Julkaistu

Kuulumisia ja puhelinkuvia viikon varrelta

Ah, onneksi on perjantai! Tällä viikolla on taas ollut semmoisia kommelluksia, että olen muutamaan otteeseen jo miettinyt, että miten voikaan taas osua kaikenlaista säätöä samalle viikolle? (Mercury retrogade, I know :D)  Parasta kuitenkin herätä perjantaihin ihanan levänneenä sikeiden yöunien jälkeen. Vietän tänään kotitoimistopäivää ja sen vuoksi laitoin kellonkin soimaan vähän myöhemmin. Yleensä herään automaattisesti kuuden pintaan, mutta tänään nukuin melkein seitsemään ja heräsin todella virkeänä! Teimme myös eilen Tommin patistamana illalla kotona suursiivouksen koko perheen voimin ja olipas ihana herätä siistiin kotiin, kerrankin. Kämppä alkoi jo nimittäin olla kuin pommin jäljiltä, enkä liioittele ollenkaan kun aika on ollut tällä viikolla hieman kortilla siivoamisen suhteen.

Juuri kun ehdin keskiviikkoisessa postauksessa kirjoitella varakassasta hajoavien työvälineiden varalle, päätti läppärini näyttö hajota juuri samaisena päivänä. Voiko näin edes käydä? Ehdin jo kriiseillä, että millä hemmetillä hoidan seuraavan viikon työni kun läppärin näytön värit vilkkuvat siihen malliin, että saan pian jonkin epileptisen kohtauksen. Äkkiä huoltopyyntö Mcareen ja eilen kuskasin koneen sinne korjaukseen, hyvällä tuurilla sain vielä korvaavan läppärin käyttööni huollon ajaksi. Kaikki siis hyvin taas, vaikka kieltämättä ottaa melkoisesti päähän, että joudun viemään kahden tonnin tietokoneen jo toista kertaa puolen vuoden sisällä korjaukseen erinäisistä vioista, ei näin Apple. Tuotteet alkavat näköjään vuosi vuodelta olla yhä surkeampia laadultaan.

Tässä kaiken draamailun keskellä olen saanut patistettua itseni tällä viikolla kerran salille ja käyttänyt meidän naperon katastrofaalisessa hammastarkastuksessa, josta ei meinannut tulla yhtään mitään. Ja siis hammastarkastuksessa, jonka minä, joka yleensä ei unohda mitään, unohdin aivan täysin kuukausi takaperin. Ups! Näitä pienoisia hetkiä kun miettii itsekseen, että olenko huono äiti kun pari päivää aikaisemmin tullut tekstiviestimuistutus ei auta pitämään kirjaa näistä menoista. No eipä onneksi ollut niin vakavaa ja saimme uuden ajan melko nopeasti.

Treenasimme edellisenä iltana hampilääkäriä ja sitä kuinka hienosti hampit esitellään, mutta napero olikin aamukiukuissaan hieman eri mieltä yhteistyön suhteen ja sai aivan maailmanluokan raivokohtauksen. Seuraavaa kertaa innolla siis odotellen. Hampaiden pesu on meillä muutenkin usein tarkkojen taktiikoiden varassa, pieni haluaa aina pitää kädessään sähköhammasharjaa samalla kun harjailen tämän hampaita lastenharjalla. Ja mieluiten onnistuu harjaus sähköhammasharja-valoshowna, jolloin kylppärin valot tulee sammuttaa. Tekniikkalaji siis ja hampaiden harjaukset ovatkin monesti hieman kinkkisiä aamuisin kun on kiire ja pieni muutenkin unenpöppörössä. Lähiaikoina olisi tarkoitus siirtyä sähköiseen hammasharjaan myös lapsen suunhoidon osalta ja elättelen toivoa siitä, että homma helpottuisi sähköhammasharjan myötä. Kuinka teillä sujuu hampaiden harjaus pienten kanssa? 😀

Meillä oli tiistaina tarkoitus käydä pienen kanssa luonnontieteellisessä museossa sillävälin kun miehellä oli keskustassa menoa. Olimme puhuneet monta päivää pienen kanssa ”dinosaurus-museosta” ja mikä pettymys olikaan kun huomasin museon menevän tiistaisin kiinni jo neljältä. Hätätekniikka oli suunnata Stockan leluosastolle etsimään dinosaurus-leluja, mutta lelukaupassa riittikin muuta ihmeteltävää seuraavaksi 20 minuutiksi. Lupasinkin pojalle, että mennään lähiaikoina katsomaan Heurekan dinosaurus-näyttelyä. Veikkaan, että voi olla melkoinen menestys. Dinosaurukset ovat nimittäin tällä hetkellä ehkä se suurin innostus lapsukaisella.

