Julkaistu

Onko D-vitamiinivalmisteesi tutkitusti tehokas?

Kaupallinen yhteistyö: Nordic Health Sprays

Parhaillaan eletään vuoden pimeintä aikaa, enkä ole varmasti ainoa, joka toivoisi edes hieman aurinkoa näihin hämäriin päiviin. Kesäisin tuo aurinko virkistystä mielelle valona, mutta toki siitä on meille hyötyä myös D-vitamiinin muodossa. Itse kaivoin D-vitamiinin kaapista jo aikapäiviä sitten, mutta näin vuoden loppupuolellakaan ei voi tarpeeksi peräänkuuluttaa sen tärkeyttä meille suomalaisille.

Koska D-vitamiinin merkittävin lähde auringon lisäksi on kala, suositellaan D-vitamiinilisää erityisesti kaikille kasvispainotteista ruokavaliota noudattaville, sekä raskaana oleville tai imettäville, joiden kohdalla tarve kasvaa erityisesti pimeänä vuodenaikana. Usein on ravinnosta saatava D-vitamiinin määrä alle suositusten, joten ellei monipuoliseen ruokavalioon kuulu säännöllisesti kala, olisi D-vitamiinilisä suositeltavaa. Myös kalsiumin imeytymiselle on D-vitamiini välttämätön ja juuri sen vuoksi on näiden kummankin saanti erityisen tärkeää kasvavalle lapselle, mielellään ympäri vuoden. Kasvava lapsi tarvitsee D-vitamiinia luuston ja hampaiden normaalin kasvun tueksi, kehon motoristen toimintojen kehitykseen, sekä tehostamaan immuunijärjestelmää. Uusia tutkimuksia julkaistaan jatkuvasti ja on mahdollista, että D-vitamiinin liian vähäinen saanti altistaa myös lukuisille muille sairauksille.

Olen usein kirjoittanut eri ravintolisien eroista imeytymisen suhteen. Valmisteiden ilmoittamilla ravintosisällöillä ei ole juurikaan hyötyä, mikäli imeytyvyys on huono, eikä elimistö kykene ottamaan tuotteesta sen täyttä hyötyä irti. Myös erilaiset suolistovaivat voivat heikentää valmisteiden imeytymistä suolistossa. Sen vuoksi pyrin itse panostamaan juuri niihin valmisteisiin, joiden teho on tutkittu. DLuxin D-vitamiinisuihkeiden imeytyvyys on tutkitusti tehokasta ja tuoreimpien tutkimusten mukaan imeytyy D3-vitamiini parhaiten posken limakalvolta kehon hyödynnettäväksi.

Tutustuin ensimmäisen kerran DLux-vitamiinisuihkeisiin raskauteni aikana, jolloin käytössäni oli odottavien DLux Raskaana-suihke, joka sisältää D3-vitamiinin lisäksi foolihappoa, sekä K- ja B-vitamiineja. Pojan pikkuvauva-aikana otimme käyttöön vauvojen D-vitamiinisuihkeen, josta olin kuullut paljon suosituksia. Tavalliset D-vitamiinivalmisteet aiheuttivat pojalla ikäviä vatsanväänteitä, jotka yhdistimme aina juuri D-tippoihin. Kun pidimme pienen paussin, katosivat oireet, mutta palasivat jälleen uudemman D-vitamiiniannoksen jälkeen. DLuxin suihkeen myötä vatsavaivat kuitenkin katosivat tyystin ja kirjoitin tästä aikanaan postauksenkin. Mikäli siis mietit hyvää D-vitamiinia vauvan ensimmäiseksi valmisteeksi, kokeilkaa tätä! Suosittelen lämmöllä.

Sen lisäksi, että vitamiinin ottaminen on pienestä suihkupullosta äärimmäisen helppoa ilman vettä, ovat nämä erityisen näppäriä kantaa myös mukana perinteisen tablettipurkin sijaan. Tällä hetkellä on pojalla käytössä DLux Junior-suihke, joka sisältää 10mcg D3-vitamiinia per suihkaus. Itse taas käytän vahvaa DLux 3000 D-suihketta, joka sisältää 75mcg tehokkaasti imeytyvää D3-vitamiinia per suihkaus. Suihkepullot sisältävät noin 100 suihkausta, eli nämä ovat myös riittoisa vaihtoehto!

