Julkaistu

Hihhulitiistai: Kristallijuttuja ja kodin energiapuhdistus vol 2

Huomenta! Tänään olisi vuorossa taas astetta erikoisempia juttuja. Esittelen nimittäin Köpiksen reissulta tarttuneen kivisaaliin. Ei varmasti yllätä, että olin kivikaupassa sormet syyhyten näpräämässä näitä kiviä ja löysinkin niin hienoja, että huhhei! En malta odottaa lokakuun Kalifornian reissua kun pääsen koluamaan sitä yhtä supermegaupeaa kivikauppaa 😉 Tällä kertaa on muuten ihan pakko ottaa sieltä kuvia myös teille!

Kerroin taas vaihteeksi eilen IG Storiesin puolella hieman oudosta jutusta, jonka tajusin viikonloppuna. Noh, muutama viikko takaperin sain sen viheliäisen noidannuolen alaselkään ollessani juoksulenkillä. Tähän saakka elämässäni en ole kärsinyt minkäänlaisista alaselän ongelmista, jossei nyt lasketa jotain raskaudenaikaisia iskiasvaivoja, jotka ovat riesana varmasti kaikilla odottavilla äideillä. Innostuinpa kuitenkin perjantai-iltana nukkumaan mennessäni lukemaan uudelleen sitä kesäkuussa teettämääni astrologista kartoitusta (postaus täällä), joka sisälsi myös lähiaikojen planetaaristen liikkeiden ”sääennustuksen” ja analyysin siitä, miten nämä voivat vaikuttaa minuun, sekä elämääni. Piti ihan hieraista silmiä kun kartoituksessa mainittiin ihan kahdessa kohdassa, että tiettyjen planeettojen sijainnit voivat vaikuttaa terveyteeni ja että olisi tärkeää pitää huoli erityisesti mm. alaselästä / ristiselästä. Ekalla lukukerralla olin jotenkin sivuuttanut koko asian, koska tosiaan en vielä silloin ollut mitään alaselkävaivoja kokenut. Saatiinpa nyt selvyys sillekin! Sattumaa tai ei, mutta melko outo juttu jokatapauksessa..

Sitten niihin kiviin!  Reissusta siis löytyi muutama vuorikristalli (nyt on tuntunut jotain ihme vetoa niihin viimeaikoina, hehe), ametisti ja fluoriitti. Myös tuo pieni oranssiin tai ruskeaan taittava on joku vuorikristalli, siitä onkin muodostunut melkeinpä lemppari tuon pyöreän kirkkaan vuorikristallin kanssa. Juuri eräs päivä juttelin IG:ssä erään tuttavan kanssa, joka kyseli kristalleista tai kivistä, jotka ovat semmoisia ”peruskiviä”, joilla voisi olla hyvä aloittaa kristalliharrastus. Oma mielipiteeni tähän: Kirkas vuorikristalli, savukvartsi, ametisti ja ruusukvartsi. Nämä tulivat nimittäin itselleni ensimmäisenä mieleen semmoisina melko monikäyttöisinä kivinä, jotka kuitenkin toimivat hieman eri tavalla. Jos siis nyt itse aloittaisin, niin kenties aloittaisin kiviharrastuksen näillä. Vaikkakin yleensä ostan kivet vähän sillä periaatteella ”mitä tekee mieli”, vähän kuin ostaisi karkkia 😀