Nyt yritän saada hoidettua viikon hommat kasaan!

 

Mitäs teidän viikkoon? Ja hei, ihanaa viikonloppua 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Ketogeeninen ruokavalio: Plussapuolet ja miksi edelleen valitsen ketoruokavalion?

Ehdottomasti parasta mitä jokainen voi tehdä itselleen, on löytää juuri omaa hyvinvointiaan tukevat elintavat ja asettaa ne oikeanlaiseen tasapainoon. En itse pidä elintapojen tuputtamisesta muille ja pyrin parhaani mukaan olemaan tekemättä niin, vaikkakin omien kokemusten jakaminen voi olla muille hyödyllistä tapauksissa, joissa etsii esimerkiksi itselleen sopivia elintapoja. Se, joka sopii minulle, ei tietysti välttämättä sovi toiselle, mutta itse olen oikeastaan kokeilemalla löytänyt juuri itselleni ja keholleni sopivat jutut. Ja hyvinvointi on ehdottomasti asia, joka aivan jokaisen pitäisi ottaa tosissaan! Tämän postauksen tarkoitus ei missään nimessä ole antaa kuvaa, että ketogeeninen ruokavalio olisi paras vaihtoehto juuri sinulle tai, että kaikkien tulisi sitä noudattaa, vaan enemmänkin tuoda esille kootusti omia kokemuksiani ja sitä, miksi edelleen noudatan keto/VHH-ruokavaliota.

Itse olen kesän jälkeen harmitellut esimerkiksi sitä, miksen ole aikaisemmin kokeillut vähähiilarista ruokavaliota, joka tämän reilun 4 kuukauden kokemuksen perusteella sopii juuri minulle mainiosti. Kuten mainitsin edellisessä ketogeeninen ruokavalio-postauksessa, en ole viime viikkoina ollut enää niin ehdoton ketodietin noudattamisen suhteen. Syön välillä myös hiilareita (viikonloppuisin, okei tällä viikolla söin kyllä myös ma ja ti tortilloja), mutta arkena noudatan ketogeenistä ja tämä tasapaino on sopinut keholleni enemmän kuin hyvin. Tarkoitukseni onkin siirtyä tässä hiljalleen enemmänkin vähähiilihydraattiseen ruokavalioon ja talven aikana onkin ajatuksena perehtyä siihen syvemmin.

Ja näin takaperin palatakseni söin aikaisemmin hiilihydraatteja todella paljon. Rakastan pastaa ja pizzaa edelleen yli kaiken, mutta ennen ketoa kuului jokaiseen ateriaan reippaasti joko pastaa, riisiä tai perunaa ja söin joka aamu ison annoksen kaurapuuroa. Noin yleisesti söin aika ”perustyyliin” ja melkolailla ruokaympyrän mukaisesti (vaikkakin kasviksia oli nykyiseen nähden nyt ajatellen melko niukasti), mutta näin jälkeenpäin ajateltuna sopii ravintorikkaampi ruokavalio minulle huomattavasti paremmin! Runsashiilihydraattinen ruokavalio myös väsyttää, jonka vuoksi se on ainakin omalla kohdallani erityisen huono valinta varsinkin talvella.

Kokosin alle toteamuksia ja ketoruokavalion plussapuolia, jotka voin itse allekirjoittaa ✨

 

Ravintorikas ruoka onkin yksi ketogeenisen ja vähähiilarisen ruokavalion parhaista puolista. Kun korvaat pakostikin tärkkelyspitoiset (eli käytönnössä sokerin) lisukkeet vihreillä kasviksilla, monipuolistuu ruokavalio ja ravinteiden saanti automaattisesti. En ole koskaan oikeastaan kokenut, että olisin joutunut ketolla ”luopumaan” mistään, päinvastoin. En väitä, ettei runsashiilihydraattinen ruokavalio voisi olla ravintorikasta, mutta verratessani omaa ruokavaliota aikaisemmin, syön nykyään huomattavasti monipuolisemmin ja ravintorikkaampaa ruokaa.

Ketokokkailu on helppoa ja nopeaa. Rakastan simppeleitä ja nopeita ruokia, niitähän onkin ketolla helppo tehdä. Yleisin ruokani on varmasti jokin paistettu tai uunissa kypsennetty kala tai kana, jonka kanssa syön esimerkiksi höyrytettyjä- tai uunikasviksia, sekä useimmiten tomaattia ja kurkkua (melkeinpä ihan vakkarit muuten jokaisella aterialla :D) Aamupalani on useimmiten kaksi paistettua munaa, seurana tomaattia ja kurkkua, joihin lisään oliiviöljyä. Välillä lisään lautaselle palan leipäjuustoa.