Jos teidän perheessänne kaivataan täydennystä D-vitamiineihin (tai muihin vitamiinisuihkeisiin) sain jakoon alennuskoodin, jolla saatte -20% alennuksen Nordic Healthin tuotteista, joihin kuuluu D-vitamiinituotteiden lisäksi myös paljon muita vitamiinivalmisteita, kuten magnesiumtuotteita, sekä uutuutena ylivertaisesti imeytyvä rautasuihke ja kurkuma-suusuihke. Koodi IINES20 on voimassa 31.12.2018 asti ja koskee koko verkkokaupan valikoimaa, joka löytyypi täältä.

Oletteko jo ottaneet suihkeet käyttöön?

 

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.

Julkaistu

Shhh, älä puhu mielenterveysongelmista!

Ah, jo pelkästään sana ”mielenterveys” tuntuu olevan monelle tietynlainen punainen vaate. Asia, joka valitettavasti edelleenkin yhdistetään jollain tapaa epäonnistumiseen tai ”noloihin” asiayhteyksiin. Semmoisiin, joista ei mielellään puhuta tai joita kenties hävetäänkin. En itse ole blogissani juurikaan salaillut mielenterveysongelmista puhumista. Parin vuoden sisällä olen omakohtaisesti joutunut vastakkain erinäisten psyykkisten juttujen kanssa. Vuosi vauvan kanssa kotona alkoi hajottaa päätä pahasti ja tänä syksynä kerroin sairastuneeni työuupumukseen pitkään jatkuneen stressin vuoksi. Itselleni on vertaistuella ollut aivan valtava merkitys näitä asioita käsitellessä ja se onkin syy, miksi olen halunnut puhua asioista suoraan.

idkuva

Ei se ole heikko, joka avaa suunsa, vaan ennemminkin se, joka ei välttämättä uskalla tuoda asioita julki, vaan saattaa itsensä pahimmassa tapauksessa entistäkin huonompaan jamaan jättäytymällä yksin murheidensa kanssa. Eikä nyt ihmekään, että nämä ovat edelleen monille tietyllä tavalla ”noloja” juttuja. Eihän kenellekään ole mukava tilanne myöntää ääneen, että nyt vain kävi näin. Mutta sepäs siinä juuri onkin, että jos asioista keskusteltaisiin avoimemmin, ei sitä nolostelua enää jonain kauniina päivänä olisi. Ja oikeasti, en tiedä tunnenko itse ketään, joka ei olisi jossain elämänvaiheessaan kärsinyt edes jonkinasteisista mielenterveyden ongelmista. Loppupeleissä ne ovat todella yleisiä.

Vasta ihan viime aikoina on asioista kuitenkin vihdoinkin alettu puhumaan niiden oikeilla nimillä. Ainakin enemmän kuin ennen. Näen aiheesta keskustelun ja ongelmien myöntämisen ennen kaikkea yksilön vahvuutena. Kun uskaltaa avata ikäviäkin asioita, mennään ensinnäkin yhteiskunnallisella tasolla taas askel eteenpäin ja hommia eteenpäin. Lisää resursseja mielenterveystyöhön, ennaltaehkäisevää toimintaa ja varhaista puuttumista. Usein myös asioiden sanominen ääneen edistää toipumisprosessia ja kuinka suuri apu siitä voikaan olla jollekulle, joka on paininut esimerkiksi pitkään masennuksen kanssa, ehkä jopa syyttänyt siitä itseään.

Mikä siinä onkin, että on täysin normaalia keskustella fyysistä sairauksista? Tiedättekö, flunssasta, selkäkivuista tai murtuneesta varpaasta. Mutta on noloa sanoa ääneen, että on surullinen. Ihminen on kuitenkin kokonaisuus, josta ei ole mahdollista repiä irti sitä psyykkistä tai fyysistä osaa. Monesti tämä jotenkin unohdetaan ja ajatellaan, että nyt kun panostetaan tähän yhteen osa-alueeseen, niin hyvä tulee. Mutta eihän se mene niin, vaan ihminen täytyy ottaa huomioon juurikin kokonaisuutena. Myös niiden asioiden kohdalla, jotka eivät välttämättä näy ulospäin.