Näistä jokainen olivat semmoisia, joita ihastelin ja totesin niin kauniiksi, etten enää voinut laittaa takaisin hyllyyn. Fluoriitissa ja kaikissa noissa kirkkaissa kvartseissa näkyy todella kaunista sateenkaarta ja kun huvikseen vertasin muutamiin toisiin kappaleisiin hyllyssä, ei niissä näkynyt juurikaan. Ehkä nämä olivat siis tarkoitettu löydettäväksi. Kivissä on parasta se kun ottaa esimerkiksi pienen breikin työhommista ja ihastelee hetken kiveä. Siitä löytää aina jotain uutta ja ihmeellistä. Ainiin ja btw, kristallissa näkyvä sateenkaari tuo kuulemma hyvää onnea! Tummat rihmat kvartsin sisällä taas poistavat negatiivisia energioita. Näin kertoi Los Angelesin kivikaupan nainen minulle talvella kun etsimme minulle täydellistä kirkasta vuorikristallia. Kirkas kvartsihan on energeettisesti yksi vahvimmista kristalleista ja kyllä, olen itsekin huomannut sen. Pidin eräs aamu meditoinnin jälkeen toisessa kädessäni kahta vuorikristallia ja toisessa kädessä jotain toista kiveä. Juuri tuosta kädestä, jossa vuorikristallit olivat, tuntui selvä energian virtaus (tietynlaista väreilyä), jota taas ei toisessa kädessä tuntunut. Ja kyllä, olen tuntenut näitä aiemminkin tiettyjen kivien kanssa. Anteeksi, älkää pitäkö ihan kreisinä 😀 Mutta kun on paljon kysytty siitä, että olenko oikeasti tuntenut kivien ”tekevän jotain”. Eli olen!

Kirjoittelin juhannuksena postauksen kodin negatiivisten energioiden puhdistamisesta. Valkoista salviaa olen polttanut meillä kotona silloin tällöin, mutta olen nyt innostunut enemmän Palo santon polttamisesta. En oikein ole ihastunut salvian tuoksuun, mutta tämä on ihana! Palo Santo on Etelä-Amerikassa kasvava puu, jossa sitä kutsutaan ”pyhäksi puuksi”. Sitä käytetään mm. hyttysten karkoittamiseen, mutta sen lisäksi sillä on poltettaessa sanottu valkoisen salvian tavoin olevan negatiivisia energioita karkoittava ominaisuus. Palo santoa käytetään yleisesti esimerkiksi meditaatioon valmistautumisessa ja sen on sanottu auttavan pääsemään syvempään tietoisuuden tilaan, sekä lisäävän luovuutta. Puun öljyä on käytetty jo iät ja ajat aromaterapiassa, sekä hoitamaan esimerkiksi useita sairauksia astmasta, flunssasta ja päänsarystä aina stressiin ja masennukseen. Tämä on taas sen sortin juttu, josta moni saattaa ajatella, että jösses mitä huuhaata. Mutta jos joku kasvi on vuosituhansien aikana todettu tehokkaaksi lääkkeeksi mm. alkuperäiskansojen keskuudessa, miksi se olisi täyttä humpuukia vain sen tähden, ettei sovi länsimaisen lääketieteen raameihin..?

Puun pala siis sytytetään tuleen, puhalletaan sammuksiin hiillokselle ja hiillosta puhalletaan, jotta syntyy savua. Tämänkin kanssa kuljen siis ympäri kotia (jos siis puhdistan kotia negatiivisista energioista) fiilispohjalta, usein intuitio ”johdattaa” juuri niihin kohtiin kodissa, jotka kaipaavat erityistä puhdistusta. Tästä ei tule läheskään niin kovaa käryä kun salviasta! Itse poltan tätä välillä ihan muuten vaan jos teen töitä, haluan rentoutua tai tuoda pientä tunnelmaa kotiin. Tästä jää todella mieto, hieman suitsukemainen tuoksu.

En tiedä mistä tätä saisi ostettua Suomessa kaupasta, mutta esimerkiksi Etsystä saa kätevästi tilattua tätä ja myös sitä salviaa (ja siis ihan kaikkea muutakin ihanaa btw, esimerkiksi kristalleja. Omat sieltä tilaamani eivät tosin ole aivan niin ihania kuin itse kaupasta ostamani ja laatu vaihtelee paljon). Jos tiedätte, missä Helsingissä myytäisiin Palo santoa, saa vinkata kommenttiboksiin!

Onko kukaan testannut Palo santoa? (Tai tuntenut kristallien väreilyä, hehe?)

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 5 kommenttia.