Kehonkoostumus on muuttunut. En ole käytännössä ”laihtunut” ketolla, mutta kroppani on ehdottomasti muuttunut ja solakoitunut! Tämä nyt ei itsessään johtu pelkästään ruokavaliosta, vaan ahkerasta kuntosalitreenistä, mutta olen huomannut salitreenin tuloksia ja lihasmassan kasvun huomattavasti selkeämmin kuin aikaisemmin (vaikka treenasin myös aikanaan saman verran). Luulen, että olen aikaisemmin syönyt hiilihydraatteja niin suurissa määrin, että keho on treeninkin jälkeen keskittynyt polttamaan hiilihydraatteja ja glukoosivarastoja, eikä kehon rasvavarastoja. Nyt ketolla taas olen huomannut, että kroppa on kiinteytynyt, eli rasvaa on palanut aiempaa tehokkaammin, jolloin toki myös lihakset näkyvät selkeämmin. Eli selkeästi elimistö on käyttänyt treenatessa tehokkaasti rasvavarastoja, vaikka olenkin kokenut satunnaiset hiilaritankkaukset suotuisaksi aktivoimaan aineenvaihduntaa. Ja varmasti ruokavaliolla on ollut osaa siihen, että olen jaksanut treenata salilla ehkä aiempaa systemaattisemmin.

Energisyys. Jaksan arjessa huomattavasti paremmin, kuin aikaisemmin hiilarihöttöä syödessäni. Toki poikkeuksena nämä marraskuun angstit, jotka varmasti olisivat toisenlaisella ruokavaliolla vieläkin pahempia. Ketogeenisen ruokavalion myötä olen kokenut jaksavani huomattavasti paremmin arjessa, nukkuvani paremmin ja noin yleisesti olevani lähtökohtaisesti energisempi.

Mielialojen tasaantuminen. Marraskuu on tosin ollut melkoista ahdistusta tämän kaamoksen myötä, mutta noin muuten olen ketodietin aikana kärsinyt yhä vähemmän mielialojen vaihteluista, stressistä ja ahdistuneisuusoireista. Ruokavalio vaikuttaa todella kokonaisvaltaisesti ja yllättävintä on ollut huomata ruokavalion vaikutus yleiseen jaksamiseen.

Ketolla ei ole nälkä. Ainakaan jos syö tarpeeksi (rasvoja) ja on päässyt yli niistä ensimmäisten päivien tai viikkojen ”hiilarivajareista”, jotka kyllä kieltämättä saivat himoitsemaan sitä sun tätä pikku naposteltavaa kaapeista. Äkkinälät ja heikotukset ovat lähes poikkeuksetta historiaa ja ruoan jälkeen pysyy kylläisenä pitkään. Aikaisemmin saatoin syödä illallisella pastaa satsaten kaksikin kertaa ja silti nälkä (tai herkkunälkä) kolkutteli jo tunnin-parin päästä. Ketolla pysyy kylläisenä pitkään, eikä ruoan jälkeen tee mieli herkkuja tai ajaudu kaivelemaan kaappeja kuin korkeintaan muutaman pähkinän toivossa 😀

Hyvien rasvojen saanti on lisääntynyt. Syön nykyään aivan päivittäin pähkinöitä ja manteleita, suosikkejani manteleiden lisäksi ovat macadamia- ja parapähkinät. Ruokavaliostani ovat poistuneet oikeastaan kokonaan prosessoidut rasvat, pääasiassa käytän ruoanlaitossa kylmäpuristettua oliiviöljyä, kookosöljyä ja voita.

 

Oletteko tehneet samoja huomioita ketodietillä?

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 12 kommenttia.