Eräs läheiseni kauhisteli työuupumuksesta kirjoittamaani postausta. Lähinnä siltä kantilta, että voiko sillä olla vaikutusta minun hakiessani kenties taas jossain vaiheessa palkkatöihin. No, ensinnäkin… Uupumuksen syyt ovat usein monipiippuisia. Ilmapiiri töissä, työnkuva ja tietysti yksilön luonne, sekä muut ominaispiirteet. Itsekin ehkä jossain vaiheessa syyllistin itseäni uupumuksesta, kunnes nyt olen tietyllä tapaa oivaltanut, ettei syy ollut minussa, vaan aivan muissa seikoissa. Suurin ongelma oli kuitenkin, etten ottanut asiaa tarpeeksi ajoissa esille.

Miksi ei sitten saisi sanoa ääneen, että väsyttää tai uuvuttaa? Sehän on normaalia. Kaikki tuntevat niin joskus. Tai siltä kantilta ”normaalia”, että olemme ihmisiä, emme koneita.  Modernissa maailmassa ei edes ole mikään ihme, ettei aina jaksa. Ei sen silti pitäisi olla perusoletus, että ”kaikki ovat stressaantuneita”. Kaikki tuntuu olevan nykyään niin kokonaisvaltaista. Teknologia, tavoitettavuus, elämä. Olet jatkuvasti läsnä jossain ja voit olla yhden päivän aikana virtuaalisesti vaikka kaikilla maapallon mantereilla. Asioilla ei kertakaikkiaan ole enää minkään valtakunnan rajoja. Olet kaikkialla, joka hetki.


Ja samalla tulisi olla superihminen, tehdä sataa asiaa samaan aikaan ja silti olla mukisematta mistään negatiivisesta, koska on cool olla kiireinen ja stressaantunut. Eh. Tai eipä sittenkään. Itselleni stressi ja kiire ovat nykyään jopa inhottava pahe. Nolottaa sanoa ääneen, että olen ollut kiireinen ja olen parhaani mukaan pyrkinyt siitä pois. Ei se todellakaan ole cool, vaan enemmänkin merkki siitä, että jotain on enemmän tai vähemmän pielessä. Oli kyse sitten omasta ajanhallinnasta tai organisaatiotason ongelmasta. Mikään ei kuitenkaan muutu niin kauan kun asioille ei tehdä mitään, niistä ei puhuta tai epäkohtia pyritä käsittelemään asianmukaisesti.

Voiko se sitten vaikuttaa esimerkiksi työnhakuun tai ”henkilön maineeseen” jos minä tai joku muu somepersoona myöntää, että aina ei ole mennyt ihan niin nappiin? Oikeastaan voisin todeta, että jos joku joskus jättäisi minut palkkaamatta sen vuoksi, että olen avannut tiettyjä vaikkapa työelämään liittyviä tabuja, kokisin menetyksen olevan enemmän tämän rekryhenkilön ja kyseisen yrityksen puolella, kuin omani. Miksi edes haluaisin työskennellä yritykselle, jolle tärkeät asiat ovat täysin yhdentekeviä? Mikäli  henkilöstöhallinnossa pelätään ottaa ikäviä asioita puheeksi tai niiltä suljetaan silmät ja korvat, mennään melkoisella vauhdilla kohti ongelmia, jotka ennemmin tai myöhemmin osuvat yrityksessä omaan nilkkaan. Kaikkein vähiten tulisi tämän luokan ongelmia lakaista sinne maton alle.