Julkaistu

Outoja sattumia

Moikka ja terkkuja Köpiksestä! Yritän ehtiä huomenna postailemaan reissukuulumisia täältä, uudesta lempparikaupungistani. Vietän tänään 31v-synttäreitäni, luultavammin juhlapäivä vierähtää vintageliikkeitä koluten, jee! Tällä välin halusin kertoa täälläkin erikoisesta asiasta, joka sattui perjantaina. Sinänsä hassua kun juuri äskettäin ehdin kirjoitella intuitiosta ja melkein heti perään tapahtui hassuja sattumia. Tai oikeastaan outoja juttuja ja rakastan semmoisia! Tiedättekö semmoisia mystisiä tapahtumia, jotka jostain kumman syystä tapahtuvat ja varmasti juuri silloin kun on tarkoituskin. Juuri niitä asioita, joista melkein saa kylmiä väreitä ja miettii, että miksi tämä tapahtui juuri nyt?

Olin perjantaina viettänyt sadepäivää terassin aurinkotuolissa loikoillen, neuloen, kuunnellen äänikirjaa ja sun muuta rentoilujuttuja. Keskellä päivää huomioni jostain kumman syystä kiinnittyi kaikkein pitkäikäisimpään viherkasviini, joka on valehtelematta ollut minulla noin 20 vuotta. Siis jostain vuodesta 97 tai 98 lähtien. Käpylässä kasvi majaili ikkunalaudalla, mutta täällä nykyisessä kodissa ovat kasvien paikat olleet hieman rajalliset ja tuo sinnikäs soturi on pikkuhiljaa ”masentunut” takan päällä ja mennyt yhä huononmpaan kuntoon. Aivan yhtäkkiä tuli semmoinen fiilis, että nyt on tehtävä jotain ja otin kasvin kanssani pihaan. Jostain syystä intouduin kaivelemaan ruukkua ja mitä ihmettä! Löysin sieltä lapsena jostain luonnosta poimimani ”kultakiven”, jota en ollut edes muistanut 😀

Olen löytänyt tuon kiven varmaan joskus vuonna 98, mutta siitä ei ole pienintäkään hajua, miten se on ruukkuun joutunut tai kauan se on siellä ollut? Anyway, todella outo sattuma, varsinkin kaikkien näiden viimeaikojen kivijuttujen jälkeen! (Ja tuo kultakivi on muuten ihan mieletön, kerroinhan että olen jo lapsena ollut kivityttö :D) Istuin terassilla ja ihailin aikani tuota kiveä, kunnes yhtäkkiä iski ihan järjettömän paha mieli kasvin puolesta. Olemme asuneet tässä yli puolitoista vuotta, enkä koko tänä aikana ole nostanut sitä toiseen paikkaan, vaikka olen selvästi huomannut, että se kärsii. Olen ihan kamala ja olin vielä miettinyt heivaamani sen menemään, koska se alkoi olla jo niin kärsinyt! 🙁 Kävin samana päivänä multaostoksilla, nypin kasvista kaikki huonot lehdet oksineen pois, vaihdoin mullat ja pieni puutarha-apurini tuli antamaan sille vettä omalla pienellä kastelukannullaan.

Toivon, että kasvi tuosta vielä elpyy vanhaan eloonsa sateen ja auringon voimin. Kun se on kerännyt voimia, niin nostan sen ehdottomasti paraatipaikalle. Jäin jälkeenpäin tuumailemaan, että mikä tarkoitus tällä oli? Että juuri tänään saisin päähäni nostaa kasvin aurinkoon ja löytäisin vielä tuon kivenkin? Varmasti jokin syvempi merkitys kuitenkin varmasti. Vaikka tämä jonkun muun mielestä kuulostaisi turhanpäiväiseltä lässytykseltä, niin oma kantani on, että kaikkea mikä elää, tulee hoitaa rakkaudella. Ehkäpä tämän merkitys oli löytää jotain vanhaa ja unohdettua uudelleen, voi olla että se syvempi merkitys joskus selviää 🙂

Aurinkoista maanantaita!

