On sanottava suoraan, etten rehellisesti sanottuna tiedä lapsista oikeastaan mitään. Saati sitten miten niitä pitäisi yrittää kasvattaa, syöttää, pukea, kylvettää tai
mitään. Tähän asti olen urkkinut kaiken tiedon netistä ja THL:n Meille tulee vauva-oppaasta. Kamalaa myöntää, etten ole koskaan oikeastaan edes erityisemmin pitänyt lapsista tai ollut kiinnostunut mihinkään niihin liittyvästä. Välillä joudun pienen pelon ja ahdistuksen valtaan jos ajaudun paikkaan jossa on paljon pieniä lapsia, en vain oikeastaan tiedä miten päin olla. Samalla pelkään että joku huomaa sen ja pitää huonona ihmisenä siksi etten vaan tajua tai osaa.
Lapsihömpötykset esimerkiksi facebook-kavereiden päivittämänä ovat useimmiten skrollautuneet salaamaakin nopeammin ohi ja osaan kyllä samaistua niihin kavereihini jotka varmasti ajattelevat nyt minusta samalla tavalla kun höpötän jotain ruokarajoituksista tai oireista. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että suurin osa asioista varmasti tulee sitten aikanaan luonnostaan. Eihän äitiyteen varmasti voi ihan täysin opetella valmiiksi. Ja eikai se tarkoita ettei ole hyvä äiti vain siksi, ettei omaa mitään mammanvaistoja jo syntyessään.
Musta tuntuu että ainakin osan tuntemistani ihmisistä voi sijoittaa aikalailla karkeasti muutamaan eri ”mammaryhmään”:
1) Ihmiset jotka tietävät paljon lapsista ja ovat lasten kanssa tosi hyviä, mutta eivät välttämättä halua niitä omia lapsia. Se riittää, että saa leikittää muiden naperoita.
2) Ihmiset jotka eivät erityisemmin välitä lapsista tai ymmärrä niistä mitään, jotka eivät oikein tiedä ainakaan jossain vaiheessa elämäänsä haluavatko omia lapsia.
Joillakin ihmisillä kuten itselläni ei vain kertakaikkisesti ole sitä jotain ”lapsijuttua”, muunnoksena tästä nyt nykyään minä itse lisäyksenä loppuun ..”ellei ole oma”. Itse en missään nimessä vihaa lapsia, en vain ole erityisemmin koskaan viettänyt lasten kanssa aikaa, joten ovat itselleni ehdottomasti epämukavuusalue. Ilmiön huomaa heti jos samassa tilassa on koira ja lapsi. Sen koiran kanssa nimittäin tulee heti juttuun 😀 Välillä noloa oikeastaan kun ei osaa reagoida muiden lapsiin sillä tavalla kun ehkä haluaisi.
3) ”Extremet” aka supermammat vs. lastenvihaajat. Eli luontaiset äidit, joilla nyt vaan on ”se joku” äidinvaisto jo ennestään ja ehdottomasti haluavat omia lapsia tai lastenvihaajat, jotka yksinkertaisesti eivät vain tykkää lapsista tai halua omia.
Pingviini rannalla 😀
No jokatapauksessa koko postauksen pointti oli listata asioita, joita haluaa oman lapsensa oppivan tai kokevan. Koska en luonnollisesti osaa miettiä valmiiksi ”miten lasta tulisi kasvattaa” mistään kasvatusmetodeista mitään tietämättä, olen omalla tyylilläni miettinyt mitä haluaisin oman lapseni kokevan.
Itselleni tärkeitä asioita ovat esimerkiksi..
Että lapsi pääsee näkemään jo pienestä saakka paljon maailmaa ja eri kulttuureita. Itse olen reissannut todella paljon aivan pikkuvauvasta saakka ja haluan myös, että oma pienokaiseni näkee maailmaa mahdollisimman paljon ja ymmärtää eri oloja, kulttuureita ja ymmärtää että asiat ovat erilaisia eri maissa.
Erityisesti monikielisyyteen ja kielten opiskeluun kannustaminen. Itse olen huomannut, että paljon reissanneena ja lapsena ruotsalaista koulua käyneenä on kielten opiskelu ja hallinta vanhempana ollut todella helppoa. Vieraiden kielten hallitsemisesta on nimittäin aikuisiällä todella paljon hyötyä!
Järkevään rahankäyttöön opettaminen. Mielestäni kultainen keskitie rahan annon suhteen on järkevämpää kuin ylenpaattinen rahan syytäminen tai toisaalta pihistely, jolloin pienen pienen viikkorahan ansaitseminen tehdään niin vaikeaksi että lapsesta varmasti kasvaa supertuhlaaja siinä vaiheessa kun saa omaa rahaa. Opetetaan, että raha ei toki tule itsestään, että tulee säästää ja käyttää rahaa kohtuudella harkittuihin menoihin.
Liikuntaan kannustaminen ja lapsen kanssa liikkuminen. Itse en ollut pienenä kovin liikunnallinen, eikä perheessäni uintia lukuunottamatta kovinkaan kannustettu liikkumaan. Sen huomasi myöhemmin siitä, että esimerkiksi koululiikunta ja joukkuelajit ovat olleet todella epämiellyttäviä juttuja! Itse olen löytänyt liikkumisen ilon kunnolla vasta teini-iän jälkeen. Se on täysin varmaa, että vanhempien liikunnallisuus tarttuu kyllä lapsiinkin ja varsinkin yhdessä tehtävät liikuntaharrastukset auttavat tuomaan mielekkään kuvan eri lajeista. Ei sillä etteikö liikunta olisi sitten hyödyllistä lukuisten muiden asioiden kehityksen suhteen, kuten motoriikan, kehonhallinnan, ylipainon ehkäisyn tai sen suhteen miten käyttäydytään ryhmässä tai joukkueessa.
Kiltiksi kasvattaminen. Tein syksyllä töissä erään persoonallisuustestin, jossa yksi kysymyksistä oli että haluaisitko ennemmin kasvattaa lapsesi kiltiksi vai älykkääksi. Nyt jälkeenpäin tunnen kamalaa oloa siitä miksi edes jäin pohtimaan näiden kahden vaihtoehdon välillä. Toki jokainen vanhempi varmasti haluaa että oma lapsi on mahdollisimman älykäs, mutta älykkyys ei taas tarkoita sitä että olisit hyvä ihminen. Voit olla vaikka kuinka älykäs, mutta kohdella muita ihmisiä kuin roskaa ja olla tunteellisesti vajaavainen. Ehdottomasti itse haluaisin siis kasvattaa lapseni ennemmin sydämeltään kiltiksi kuin älykkääksi, jos näistä kahdesta pitäisi valita.
Eihän kasvatus varmasti mene ihan niin kun suunnittelisi, kuten ei moni muukaan asia tässä maailmassa. En osaa ajatella onko edes normaalia miettiä tämmöisiä asioita ennakkoon? Ehkä sitä pyrkii kuitenkin suunnittelemaan parhaansa mukaan, että oma lapsi saisi hyvän lapsuuden ja elämän niiltä osin joilta se on itsellään jäänyt puutteellisemmaksi, oli se sitten liikunnallisuus, jollain toisella musikaalisuus, hyvä matikkapää, yleinen koulumenestys, mitä tahansa! Kai se on ihmiselle ihan normaalia käytöstä? 🙂
Onko teillä ollut samanlaisia juttuja mielessä? Kuulisin mielelläni teidänkin ajatuksia aiheesta!
Kuvat Ronja Rajala