Nämä asiat, joista ei useinkaan ainakaan kovin mielellään puhuta ääneen, eivät koskaan muutu ”normaaleiksi”, niin kauan kun niistä vaietaan tai asioita hävetään. Eniten kuitenkin huolestuttaa se, mihin tämä kaikki johtaa pidemmällä aikavälillä. Tiedättekö kun tuntuu, että elämä on jo viidessa vuodessa muuttunut niin paljon kaoottisemmaksi ja tietysti kiireisemmäksi (tottakai). Mikä on seuraava askel? Vastaisku tälle kaikelle? Tässä eräs aihe, joka vaatisi yhä enemmän niitä ”esiin astumisia” ja  avointa keskustelua.

 

Mitäs tuumaatte? Hävettääkö tai pelottaako teitä keskustella mielenterveyteen liittyvistä kokemuksista?

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 8 kommenttia.

Julkaistu

Ei ole aina helppoa

Yksi bloggaamisen kääntöpuolista on ainakin omalla kohdallani ajoittaiset luovuuteen liittyvät kriisit. Ne ärsyttävät kaudet kun kirjoittaminen tökkii pahasti ja tuntuu, ettei oikein saa mitään aikaan noin muutenkaan. Itse en ole pitkään aikaan kärsinyt kirjoitus-blokeista, mutta nyt viimeiset viikot sitäkin pahemmin. Olo on kertakaikkiaan kuin pahimman luokan talvihorroksessa ja olen pyrkinyt menemään bloginkin suhteen päivä kerrallaan. Eilen istuin aamulla 3 tuntia (!!) läppärillä yrittäen saada yhtä asiaa aikaiseksi, mutta mitäs kun vain jumittaa aivan sairaasti ja jo yhden lauseen kirjoittaminen on työn ja tuskan takana?

Ei ole kyse siitä, etten haluaisi kirjoittaa tai olisi motivoitunut, mutta eipä ole aina helppoa. Vuosien kokemuksesta tiedän, että näitä kausia tulee ja menee, ne ovat luovassa työssä perusjuttuja. Todennäköisesti on tilanne viikon päästä jo täysin eri. Harvemmin edes nostan esille näitä ajoittaisia luovuuskriisejä, joita ilmenee ainakin kuukauden-parin välein, koska aina riittää niitä jotka tuumaavat, että mitäs tuo nyt ruinaa lukijoiltaan postausideoita, eikös bloggaajan työ ole keksiä niitä itse? No, sepä siinä onkin, ettei loppupeleissä ole ihan kamalan helppoa kestää jokaiselle vuodenpäivälle uutta, mielenkiintoista ja mukaansatempaavaa aihetta, eikä siinä ole mitään mitä pitäisi pyydellä anteeksi tai nolostella. Luultavasti siinä vaiheessa kun sanon tämän ääneen, ollaan jo uudessa nousussa täältä ankeilun alamäestä!

Tottakai sekin vaikuttaa, mitä kaikkea muuta elämässä on meneillään. Jotenkin tuntuu, että tässä omassa pienessä maailmassani on viime kuukausina ollut vaikka mitä myllerrystä ja muutoksia. Työuupumusta, irtisanoutuminen päivätyöstä, yrittäjyys, lähtö ulkomaille.. Ei kai se nyt ole ihme, että keho on jonkinlaisessa ”mitäs nyt sitten”-moodissa kun stressivyyhti pikkuhiljaa alkaa purkaantua. Ehkä tätä voisi luonnehtia jonkinlaiseksi lieväksi stressin jälkeiseksi PTSD:ksi kaiken härdellin jäljiltä 😀 (Yksi epävirallisista ammattinimikkeistäni on nettitohtori..) Veikkaan, että tämä koko homma konkretisoituu vasta reissussa kun pääsee tosissaan eroon hetkeksi tästä kaikesta ”vanhasta kotiarjesta” ja oikeasti fokusoitumaan uusiin juttuihin.