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Intuitio ja kun opin kuuntelemaan itseäni

Itse olen ollut aina vahvasti tunteen pohjalta ajattelija, vaikka monesti myös järki ohjailee arjessa voimakkaasti tekemään erilaisia päätöksiä. Tottakai näitä kumpaakin tarvitaan oikeassa suhteessa, mutta monet elämän ratkaisevat päätökset tehdään yleensä intuition perusteella. Ja niitä päätöksiä harvemmin loppupeleissä kadutaan. Olen aikaisemmin kirjoittanut jonkinverran intuitiosta ja siitä, kuinka pyrin nykyään kuuntelemaan enemmän itseäni. Nyt halusin uhrata aiheelle ihan oman postauksensa, koska vasta reilun vuoden aikana olen todella ymmärtänyt kuinka tärkeää on tulkita omaa intuitiotaan ja niitä tiedostamattomia tunteita, vaistoja ja sydämen ääntä.

Koen, että onnellisen elämän ydin onkin juuri itsensä kuunteleminen, eli ”Mitä sydän sanoo?”. Usein kun jolkutellaan eteenpäin vain sen tutun ja turvallisen puitteissa, järkiperäisesti, vaikka sydän ehkä yrittäisikin sanoa muuta. En halua itse olla yksi niistä, jotka vanhana pyörätuolissa harmittelee sitä, että miksei tullut elämässään tehtyä ja koettua juuri niitä asioita, joille sydän ja intuitio sanoivat kyllä. Sitähän varten elämä on, sitä elämistä. Karsea totuus on myös, että jokainen päivä voi myös olla viimeinen, joten siinäkin mielessä se sitten kun-ajattelu pitäisi heivata menemään viimeistään siinä vaiheessa kun asiaan havahtuu.

Näin kävi esimerkiksi juuri itselleni, joka ennen olin mitä pahin ”sitten kun-eläjä”. Melkein kaikki pohjautui sille, että elän täysillä ”sitten kun valmistun”, ”sitten kun olen muutaman vuoden ollut alani töissä”, ”sitten kun olen opiskellut ylemmän tutkinnon” tai ”sitten kun olen saanut ylennyksen”. Elämää pitäisi elää nyt, eikä sitten joskus. Keskittyä niihin asioihin, jotka ovat läsnä nyt ja tänään, eikä rakentaa elämää sen varaan, että rakentaa yksityiskohtaisen suunnitelman seuraavalle viidelle vuodelle. Toki, voihan suunnittelu tuoda turvaa elämään ja toimia motivaattorina, mutta sen ohella ei saisi unohtaa olla tyytyväinen myös nyhetkessä, eikä aina vain ”sitten joskus kun”. Onneksi olen itsekin havahtunut asiaan jo aikapäiviä sitten. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Oma ”herätyshetkeni”  tapahtui joskus hoitovapaani aikana viime vuonna. (Apua, tämä kuulostaa ihan siltä kun olisin tullut uskoon, mutta ehkä näitä asioita tosiaan voi verrata jollain tapaa myös uskoon, vaikkei asiaan jumalia liitykään. Yksilön henkiseen kasvuunhan molemmat aiheet tähtäävät, vaikken itseäni uskonnollisena näekään.) Kun aikaa omille ehkä tukahdetuillekin ajatuksille yhtäkkiä oli enemmän, ymmärsin sen yhtäkkiä: En enää halua elää elämää, joka etenee muiden ehdoilla tai joka ei noudata omia unelmiani. Tehdä työtä, josta en nauti tai yleisesti asioita, jotka eivät tuo elämääni energiaa ja valoa, vaan ennemminkin vievät niitä. Yhtäkkiä se olikin täysin selkeää. Mitä haluan ja mikä elämässä on oikeasti minulle tärkeintä. Käännöskohta kaikelle oli juurikin pysähtyä kuuntelemaan itseään ja intuitiotaan.

Intuitio on sisäinen ääni, sisäinen viisaus, joka ohjaa asioiden äärelle, tekemään päätöksiä ja valintoja elämässä. Nykypäivän hektisessä maailmassa on usein liian vähän sijaa intuition äänelle. Se ikäänkuin hukkuu kaikkeen muuhun meluun, mitä ympäristö ja elämä saa aikaan. Hyvinvointibuumin myötä asia on kuitenkin muuttumaan päin ja myös intuitio on saanut enemmän tilaa useampien elämässä. Tiedättekö sen tunteen kun puntaroitte jotakin tärkeää päätöstä. Työpaikan vaihtoa, yrityksen perustamista tai jonkun ihmissuhteen kohtaloa. Kunnes yhtäkkiä päätös tuntuukin täysin päivänselvältä ja juuri niin oikealta. Juuri se on intuitio. Ja usein intuitio on oikeassa.