Julkaistu

Kirje 20-vuotiaalle minulle

Pyrin parhaani mukaan olemaan murehtimatta menneitä, miettimään asioita tai valintoja, joita ehkä olisin joskus voinut tehdä toisin. Menneeseen takertuminen voi pahimmillaan olla este uusille asioille ja elämässä etenemiselle. Tulevaisuuteen voit valinnoillasi vaikuttaa, menneeseen taas et. Miksi siis velloisit siinä, mikä on jo historiaa? Siitä huolimatta, että koen nykyhetkeen ja tulevaisuuteen keskittymisen oleellisena, havahdun välillä miettimään asioita, joita nyt tässä hetkessä ehkä sanoisin 20-vuotiaalle minulle. Tekoja, joihin rohkaisisin, ehkä jättäisin tekemättä tai yleisesti valintoja, joita ehkä tekisin jos aikamatkailu menneisyyteen olisi mahdollista. Olin ennen tämän postauksen kirjoittamista jopa unohtanut nuoruuden tunteen siitä, kuinka kaikki on mahdollista ja elämä on vielä edessä kaikkine juonenkäänteineen. En tietenkään edelleenkään koe itseäni vanhana tai saati sitten lannistuneena, mutta nuorena tunsi itsensä niin voittamattomaksi. Tietyllä tavalla taas myös naiiviksi ja suurelta maailmalta suojautuneeksi.

Olin nuorempana todella urakeskeinen. Katsoin ihailevasti ylöspäin uraa tekeviä, ”ahkeria” ihmisiä, jotka keskittyivät elämässään työntekoon ja uran luomiseen. Eihän siinä, toki ihailen edelleen, mutta surullista on myös se, kuinka monen elämässä merkitsee vain ja ainoastaan työ tai aineelliset asiat. Tein jonkin sortin viisivuotissuunnitelmia suunnilleen yläasteikäisestä asti ja nyt ajatellessani asiaa, onhan se aika hurjaa kuinka  meille sysätään erilaisia odotuksia ja paineita menestyä, aivan nuoresta pitäen. Teini-ikäinen on vielä lapsi. Ei silloin tulisi stressata tulevaa tai miettiä uraa, vaan korkeintaan haaveilla isosti, olivatpa haaveet aikuisen silmissä kuinka hassuja tahansa. Nuorelle vain taivas on rajana.

Tässä kirje 20-vuotiaalle minulle:

 

Hei nuori minä. Vaikka kuinka hullulta tuntuukin kirjoittaa kirjettä nuoremmalle omalle itselleen, toivoisin niin kovasti voivani lähettää nämä ajatukset sinulle menneisiin aikoihin. Ehkäpä se on kehittyvän tieteen myötä vielä jonain päivänä seuraavien (kenties tuhansien) vuosien päästä mahdollista. Mitä haluan painottaa, on myötätunto omaa itseään kohtaan. Luota itseesi, kuuntele intuitiotasi ja tee asioita, joita oikeasti haluat. Älä keskity asioihin, joita kenties muut sinulta odottavat tai muistele turhaan menneitä murheita.

Elämä on niin paljon muutakin kuin vain työtä, suorittamista ja rahaan keskittymistä. Miksi siis unelmoisit materiasta ja urastatuksesta sen sijaan, että miettisit mitä haluat juuri nyt ja tulevaisuudessa? Onni ja menestyminen eivät vaadi rahaa, vaan elämän tasapainoa. Tasapaino taas on avain onneen. Rahakeskeisessä maailmassa ja liike-elämässä tämä valitettavasti usein unohtuu. Toteuta niitä asioita, joista olet haaveillut pienestä tytöstä lähtien. Lähde vaihtoon tai vietä rento vuosi ulkomailla reissaten ja tehden vaikka hanttihommia. Voi olla, että muuten harmittelet myöhemmin asioita, joihin et uskaltanut heittäytyä täysillä, koska arjen velvoitteet tuntuivat liian kahlitsevilta toteuttaa itseään tai unelmiaan.

Älä anna kiltteyttäsi käytettävän hyväksi. Muista ensisijaisesti pitää huoli itsestäsi, koska tiedät, että muiden murheiden kantaminen johtaa inhottavaan ahdistuneisuuskierteeseen. Ennen kaikkea, on inhimillistä tuntea ajoittain surua, tarvetta vetäytyä omiin oloihin, eikä aina tarvitse olla sosiaalinen vain siksi, että ympäröivä maailma tuntuu erityisesti pitävän arvossa ekstroverttejä. Älä koskaan tyydy asioihin, koska elämä voisi olla niin paljon mielekkäämpää jos uskaltaa, kokeilee ja heittäytyy. Elämää paikassa, jossa tuntee arkensa täydelliseksi jokaisena päivänä. Älä anna pelon tai epäröinnin estää sinua. Jos päätät ja tarpeeksi yrität, pystyt mihin vain.

Teille ehkä itseäni nuoremmille lukijoille painoittaisin erityisesti seuraavia asioita:

 

Toteuta unelmiasi rohkeasti ja ennen kaikkea, unelmoi. Älä ole unelmoimisen suhteen vaatimaton tai ajattele ”ettei tästä kuitenkaan tule mitään”. Jossei ole unelmia, ei niitä ole myöskään mahdollista toteuttaa.

