkisi lehtimainontaan, huomattavasti tehottomammin.

Varovaisesti uskaltaisin sanoa, että saattaisin onnistua tekemään blogista työn, joka elättää minua täysin, mikäli tekisin sitä päätyökseni. Tällä hetkellä aika blogin suhteen on rajallista ja pyrin siihen, ettei blogiin panostettu aika vie sitä, jonka voisin viettää perheeni kanssa. Viikonloppuisin työstän blogia maksimissaan muutamia tunteja, päivitän somea usein työmatkoilla ja tänäänkin heräsin 6.05 viimeistelemään postausta. Usein muokkaan kuvat esimerkiksi iltaisin sohvalla samalla kun katselemme telkkaria ja napero leikkii vieressä. Soveltaminen ja kekseliäisyys onkin ajanhallinnan avain.

Camotakki / kirppikseltä

T-paita / Gina Tricot

Nahkahame / vintage kirppikseltä

Tennarit / Toms

Ranneketju kullattua hopeaa / Glitter (saatu)

Se mitä itse toivoisin tulevaisuudessa olisi, että useammat yrityksetkin hyppäisivät nykypäivään tämän suhteen ja heivaisivat sen vanhat jo kuluneet ”Postaisitko näistä terveyspohjallisista, ei tarvitse muuten edes palauttaa meille” – ehdotukset. Maailma muuttuu ja siinä samassa myös markkinointi.

Mitä ajatuksia vaikuttajien palkkiot sinussa herättää?

 

Ps. Instagramini puolella @iines lähti tänään käyntiin arvonta Desenion lahjakortista!

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.