Pyrin itse kuuntelemaan intuitiotani monessa asiassa. Mikä tekee minut onnelliseksi? Mikä on elämäni tarkoitus? Pitäisikö jostain asiasta luopua? Itse todellakin uskon siihen, että onnellisuus ja tyytyväisyys omaan elämäänsä lähtee juuri itsensä kuuntelemisesta. Että teet asioita, joihin vaisto sanoo kyllä ja osaat sanoa ei silloin kun sille on aihetta. Jokainen rakentaa oman elämänsä, oman onnensa ja tulevaisuutensa. Miksi tekisit asioita jonkun toisen tarpeesta tai tekisit elämän suuret valinnat sen perusteella, että ”en tiedä mitä haluan”, ”en kuitenkaan löydä uutta työpaikkaa, joten kulutan itseni tyytymättömyydellä” tai ”ei haaveeni kuitenkaan toteudu”-tyylinen lannistuminen. Asioilla on tapana järjestyä parhain päin, usein on kyse vain järjestelyseikoista, omaan itseensä ja unelmiinsa uskomisesta. Miksi voisitkaan ikinä tehdä oikeita päätöksiä elämässäsi, jos et kuuntele mitä sisimpäsi sanoo?

Tiedän, että aihe saattaa aluksi kuulostaa pahimman luokan hihhuloinnilta, mutta oikeasti, kun tämän hoksaa, niin ajatusmaailma laajenee! Yhtäkkiä moni asia tuntuu täysin itsestäänselvältä ja sitä miettii ennemminkin, että miksi ihmeessä en tajunnut tätä aikaisemmin?

Vinkkini tähän loppuun, jos arjen möly hautaa intuition alleen: Ota irtiotto kaikesta. Uhraa viikko tai edes viikonloppu vain itsellesi ja itsesi kuuntelemiselle. Lähde rantalomalle, Lappiin tai edes kesämökille ja keskity vain itseesi. Kuuntelemaan mitä sisimpäsi sanoo. Tuon jälkeen voit olla monen asian suhteen viisaampi. Testatkaa!

Kukaan samoilla linjoilla tai käykö yhtään järkeen? Kuunteletteko te intuitiotanne?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 2 kommenttia.

Julkaistu

Laihaa saa haukkua, mutta lihavaa ei..?

Paino on ollut viimeaikoina aktiivisena keskustelunaiheena somessa ja päätin nyt pistää myös oman lusikkani soppaan aiheen tiimoilta. Asia, joka minua on vuosia mietityttänyt on juuri se, miksi laihojen ihmisten arvostelu ja haukkuminen tuntuu olevan hyväksyttyä, kun taas lihavuudesta keskustelua pidetään vihapuheena. Lihavuus on ikään kuin tabu, kun taas laihoja ja hoikkia saakin arvostella senkin edestä. Vai eikö sittenkään? No, keskustellaanpa aiheesta lisää..

Voin todeta, ettei itseäni voisi oikeastaan vähempää kiinnostaa muiden ihmisen paino. Toki, jos joku läheiseni yllättäen huomattavasti laihtuisi tai lihoaisi, varmasti huolestuisin ja jollain tapaa puuttuisin tilanteeseen, mutta asia jota en yksinkertaisesti jaksa edes ajatella, on se onko joku lihava tai laiha. Useinkaan asia ei nimittäin vaikuta omaan elämääni millään tavalla ja ennemmin keskitän tuon energian niihin omiin juttuihini. Olen sinut itseni kanssa, enkä senkään puitteissa koe tarpeelliseksi arvostella kenenkään muunkaan ulkomuotoa. En tällä hetkellä näe itseäni laihana tai lihavana, vaan täysin normaalipainoisena, joka olenkin.