Elämään hetkessä. Nuorempana elin 5-vuotissuunnitelmille ja jatkuvalle suorittamiselle. Minulla oli aina täysin selvää mitä teen seuraavaksi ja ainakin pari backup planiä, kaiken varalta. Luovuttuani viisivuotissuunnitelmista, oivalsin elämän olevan niin paljon rennompaa ilman. Ihan totta, ei aina tarvitse olla viisivuotissuunitelmia!

Älä stressaa turhaan ”oman jutun löytymisestä”. Nimimerkillä, löysin itsekin ”oman juttuni” vasta kolmenkympin kynnyksellä ja kuka tietää, kuinka monta omaa juttua tässä vielä tulevina vuosina keksii? En itse usko siihen, että jokaisen täytyy oivaltaa se yksi ja ainoa juttu, jossa pysytään loppuelämä. Entä jos tekisi matkan varrella useita mielekkäitä ja juuri silloin omalta jutulta tuntuvia asioita?

 

Mitä asioita te sanoisitte nuorelle itsellesi? 🌸

 

 

Kuvat Jutta

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Näitä ette ehkä vielä tienneet minusta X 8

Toivottavasti teidän viikonloppu meni mukavissa merkeissä! Tällä viikolla olen jotenkin pää pyörällä maanantain suhteen, mutta eiköhän se tästä pikkuhiljaa. Tänään halusin pitkästä aikaa tehdä ”faktapostausta” ja listailla asioita, joita ette ehkä vielä tienneet minusta. Pitkään minua seuranneille voivat ainakin osa olla jo tuttuja juttuja, mutta toivottavasti joitain uusiakin asioita. Näitä on nimittäin yllättävän vaikeaa keksiä! Nyt siis 8 random-asiaa, joita ette ehkä vielä tienneet minusta..

Katson kelloa lähestulkoon jokaikinen päivä klo 14.20. Olen joskus kirjoittanutkin tästä kellonajasta, joka on seurannut minua siitä saakka kun olin raskaana. Välillä 14.20 tulee vastaan aivan yllättävissäkin tilanteissa, mutta harvemmassa ovat ne päivät, jolloin en katsoisi kelloa juuri tismalleen silloin. (Ja kyllä, olen muutamaan otteeseen myös lotonnut näillä luvuilla :D) Ja kyllä, tiedän toki, että 14.20 mahtuu jokaiseen päivään, mutta tilanteita, jolloin en ole esimerkiksi pariin tuntiin vilkaissut puhelinta ja katsoessani kelloa 14.20, on ollut tässä vuosien varrella melkoisesti. Ja ettei homma menisi aivan hulluksi, liittyy näihin lukuihin myös muutamia muita juttuja. Kuten 14+20=34, joka on myös poikamme syntymäpäivän yhteenlaskettu summa. Ja kyllä, olen miettinyt näitä numeroita tässä vuosien aikana melkoisesti, haha. Ystäväni on jopa tehnyt analyysiä näistä luvuista aikanaan, koska en itse uskaltanut numeroita tutkia.

Olen juuri se super-utelias tyyppi, joka kaivaa popparikulhon esille kun jotain jännää tapahtuu. Ihan kamala sanoa tämä ääneen! 😀 Rakastan myös seurata kiinnostavia nettikeskusteluita eri aiheista, ikinä en tosin ole varmaaan yhteenkään koskaan kommentoinut mitään. En vain jaksaisi nähdä sitä vaivaa, saati sitten alkaa väittelemään kenenkään kanssa, mutta keskusteluiden seuraaminen on kyllä jännää. Rakastan uppoutua perinpohjin jonkin mielenkiintoisen aiheen spekulaatioon ja puimiseen.

Tommia ärsyttää tapani selittää asiat aina pitkän kaavan mukaan. Jos kerron jonkun jutun tai tarinan, kerron sen aina todella perusteellisesti. Koen tärkeänä sen, että pohjustan kaikki mahdolliset taustat, käyn asian läpi kaikilta kulmilta ja sitten puin itse tapausta. Vissiin pitäisi joskus osata kiteyttää asiat yhteen lauseeseen 😀 Olen todennut, että en senkään vuoksi viitsi kovin usein höpötellä IG Storiesiin, koska innostuessani saatan saada aikaan jonkun 20 videopätkää jostain ihan randomjutusta, eikä kukaan jaksa katsoa niitä loppuun.