Yksi syy viime aikojen ahdistukseen on ollut kaiken tämän rumban taustalla erään kollegan ikävä käytös, jonka olen ottanut todella raskaasti. Asia on vaivannut minua jo kuukausia ja olen sen vuoksi itkenyt niin monet itkut, menettänyt yöunia ja stressannut aivan perkeleesti. Eniten ehkä kuitenkin vaivaa se, etten ole saanut ajatuksen tasolla minkäänlaista päätöstä asialle ja mielenrauhaa. Koko tämä homma on ollut elämässäni niin kokonaisvaltainen ahdistuksen aihe jo pitkään, että on se jo yksinään vaikuttanut jo moneen seikkaan ja ajanut aivan loppuun. Ei ole kovin kiva esimerkiksi tulla takaisin töihin 2 kuukauden burnout-saikulta tilanteeseen, jossa kollegasi ei edes tervehdi ja käytös on suoranaista piilovittuilua. Varsinkin kun työpaikalla fokuksessa ovat työt, eivät henkilökohtaiset asenteet. Siksikin toivon, että tämä tuleva talven maiseman muutos auttaa unohtamaan vanhat ja keskittymään uusiin, positiivisempiin juttuihin eli, case closed.

Kaivoin tuon vuosia vanhan pörrötakin juuri pari viikkoa sitten varaston uumenista. Miten olinkaan unohtanut sen kokonaiseksi talveksi? Viime vuonna en nimittäin tainnut käyttää tuota ollenkaan! Ehkä sain jotain pieniä traumoja raskausajoilta, jolloin tuo oli ainoita takkeja, jotka mahtuivat vatsan kohdalta päälle jopa ihan viimeisille raskausviikoille. Rasittavaa on kuitenkin semmoinen talvitakkien kertakäyttökulttuuri, jossa takkia käytetään se yksi talvi, jonka jälkeen se heivataan jonnekin takkien unholaan. Itsekin muistan nuorempana kun uusi takki oli saatava jokaikinen syksy tai talvi ja käyttöikä oli useimmiten juuri sen yhden talven verran, kunnes kyllästyi. Pyrin itse nykyään siihen, että talvitakkini pysyvät käytössä ainakin 5 vuotta. Siinä ajassa voi ainakin todeta saaneensa vastinetta rahoilleen!

Tuo harmaa pipo on omaa mallistoani ja juuri siitä viimeisimmästä unisex-mallistosta. En ollut napannut pinkasta itselleni ainuttakaan noista Slim-pipoista, enkä edes tiedä miksi? Sitten kun pari viikkoa taaksepäin testasin päähäni tuota yhtä nurkassa lojunutta jämäpipoa, tuumasin, että tuohan on aivan paras!

No mutta, tulin juuri juoksulenkiltä ja tänään olisi tarkoitus ehtiä jo vähän kasata pakattavia tavaroita. Kivaa päivää!

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 4 kommenttia.

Julkaistu

Viikonlopuissa parasta on..

Kaupallinen yhteistyö: Change Lingerie

Olen monesti maininnut täällä olevani todellinen kotihiiri. Mielestäni parasta ikinä on viettää aikaa kotona, yhdessä perheen kesken. Minulle koti on ehdottomasti turvapaikka, jossa tunnen oloni rentoutuneeksi ja jossa saan olla oma itseni, sekä tietysti viettää vaikka kokonaisen viikonlopun oloasussa ja tukka takussa. Ehdotonta viikonloppujen parhautta! Jos joku toinen lataa akkujaan käymällä bilettämässä tai illallistamassa, on oma keinoni rentoutua kotona – kukin tavallaan, eikä kummassakaan mitään väärää ole.

Kuten olen aiemminkin kertonut, olen kotivaatteiden himohamstraaja. Olin sitten kiertelemässä kaupoissa tai surffailemassa nettikaupassa, kiinnittyy huomioni aina juuri olovaatteisiin. Söpöt pyjamat ja mukavat kotihousut, ah! Myönnän, että siinä missä jollekulle toiselle on heikkoutena kengät, ovat kotivaatteet omalla kohdallani salainen pahe. Jos olisi mahdollista, viettäisin varmasti kaiket päivät joko a) bikineissä b) kotivaatteissa. Vaihdankin kotivaatteet päälle aina heti tullessani töistä kotiin, sekä välillä saatan viettää juurikin kokonaisen viikonlopun ihan vain pyjamassa. Miksi kotivaatteisiin ei sitten panostaisi? Ulkoiluvaatteet vaihdan esimerkiksi koiralenkin tai leikkipuistokeikan ajaksi, mutta sitten taas heti rentoiluvaatteet ja kotisukat jalkaan. Ja hei, nimenomaan ne sukat ovatkin todella tärkeä osa tätä kotiasuani 😀 Kannan usein jopa lennoille unimaskin lisäksi mukana kotisukat, koska mitä tulee näihin seikkohin, olen äärimmäisen mukavuudenhaluinen. Täytyy olla justiinsa, eikä melkein! Eikä muuten varmasti yllätä, että jos olen ostanut hemmottelulahjoja itselleni, ovat ne useimmiten olleet juurikin oloasuja.