Toki olen ruumiinrakenteeltani pienikokoinen, jonka vuoksi olemukseni on melko siro ja semmoinen olen aina ollutkin. Olen 157cm pitkä ja voin kertoa, että eipä lyhyelläkään aina ole niin helppoa. Elämässä joutuu helposti tytöttelyn kohteeksi ja olenpa tässä äitinä myös kohdannut vanhemmilta naisilta useita säälivän tuohtuneita katseita kun olen tuolla jossain rönttövaatteissa lastenvaunuja lykännyt. Luultavasti ajatelleet, että siinä menee varsinainen teinimamma, tsemppiä vaan tulevaan. Koen itse kuitenkin, että pituuteni on vahvistanut itsetuntoani, koska esimerkiksi työelämässä olen joutunut hakemaan sitä auktoriteettia ja uskottavuutta muiden silmissä juuri luonteen ja jämptin asenteen kautta.

Housut / Zara

Paita / Forever 21

Tennarit / Vans

Laukku / Balenciaga

Aurinkolasit / Prada

Korvarenkaat / Glitter

Ja kyllä, olen myös itse joutunut ikävien kommenttien kohteeksi laihuuden vuoksi. Vieläpä esimerkiksi ihan työpaikallani. Tästä on muutamia vuosia aikaa, mutta tapaus on edelleen muistissa kuin olisi tapahtunut eilen. Olin juuri palannut takaisin lomamatkalta  ja ensimmäistä päivää töissä reissun jälkeen. Ainakin omalla kohdallani rantalomat usein toimivat tehokkaana nesteenpoistona, kuumassa ilmassa rannalla lenkkeillessä kun tulee ihan kivan tehokasta liikuntaa ja on yksi parhaista tavoista itselleni rentoutua lomilla. Muistan tismalleen kuinka päälläni oli suhteellisen ihonmyötäinen mekko, jonka olin ostanut reissusta.

Aivan yhtäkkiä työkaverini sitten tokaisi kauhistuneena ja ehkä jollain tapaa myös halveksuvaan äänensävyyn: ”Hyi kauhea kun olet laiha!” ja perään ehkä myös mutisi jotain, että syönkö ikinä mitään. Olin tuolloin aivan normaalipainon puitteissa, joskin ruumiinrakenteeni on melko siro, eikä synnynnäisille piirteille oikein mitään voi. Mitä sitten ajattelin tästä kommentista? Loukkaannuin, mutta enemmän kuitenkin suutuin aivan suunnattomasti! Joku herkempi olisi oikeasti voinut pahoittaa mielensä pahastikin. Asia kuitenkin vaivasi mieltäni siinä määrin, että mainitsin tapahtuneesta parille työkaverille, joiden kanssa olin läheisempi. Päässäni pyöri kysymys siitä, että miten joku voi sanoa toiselle näin?

Jos usein puhutaan siitä, että ylipainon takana on jokin sairaus ja se on syy sille ”miksi painolle ei voi mitään”. Mitenkäs sitten ne laihat? Mistä ulkopuolinen voi tietää mitä tämän henkilön elämässä tapahtuu? Ero, joka on vienyt ruokahalun, stressi tai joku muu oire tai sairaus, joka nyt ei välttämättä ole lähelläkään sitä perinteistä syömishäiriö-korttia, joka usein vedetään. Mitä kollegani olisi ajatellut jos olisin sanonut samaa hänen huomattavasti itseäni pyöreämmästä ruumiinrakenteestaan? Tätä en olisi ikinä voinut tehdä tai sanoa kenellekään. Nuorempana eräs minua pyöreämpi kaveri yritti saada minua lihottamaan itseäni jauhamalla, että ”eihän  kukaan poika voisi tykätä luuviulusta”. Ja tämä oli siis ala-asteella..