Viikonloppuna suoristin hiukseni kunnolla ensimmäistä kertaa varmaan lähes kolmeen vuoteen. Ja joskus muinoin suoristin hiukseni melkeinpä päivittäin! Huomaan, että olen nykyään todella laiska ulkonäköseikkojen suhteen ja semmoinen yltiömäinen laittautuminen tuntuu todella turhamaiselta ja jopa ahdistavalta. Toki nyt itsekin pidän niistä päivistä kun olen pukeutunut johonkin kivaan asuun, josta itse pidän hurjasti, mutta näin tuhanteen kertaan: Kaikkein mieluiten pukeutuisin jokaikinen päivä niihin flipflopeihin, bikineihin ja johonkin huolettomaan huitulamekkoon, hameisiin tai shortseihin – ilman meikkiä. (Tai edes flipflopeihin, niiden kanssa farkut ja collaripaitakin menettelisi!) Viime talven reissussa oli niin huoletonta pukeutumisen ja laittautumisen suhteen! Koko 2,5kk matkalla meikkasin (vähän) varmaan viidesti, mutten silti oikeastaan kertaakaan kriiseillyt ulkonäön kanssa kertaakaan. Meikittömyys on ihanaa! Tänä vuonna olen katsonut läpi joitain vanhoja kuvia parin vuoden takaa ja ihmetellyt, että miksi hemmetissä sorruin hetkellisesti ripsenpidennyksiin silloin yhdessä vaiheessa pari vuotta takaperin?! Kyse nyt oli vain muutamasta kerrasta, mutta näin jälkeenpäin täytyy sanoa, etteivät ne sopineet minulle kertakaikkiaan yhtään. Never again!

En tykkää ollenkaan syödä haarukalla ja veitsellä. Täytyy myöntää että monessa sosiaalisessa tilanteessa syön haarukalla ja veitsellä ainoastaan siksi, että se usein tuntuu muita ajatellen fiksulta. Oikeasti haluaisin vain mättää ruokaa oikealla kädellä pelkkää haarukkaa käyttäen. Pöytäetiketit eivät siis ole omalla kohdallani mikään arjen korkein prioriteetti. Olin sitten sivistymätön tai en, on maailmassa minun mielestäni tärkeämpiäkin asioita pohdittavana kuin se, syökö joku aterimilla oikeaoppisesti vai ei.

Rakastan erilaisia dokumentteja yli kaiken. Avaruuteen, luontoon, talouteen ja ihmiskauppaan liittyvät ovat ihan ykkösiä, mutta loppupeleissä katson dokumentteja todella laidasta laitaan. Harvemmin edes yksinäni katson mitään konkreettista sarjaa (okei, paitsi keväällä X-Filesia), vaan ennemmin uppoudun dokkareihin. Joskus yläasteella katsoin aina 45 minuuttia-ohjelmaa, koska tutkiva journalismi on ihan ykkönen. Nykyään melkeinpä vakkareita vastaavanlaisista ovat MOT ja Ulkolinja. Prisma Studiota katsoin vielä joskus muutama vuosi sitten, mutta nyt en ole sitä katsonut aikoihin (tuleekohan se edes vielä?). Yle Areena on ihan dokumenttifanien aarreaitta, sieltä löytyy nimittäin katsottavaa aina! Ainiin ja Avara Luonto on meidän perheen vakkari jokainen lauantai-ilta, kuulunut perinteekseni ihan lapsesta asti. Yhdessä tosin sitten katsommekin enemmän myös sarjoja, nyt viimeisimpänä Downshiftaajia.

En ole kai koskaan virallisesti reissannut yksin. Jostain syystä soolomatkailu ei ole kiinnostanut, mutta viime aikoina olen havahtunut pohtimaan, että voisiko se tehdä minulle hyvää? Olen toki lentänyt monesti yksin, mutta oikeastaan yhden ainoan kerran olen viettänyt viikon yksinäni Havaijilla kun matkaseurani estyi ja tuli vasta viikon myöhemmin. Olihan se kieltämättä outoa, mutta ihan kivaa! Sain tehokkaasti kierrettyä paikkoja, kävin tarpomassa Diamond Headissa, snorklaamassa (ja ottamassa matkaselfieitä) Hanauma Bayssä ja mitäköhän vielä. Ensimmäisenä yönä Waikikilla oli joku drive by shooting ja heräsin aamuyöllä laukauksiin. Se kyllä vähän jänskäsi. Nyt kun mietin, oli tuo yksin vietetty lomaviikko ihan jees! Mitä nyt välillä kaipasi juttuseuraa ja sitä, että olisi voinut jakaa kokemuksia jonkun kanssa. Itselleni on nimittäin todella tärkeää se, että on mahdollisuus jakaa niitä matkakokemuksia toisen kanssa.

