Turhista jutuista valittaminen on asia, jota pyrin itse välttämään, ainakin täällä blogin puolella. ”Tee asioille ennemmin jotain ennenkö jupiset” voisi olla joku mottoni, mutta nyt täytyy kyllä itsekin rikkoa tuota negakieltoa ja hieman valittaa. Välillä pitää yrittää päästää vähän höyryjä ulos. Kuluneet viikot ovat nimittäin olleet suoraan sanoen täyttä kuraa. Olen pian kuukauden ollut enemmän tai vähemmän sairaana, useamman viikon olen kärsinyt nuhasta, pienestä lämmöstä ja voi huhhei tuota yleisesti väsynyttä oloa. Ruokahalua ei juurikaan ole ollut ja olen joutunut pakottamaan itseni syömään lämmintä ruokaa. Sitkeä flunssa ja siitä johtuva väsymys ovat johtaneet jonkinlaiseen oravanpyörään, itselläni jo itse väsymys aiheuttaa kamalaa ahdistusta kun saattaa kokea itsensä ”huonoksi” siitä, ettei jaksa tehdä asioita, ajatus ei laukkaa kunnolla tai voi antaa itsestään parasta. 
Pari viikkoa olen pyrkinyt ottamaan rennommin, koska fiilis on välillä oikeasti ollut luokkaa ”voimat eivät riitä mihinkään” ja yleisesti ahdistunut. Infektiokausi, tiedetään, mutta sitten kun en ole ollut perheen ainoa terveyshuolien kanssa. Monillehan kevät voi olla pientä kriisin aikaa. Luulisi, että kevätaurinko ja lisääntynyt valon määrä virkistäisi kun nappia painamalla, mutta joskus voi homma mennä päinvastoin. Aivot sekoavat lisääntyvästä valosta ja hormonit menevät sekaisin. Pientä kevätkriisiä siis ilmassa, ehkäpä tämä pikkuhiljaa vihdoin väistyy..
Eipä elämä todella ole aina mitään ruusuilla tanssimista ja olen todennut, että yleensä kaikki inhottavat jutut tulevat jotenkin kertarysäyksellä. Bixu on ensi viikolla menossa kolmanteen leikkaukseen, nyt poistetaan uuden nisäkasvaimen lisäksi myös muutama heiluva hammas. Tietysti kaikki tämmöiset jutut vaivaavat mieltä. Yhdistettynä kaikkeen muuhun arjen härdelliin. Tuntuu, että alkuvuosi on muutenkin ollut todella hektistä, paljon juttuja meneillään jatkuvasti, huolia, kiirettä, tulevia muutoksia, kaikenlaista siis samaan aikaan. Olen yrittänyt ottaa aikaa itselleni ja priorisoida juttuja, nyt olenkin päättänyt, että menojen suhteen pyrin karsimaan kaiken turhan pois. Osallistumaan vain niihin oikeasti kiinnostaviin tapahtumiin, olla haalimatta liikaa hommaa, muistaa liikkua ja levätä. Huhtikuu on varmasti jo huomattavasti parempi kuukausi.
Kuvien asu on talvisen lämmin hameasu muutaman viikon takaa. Olin ehtinyt jo unohtaa koko asukuvat. Kuvien hame siis se taannoinen kirppislöytö, paita on H&M:n Premium-sarjaa jostain vuodelta 2014. Kaulaliina ja pipo omatekemiä. Odotan muuten hurjasti, että pääsen yhdistämään kevään mittaan tuota hametta myös tennareiden ja t-paitojen kanssa 🙂
Kertokaa, etten ole ainoa kevätkriiseilijä?
Kuvat Jutta
Jätä Kommentti! Tällä postauksella ei ole vielä kommentteja.
Paljastus: Oikeastaan en rehellisyyden nimissä edes itse etsi matkoilta uusia ystäviä, vaan pääfokus on rentoutumisessa ja juuri oman matkaseuran kanssa lomasta nauttimisessa. Oma perhe tai ystävät, kuka nyt onkaan se (maailman paras) matkaseura. Siitä nyt ei tietenkään ole koskaan mitään haittaa, vaikka lomalla tapaisikin uuden parhaan ystävän, mutta itselläni on melkeinpä jokaisella reissulla ollut jonkinlainen eläinystävä, josta eroaminen on aina ollut yhtä haikeaa. Aikaisemmin olen kertonutkin, että jos voittaisimme lotossa, perustaisimme aivan varmasti apujärjestön, joka pelastaisi, hoitaisi ja auttaisi katukoiria.
Saatatte muistaa kun kerroin reilu vuosi takaperin Seychellien matkapostauksessa koirakavereistamme, joista loman aikana tuli ystäviämme. Usein mietimme edelleen, mitä noille karvakamuille kuuluu. Ovatko ne saaneet uusia turistiystäviä? Tulevatko edelleen yöpymään saman terassin kivetykselle?
Tässäpä vielä uudemmille lukijoille tarina Seychellien koirakamuista. Ihanan lempeästä Mammakoirasta, joka selvästi oli hiljattain saanut pennut ja pörröisestä kirppusäkistä, joka tuli aina auringon laskiessa nukkumaan terassillemme, mutta joka oli aina kadonnut aamun valjetessa. Molempiin näistä tutustuimme heti loman alussa. Mammakoira ilmestyi jostain aina jokaikinen päivä ja hengaili seurassamme rannalla, kunnes oli taas aika lähteä omille teille. Kirppusäkissä taas oli jotain todella erityistä ja olisin itse halunnut niiin kovasti adoptoida sen meille. Se oli samalla todella ujo ja säikky, mutta samalla niin kiltti ja luottavainen. Kirppusäkki tuli jokaisena iltana villamme terassille tietä pitkin kipittäen ja annoimme sille ruokaa, jonka jälkeen hauva jäi terassille nukkumaan vartioiden. Mietimme päivittäin, että mistä ihmeestä se tulee ja miksi se on aina aamuisin kadonnut? Onko Kirppusäkillä koti, vaikka se onkin aina yöt poissa?
Kaikki kuitenkin lähti aivan ensimmäisinä lomapäivinä koirasta, jonka Tommi löysi rannalta pää veressä. Pakkohan hauvaa oli autettava ja onni olikin kun löysimme Seychelleillä asuvan ranskalaisen pariskunnan, jotka ottivat hauvan hoiviinsa siihen saakka, että sille saataisiin apua. Loppupeleissä saimme yhteyden koirien suojelujärjestöön, jotka tulivat etsimään tuota koiraa. Päivät kuluivat ja tässä välissä ehdimme tutustua Mammakoiraan ja Kirppusäkkiin. Paikalliset ihmettelivät kun kannoimme kaupasta koiranruokaa ja erään kerran kauppias kieltäytyi myymästä meille koiranruokaa, koska kulkukoiria ei kuulemme kuulu syöttää. Sekin on tullut koettua, että ihmisten suhtautuminen kulkukoiriin on todella erilaista eri kulttuureissa. Toki, aihe on melko kaksipiippuinen, mutta omasta mielestäni jokainen elämä on yhtä arvokas. Sterilisaatio ja se etteivät ihmiset ota koiria kaduille hylättäviksi taas ovat juttuja, joilla ongelmaan voi puuttua, ei se että eläinten annetaan nääntyä nälkään omissa oloissaan.