Nämä eivät ole ensimmäisiä tai viimeisiä kertoja kun olen kuullut sitä samaa virttä laihuudesta. Vieläpä ollessani täysin normaalisti syövä, toki myös taas normaalin aktiivista elämää elävä ihminen. En tietysti tarkoita, että ketään saisi arvostella, mutta mikä tekee toisesta sen hyväksytympää? Laihako ei loukkaannu, koska laihuutta ihannoidaan? Voin kertoa, että rumaan sävyyn kuullut kommentit satuttavat aivan varmasti ketä tahansa, painosta riippumatta. Tiedän, että monet tuskailevat laihuuden kanssa ja varsinkin teini-iässä kokevat pahoja alemmuuden tunteita laihuudestaan. Eipä muiden kauhistelut tilannetta ainakaan paranna.

Sen kuinka kohtelet muita ihmisiä tai puhut heille, ei pitäisi olla missään yhteydessä henkilön ulkonäköseikkojen kanssa. Itseäni lähinnä mietityttää se, että millainen ihminen ylinpäänsä kokee oikeudekseen arvostella kenenkään ruumiinrakennetta tai vartaloa, olet sitten minkä tahansa kokoinen tai muotoinen? Ei minulla ainakaan tulisi kuuna päivänä mieleeni tokaista työkaverille tai kenellekään muullekaan, että ”huhheijaa kun olet iso, paljonko oikein syöt?!” Oikeasti, tämä on tismalleen aivan sama asia kuin tuo oma tapaukseni, joka silti tuntuu olevan jotenkin yleisesti hyväksytty tapa arvostella toista.

Sitten taas se kolikon kääntöpuoli. Tottakai geenit määrittelevät paljolti sitä, millainen ruumiinrakenteesi on, kuinka hyvin aineenvaihdunta toimii, mutta paljolti on kiinni myös niistä elämäntavoista. Kyllä, minun on ollut aina suhteellisen helppo pysyä ideaalipainossani, koska a) harrastan liikuntaa ja elän aktiivista elämää b) pyrin syömään omalle keholleni sopivaa ruokaa (joka ei muuten ole salaattia, vaan aivan normaalia kotiruokaa). Ja kyllä, paisuisin aivan varmasti jossen liikkuisi, söisin päivittäin pullaa tai nukkuisin jatkuvasti huonoja yöunia. Se on tullut todettua esimerkiksi nyt lomaillessa kun niitä lomakiloja tosiaan on kertynyt, mutta semmoista elämä on, eikä se tosiaan ole niin vakavaa. En itse missään nimessä koe, että ulkomuotoni on kiinni perimästä, vaan pääasiassa elintavoista. Siltikään en koe, että kenenkään vartaloa tai ulkonäköä olisi sopivaa arvostella, oletpa sitten työpaikan Pirkko, naapurin Minna tai julkinen somepersoona.

Oletteko huomanneet samaa? Miksi laihojen arvosteleminen on ”ok” ja onko se teidän mielestänne tosiaan ok?

 

Kuvat Jutta.

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 27 kommenttia.

Julkaistu

Parhaita muistoja kesältä 2017

Ajauduin tässä yksi päivä muistelemaan viime kesää ja kaikkia muistoja, joita siihen mahtui. Kesä 2017 oli yksi parhaista, jonka saimme viettää koko perhe yhdessä. Mitkä olivat parhaita muistoja viime kesältä?

Remontti valmistui. Tai ainakin melkein, lukuunottamatta siis seinien maaleja, jotka valmistuivat vasta tänä vuonna, haha. Viime kesänä saimme kuitenkin kaide- ja porrasremontin vihdoinkin valmiiksi. Vanhat puukaiteet vaihtuivat siis teettämiimme metallisiin, joka kruunasi kodin yleisilmeen. Tsiisus kuinka erilainen tämä asunto olikaan silloin kun tämän ostimme. Katto kauttaaltaan puun sävyä, samoin portaat ja kaiteet, keittiö jostain 15v takaa. Valkoiset pinnat ja kaiteiden vaihto tekivät kuitenkin tehtävänsä. Ensinhän meidän oli tarkoitus maalata myös itse portaat valkoisiksi, mutta sitten pidimmekin niitä hienompina ja persoonallisempina juuri noin.