Koin elämäni pienemmässä kaupungissa huolettomammaksi. Tämän olen itseasiassa oivaltanut vasta tänä vuonna mietittyäni taaksepäin vuosiani Jyväskylässä. Hurjaa, että muutostani Helsinkiin on jo yli 8 vuotta! Välillä todella kaipaan niitä huolettomia 10minuutin työmatkoja pyörällä, tietynlaista kiireettömyyttä ja sitä, että keskustan läpi kävellessään törmäsi lähes aina tuttuihin 😀 Se oli jotenkin kivaa! Ja paikkoihin tuli helpommin lähdettyä, koska niin moni asia ei vaatinut autoa tai puolen tunnin reissaamista julkisilla. Nykyään tunnen oloni todella ahdistuneeksi siitä, jos joudun esimerkiksi viikonloppuna lähtemään toiselle puolelle kaupunkia kahdella tai jopa kolmella eri kulkupelillä. En tiedä miksi tämä rassaa, ehkä vain olen sisimmissäni tottunut siihen, kuinka ihanaa oli kyetä liikkua kävellen oikeastaan kaikkialle.

 

Tuliko joku kohdista teille uutena vai tiesittekö jo kaikki nämä minusta? 🙂

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 11 kommenttia.

Julkaistu

Maailman surkein viikko

Äh, mitenkäs nyt aloittaisin tämän postauksen. Tämä viikko on nimittäin ollut jotenkin aivan katastrofi, enkä oikein edes tiedä miksi. En muista milloin olisi viimeksi ollut niin ankea päivä kuin keskiviikkona (ja okei, eilen myös). Olin aamusta lähtien kertakaikkiaan sillä fiiliksellä, ettei mistään tule mitään ja olisi tehnyt mieli jäädä peiton alle makaamaan, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Töissä olin niin syväjäässä, että vapisin ja aloin itkemään ihan tuosta vaan. Ja tarkennuksena, ettei mitään edes ole tapahtunut. Eilen taas sain aamulla jonkun ihme turhautumiskohtauksen joka-aamuisiin lähtötaisteluihin lapsen kanssa. Olen lähes varma, että tämä on taas vaihteeksi jotain hormonimylläkkää, kuukautiskiertoni on jälleen kerran täysin sekaisin ja olenkin tuumaillut, että ehkä hormonitoimintani on vuosien varrella muuttunut, eivätkä nuo nykyiset pillerit enää vain sovi minulle. Onpas nyt sitten rankkaa olla nainen taas vaihteeksi 😀 Ja niin, kuinka toistensa peilikuvat nämä kaksi edellistä viikkoa voivatkaan olla? Viime viikko oli paras aikoihin ja tällä viikolla aivan päinvastoin. Elämä on totisesti välillä aikamoista vuoristorataa.

Noh, avauduin tästä hieman eilen myös Instassa ja onneksi niin! Sain teiltä nimittäin loppupeleissä useiden kymmenien viestien vyöryn siitä, kuinka tämä viikko on itse jos kullakin ollut vähintään täysi katastrofi, täynnä itkukohtauksia tai uhmisraivareita. Osan viesteistä jaoinkin stooreissa (lähettäjien luvalla) seuraajien toiveesta. Totesin taas kerran, että vertaistuki on ehdottomasti paras tuki ja välillä on ehdottomasti ok todeta, että nyt ottaa päähän. Ennen eilistä olin jotenkin aivan yksin näiden ultimaalisen paskojen päivien kanssa, mutta helpottavaa kuulla, etten ole läheskään ainoa. Yksi teistä totesi hyvin, että tämä viikko taitaa olla joku kansainvälinen p*askaviikko ja tuo osui kyllä niin asian ytimeen. Tästä taas päästäänkin siihen, että kyllä, myös niiden vaikeiden ja negatiivisten asioiden jakaminen voi olla tärkeää, vaikkei siinä oman menkkamasiksen syövereissä ehkä ajattele, että kukaan haluaisi kuulla siitä kuinka ottaa päähän. Sehän on täysin inhimillistä, ettei aina ole niitä täydellisesti sujuvia päiviä ja juuri tämän suhteen vääristää some tehokkaasti mielikuvaa arkirealismista. Itse haluan ainakin nähdä somessa ajoittain myös niitä arjen kääntöpuolia, koska usein juuri ne asiat kertovat ja antavat ihmisestä eniten. Tekevät sinusta inhimillisen. Seikka, jota ainakin itse arvostan muissa ihmisissä suuresti. Rohkeuden olla semmoinen kuin on, hyvinä ja huonoina aikoina.