Minulle yksi tärkeimmistä seikoista oloasuissa on tietysti mukavuus. Se, että vaatteet tuntuvat kivoilta päällä, eivät kiristä ja materiaali on iholla pehmeää. Aikaisemmin minulla oli käytössäni kaksi erilaista (todella kauhtunutta) koti-neuletakkia, jotka kuuluivat ”kotiuniformuuni”, koska meillä on talvisin kotona todella viileä. En ole koskaan edes omistanut kylpytakkia, kunnes nyt. Miten ihmeessä olen pärjännyt kaikki nämä vuodet ilman? Tuo kuvien Changen pehmeä hupullinen kylpytakki on ollut nyt yli kuukauden päivät päälläni melkeinpä jokaikinen hetki, jonka olen viettänyt kotona. Todella pehmoinen ja lämmin! Ehdottomasti talven paras lämmike kotihengailuihin.

Olen itse käyttänyt Changen alusvaatteita jo vuosia ja yritys on myös pitkäaikainen yhteistyökumppanini. Mitä tulee rintaliiveihin, en ole enää aikoihin käyttänyt muita, koska Changen liivit ovat laadun lisäksi todella kestäviä ja mukavia päällä. Lisäksi palvelu myymälöissä on aivan priimaa ja henkilökunta auttaa sinua löytämään juuri ne itsellesi täydellisesti istuvat tuotteet. Rintaliivit ovat nimittäin asia, jota naiset ostavat harmillisen usein väärässä koossa. Monet omatkin tuttuni ovat kokeneet ahaa-hetkiä Changessa asioinnin jälkeen kun on selvinnyt, että oma ympärysmitta tai kuppikoko ovat jotain aivan muuta, kuin mitä on vuosia luullut. Hyvä asiakaspalvelu on kuitenkin itselleni tärkeimpiä asioita asiakkaana ja asioin ehdottomasti ensisijaisesti niissä paikoissa, joissa tiedän varmuudella saavani erinomaista palvelua. Changessa palvelu pelaa joka kerta ja toki on myös tärkeää saada asiantuntevaa opastusta löytääkseen juuri ne itselleen parhaiten sopivat tuotteet.

Tänä syksynä olen tutustunut Changen olo- ja yöasuihin, joita löytyykin sitten todella kiva valikoima. Yö- ja alusmekkoja, pyjamia, toppeja, kimonoita ja perinteisiä yöpaitoja. Oikeastaan kaikille jotain. Kävin joku aika takaperin valikoimassa Changelta juuri omiin kotihetkiini parhaiten sopivat kotivaatteet, jotka näkyvät kuvissa. Musta toppi on 100% silkkiä ja lämpimiä pampulasukkia löytyy eri väreissä. Unimaskin bongasin sattumalta mukaan kassalta ja sehän kruunasi kotiasun täydellisesti.

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ainakin meidän perheessämme on tämä aina tarkoittanut pyjamahengailua ja rentoja kotipäiviä. Vaikka tänä vuonna vietämmekin joulun poissa kotoa, lähtevät kotivaatteet tottakai perinteisesti mukaan myös maapallon toiselle puolelle. Vuorossa onkin siis hieman erilainen perhejoulu!

 

Muita kotivaate-faneja? ??✨

 

Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.

Julkaistu

Mikä vei ruokahalun?