Kroatia. Imetyksen lopettamisen jälkeen lähdin minilomalle Kroatian Dubrovnikiin. Maa oli kohteena kiehtonut jo kauan ja on todettava, että Kroatia on valtavan kaunis!! Ehdottomasti paikka, johon joskus haluan uudestaan. Kristallin kirkasta vettä, hyvää ruokaa ja muutenkin kauniit maisemat lyhyehkön lennon päässä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun olin erossa reilun vuoden ikäisestä pikkuisesta, joka reissun aikana oli luonnollisesti isänsä kanssa.

30v. Viime heinäkuussa täytin 30 ja synttäripäivän kunniaksi tulivat ystäväni ”kaappaamaan” minut täysin yllättäen synttäripäivän viettoon. Ensin lähdimme hyppimään trampoliinipuistoon, sitten keskustaan todelliseen jymy-ylläriin (=tatuointi, iik) ja siitä vielä dinnerille. Aivan loistava päivä ja olen muuten siitä saakka halunnut uudestaan tuonne Rush-trampoliinipuistoon 😀

Eka tatuointi. Synttäripäivän jymy-ylläri oli tatuointi, josta en siis tiennyt ennakkoon kertakaikkiaan mitään. Olin joskus maininnut Tommille, että voisin joskus ottaa pienen tatuoinnin ja vielä näyttänytkin millaisen. Ja sitten tämä oli järkännyt koko homman, iik! Itse tatuointi ei sattunut kyllä yhtään, tuntui samalta kun olisi epilaattorilla ajellut ihokarvoja ja lopputulos mieleinen, sekä juuri itselleni tärkeän merkityksen sisältävä. En kuitenkaan voisi kuvitella itseäni kovin tatuoituna, joten mikään tatskavillitys ei tuon ekan jälkeen iskenyt. Voisin ottaa yksi-kaksi aivan pientä tatuointia jonnekin enemmän piiloon ja itseasiassa tiedänkin jo mitkä merkit ottaisin, mutta saapi nähdä.

Biarritz. Kesän päätösreissu elokuun alussa oli yksi suosikkikohteistamme Ranskan Biarritz. Säät eivät oikein suosineet reissussa ja muistaakseni parina päivänä paistoi aurinko. Muuten sitten tuuli ja tihutti vettä kun viiletimme lapsen kanssa Biarritzin kaduilla kunnon sadevuoraukset vaunuissa. Eihän siinä, mukava reissu oli silti, mutta tottakai meidän tuurilla Suomessa huomattavasti lämpöisempi 😀

Uusi työ. Viiden pankkivuoden jälkeen irtisanouduin työstäni hoitovapaan loppumetreillä. Paluu vanhaan ahdisti ja olin jo saanut uuden, mieleisemmän työpaikan, jossa siis tälläkin hetkellä olen. Tyypille, joka on tottunut tietynlaiseen turvaan ja pysyvyyteen, oli tuo yksi elämäni suurimmista päätöksistä. Ajoittain olen tietty muistellut kivoja hetkiä ystäviksi muodostuneiden pankkikavereiden kanssa, jäyniä mitä joskus teimme ja kynsisalonkeja, joita pidimme tauoilla. Sekä ihan parhaita lounaita Flemarin vanhassa Bullmanissa (RIP) ja vatsakramppeja, joita sain työpaikkaruokalan ala-arvoisesta ruoasta silloin kun sinne jostain syystä ajautui syömään. Ihan parhaita muistoja! Harmi, ettei mikään pysy ikuisesti.

Lenkkeily. Sitä nimittäin tuli harrastettua viime kesänä oikein olan takaa. Kävin juoksemassa useamman kerran viikossa ja olen melkein päässyt nyt takaisin säännölliseen juoksurytmiin. Pyrinkin siihen, että käyn viikossa ainakin 2-3 juoksulenkillä. Tosin, yleinen hyötyliikunta on nyt lomaillessa ollut hieman laiskempaa..

Touko-kesäkuun vaihteessa juhlimme myös pienen 1v-synttäreitä <3

Karviaismarjapiiras oman pihan marjoista.

Päiväreissu Tallinnaan.

Mitkä ovat teidän parhaimmat muistot viime kesältä?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.