Kuinka monta asiaa haluaisinkaan kertoa täällä ja purkaa sydäntäni, mutta kun se ei vain ole mahdollista. Näinä pimeinä syyspäivinä tuntuu, että vanhat haavat ovat avautuneet ja on elänyt uudelleen ikivanhoja kipeitä asioita. Joutunut toteamaan oman sinisilmäisyyden ja halun luottaa ihmisiin, mutta sitten tullutkin petetyksi. Haluaisin uskoa ihmisistä hyvää, mutta sitten taas tulee hetkiä, jolloin uskosi koko ihmiskuntaan ja rehellisyyteen horjuu pahasti. Juttelin tästä yleisestä viime aikojen kriiseilystä ystäväni kanssa ja hän otti esille myös kolmenkympin kriisin mahdollisuuden. Enpä ollut tullut itse edes moista ajatelleeksi, vaikka monesti olenkin kolmenkympin kriisiän tuumaillut. Voisinko minä sitten potea jonkinlaista kolmenkympin kriisiä? Kieltämättä lähiaikoina on ollut pinnalla erinäistä kriiseilyä, turhautumista arkeen ja muutenkin ihan ihme säätöä. Alkuviikosta itkin miehelle toteamustani siitä, etten tiedä olenko onnellinen elämääni Suomessa. Kyllä vaan, sanoin sen nyt ääneen. Vaikka olenkin valtavan kiitollinen kotimaastani ja kaikesta hyvästä mitä täällä on, kalvaa takaraivossa vuosi toisensa jälkeen ajatus siitä, että voisiko asialle tehdä jotain?

Mitä enemmän asiaa on viime vuosina tuumaillut, sitä turhautuneemmaksi olen tuntenut oloni. Olen siitä onnekas, että ainakin osittain jaamme puolison kanssa haaveen elämästä muualla ja aaltojen äärellä. Toki tiedostan sen, että arki on arkea kaikkialla, mutta entäs jos arki voisi kuitenkin lähtökohtaisesti olla mielekkäämpää? Muistatte ehkä, että podin viime talven reissun puolivälissä pientä koti-ikävää, joka tosin meni ohi loppua kohden. Kyse oli enemmänkin ikävästä pysähtyä hetkeksi pidemmäksi aikaa yhteen paikkaan sen jälkeen kun oli useita viikkoja pakannut matkalaukun jopa muutaman päivän välein. Kuten olen todennut aiemminkin, koen juuri tietynlaisen pysyvyyden itselleni tärkeäksi. Sen, että on koti ja tukikohta. Tähän täytyy todeta, että olen viime vuosina tottunut ihmeen hyvin myös matkalaukkuelämään. Aikaisemmin hain lomamatkoilta ennen kaikkea pysyvyyttä ja sitä, että saa purkaa tavarat laukusta yhdessä paikassa kolmeksi viikoksi. Nykyään taas ei stressaa lainkaan tehdä yhden reissun sisällä useampaa etappia.

Onneksi ensi viikolla on edessä miniloma Rukalla ja uskokaa tai älkää, ajattelin palkata hiihdon opettajan rinteeseen!!! Minä, joka olen laskenut lumilaudalla tasan yhden kerran Tommin opetuksella, silloinkin oli kyseessä joku aivan pikkulasten mäki. Jännittää! Ja erityisesti siksi, että mitäs jos laskettelu vie mukanaan ja innostun täysillä? Esimerkiksi surffi on itselleni mukavuudenhaluisena ihmisenä jotenkin aivan liian intensiivinen laji, enkä ole koskaan saanut sitä tiettyä intohimoa siihen, vaikka moneen kertaan olenkin surffaamista kokeillut. En tykkää ollenkaan kylmästä vedestä ja pelkään aina saavani laudan päähän jos joudun aaltojen myllytykseen. Ehkäpä meidän pojasta tulee tämän suhteen enemmän konkari 😀 Tänä vuonna olen ollut niin fiiliksissä näistä minimatkoista lähelle. Toki, olen about ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen siinä pisteessä, ettei syksylle ole ollut varattuna matkaa lämpöön ja kyllähän se kieltämättä ottaa näin kaamoskriiseilijänä hieman koville.

 

Huhhei. Olipas syvällisiä pohdintoja tähän perjantaihin.

 

Huippua viikonloppua teille! <3

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.