Voi elämä mikä jumitus ollut päällä jo monta päivää! Tuntuu, että ajatus ei juokse kertakaikkiaan ollenkaan. Pari viime yötä olen myös nukkunut taas vaihteeksi todella huonosti ja uni on tullut vasta yhdentoista maissa (joka siis on minulle todella myöhään, haha). Yleensä nukahdan helposti äänikirjoja kuunnellessa, mutta nyt ei ole sekään tuottanut tulosta, vaikka Keplerin uusin on pyörinyt kuulokkeista joka ilta. Tiettyjen asioiden vatvominen on vienyt jotenkin niin paljon energiaa ja tuottanut turhaa ahdistusta, että odottelen vain reissua ja sitä, että pääsee eroon erinäisistä jutuista fyysisellä ja ennen kaikkea ajatuksen tasolla. Itse reissu ei tuota minkään sortin stressiä, vaan ennemmin päinvastoin.

Ensi viikolla pitääkin koota yhteen pakkauslista! En ole ikinä ollut reissun päällä yli neljää viikkoa, joten täytyy suunnitella kaikki pakattavat vaatteet ja tavarat huolellisesti. Varsinkin nyt kun reissaa lapsen kanssa ja muistettavia asioita on potenssiin tuhat. Ainiin ja tämä muuten on ensimmäinen joulu reissussa. Saatatte ehkä muistaa, että olen useaankin otteeseen haaveillut joulusta ulkomailla, joten vihdoin toteutuu sekin, vaikka en järin mikään jouluihminen olekaan.

Olin kirjoittanut valmiiksi luonnoksiin postauksen ruokahaluttomuudesta, josta olen kärsinyt viimeisten kuukausien aikana. Ruokahalu on kuitenkin tässä pikkuhiljaa parantunut, joten päädyin heivaamaan postauksen ja käsittelemään aihetta näin ohimennen. En nimittäin muista, että olisin aikaisemmin elämässäni kärsinyt minkään sortin ruokailuun liittyvistä ongelmista. Kunnes tänä syksynä. Tiedättekö kun syöminen ahdistaa ja ainoa mikä menisi alas, ovat herkut. Ja aina eivät nekään ole houkutelleet. Eipä niillä herkuilla nyt kuitenkaan kukaan elä. En ollut juurikaan kiinnittänyt asiaan huomiota ennen lääkärikäyntiä kuukausi takaperin kun kävin puntarilla ensimmäistä kertaa vuoteen. Kyllä, paino oli pudonnut muutaman kilon aivan huomaamatta, eikä ihmekään kun ruokailu on muutaman kuukauden ollut ihme pakkopullaa, joka on kokenut lähinnä kamalaksi velvollisuudeksi. Totta on kuitenkin se, että vaatteista painonvaihtelut huomaa ensimmäisenä.

Olen usein unohdellut välistä aterioita ja ruokaa on ollut todella hankala saada alas, vaikka edellisestä ruokailusta on kulunut tunteja ja on tiennyt varsin hyvin, että nyt täytyisi syödä. Välillä olen nakertanut pari karjalanpiirakkaa lounaaksi kun ei yksinkertaisesti tee mitään ”oikeaa ruokaa” mieli ja on ajatellut, että pääasia kun syö edes jotain pientä. Olen kuitenkin aina ollut säännöllinen ruokailija, joka syö aamiaisen aina, kaksi lämmintä ruokaa päivässä ja lisäksi välipaloja. Syöminen on ollut aina kivaa, kunnes sitten nyt. Tuntuu, että ruoka on ollut nyt vain väistämätön pakko, polttoaine, jota on tankattava, jotta pysyisi menossa. Parin viikon aikana on tilanne parantunut aavistuksen ja olen huomannut, että ruokahalukin on pikkuhiljaa lähtenyt palautumaan. Avuksi olen kokenut sen, että syö omia herkkuruokiaan ja sitä, mitä tekee mieli. Onko teillä jollain vastaavanlaisia kokemuksia? Onko esimerkiksi stressi vaikuttanut ruokahaluun ja mikä on auttanut?

Kuvien pinkki villapaita on omatekoinen ja jos ohje kiinnostaa niin se löytyy täältä 🙂

 

Kivaa itsenäisyyspäivää jo ennakkoon!

 

Kuvat Jutta

Jätä Kommentti! Tällä postauksella on 6 kommenttia.